Lomamökki on vaatimaton, eikä kaivattua suihkua tietenkään ole. Samir yrittää sytyttää takkaa, mutta tulitikut loppuvat kesken. Ajatuskin vierailusta viereisessä mökissä saa Taimin lievään paniikkiin.

Leena ojensi Taimille Abloy-avaimen, ja kun Taimi kysyi mahdollisuudesta saada taksi paikalle varhain seuraavana aamuna, Leena muisti, että hänen miehensä Paavo oli lähdössä ensimmäisellä bussilla kaupunkiin ja menisi asemalle autolla. Leena lupasi, että Taimi ja Samir pääsisivät tämän kyydillä.

Äskeisen kyytikokemuksensa jälkeen Taimi olisi ottanut mieluummin taksin, mutta hän ei kehdannut kieltäytyä Leenan tarjouksesta, joten he sopivat tapaavansa Paavon talon edustalla varhain aamulla.

Millainen matkasta sitten tulisikin, se ei voisi olla ainakaan pahempi kuin heidän tänne tulomatkansa, Taimi ajatteli ja kieltäytyi murehtimasta kyytiä enempää. Hänen oli vielä selviydyttävä kokonainen yö erämaassa vieraan miehen, susien ja metsästäjien kanssa. Ei ollut mitään takeita siitä, että hän olisi aamulla ylipäätään enää hengissä.

Asioiden selvittelyn ajan ovenpielessä notkunut poika Simo – kuten hänen äitinsä hänet esitteli – laitettiin Taimin ja Samirin mukaan oppaaksi, vaikkei mökki kuulemma ollutkaan kaukana. Taimi oli kiitollinen, ettei hänen tarvinnut harhailla Samirin kanssa kahdestaan hämärässä metsässä, mutta hän ei voinut käsittää, miten Leena uskalsi laskea pojan heidän mukaansa. Tämähän joutuisi palaamaan kotiin ihan yksin pimeässä, vaarojen täyttämässä korvessa, jota vain kelmeä kuu valaisi.

Samir ja Simo seisoivat jo kuistilla odottamassa, kun Taimi ujutti kosteat nilkkurit jalkoihinsa. Leena antoi heidän mukaansa tuoreen leivän, joka oli niin kuuma, että sitä piti kantaa hanskat kädessä. Taimi oli tyrkkäämässä ovea kiinni, kun Leena iski hänelle silmää ja toivotti hyvää yötä sellaisella äänensävyllä, että arveli hänen yöstään olevan tulossa hyvän.

Ensin kassaneiti, sitten Leena! Ihme, jos eivät Tertunkin silmät olleet viivähtäneet Samirin takamuksessa heidän porhaltaessaan autolle. Vaikutti siltä, että Samirin ulkonäkö sai jokaisen vastaantulevan naisen ajattelemaan hävyttömiä. Mitähän he olisivat tuumineet, jos olisivat tienneet, että Taimi oli tuntenut tuon Tigriksen prinssin kutakuinkin yhden kokonaisen tunnin, ja että heidän suhteensa oli niin platoninen, että itse Platonkaan ei olisi sellaiseen pystynyt.

Taimi muisti lukeneensa tutkimuksesta, jonka mukaan hyvännäköiset miehet olivat huonompia sängyssä kuin tavallisen näköiset, koska komean ulkokuorensa vuoksi heidän ei tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa kumppania miellyttääkseen. Jos yksi seuralainen osoittautui tyytymättömäksi, he saattoivat helposti valita uuden lukuisista tarjokkaista.

Kuinkahan sitäkin aihetta oli tutkittu? Kuka määritteli hyvän ulkonäön? Entä kiitettävät rakastajan taidot? Taimilla ei ollut aikomustakaan osallistua kenttätyöhön. Hän oli hitaasti ja kituliaasti kohoamassa valaistumisen korkeimmalle asteelle, ainakin, jos sitä mitattiin selibaatin pituudella.

Samir oli lähetetty hänen matkansa viimeiseksi houkutukseksi. Jos Taimi onnistuisi pitämään näppinsä irti miehestä, mikään maallinen viettelys ei enää saisi hänestä otetta. Tie nirvanaan oli sileäksi tampattu.

Päivällä sulaneet rapakot olivat jäätyneet uudelleen ja rouskuivat askelten alla heidän kävellessään peräkanaa kapeaa polkua pitkin. Ulkona oli, mikäli mahdollista, entistä pimeämpää. Vain Simon taskulampun haalea keila heilui heidän edellään. Tähtitaivas kaartui puiden latvojen yllä tuikkivana ja kimmeltävänä kupolina. Taimi ei muistanut nähneensä koskaan niin paljon tähtiä. Hetken hän oli varma, että kuuli suden ulvovan, mutta lähistöllä meuhkaava koirakuoro peitti pian muut äänet. Edellä kävelevät Simo ja Samir vaihtoivat muutaman sanan, joiden sisällöstä Taimi ei saanut selvää.

– Oikaistaan tuosta jään yli, Simo huikkasi.

Jään yli!

Taimi tarpoi jonon jatkona rantaan eikä kehdannut sanoa mitään, vaikka oli varma, että lapsen arviointikyky oli pettänyt. Eihän jäälle voinut tällaisella säällä mennä, siitä oli varoitettu säätiedotuksessakin. Voisiko hän komentaa vierasta lasta?

Rantaan johtava polku oli sileä ja liukas, mikä viittasi siihen, että muutkin olivat oikaisseet samasta kohdasta. Vaalea kuunvalo heijastui ympäröivistä kinoksista. Keskellä hankea törrötti laituri ja pari nurin käännettyä venettä.

Taimi uskoi kuulevansa uhkaavaa ritinää ottaessaan ensimmäiset askeleet jäällä. Häntä lohdutti hiukan se, että hän oli letkan viimeinen ja painavampi Samir mulahtaisi avantoon ennen häntä.

– Siinä rannassa saattaa olla märkää, Simo tiedotti.

Taimi pani merkille, että Samirin jälkiin nousi ruskeaa vettä.

– Pitäisikö meidän kiertää?

Taimi yritti pitää äänensä tasaisena.

– Kengät siinä vain kastuu, Simo vastasi, – mennään tuota moottorikelkan uraa, se on ihan tuore.

Uskoisiko Taimi muka lasta? Samir tuskin edes huomaisi, jos perässä toikkaroiva Taimi suistuisi avantoon. Mies painelisi eteenpäin Simon jäljessä, ja hän saisi hukkua kaikessa rauhassa. Mökin lukittua ovea riuhtoessaan ne sitten havahtuisivat ihmettelemään, että mihin hän oli jäänyt, kun avain olisi painunut hänen taskussaan pohjaan.

Simo oli kaiketi niin tohkeissaan hänelle määrätystä oppaan tehtävästä, ettei uskaltanut myöntää reittivalinnan olleen väärä. Eihän heillä ollut naskaleita, sauvoja, puukkoja, avaruushuopia, suksia tai mitään, mitä jäällä liikkujan kuuluisi kantaa mukanaan.

– Minä ainakin kierrän, Taimi ilmoitti, – missä suunnassa se mökki on?

Simo osoitti lampulla vastarannalle.

– Edessä.

– Tämä lampi on tosi pieni, jäätä on monta kymmentä senttiä, Samir yritti rauhoittaa häntä.

– Miksi vettä sitten on jään päällä?

Taimi tiedusteli piikikkäästi samalla kun kääntyi takaisin tulosuuntaan.

– Pilkkijöiden avannoista, Samir huusi hänen peräänsä.

Taimi nousi takaisin rannalle ja lähti kahlaamaan Simon osoittamaan suuntaan. Vaikka lämpötila oli jo ehtinyt pudota pakkaselle, hanki ei kantanut hänen painoaan. Lunta oli polveen asti, siellä täällä risteili jäniksen jälkiä. Taimi tunsi lumen sulavan sääriään vasten ja kastelevan toistamiseen jo ennestään märät farkut.

– Se sinun kymmeniä senttejä paksu jääsi on haurastunut niin, että vesi pääsee läpi, hän karjui hengästyneenä keskellä lampea lampsivalle miehelle.

Lumessa raahustaminen oli työlästä, mutta Taimi kampesi eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Kiertotien vuoksi hänen matkansa oli puolet pidempi kuin Simon ja Samirin, eikä hän missään tapauksessa halunnut jäädä yksin pimeään, metsästäjiä vilisevään erämaahan.

– Tässä voisi ajaa vaikka autolla, Samir kailotti tasaiselta polulta, ja alkoi sanojensa vakuudeksi hyppiä tasajalkaa.

– Hullu, Taimi kauhisteli.

Hän erotti melko hyvin valkoista hankea vasten piirtyvät hahmot, etenkin koska näillä oli taskulamppu, mutta todennäköisesti Simo ja Samir eivät nähneet häntä mustan kuusikon laidalta. Metsä oli uhkaavan hiljainen. Pienen matkan päässä puiden takana erottui kaksi valaistua ikkunaa. Taimin kengät olivat täynnä lunta, ja kylmä pisteli sääriä.

Taimi huomasi Simon lähestyvän jo laituria. Hän yritti kiihdyttää tahtia upottavassa hangessa, mutta se oli vaikeaa. Matka ei ollut sittenkään pitkä.

– Nouse sen mökin kohdalta ylemmäs, Simo karjui laiturilta ja heilutteli taskulamppua Taimia kohti, – siellä menee polku.

Poika epäilemättä piti häntä kummallisena kaupunkilaistätinä, mutta Taimi vähät välitti tärkeilevän ipanan mielipiteestä, kun kyseessä oli turvallisuus. Se, jos jokin, oli aihe, johon hän oli todella perehtynyt.

Taimi tähyili mökin suuntaan, nousi muutaman askeleen pengertä ylös ja oli näkevinään ikkunassa hahmon. Se oli kaiketi joku heidän naapureistaan. Mitähän metsästäjät tekivät yöllisille pihalla hiiviskelijöille? Olikohan maastoon viritetty ansoja?

Lähistöltä kuului koiran räksytystä, mutta Taimi rauhoitti itseään ajattelemalla, että näkymä valaistuista sisätiloista ulos oli paljon huonompi kuin toisinpäin. Toivottavasti miehet olivat sentään kytkeneet piskinsä kiinni. Muuten hänen nilkassaan roikkuisi pian äkäinen ajokoira, joka olisi melkein yhtä mukava tuttavuus kuin susi.

Taimi erotti pienen matkan päässä askelten jäljet. Hän nousi törmää ylemmäs kunnes oli jälkien kohdalla ja siirtyi tallatulle reitille. Ei hän sitä ihan poluksi olisi sanonut, mutta ainakin joku muukin oli kävellyt samasta kohdasta. Taimi asetti jalkansa edellisen kahlaajan jättämiin koloihin ja jatkoi eteenpäin rannan myötäisesti. Eteneminen sujui heti helpommin kuin umpihangessa, vaikka maasto oli edelleen epätasainen. Ympärillä risteili muitakin jälkiä, enimmäkseen koirien.

Taimi oli kadottanut näköyhteyden laiturilla seisovaan Simoon ja Samiriin, mutta hän tiesi, etteivät he voineet olla kaukana. Se, joka tästä oli kävellyt, näytti suunnistaneen samaan paikkaan kuin Taimi.

Taimi varoi katsomasta pimeään metsään, koska pelkäsi näkevänsä siellä kiiluvat silmät tai jotakin muuta kauhistuttavaa. Hän harppoi eteenpäin pitäen silmänsä tiukasti edellään kulkevissa jäljissä. Se ei ollut edes vaikeaa, vaan pikemminkin välttämätöntä. Koirien haukku oli vaimentunut Taimin ohitettua mökin. Hänen oma majapaikkansa ei voinut olla enää kaukana.

Taimi oli kahlannut lumessa niin rivakasti, että hänellä oli märistä farkuista huolimatta kuuma. Oli sääli, että Leenan antamat avaimet olivat hänellä, eivätkä Simo ja Samir voineet mennä edeltä lämmittämään. Taimia kadutti hankala reittivalintansa, mutta hän olisi mieluummin tuupertunut hankeen kuin myöntänyt sen.

– Taimi, hän kuuli Samirin huhuilevan, – missä sinä kuhnailet?

– Tanssin susien kanssa, Taimi hihkaisi hengästyneenä ja kiihdytti vauhtia ääntä kohti.

Matkaa ei voinut olla enempää kuin kymmenisen metriä. Vain kapea metsäkaistale erotti hänet Samirista ja Simosta. Puiden alla oli selvästi vähemmän lunta kuin rinteessä. Taimin oli pakko katsoa jalkoihinsa, jotta osasi astua oikeaan kohtaan.

– Me luultiin, että ryhdyit rakentamaan iglua, Samir härnäsi.

Taimi oli juuri kivahtamassa ivallisen vastauksen, kun hän tunsi jonkin pyyhkäisevän päälakeaan. Hänen sydämensä kimposi kurkkuun, eikä suusta tullut äännähdystäkään. Hetkeen hän ei pystynyt edes hengittämään. Se, mikä hänen päähänsä oli osunut, ei voinut olla oksa, sillä Taimi oli vielä tontin laidalla, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta. Se ei myöskään voinut olla luoti, sillä pamahdusta ei ollut kuulunut. Oliko joku heittänyt häntä lumipallolla? Taimi kumartui nostamaan hankeen lennähtäneen piponsa. Hän vilkuili taakseen, mutta ketään ei näkynyt.

Puistellessaan hattua lumesta hän näki sen.

Taimin edessä, alle puolen metrin päässä hänen kasvoistaan, roikkui verinen raato.

Parahdus, joka oli hetki sitten juuttunut kurkkuun, kirahti ilmoille kuin itsestään. Taimi kimposi eteenpäin sellaista vauhtia, ettei koskaan aiemmin. Hän pomppasi sivuun polulta väistääkseen raadon, juoksi kumarassa hämätäkseen sitä, mikä oli hetki sitten hipaissut hänen päälakeaan, ja syöksyi eteenpäin kohti tuttuja ääniä. Käyttivätkö metsästäjät äänenvaimentimia? Ampuiko joku häntä?

– Mitä nyt? Taimi kuuli Samirin huutavan, mutta aika ja happi eivät riittäneet vastaamiseen.

Taimin jalka hulahti syvälle kinokseen, ja hän tuiskahti pitkin pituuttaan hankeen. Lumi kirveli kasvoilla ja työntyi hihan ja hansikkaan välistä paljasta rannetta vasten. Hetken hän oli varma, että peto, joka oli jättänyt teurastetun ruumiin hänen reittinsä varrelle, oli saamassa hänet kiinni.

Taimi kuuli oman puuskutuksensa ja melkein näki hurjistuneen sydämensä paukuttavan ohimoita. Hän singahti uudelleen ylös ja jatkoi raivoisaa pakoaan metsäkaistaleen halki siihen suuntaan, josta Samirin ääni oli hetki sitten kuulunut. Hän ei pysähtynyt kuuntelemaan, olivatko koirat, sudet, ilvekset, minkit, ahmat tai hirvet hänen kannoillaan. Hän ei välittänyt enää polusta tai aiemmin seuraamistaan jäljistä vaan koikkelehti hangen poikki huohottaen ja pysähtyi vasta portailla, jossa Simo ja Samir tuijottivat silmät selällään hänen tuloaan.

– Mukavaa, että pidit vauhtia yllä, mutta ei meillä nyt ihan tuollainen kiire ollut, Samir huomautti Taimin lumista olemusta silmäillen.

Taimi puristi porraskaidetta pysyäkseen pystyssä. Hän oli niin kiitollinen tuon kiusallisen komean miehen näkemisestä, että hänen jalkansa melkein pettivät alta.

– Siellä oli, hän huohotti juoksusta hengästyneenä, – …siellä oli joku raato.

– Raato, Samir toisti, – jonkun eläimen raato?

Taimi nyökytti ja yritti saada hengityksensä tasoittumaan.

– Sellainen, joka kauhuleffoissa jätetään oven eteen, kun halutaan säikyttää joku, paitsi paljon pahempi. Leffoissa niillä on sentään turkki vielä päällä.

– Taisit kuvitella, Samir epäili, – eihän siellä edes näe mitään.

– En varmasti kuvitellut, Taimi kiihtyi, – siellä se roikkui polun varrella.

– Roikkui? Samir ihmetteli, – sellaisen pedon minäkin haluaisin tavata, joka roikottaa lihansa ennen syömistä.

– En minä väittänyt, että se eläimen on!

Taimi penkoi nenäliinan laukustaan ja pyyhki kasvojaan. Hänen hiuksiinsa oli takertunut lumikokkareita ja hänen vaatteensa olivat litimärät.

– Kuulkaa, Simo tirskahti, – kyllä täti taitaa olla oikeassa.

Taimi katsoi poikaa ja ajatteli, että tämän täytyi olla hiukan psykopaatti, kun viitsi nauraa tällaisella hetkellä.

– Ne naapurimökin asukkaat ovat olleet metsällä tänään, Simo selvitti, – ne ovat varmaan jättäneet nyljetyn jäniksen pyykkinarulle roikkumaan. Joillakin on tapana tehdä niin.

– Oliko se raato pyykkinarulla? Samir kysyi vakavalla äänellä kuin kuulustelija, mutta Taimi oli varma, että ehti nähdä naurun vilahtavan miehen silmissä.

Jättää nyt nyljetty jänis pihalle! Yhtä hyvin voisi kattaa pitopöydän valmiiksi susilaumalle.

– En minä sitä pysähtynyt katselemaan, Taimi tiuskaisi, vaikka tiesi jo sanoessaan, että pyykkinaru se oli ollut, mikä oli pyyhkäissyt hatun hänen päästään.

Hän päätti keskustelun olevan omalta osaltaan ohitse, penkoi mökin avaimen laukustaan, runttasi sen lukkoon kohmeisin sormin ja kiskoi oven auki kuin se olisi ollut vastuussa hänen alennustilastaan. Että viitsivätkin säikytellä viattomia ihmisiä sirottelemalla ruhoja ympäriinsä! Kaupungissa sellainen olisi tulkittu laittomaksi uhkaukseksi.

– Minä menen nyt, Simo huikkasi ja kipitti portaat alas laiturille, – hyvää yötä.

Samir vastasi toivotukseen ja alkoi kerätä halkoja syliinsä seinän vierelle pinotusta kasasta.

Taimi haroi valokatkaisijaa ovenpielestä. Hän painoi kaikkia kytkimiä, ja oli jo kynnyksen sisäpuolella menossa, kun huomasi kurkata, minkä näköiseen mökkiin oli astumassa. Ei siinä paljon katsomista ollut. Mökki oli pieni, pyöröhirsinen ja hyvin tavallisen näköinen. Kaiketi suoraan jostakin parinkymmenenvuoden takaisesta kuvastosta. Taimi epäili yöpyneensä samanlaisessa mökissä jollakin lapsuuden kesälomamatkalla, ellei useammallakin.

Taimi pyyhki kenkänsä ja tajusi palelevansa. Hankijuoksun nostattama hiki oli kuivunut kylmyydeksi, märät farkut liimaantuivat sääriin ja sukatkin tuntuivat kosteilta.

Olikohan mökissä suihkua? Taimi ei ollut tullut kysyneeksi asiaa, koska ei ollut uskonut tarvitsevansa pesumahdollisuutta, mutta nyt kuumaan suihkuun pääseminen tuntui lähes välttämättömyydeltä.

Samir rumautti sylillisen halkoja uunin eteen, avasi luukun ja alkoi työntää klapeja sisään niin tottuneesti, että oli kaiketi hoitanut hommaa aikaisemminkin.

Mökkiä ei ollut koolla pilattu. Keittiönurkkauksen vieressä oli kovan näköinen levitettävä sohva, ikkunan edessä puinen pirttikalusto pitkine penkkeineen ja huoneen perällä kerrossänky. Sisustusvillitykset eivät selvästikään olleet kiirineet tänne saakka. Seinäpinnat ja lattia olivat lakattua mäntyä, uuni punatiiltä. Sohvan yläpuolella roikkui värikäs ryijy ja ikkunoita kehystivät kukikkaat verhot. Mökin sisustus olisi voinut olla miltä tahansa vuosikymmeneltä seitsemänkymmentäluvulta lähtien. Ainoat nykyajasta muistuttavat vempaimet olivat ilmalämpöpumppu ja pöydälle jätetty kaukosäädin.

Taimi piti takin päällään ja painoi lämmittimen päälle. Märät kengät, sukat ja housut olisi pakko saada kuiviksi, muuten hän saisi jonkin taudin.

Kello lähenteli yhdeksää. Hän kävisi pesulla ja menisi saman tien nukkumaan, aamulla pitäisi kuitenkin herätä aikaisin.

Taimi tempaisi auki oven, jonka takana oletti kylpyhuoneen olevan, mutta joutui toteamaan, että kuuma suihku sai jäädä haaveeksi. Ellei pöntön viereen sijoitettua käsisuihkua laskettu, mökissä ei ollut peseytymismahdollisuutta.

Taimi riisui kenkänsä ja ripusti märät sukkansa tuolin selkänojalle kuivumaan. Puinen lattia tuntui paljaiden jalkojen alla kutakuinkin yhtä miellyttävältä kuin jääkenttä. Hänellä ei ollut vaihtovaatteita mukana, sillä viikonloppua varten pakattu reppu oli jäänyt bussin tavaratilaan ja nakotti kaiketi edelleen ruuman perällä, ellei kuljettaja ollut huomannut viedä sitä aseman löytötavarapisteeseen.

Mikä hänen vuoronsa pääteasema oli edes ollut? Olisiko bussi jo perillä? Vieläkö Taimi näkisi rakkaan laukkunsa ja lempiyöpaitansa?

Tänä iltana tavaroiden perään ei kannattanut enää soitella. Oli parempi säästää puhelimen akkua hätätilanteen varalta, sillä laturi sijaitsi vaihtovaatteiden tavoin paikassa, joka oli hänelle tuntematon.

Taimi kiskoi hevosen kuvalla komistetun viltin pois alemman sängyn päältä, kietoi sen vyötäisilleen ja alkoi kuoria märkiä farkkuja pois peiton uumenissa. Housut olivat tiukat, joten toimenpide vaati melkoisesti kiemurtelua ja ähertämistä. Taimi harkitsi siirtyvänsä vessaan, mutta riisuminen oli edennyt jo puoleen väliin, ja housut polvissa loikkiminen olisi saanut hänet tuntemaan itsensä naurettavaksi. Koska uunin sytyttämiseen keskittynyt Samir ei vaikuttanut huomaavan hänen vääntelehtimistään, Taimi päätti viedä prosessin loppuun siinä, missä oli sen aloittanutkin.

Taimi kääntyi selin mieheen ja alkoi nyhtää farkkuja alas sentti kerrallaan. Hän oli juuri kumartunut vetämän jalkansa vapaaksi lahkeesta, kun huolellisesti kiedottu viltti valahti nilkkoihin. Taimi vilkaisi nopeasti olkansa ylitse ja huomasi Samirin tuijottavan hänen toimiaan peittelemättömän kiinnostuneena.

– Mikä esitys tämä on? mies nauroi, – noinko sinä tanssit susienkin kanssa?

Koska vahinko oli jo tapahtunut, Taimi vapautti hätäilemättä jalkansa ahtaasta lahkeesta. Se kävi helpomminkin, kun ei tarvinnut koko aikaa varoa viltin putoamista. Kaiketi tuon näköinen, yli kolmekymppiseksi ehtinyt mies oli ennenkin naisen takapuolen nähnyt. Taimin mustat alushousut olivat maximalliset ja täysin seksittömät. Uimarannallakin näki enemmän persettä.

– Tämä on varattu suurempien petojen hämäämiseen, Taimi irvaili takaisin.

Hän kääri märät farkkunsa mytyksi, heitti niillä Samiria, ja kietoi hevosviltin arvokkaasti takaisin vyötärölleen.

Mies sai kopin.

Uunista pöllähtävä savupilvi sai Taimin huolestumaan. Mitä Samir muka tiesi lämmittämisestä? Tämähän oli ilmiselvästi kaupunkilainen niin kuin hänkin, tottunut korkeintaan ilmaamaan patterit kerran vuodessa.

Ehkä mies oli käynyt lapsena partiossa? Tämähän saattoi olla adoptoitu. Se ainakin selittäisi hyvän kielitaidon, mutta olisiko Samirilla siinä tapauksessa suomalainen nimi? Kenties mies oli tottunut lämmittämään vanhempiensa kesämökkiä tai saunaa. Tai sitten Samirilla oli vain tarve esittää pätevää, koska se kuului miehen rooliin. Eikö maaseudulla, jossa tehtiin paljon raskasta työtä, jaettukin hommat edelleen fyysisen suorituskyvyn perusteella?

Tänne tullessaan he molemmat solahtivat tahtomattaankin valmiisiin, sukupuolen mukaan merkittyihin poteroihin. Uunin lämmittäminen oli työ, josta Samir tuskin tiesi tuon taivaallista, mutta jonka hän epäilemättä koki kuuluvan vastuualueeseensa, koska oli mies.

– Onko sinulla pellit auki? Taimi kysyi.

– Totta kai. Puut vain ovat kosteita, ja hormi kylmä. Kyllä tämä tästä lähtee, Samir ilmoitti kumartuen uudelleen uunin puoleen.

Jos Taimi nukahtaisi ensin, mies tappaisi heidät molemmat häkään. Olikohan mökissä edes palovaroitinta?

Kuin vastaukseksi Taimin pohdintaan hälytin alkoi huutaa.

Ulina oli sietämätön. Taimi avasi ulko-oven, kokosi helmansa ja nousi tuolille palovaroittimen alle leyhytelläkseen sitä rätillä. Pienen viuhtomisen jälkeen hälytin leppyi, mutta ilmalämpöpumpun lämmittämä sisäilma karkasi savun mukana ulos ovesta ja mökissä oli entistä kylmempi.

Taimi paineli sänkyyn täkin alle. Savunhaju ei taatusti haihtuisi vaatteista vielä huomiseksi. Jos hän selviäisi kaupunkiin, hän haisisi koko päivän kuin makkaranuotioon nukahtanut retkeilijä. Märkiä housuja ei viitsinyt edes nostaa ulos tuulettumaan, ne vain jäätyisivät.

– Ei voi olla totta, Samir huudahti, nousi uunin äärestä ja alkoi availla keittiön kaappeja.

– Mitä nyt? Taimi kurkisti miehen puuhia täkkinsä alta.

– Tulitikut loppuivat!

– Eikö siellä ole jo tuli?

– Niin kuin ehkä äsken huomasit, se pääsi sammumaan.

Samir penkoi laatikoita, kurkotteli takanreunusta, haroi kaapinpäällisiä, etsi tikkuja jopa vessasta.

– Pakko mennä lainaamaan naapurista.

– Naapurista!

Taimi oli valmis hankaamaan keppejä yhteen tulta saadakseen, kaivamaan ukkoskiviä routaisesta maasta, rakentamaan jousiporan ja etsimään pöpeliköstä taulakääpiä, mutta metsästäjien ovelle hän ei menisi kolkuttelemaan.

– Käyn vain pikaisesti, odota sinä täällä.

Samir veti jo kenkiä jalkaansa.

– Ethän sinä yksin voi lähteä!

Taimi kampesi pystyyn ja alkoi kiskoa märkiä housuja jalkaansa.

– Ei sinne kannata mennä, usko minua, Taimi paasasi.

Märät, kylmät housut tuntuivat inhottavalta peiton alla lämmenneellä iholla.

– Ei sinua siellä mihinkään tarvita, Samir huomautti.

– Et varmasti mene yksin, Taimi päätti.

Hän ei ollut koskaan tuntenut ainoatakaan metsästäjää, mutta ihmisen, joka piti tappamista jonkinlaisena harrastuksena, oli pakko olla vinksahtanut. Taimi ei halunnut vastuulleen sitä, mitä Samirille tapahtuisi, kun tämä pyrkisi ahdasmielisten, aseistettujen ja todennäköisesti myös juopuneiden miesten mökkiin.

– Ei sitä uunia ole mikään pakko lämmittää, Taimi marisi, – kyllä tuo ilmalämpöpumppu riittää.

Hänen kenkänsä suorastaan tirisivät märkyyttään. Oli ihan sama laittoiko hän sukat jalkaan vai ei.

– Jos haluat vaatteesi kuivaksi, niin uuni on ainoa vaihtoehto, Samir tiedotti ja heitti takin ylleen.

Mies oli pitänyt takin päällään siihen saakka, kun he olivat tulleet mökille, mutta riisunut sen uunia sytyttäessään. Vasta nyt omaan surkeuteensa keskittynyt Taimi huomasi, että Samir oli epätavallisen siististi pukeutunut. Tällä oli vaaleansininen kauluspaita ja sen yllä tummansininen neule. Ehkä mies oli tulossa juhlista.

Koska Taimi ei voinut sanoa tuntevansa miestä kovin hyvin, oli myös mahdollista, että tämä pukeutui aina hieman siistimmin kuin Suomessa oli yleensä tapana. Pukeutuivathan brittimiehetkin arkena kauluspaitaan. Ainakin elokuvissa. Taimi yritti kuvitella Colin Firthin ja Hugh Grantin printtipaitoihin ja collegehousuihin, mutta ei onnistunut.

Hän tirskahti vahingossa ääneen.

– Muuttuipa sinun mielesi äkkiä, Samir hämmästeli.

Taimi ei viitsinyt paljastaa, että hilpeys johtui vain siitä, että hän puki miehiä mielessään. Päinvastoin kuin yleensä.

Ilma tuntui pakastuneen heidän sisällä ollessaan, vaikka kellon mukaan aikaa oli kulunut hätäiset puoli tuntia. Taimi tarkisti, että avain ja kännykkä olivat mukana ennen kuin lukitsi oven.

Viereisen mökin valaistut ikkunat erottuivat lehdettömän metsäkaistaleen toisella puolella.

– Tämähän sujuu leikiten, kun olet tehnyt meille polunkin valmiiksi, Samir leukaili ja lähti tarpomaan Taimin hankeen porhaltamia jälkiä pitkin tämän tulosuuntaan.

Taimia paleli niin, että hän suorastaan tärisi. Hän saisi takuulla jonkin kuolemantaudin: ensin influenssan, sitten keuhkokuumeen ja lopuksi sairaalabakteerin. Sopi toivoa, että hän ehtisi kotiin ennen kuin kuume nousisi, muuten hän joutuisi kitumaan täällä päiväkausia ilman nykyaikaisen lääketieteen apua.

Samir oli pysähtynyt niin äkisti, että Taimi miltei törmäsi mieheen pimeässä.

– Katso, mikä taivas!

Samir osoitti mustaa yötaivasta, joka oli niin täynnä tähtiä, ettei Taimi muistanut koskaan sellaista määrää nähneensä. Linnunrata piirtyi heidän yläpuolelleen selvästi muuta taivasta vaaleampana tuhansien ja taas tuhansien kimmeltävien tähtien ketjuna. Avaruus tuntui olevan lähellä kuin katto.

– Olen ihan jäässä, Taimi mutisi.

– On siinä meillä romantikko, Samir naurahti, mutta lähti kuitenkin uudelleen liikkeelle.

– Ole itse romanttinen, kun on housut märkänä, Taimi kivahti.

Samir hyrähti nauramaan.

– Siitähän se romantiikka vasta alkaa.

Taimi kauhaisi kinoksesta kourallisen lunta ja heitti sen miehen selkään.

– Senkin tollo!

Koirat alkoivat haukkua jossakin lähistöllä.

Heidän tullessaan naapurimökin pihapiiriin Taimi totesi, että raato, johon hän pimeässä oli törmännyt, oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäniksen, niin kuin Simo oli arvellut, ja että se tosiaan roikkui pyykkinarulla.

Eläimen, tai sen mitä siitä oli jäljellä, näkeminen puistatti Taimia jopa matkan päästä, eikä hän voinut olla täysin varma sen lajista, sillä raadolta puuttuivat kaikki jäniksen ilmeisimmät tuntomerkit.

Mihin ihmeeseen hän oli oikein menossa?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Nelli Hietala on hämeenlinnalainen kirjailija. Hän on julkaissut mm. teokset Lintujen käytännöllisyydestä ja Käsipohjaa. Viimeisin romaani, nuorille suunnattu

Miia Martikaisen kärsimysviikko, on ilmestynyt tänä keväänä.

 

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.