Me Naisten rakkausnovellikilpailun 5. sijoittui maalaismaisemiin sijoittuva Tuvan täydeltä haaveita, jossa jätetty Katri päättää toteuttaa haaveensa. Elämä saa uuden käänteen, kun tuikkivasilmäinen Eero yllättää Katrin naku-uinnilta.

Kuului vain kärpästen surinaa ja koivujen laiskaa havinaa iltapäivän paahteessa. Jäätee huurteisessa lasissa ja romanttinen hömppäromaani edessään Katri tunsi kehonsa joka solun rentoutuvan. Tämä se vasta oli elämää! Lammaspaimenen saappaissa Koskivaarassa, kaukana kaupungin hälinästä ja kiireestä, ainoana seuranaan kaksikymmenpäinen lauma valkoisia uuhia ja sekarotuinen Poju talonvahtina. Katri huokaisi, oikaisi viltillä selälleen ja tuijotteli haaveillen taivaalle. Mikä onni, että hän oli sattunut huomaamaan ilmoituksen lehdessä ennen kesälomaa. Kaikki tutut kesäsuunnitelmat purjeveneineen ja sukutapaamisineen olivat kariutuneet äkillisesti, kun Jori oli muuttanut ulos asunnosta huhtikuussa.

Kaikki se oli tullut aivan yllättäen, Jorin ilmoitus erosta ja tunnustus suhteesta. Lapsi oli ilmoittanut tulostaan, ja perijä oli perijä. Lapsi tuli siis kasvattaa alusta saakka Jorin perheeseen, ja Katri sai lähteä. Kai Katri nyt ymmärtäisi, että kihlaus piti purkaa pikimmiten, no hard feelings ja näkemisiin. Jorilla oli kiire ehtiä lapsensa äidin kanssa naimisiin ennen kuin kukaan tajuaisi mahan alkaneen kasvaa jo ennen häitä.
Jälkikäteen Katri oli miettinyt, miksei muuttoauton katoaminen kadunkulmasta ollut tuntunut juuri miltään. Eikö eron olisi pitänyt sattua ja pahasti? Mutta tunne rinnassa oli vain helpotusta ja yhtäkkisen vapauden huumaa. Jori ei enää sanelisi, mitä hänen tulisi tehdä elämällään tai millainen olla. Saattoiko lukioiässä alkanut tiivis seurustelu olla vain yksi iso virhe? Jori oli häntä vanhempi, mutta he olivat varsin samanlaisista piireistä lähtöisin. Oli ollut helppo ajautua seurustelemaan ja myöhemmin avoliittoon, kihloihinkin. Nuorena sitä kai taipuu monenlaiseen muottiin ihan huomaamattaan eikä oikein osaa pyrkiä siitä ulos, ei osaa edes kaivata muuta, Katri mietiskeli loikoillessaan viltillä. Hän läpsäytti kärpäsen pois käsivarreltaan ja siemaisi jääteetä.

Vaan nytpä olisi kokonainen kesä aikaa miettiä, mitä tekisi syksyllä! Vaihtaisiko pääaineen sittenkin varmasta ja turvallisesta laskentatoimesta johonkin ihan muuhun. Kai nykyään oli ihan hyväksyttyä hakea itseään vielä lähempänä kolmenkympin rajapyykkiä. Katrin ystävistäkin moni opiskeli edelleen. Sitä paitsi olihan hänellä osa-aikainen työpaikka opintojen ohessa, ettei aivan matti kukkarossa tarvinnut elää. Olisi varmaan pitänyt olla lujempi ja hakea alunperinkin luonnontieteelliseen eikä taipua Jorin tahtoon. Vakaa ja edustava ammatti kuulemma piti olla, asiallinen vaimo kokkareille ja illallisille. Saateltuaan Jorin tavaroineen ulos kolmiosta Katri oli ensimmäisenä työnään kävellyt vaatekomeroon ja kasannut viisi ankeaa jakkupukua roskasäkkiin. Onneksi ne olivat kelvanneet hyvin kirpputorille. Kihlasormuskin päätyi panttilainaamoon, ja siitä saaduilla rahoilla oli seuraavalla viikolla taloon muuttanut Poju.

Aamupala maistui paljon terveellisemmältä ja makeammalta, kun sen saattoi nauttia verannalla syreenin varjossa kuunnellen lintujen laulua ja lampaiden etäistä määkinää. Näissä naapuritilan luomumunissa taisi olla jotain erikoista, tai ehkä vapaus oli pistänyt Katrin pään hieman sekaisin. Oli mitä oli, mutta se teki hyvää sielulle ja ruumiille.
– Täällä keskellä ei mitään tunnen olevani elossa enemmän kuin koskaan. Vai olenkohan tullut ihan hulluksi sinusta, Poju? Katri tiedusteli. Koira kallisti päätään osaamatta vastata kysymykseen. Se sai kuitenkin osansa munakkaasta ja kaurapuurosta odoteltuaan kärsivällisesti kuistin varjossa. Pojun syödessä Katri kiskoi pienen mummonmökin porstuasta jalkaansa kirkkaanpunaiset kumisaappaat ja nappasi ämpärit mukaan.
– Lähdetäänpä laittamaan lampaille lisää juotavaa, se on sentään yksi meidän tärkeimmistä hommista täällä.

Vanha kaivo pihan perällä antoi yllin kyllin vettä jokaisella männän painalluksella, ja pian ämpärit olivat piripintaan täynnä. Katri lähti Poju edellään astelemaan lammaslaitumen suuntaan heinikkoon tallautunutta polkua pitkin.
Lammaspaimenen pesti oli jopa parempaa kuin hän oli kuvitellut. Tehtäviin kuului huolehtia riittävästä ja puhtaasta juomavedestä sekä tarkistaa lampaat päivittäin silmämääräisesti ongelmien varalta. Sunnuntaina pitäisi siirtää lampaat viereiselle lohkolle maisemanhoitotöihin, ja sen jälkeen Katrin parin viikon paimenvuoro olisikin ohitse ja seuraava kaupunkilainen saapuisi hoitamaan pestiä.
Katri oli huomannut ilmoituksen lehdessä ohimennen lounaalla. Jostain kumman syystä se oli jäänyt kummittelemaan mieleen, ja illalla oli pitänyt kotona kaivaa enemmän tietoa internetistä. Jostain näyttämisen halusta siinä taisi alunperin olla kyse. Minä teen mitä itse haluan, oli se viisasta tai ei. Aina ennen oli pitänyt miettiä, hyväksyisikö Jori suunnitelmat ja sopisiko se tämän aikatauluihin. Hakemus lähti muutamalla klikkauksella.
Mitä pidemmälle toukokuu eteni, sitä enemmän ajatus alkoi kutkuttaa. Asua nyt maalla, kaukana kaikesta. Luonnon helmassa ja kiireettömästi. Jostain sellaisesta Katri oli toisinaan haaveillut, mutta Jori oli nopeasti laittanut toiveille pisteen. Jori aikoi rakentaa uraansa kaupungissa, ja kunhan Katri valmistuisi, he lähtisivät Saksaan, jotta Jorin urakehitys pääsisi vauhtiin. Niin kai sitten, oli Katri huokaissut. Ehkä nykyaikana tosiaan oli vain hölmöä haaveilla moisesta. Kukapa hullu nyt vaihtaisi hienon työpaikan ja kaupungin sykkeen tylsään ja tasapaksuun maalaiselämään. Ja niin oli taas pyörähtänyt yksi vuosi käyntiin kauppatieteellisessä.

Kesäkuun toisella viikolla oli sähköpostiin yllättäen kilahtanut kutsu lammaspaimeneen peruutuspaikalle. Valmistautumiseen jäi aikaa vain muutama päivä, mutta mitäpä pienistä. Rinkkaan riittävästi lukemista ja vaatekerrat.
Kävellessään kohti juna-asemaa Pojun ja polkupyörän kanssa oli olo ollut kevyt. Edes Jorin äidin tapaaminen asemalla ei ollut latistanut tunnelmaa, vaikka aina ennen Katri oli kiemurrellut arvostelevan katseen alla. Birgitta oli naksauttanut paheksuvasti kieltään nähtyään Pojun sekä Katrin huolettoman kesämekon.

Miten ihmeessä Katri koskaan oli tuntenut tarvetta sopeutua tuohon jäykkään ja ylpeään sukuun kartanoineen?

Miten ihmeessä Katri koskaan oli tuntenut tarvetta sopeutua tuohon jäykkään ja ylpeään sukuun kartanoineen? Birgitta oli uutterasti yrittänyt kasvattaa Katria edustamaan poikansa rinnalla asianmukaisesti. Siihenkin elämään oli tottunut jossain vaiheessa. Kotelomekko toisensa jälkeen oli tullut tutuksi, ja nuttura oli aina ojennuksessa. Jori alkoi nyökytellä hyväksyvästi Katrin seurustellessa illallisilla Jarmon ja Birgitan perhetuttavien parissa. Oli tärkeää antaa hyvä kuva koko perheestä. Jonain päivänähän tuttavien jossain firmassa voisi olla toimitusjohtajan paikka auki. Kyllä sä kulta tiedät. Muistat flirttailla vain takaisin, kun joku vanha setä nipistää takapuolesta illallisilla. On hyvä, että on tuollainen vetävä nuori puoliso rinnalla, Jori oli todennut tyytyväisenä.

Kuinka kaukana Koskivaara olikaan Westendistä! Lampaat kerääntyivät aidan vierelle vaatimaan rapsutuksia, ja Katri laski ämpärit alas. Poju heilui onnellisena jonkin matkan päässä joen rannassa.
Laitumen portti oli hieman yhteistyöhaluton, mutta Katri oli jo ehtinyt tottua siihen. Hankalinta oli yrittää livahtaa sisään ämpärien kanssa ilman, että lampaat pääsivät samalla portinavauksella aidan vihreämmälle puolelle. Toinen juoma-astioista oli pesty eilen, mutta toinen näytti kaipaavan puhdistusta. Katri kumosi ämpärit tyhjiksi ja nosti saavin olalle. Katrin kitkuttaessa porttia auki lampaat tungeksivat toiveikkaina vieressä, ja samassa Katri oli tönäisty maahan koko laitumen mutaisimmaksi poljettuun kohtaan.
– Kiitos vaan! Näitä kesämekkoja on mukana vain rajattu määrä, ja nyt tämä on ihan sotkussa, Katri torui lampaita niiden määkiessä vastaukseksi kuorossa.
Yltä päältä mudassa Katri raahasi saavin joenrantaan. Poju tuli avuksi pesemään saavia, mutta kyllästyi pian ja lähti tutkailemaan pensaikkoa kadoten näkyvistä. Vesi houkutteli nilkoissa raikkaana ja viileänä, kutsui huuhtelemaan mudan ja hellepäivän hien pois. Uskaltaisiko, kehtaisiko, uimapukua ei ainakaan viitsisi hakea mökistä saakka. Ei kai tänne nyt kukaan sattuisi, kun ei ollut koko viikkona näkynyt ihmisiä muuten kuin kyläkaupalla kilometrien päässä. Kesämökkejäkään ei ollut lähimaillakaan, nämä olivat Metsähallituksen lääniä pitkälle. Siinähän sitä samalla huljuttelisi mekonkin, ja piankos helle kuivattaisi?

Katri veti mekon pään yli, ja alusvaatteet lähtivät perässä. Hän kahlasi napaa myöten veteen. Olisipa mukava nähdä Jorin pöyristynyt ilme nyt. Jorin, joka oli aina sliipattu ja jonka mielestä naisen tuli olla hillitty, hallittu, kynnet lakattuna neutraalilla sävyllä ja joka paheksui kaikkea epämuodollisempaa pukeutumista. Purjehdusvaatteet sentään läpäisivät seulan.

Mekko oli nopeasti virutettu puhtaaksi, ja se roikkui paraikaa alusvaatteiden kanssa oksanhangassa. Katri kellui selällään pienen joen olemattomassa virrassa tuntien itsensä painottomaksi.
Samassa Poju haukkui jonkin matkan päässä herättäen Katrin haaveiluistaan. Katri käännähti ympäri ja kauhoi lähemmäs rantaa muttei ehtinyt nousta vedestä, kun Poju jo jolkotteli puiden välistä rantaan ja perässä asteli tuntematon mies sortseissa ja reppu selässään. Katri painui nopeasti hartioita myöten veteen. Voi hyvä ihme nyt sentään, sen ainoan kerran kun hän uskaltautui ilkosillaan uimaan, heti sattuu vieras mies paikalle.
– Mikäs koira se sinä olet? Missäs sinun isäntäsi oikein on? mies jutusteli hyväntuulisena Pojulle.
Sitten hän huomasi vedessä kelluvan Katrin ja yllättynyt katse kohosi kasvoille.
– Hei! Minä jo luulin, että tämä koira on karannut jostain, ja meinasin ottaa mukaani, mutta vissiin ei tarvitsekaan huolehtia siitä.
Katri nyökkäsi ja tähyili huolestuneena vaatteitaan miehen takana.
– Olen itseasiassa vähän eksyksissä ja toivoinkin, että törmäisin johonkuhun joten tämähän sattuikin sopivasti. Osaisitko neuvoa minut takaisin kylälle? Taisin vähän harhautua patikkareitiltä kun kartta?
Samassa miehen katse osui alusvaatteisiin ja mekkoon, jotka huojuivat oksalla tuulenvireessä, ja lause jäi kesken.
Katrin poskille nousi puna. Eihän hän nyt kehtaisi nousta täältä ylös, ellei mies tajuaisi lähteä matkoihinsa. Hän selvitteli kurkkuaan hieman ennen kuin sai suunsa auki.
– Se kylätie menee ihan tuosta läheltä. Polku menee lammasaidan viertä ja pihan läpi oikealle.
Mies etsi katseellaan lammaslaidunta ja haroi tukkaansa, mutta eihän aita tietenkään näkynyt puiden takaa joenrantaan saakka.
– Kuule, menen tuohon vähän matkan päähän, niin saat pukeutua rauhassa. Jos sitten opastat oikealle reitille, mies viittoi samaan suuntaan, josta oli tullutkin, ja perääntyi puiden taakse.

 

Alushousut hän veti jalkaansa mutta mytisti rintaliivit mekon taskuun.

Katri odotti hetkisen kunnes kapusi kiireellä ylös vedestä ja kiskoi kesämekon hätäisesti päälleen. Alushousut hän veti jalkaansa mutta mytisti rintaliivit mekon taskuun. Niitä hän ei nyt jäisi pukemaan päälleen, tiedä vaikka mies olisi joku perverssi ja kurkistelisi puiden välistä. Hän haroi märät hiukset otsalta pois ja työnsi jalat kumisaappaisiin. Mies esittäytyi Eero Vaaralaksi. Hän oli ollut päivän patikointireissulla laavulla. Jossain vaiheessa polut olivat menneet sekaisin, ja hän oli muutaman kilometrin sivussa reitiltään. Katrin vanavedessä Eero asteli polkua pitkin paimentuvan pihaan.
– Oho, mikä paikka! Kyllä tällainen kelpaisi, Eero katseli joka suuntaan Katrin hämmästykseksi.
Jostain kumman syystä pienen pieni tupa pihapiireineen näytti tekevän vaikutuksen mieheen. Jori olisi nyrpistänyt nenäänsä ja kysynyt oliko lähellä kunnollista hotellia.
Toisen aito ihastus paikkaan sai Katrin hieman rentoutumaan.
– Tämä on ihana. Olen täällä jonkin aikaa lammasvahtina Pojun kanssa.
– Ahaa, onko tämä niitä Metsähallituksen paikkoja? Taidankin olla lukenut niistä. Upea lomanviettopaikka kyllä, tällaisen jos saisi, niin varmasti ei haluaisi viettää kesälomaa missään muualla.

Katri nyökkäsi ja antoi itsekin katseensa kiertää pihan. Keltainen pieni tupa valkoiseksi maalattuine verantoineen, isot ainakin satavuotiaat koivut ja kukkivat syreenit, päivänkakkarat talon seinustalla, ja kauempana näkyivät lampaat laitumella käyskentelemässä. Joki kimmelsi juuri ja juuri puiden välistä. Mistään ei kuulunut autojen ääntä. Miten ihmeessä täältä raaskisi lähteä juhannuksen jälkeen takaisin kaupunkiasuntoon.
Poju herätti Katrin aamulla nuolaisemalla poskesta. Aurinko paistoi pieneen tupaan jo täydellä terällä. Katri venytteli nautinnollisesti ja vääntäytyi pois peittojen välistä. Hän oli lukenut illan verannan korituolissa hyvää romaania, nauttinut keskiyön auringosta ja mutustellut kyläkaupasta haettuja pikkuleipiä.

Jossain vaiheessa Eeron välitön ihailu paikkaa kohtaan oli muistunut takaisin mieleen. Ihan totta, jos tällainen paikka olisi, niin mitä muuta sitä kaipaisi. Katri aivan hämmästyi oivallustaan. Ei hänelle ollut koskaan ennen tullut edes mieleen, että ehkä tällaisen haaveen saattaisi aivan oikeasti toteuttaakin. Että se pieni kesämökki maalla ei ollut vain etäinen saavuttamaton asia, hölmö ja hullu haave, jota ei kannattaisi kasvatella mielessään suuremmaksi. Voisiko, voisiko mitenkään olla mahdollista, että sen voisikin toteuttaa. Katri oli pyöritellyt asiaa tosissaan päässään. Jos myisi mummon perintörahoilla hankkimansa kerrostaloasunnon ja ostaisi tilalle vaikka yksiön. Kai lopuilla rahoilla saisi jostain jonkin pienen mökin ja pihan?

Vielä nukkumaan mennessään Katri oli hajamielisenä rapsutellut Pojua ja laskeskellut vaihtoehtoja, kunnes teki päätöksen. Juhannuksen jälkeen hän soittaisi kiinteistövälittäjälle ja pyytäisi arviokäynnille.
Katri oli juuri pumppaamassa vettä ämpäreihin, kun pihan valkoinen portti narahti. Poju haukahti ja säntäsi iloisesti tulijaa vastaan. Eero! Ei kai hän nyt voinut olla eksynyt uudemman kerran, kun kerran tiesi jo reitin kylälle. Eero heilautti Katrille kättään ja asteli kaivolle.

– Hei taas! Ajattelin tulla vielä kiittämään eilisestä avusta, enhän olisi mitenkään löytänyt omin avuin takaisin, kun kännykkäkin oli jäänyt autoon.
Katri pyyhkäisi hämillään kädet puhtaiksi sortsiensa lahkeisiin ja otti Eerolta vastaan ojennetun mansikkarasian.
– Eihän siitä nyt ollut vaivaa.
– No mutta onnistuin kuitenkin keskeyttämään uintiharjoitukset, Eero myhäili.
Katri tunsi taas poskiensa kuumottavan.
– Oletko viemässä lampaille vettä? Annas, niin autan.

Eero hätisteli Katrin pois pumpulta, ja pian neljä ämpäriä oli täynnä. Yhdessä he kantoivat ämpärit alas laitumelle, ja Katri piti huolen, etteivät lampaan livistäneet portista Eeron tyhjentäessä ämpärit saaveihin. Lopulta heidän kävellessään polkua takaisin tuvalle Katri kutsui miehen teelle, ja tämä hyväksyi kutsun oikopäätä.
– Mukava koira tämä Poju, onko siinä saksanpaimenkoiraa seassa?
Poju nautti rapsutuksista verannalla. Mansikat maistuivat makeilta ja jäätee hupeni nopeasti kannusta.
– Taitaa olla, mutta se on vain arvaus. Se muutti minulle vasta keväällä.
– Työkaverillani on saksanpaimenkoira, ja se on kyllä hieno tapaus. Aina välillä on tullut haaveiltua omastakin, mutta en ole sitten viitsinyt laittaa, kun yksin siinä on aika kiinni. Vaikka olisihan tuo hienoa, kun olisi vaellusreissuilla kaveri mukana.
– Asutko täällä Koskivaarassa sitten? Täällä on kyllä ihanat maastot vaeltamiseen, vaikken olekaan yksin uskaltanut lähteä tästä kauhean paljon pidemmälle, Katri tiedusteli.
Eeron toisessa poskessa oli hauska hymykuoppa, ja parransänkeä melkein teki mieli silittää. Katria punastutti, vaikka eihän toinen voinut arvata hänen ajatuksiaan.
– Ihan kesälomalla vain, asun tuolla Kymenlaaksossa. Minulla on tapana tehdä joka kesä joko vaellusretki tai sitten ottaa tukikohdaksi pieni kylä ja patikoida sieltä käsin ympäristössä. Vuokrasin mökin täältä pariksi viikoksi, kun tämä Turun seutu on entuudestaan vähän vieraampaa seutua.

Mansikat hävisivät ja tee loppui heidän jutellessaan. Mihin tunnit olivat hujahtaneet? Yhtäkkiä Katri vain huomasi kertovansa opintojensa aiheuttamasta ahdistuksesta, kaipauksesta maalle ja johonkin ihan muuhun ammattiin. Eero oli kuunnellut ja nyökkäillyt ymmärtäväisenä. Eero oli kertonut luontoharrastuksestaan, vaellusmatkoistaan ja kalastusreissuistaan.
– Apua, mun on lähdettävä kauppaan ennen kuin se menee kiinni, tai muuten ei ole viikonlopuksi mitään syötävää, Katri parahti katsoessaan kelloa.
Se lähenteli jo puoli kuutta, ja juhannusviikonloppuna ei kylän pieni puoti varmasti olisi auki.

Eero tarjoutui saattamaan, kun oli muutenkin matkalla samaan suuntaan. Katri kytki Pojun hihnaan ja nosti pyöränsä mökin seinältä. Parin kilometrin matka kyläkaupalle tuntui sillä kertaa kovin lyhyeltä.
Kummallista, miten toisten ihmisten seurassa riittää puhuttavaa ja toisten seurassa suorastaan hiipuu pois, painuu taustalle ja unohtaa itsensä, Katri pohdiskeli kitkiessään talon vierustan pientä kukkapenkkiä. Miten joillakin ihmisillä vain on taito saada muut pienenemään ja jäämään varjoonsa. Ehkä Katri ei ollut riittävän vahva Jorin rinnalle. Muuttui ihan tunnistamattomaksi paineen alla eikä osannut sanoa vastaan toisen toiveille.
Tuntui kuin erosta olisi kulunut jo pitkä aika. Katrin oli helpompi hengittää, maalle lähtö oli tehnyt hänelle hyvää. Ja aivan kuin huomaamattaan hänen silmänsä tuntuivat eksyvän tuon tuosta pihan portille. Miten joidenkin seurassa oli heti kuin kotonaan ja aika riensi liiankin nopeasti. Ehkä jääkaapissa odottava lettutaikina tulisi tänään tarpeeseen vierasvarana.

Lettutaikina pääsi kuin pääsikin osaksi kattausta verannalle.
– Voiko parempaa kesäillallista ollakaan, Eero huokaisi ja korkkasi valkoviinipullon, jonka oli tuonut tuliaisina.
Katri hymyili. Perhoset olivat täyttäneet vatsan, kun ruskeat hiukset ja siniset silmät olivat näkyneet aidan takaa. Eikä Katria ollut yhtään hävettänyt multaiset polvensa ja kätensä tai sotkuinen ponnarille kääräisty tukka. Lampaiden vesisaavit oli nopeasti pesty yhteistyössä, ja nyt Katri kantoi pöytään mansikkahillon viereen kukkurallisen lautasen täynnä lettuja.
– Kuule, huomenna illalla olisi kylällä joenrannassa perinteiset juhannustanssit. Haluaisitko lähteä kanssani sinne? Eero pyysi.
Ja Katri suostui, totta kai.

Perhoset olivat täyttäneet vatsan, kun ruskeat hiukset ja siniset silmät olivat näkyneet aidan takaa.

Juhannustanssit olivat isompi tapahtuma kuin Katri oli osannut odottaa. Onneksi hänellä oli rinkassaan pakattuna mukaan valkoinen pellavainen kesämekko pitsirimssuineen. Matalat ballerinat saivat nyt kelvata tanssikengiksi. Hyväntuulisia ihmisiä parveili siellä täällä, kokko paloi jo rannassa, ja bändi viritteli ensimmäisiä säveliä lavalla. Eero oli tarttunut Katrin käteen noin vain hakiessaan hänet tuvalta ja luotsasi nyt Katria tottuneesti väkijoukon keskelle tanssilavalle.
– Muistankohan minä yhtään askeleita, siitä on niin pitkä aika kun viimeksi olen tanssinut?, Katri supisi.

Mutta kun kappaleen sävelet alkoivat, tarttui Eero jämäkällä otteella vyötäisiltä ja vei valssin pyörteisiin. Oli helppoa vain seurata ja antaa mennä. Askeleet tulivat jostain muistin syövereistä ja ihan hengästytti. Valssin jälkeen tuli toinen, sen jälkeen foksia, sitten tangoa? Katrin poskilla paloi kaksi punaista täplää, kun he lopulta malttoivat siirtyä vilvoittelemaan ja hakivat tiskiltä juotavaa.
– Hyvinhän se sujui, vaikka muuta epäilit!
– Sattui onneksi hyvä kavaljeeri viemään, Katrikin nauroi. Miten ihanaa elämä saattoi olla! Katri tuumi.
Viimeisen valssin jälkeen jalkoja jo ihan pakotti. Ilta oli ollut kerrassaan upea. Kylänraitti oli hiljentynyt ja ihmiset valuivat hiljakseen kotipuoleen. Kokko loimutteli viimeisiä liekkejään rannassa ja heinäsirkka siritti heinikossa. Katri asteli Eeron käsipuolessa kohti paimentupaa.
– En olisi uskonut, että törmään täällä kesken patikkareissun noin mukavaan naiseen, Eero pysäytti Katrin portille.
– Vaan onni se osuu kohdalle, kun sitä vähiten odottaa.
Hän pyyhkäisi varovasti vallattoman suortuvan Katrin otsalta korvan taakse ja katsoi silmiin. Siniset silmät tuikkivat ja Katrin rinta tuntui pakahtuvan odotuksesta, kunnes Eero kumartui painamaan huulille hellän suudelman.
– Mitäs sanot, jos tulen aamulla tänne ja ajan sinut sitten juna-asemalle? Mietitään sitten miten pääsen sinua taas myöhemmin tapaamaan. Mikäli siis haluat minua vielä nähdä tämän loman jälkeen, Eero kuiskasi.
Katri kohottautui varpailleen ja suuteli toista melkein yllättyneenä omasta rohkeudestaan.
– Sanon, että se olisi ihanaa.

Poju herätti Katrin taas tuttuun tapaan loikkaamalla sängylle ja nuolaisemalla poskesta. Eilisen illan muistot toivat heti perhoset vatsaan ja miellyttävän odotuksen tunteen. Aamupala joutui pöytään hyräillen, ja sen jälkeen Katri kävi siirtämässä lampaat uudelle lohkolle. Hän rapsutteli lampaita hyvän aikaa jättäen samalla haikeat hyvästit mielessään niille ja paimentuvalle. Ehkä ensi vuonna hän olisi täällä taas tai mikä parempaa, saattaisi viettää loman omassa pienessä kesämökissään jossain päin Suomea.

Eeroa ei kuulunut. Kellon käydessä jo kahtatoista epävarmuus alkoi kasvaa, ja kolmelta Katrin oli surullisena myönnettävä, ettei Eero olisikaan tulossa. He eivät olleet vaihtaneet puhelinnumeroita saati osoitteita, kaikki oli niin alussa. Linja-auto lähtisi tunnin kuluttua, eikä siitä auttanut myöhästyä.

Katri pakkasi tavaransa rinkkaan pettymyksen kirvellessä luomien takana. Vielä viimeinen tarkistus, että kaikkialla oli siistiä eikä mitään unohtunut. Pihalta kuului auton ääni seuraavan talkoolaisen saapuessa paikalle. Katri kytki Pojun hihnaan, vaihtoi muutaman sanan ja opasti kaivon käytössä. Hän nosti rinkkansa pyörän tarakalle ja sulki pihan portin perässään.

Kylätien hiekka pöllysi leppeässä tuulessa ja vielä matkan päästä kuului lampaiden määkinä. Poju tönäisi kuonollaan lempeästi kättä. Linja-auto oli saapunut poimimaan matkalaiset kyläkaupalta ajallaan, ja nyt Katri istui lähimmän kaupungin juna-asemalla tavaroineen ja Pojuineen odottamassa junan lähtöä. Tv-ruudulla näytettiin uutisissa paraikaa jossain käynnissä olevaa piiritystilannetta. Aseistettu mies oli sulkeutunut paikalliselle huoltoasemalle poliisien piirittäessä rakennusta.

Kaikenlaista sitä tapahtui maailmassa, mutta ihmiset vain soljuivat tavalliseen tapaan loputtomana virtana Katrin ohitse. Elämä eteni kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut ja kuitenkin oli. Edellisen illan huikaiseva ilo oli vaihtunut äkilliseen pettymykseen, ja Katri pyyhkäisi pienen kyyneleen äkäisenä silmäkulmastaan. Olihan nyt pähkähullua ihastua tuolla tavalla, päätä pahkaa aivan vieraaseen. Muutaman päivän tuttavuus, ja sydäntä melkein kivisti hylkääminen. Miten ihmeessä olo oli nyt näin surkea, kun Jorin lähtö ei ollut tuntunut miltään. Eikö näiden tunteiden olisi kuulunut tulla silloin, ja miten Katri saattoikin ikävöidä melkein ventovierasta ihmistä näin kovin.
– Koska siinä vain oli sitä jotain. Taikaa, Katri kuiskasi itsekseen. Kuulutuksen mukaan juna oli saapumassa laiturille ja Katri nousi penkiltä. Leuka pystyyn ja tuulta päin.

Kaikki oli lopulta käynyt todella nopeasti. Kiinteistövälittäjä oli tullut käymään heti juhannusta seuraavalla viikolla ja ihastellut useaan otteeseen vanhan kivitalon kolmiota ja sen korkeita ikkunoita. Sopimus oli tehty ja näytöt alkoivat. Muutamassa viikossa asunto oli myyty, ja kauppojen jälkeen Katri oli istunut hämillään kahvilla välittäjän ja ostajien kanssa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän teki itse isot päätökset ja määräsi suunnan. Tavarat oli nopeasti muutettu pienempään yksiöön, ja seuraavat pari viikkoa Katrin aika kului selaten netin asuntoilmoituksia. Pieniä mummonmökkejä oli myynnissä yllättävän paljon ja melkein runsauden pula vaivasi.

Viimein Katri oli ihastunut kuvien perusteella pieneen punaiseen tupaan Kouvolan Pyhäjärven rannalla. Tupaan kuului keittiö ja huone, valkoinen iso terassi ja sen verran maata, että pieni lauma lampaita asettuisi Katrin ja Pojun seuraksi tilalle mukavasti. Katri oli suunnitellut jo remontoivansa pihan kivinavettaan talvitilat lampaille, mikäli kesälampaista ei raaskisikaan luopua.

Pian heinäkuun alussa Katri oli ajellut pienellä farmariautolla Pyhäjärvelle. Poju oli juoksennellut onnellisen näköisenä tuvan pihalla ja järven pinta oli ollut tyven. Katri tiesi, että paikka olisi heidän ja oli lyönyt kaupat lukkoon.
Ensimmäinen viikonloppu omalla kesämökillä oli kaikkea mitä saattoi toivoa. Katri kokosi Ikeasta haetut puutarhakalusteet auringonpaisteessa terassille ja viritti tulet pieneen hiiligrilliin. Makkarat jaettiin Pojun kanssa oikeudenmukaisesti puoliksi. Katri nautti ne ketsupin kanssa ja Poju ilman.

Vanha pihasauna antoi leppeät ja kosteat löylyt, joiden jälkeen oli mukava kahlata rannasta pulahtamaan järveen. Huomenna Katri raivaisi rannan kaislikkoa vähemmäksi ja ripustaisi saunan porstuaan verhot. Tupa tuntui jo omalta ja oli ihanaa suunnitella lattian ja ikkunanpuitteiden maalaamista värikarttojen kanssa. Kesälomaa oli vielä muutama viikko jäljellä, ja Katri oli pyytänyt palkatonta vapaata muutaman lisää. Sinä aikana ehtisi hyvin selailla yliopiston tiedekuntien kurssitarjontaa ja suunnitella tulevaisuutta.

Kaikki tuntui loksahtaneen paikoilleen, Katri huokaisi. Yksi asia jos vielä olisi, ei puuttuisi mitään. Entä jos kyse olikin jostain väärinkäsityksestä. Entä jos jotain olikin sattunut, eikä Eero siksi päässytkään paikalle. Katri oli etsinyt internetistä numeroa hänen nimellään, mutta ketään sen nimistä ei ollut löytynyt. Ehkä lyhyt lomaromanssi painuisi mielestä taka-alalle kesän aikana. Pienen pieni vihlaisu tuntui jossain sydämen sopukoissa.
Maanantaina Katri oli lopulta saanut päätettyä tuvan tulevat värit. Lattiasta tulisi valkoinen kuten ikkunanpielistäkin, seinistä kirkkaankeltaiset. Poju oli jäänyt tyytyväisenä torkkumaan pedilleen, ja Katri oli kääntänyt farmarin nokan pihasta kohti Kouvolaa.

Ehkä lyhyt lomaromanssi painuisi mielestä taka-alalle kesän aikana. Pienen pieni vihlaisu tuntui jossain sydämen sopukoissa.

Maalit olivat löytyneet helposti rautakaupasta ja marketista ruokatarvikkeet viikoksi mökille. Rasiallinen tuoreita mansikoita kojusta illaksi, ja tarttuipa mukaan torimyyjältä vielä iloisen värikäs riippumatto, jolle olisi paikka kuin nakutettu tuvan vieressä olevien koivujen välissä. Takakontti täynnä tavaraa Katri lasketteli asfalttitietä menemään ikkunat avoinna. Tuuli pyöritteli hiuksia ja auton radiosta soi iskelmämusiikki. Kohta tulisi se mutka, josta pitäisi kääntyä pienemmälle tielle. Vielä piti tarkkaan katsoa, kun ei osannut reittiä aivan ulkomuistista. Katri hiljensi vauhtia ja vaihtoi pienemmälle vaihteelle. Vastaan tuli poliisin mustamaija, joka hurahti ohi.
Juuri kun Katri oli kääntymässä risteyksestä, hän huomasi sivupeilistä poliisiauton kääntyneen ympäri, ajavan perässä ja väläyttävän pysäyttämisvaloa. Hädissään hän vilkaisi nopeusmittaria, ei kai hän ollut ajanut ylinopeutta!

Mutta ei, mittari ei kertonut syytä pysäyttämiseen. Katri ohjasi auton varoen tien pientareelle ja kaivoi laukustaan ajokorttinsa. Poliisi käveli auton kuljettajan puolen avonaiselle ikkunalle.
– Ajokortti ja rekisteriote, kiitos!

Ja silloin Katrin suu loksahti auki ja sydän jätti lyönnin väliin. Ikkunaan ilmestyivät tutut kasvot sinisine silmineen ja hymykuoppineen.
– Olithan se sinä! En melkein uskonut silmiäni, kun näin sinun ajavan vastaan, Eero aukaisi auton oven ja kumartui Katrin puoleen.
– Eero?
Katrin päässä löi tyhjää, eikä suusta tullut ulos mitään järkevää.
– Minulle soitettiin töistä juhannusyönä. Näitkö sen piiritystilanteen uutisista? Minut hälytettiin vapailta töihin, ja jouduin lähtemään saman tien. Et usko, kuinka harmitti, kun olit jo ehtinyt lähteä ennen kuin pääsi takaisin Koskivaaraan. Soitin Metsähallituksen lammasvastaavallekin, mutteivät he tietenkään suostuneet luovuttamaan tietojasi. Ja enhän minä tiennyt kuin etunimesi! Nyt sinä yhtäkkiä kuitenkin olet tässä. En voi melkein uskoa onneani.

Eero tarttui Katria kädestä ja puristi lujasti. Katrin huulille nousi hymy.
– Ostin omaksi pienen kesämökin täältä Pyhäjärven rannalta. Uskalsin lopultakin toteuttaa haaveeni. Eero hymyili takaisin.
– Ehkä huolisitte Pojun kanssa minut illalla työvuoron jälkeen mökille käymään? Katri nyökkäsi ja puristi varovasti kädestä takaisin.
– Siinä tapauksessa haluaisin nyt sitten tarkistaa sen ajokortin ja pyytää myös puhelinnumeron sekä osoitteen, ettei toiste pääse syntymään yhtä kauheaa tilannetta!

Loppumatka oli sujunut laulaen autoradion tahdissa. Kapea soratie oli näyttänyt vielä kauniimmalta kuin ensi kertaa sitä pitkin ajaessa. Kun pieni punainen tupa koivuineen ja pihlajineen sitten ilmestyi mutkan takaa näkyviin Katri nauroi ääneen. Kesä oli kaikkea muuta kuin mitä hän oli keväällä odottanut, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin hänestä tuntui, että hän pystyisi mihin vain. Hän vaihtaisi opinnot ihan mihin itse halusi eikä miettisi pätkääkään, olisiko ammatti arvostettu tai uskottava.

Ja kuka tietää, ehkä Eero jäisi mökille pidemmäksikin aikaa. Mökkihän oli sitä paitsi talviasuttava. Olisihan sitä mukava lämmittää yhdessä viikonloppuisin ja tehdä hiihtoretkiä järven jäälle.
 

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.