Ex-mies Toni on jo valmiiksi huonolla tuulella, ja kyläily menee painiksi. Marco ehtii hätiin viime tingassa. 

Metsänreunan läpi siilautuvassa ilta-auringossa tanssi kaksi miestä. Pidemmällä kalju päälaki kiilteli nahkaliivin ja punakan naaman yllä, lyhyemmällä harmaa puku ja ruskea pitkä tukka liehuivat.

Artsi ja Rane olivat palanneet.

Miehet tasapainoilivat Ruusun paljun laidoilla parin metrin korkeudessa, eivät tainneet luottaa suojakatteen kestävyyteen. Ei Ruusukaan olisi luottanut. Pressun tukena oli pelkkä rimakehikko.

Eevertti hamusi kaikessa rauhassa heinää suuhunsa paljun juurelta. Oli kannattanut jättää pukki pihavahdiksi.

Ruusu pysäytti Transitin pihan laitaan ja käski muksujen odottaa autossa. Eivät he mihinkään pääsisikään. Pojat olivat lukkojen takana entisen poliisimaijan peräosassa ja Eevi etupenkillä turvaistuimen vöissä kiinni.

Aamupäivällä Rane ja Artsi olivat kiertäneet kylää isolla hopeanvärisellä Audilla ja esiintyneet toimittajina. Olivat kiinnostuneita tietämään, oliko edellisiltaisen arvokuljetusryöstön tekijöitä eksynyt tänne kymmenen kilometrin päästä kymppitieltä. Lehtimieskaksikolla oli ollut erimielisyyttä siitä, tehtiinkö juttua Ilta-Sanomiin vai Iltalehteen. Monesta muustakin asiasta.

Audia ei nyt näkynyt. Nahistelu jatkui yhä. Kaksikko oli keskittynyt siihen ja tasapainoiluun. Kumpikaan ei tuntunut edes huomaavan, että Ruusu ilmaantui maisemaan.

Ei se oikeastaan tanssia muistuttanut, Ruusu tarkensi ensivaikutelmaansa. Ukot olivat paljun reunalla vastakkain kuin pukkitappelijat joskus muinoin kyläkoulun pihassa. Silloin kun kyläkoulu vielä toimi.

Kaljupää tönäisi pitkätukkaa ja sanoi:

– Tää on sun syytäs, Rane! ’Jätetään auto mettätien varteen piiloon ja mennään tosta suon yli että heilahtaa…’ Kyllä heilahti! Hyvä ettei upottu lopullisesti siihen paskaan!

Tarkemmin katsoen miehet näyttivät aika ryvettyneiltä.

”Perkele, kuulo meni!” kaljupää parahti.

Pitkätukka oli vähällä horjahtaa Eevertin niskaan, mutta sai korjattua asentonsa ja huitaisi kaveriaan korvalliselle.

– Älä sä Artsi mulle ala. Kumman idea oli ottaa mutkat käteen ja pitää niitä korkeella, ettei ne kastu? Nyt ne on siellä vitun silmäkkeessä!

Tuskin kuitenkaan ihan siellä, Ruusu ajatteli. Mietti samalla, pitäisikö veivata sivuikkuna kiinni. Ettei Eevi saisi huonoja vaikutteita.

Se taisi olla jo myöhäistä.

– Perkele, kuulo meni! kaljupää parahti ja horjui paljun reunalla korvallistaan pidellen.

Jokin miehen äänensävyssä otti Eevertin korvaan. Pukki höristi oikeaansa, sitä jolla vielä jotain kuuli, ja korskahti. Lujaa ja vihaisesti.

Rane ja Artsi jähmettyivät ja vaikenivat, jäivät tuijottamaan pukkia. Kun Eevertti hyökkäsi paljun reunaa kohti sarvet ojossa, Rane ja Artsi ottivat vaistomaisen sivuaskeleen päästäkseen pois alta.

Suojamuovi painui askelten alla. Yllättäen kehikko kesti, mutta pressu repesi räsähtäen niittauksista ja päästi miehet pulahtamaan paljuun. Ilmeestä näki, millä hetkellä ne tajusivat, että niin kävisi.

Samassa Eevertti jysähti paljun reunaa vasten. Jätkät panikoivat paljussa ja sotkeutuivat toisiinsa ja pressuun, repivät sitä lisää ja vetivät vettä henkeensä.

Ruusu havahtui naurultaan toimimaan.

Kun Artsi ja Rane lopulta nostivat päänsä paljun reunan yläpuolelle, Ruusu piteli vasemmassa kädessä Eevertin rispaantunutta narua ja oikeassa kädessä haulikkoa, jonka molemmat piiput osoittivat kaksikkoon.

”Teillä on kymmenen sekuntia aikaa häipyä maisemista.”

– Teillä on kymmenen sekuntia aikaa häipyä maisemista. Muuten mä pamautan tuplalaakin ja päästän Eevertin irti. Eevertti ei paljon valikoi, mitä se pistelee poskeensa. Se saa syödä sen, mitä teistä jää jäljelle. Aika alkaa nyt.

– Mut hei…

– Me…

– Kymmenen…

Ruusu vetäisi peukalollaan haulikon kummankin hanan taakse. Husqvarnan ääntä Artsi ja Rane ymmärsivät. Jätkät könysivät toisiaan tönien paljun reunalle, heittäytyivät suin päin maahan, kömpivät pystyyn ja pinkaisivat metsän peittoon. Ruusu ehti laskuissaan hädin tuskin yhteen.

– Älkää tulko takaisin! hän huusi perään.

Ruusu lähti viemään Eeverttiä takaisin liiterin päätyyn, missä sillä oli ruohonleikkuu-urakka kesken. Samalla hänen katseensa osui kellarin ikkunaan. Marcon naama loisti auringonlaskun valossa kirkkaan violettina, ja jätkä nosti peukkua näkyviin.

Ruusu päästi haulikon hanat vireestä ja nosti aseen olalleen. Häntä jäi vaivaamaan yksi asia. Jos Marco oli nähnyt Artsin ja Ranen, olivatko Artsi ja Rane nähneet Marcon?

Kaksikko voisi vieläkin palata.

Ruusu purki kauppatavarat kasseista ja tarjosi muksuille iltapalaa, pani samalla kahvin valumaan. Yöunet menisivät, mutta mitä väliä? Ne olivat jo muutenkin menneet.

– Mihin se setä katos? Iivari kysyi kesken hammaspesun.

– Mikä setä?

– Se mikä oli keittiössä. Millä oli käsiraudat.

– Ja jalkaraudat, Jalmari pani paremmaksi.

– Jalkavauvat, Eevi sanoi.

– Se lähti kotiin, Ruusu sanoi.

– Sillä jalalla? Eiks sen pitäis mennä sairaalaan? Jalmari ihmetteli.

– Se meni sairaalan kautta kotiin, Ruusu valehteli lisää.

Vuosien varrella hän oli tottunut siihen. Oli parempi, etteivät lapset tienneet ihan kaikkea. Mitä ei tiedä, se ei ole vahingoksi. Ainakaan niin suureksi.

Pojat nielivät Ruusun valkoiset valheet ja alkoivat nauraa Eevin ilmeilylle, mutta ei Ruusu vielä ollut kuivilla. Kun hän pääsi iltasatukirjan loppuun ja Eevi ja Jalmari olivat jo nukahtaneet, Iivari kysyi vielä unisesti:

– Ketä ne kaks oli mitkä hyppäs paljuun, kun me tultiin pihaan?

– Tittelintuure ja Tuttelintiire, Ruusu sanoi.

– Toinen oli just tossa iltasadussa! Iivari tajusi.

– Niin oli.

– Ne kävi jo aamullakin… Tuleeko ne vielä?

– Ei tule, Ruusu sanoi.

Hän piti Iivaria kädestä, kunnes poika nukahti. Kukahan pitäisi Ruusua kädestä, kunnes hän nukahtaisi?

Ruusu pani tuoreiden juustosämpylöiden väliin voita, juustoa, kinkkua, tomaattiviipaleita ja salaatinlehden. Hän asetteli ne lautaselle, pani sen tarjottimelle kahvitermarin, Mörkö- ja Pikku Myy -mukien ja lautasliinojen seuraksi ja laskeutui kellariin.

Marco kuorsasi vieraspatjalla täyttä päätä, vilttiin kietoutuneena. Ruusulle tuli kuorsauksesta kodikas olo. Hän istuutui pukuhuoneen jakkaralle, laski tarjottimen lattialle ja kaatoi itselleen Mörkö-mukiin kahvia. Joi sen siinä hämärässä, kuunteli kuorsausta ja katseli pitkää tummaa miestä, joka sänkisenä ja reisi paksussa siteessä hymyili unissaan. Mistähän Marco uneksi?

Kun kahvi oli juotu, Ruusu kyykistyi silittämään miehen otsaa. Painoi siihen suudelman. Marco ynähti ja huitaisi kädellään kuin kärpästä. Kämmen osui Ruusun poskelle.

”Mikset sä vastaa puhelimeen?” äiti tiukkasi.

Käsi poskella Ruusu lähti nousemaan portaita. Oma käsi tällä kertaa. Hän tunsi hymyilevänsä.

Portaissa Ruusun puhelin alkoi soida. Äiti. Hän painoi luurin hiljaiselle, kipitti eteiseen, sulki kellarin oven perässään ja yritti vastata. Tyhjää tuuttasi.

Hän valitsi äidin numeron ja soitti. Varattu. Hän lopetti, ja heti alkoi puhelin väristä kädessä.

– Mikset sä vastaa puhelimeen? äiti tiukkasi.

– On mulla muutakin tekemistä.

– Niinku mitä? Sä et käy töissä, sulla ei oo miestä…

– Oliko sulla jotain asiaakin vai soititko ihan vaan ilahduttaakses mua?

– Rakkainta ja ainoaa lastani? Totta kai mä haluun ilahduttaa sua.

– Mutta oli sulla jotain muutakin.

– Aattelin vaan kysyä, että mitä mä tuon mukanani, kun mä muutan teille.

– Miten niin muutat meille?

– Montakohan kertaa tästä on puhuttu? Mun taloyhtiössäni täällä isolla kirkolla alkaa putkiremontti juhannuksen jälkeen. Mä muutan siksi aikaa takaisin vanhaan kotiini eli sinne, mutta mä tuun jo juhannukseks, että saadaan juhlia jussia yhdessä koko perhe. Se mitä siitä on jäljellä, kun isäs kuoli ja sun miehes on lähteneet.

– Kiitos kun muistutit, mutta kyllä mä ton muistin, Ruusu sanoi.

Hän muisti tasan tarkkaan, ettei äiti ollut hiiskahtanutkaan mistään putkiremontista, vielä vähemmän muuttamisesta. Yhtä tasan tarkkaan hän tiesi, että äidin kanssa oli turha ruveta kinaamaan. Mistään.

Tappiolle jäi aina.

– Aatto on jo huomenna. Mä tuun joskus puolenpäivän aikaan. Tuonko mä jotain?

– Kunhan tuot ittes, siinä on ihan tarpeeks, Ruusu huokasi.

Ruusu kävi vielä katsomassa eläimet. Niistä ja metsästä hän sai rauhaa. Ja äsken Marcon kuorsauksesta. Hän laski veden pois paljusta. Artsin ja Ranen jäljiltä se haisi suolta ja monelta muultakin. Ei miltään hyvältä. Palju pitäisi vielä pestä, mutta tänä iltana hän ei enää jaksanut. Hän lukitsi ovet, täytti tiskikoneen ja pani sen päälle. Meni hammaspesulle.

Varmuuden vuoksi hän haki vielä Husqvarnan asekaapista, latasi taas molemmat piiput ja laski haulikon sängyn reunan alle. Siitä hän saisi sen nopeasti käteensä.

Rankka päivä tuntui päässä ja jäsenissä ja painoi silmäluomiakin, mutta kunnon uni ei vain tahtonut tulla. Eevin tuhinakaan ei auttanut. Ruusu säpsähteli hereille vähän väliä ja kuulosteli aina pitkään talon ääniä.

Aamuyöstä peltikatolle alkoi ropista pehmeä sade. Eevi kömpi pinnasängyn matalan kaiteen yli Ruusun viereen ja tunki kainaloon.

– Mahtuu.

Ja mahtuihan siihen. Ruusu puristi Eevin vasempaan kainaloonsa ja tunsi kevyen hengityksen poskellaan, veti pussilakanan tytönkin peitteeksi. Sitten oikea käsi palasi sängyn alle ja löysi taas haulikon perän.

Puoli neljältä alakerrassa helähti lasi. Ruusu säpsähti istumaan haulikko kädessä, Eevi nousi hänen mukanaan.

– Äittä, Eevi sanoi unenpöpperöisenä, silmät vielä kiinni, ja painoi päätään syvemmälle kainaloon.

Se oli Toni. Viimeisin ex. Eevin isä.

Alakerrassa rapsahti ulko-oven lukko ja ovi kävi. Tuliko joku sisään omalla avaimella? Ei niitä ollut kuin Ruusulla ja äidillä, vara-avain liiterissä. Mutta sen paikkaa hän oli vaihtanut aina kun miestäkin.

Joku sieltä kuitenkin tuli sisään. Ruusu kuuli hyvin kuistilta raskaat askeleet ja kengänpohjissa jauhautuvien lasinsirujen rapinan.

– Ruusu!

Se oli Toni. Viimeisin ex. Eevin isä.

– Iti, Eevi sanoi.

Ruusu laski haulikon lattialle, vei Eevin pinnansänkyyn ja nosti alhaalla olleen laidan ylös. Nyt tyttö ei pääsisi sieltä omin avuin pois.

Portaikon ovi aukesi.

– Ruusuu… Tuu alas tai mä tuun hakee sut!

– Sulla on lähestymiskielto! Painu hiiteen tai mä soitan poliisin! Ruusu huusi rappusiin.

– Poliiti, Eevi sanoi.

– Siellä on mun molemmat tyttöni…

Toni lähti nousemaan portaita.

Ruusu otti haulikon oikeaan käteen ja puhelimen vasempaan, painoi peukalolla hätänumeron pikavalinnoista ja nosti luurin korvalleen. Meni portaiden yläpäähän Tonia vastaan.

– Mä soitan jo.

– Ei tänne kukaan ehdi ainakaan puoleen tuntiin, Toni sanoi tullessaan.

Hän oli jo portaikon mutkassa, puolivälissä.

– Me tiedetään se molemmat.

”Mä en oo sun muijas enää”, Ruusu sanoi.

Toni oli iso, vaalea ja leveä. Kännissä kuin apina, mutta rappusten kiipeäminen vielä sujui. Mutkassa hän otti vasurilla tukea seinästä.

Ensopahviin jäi verinen kädenjälki. Toni oli varmaan telonut kätensä, kun oli ensin särkenyt kuistin ikkunan, jotta pääsisi sen kautta avaamaan ulko-oven lukon.

Oikeassa kädessä Toni heristi kuokkaa. Se oli jäänyt kompostikasaan, kun Ruusu oli alkuviikosta etsinyt muksujen kanssa onkimatoja.

Tullessaan Toni mutisi:

– Omaan kotiin pitää tulla kuokkavieraaks, kun muija on niin olevinaan…

– Mä en oo sun muijas enää, Ruusu sanoi ja veti haulikon hanat taakse.

Puhelin ei nyt enää pelastaisi.

– Eikä tää ole sun kotis.

Toniin ei tehonneet edes Husqvarnan varoitusäänet. Hän heilautti kuokanterän eteen kuin kilveksi ja tuli vain. Juuri kun Ruusu oli puristamaisillaan liipaisimia, hän kuuli takaansa heleän pojanäänen:

– Äiti, mitä sä nyt?

”Ei saa lyödä äitiä! Iivari huusi ja tuli apuun.

Iivari oli herännyt ja ilmaantunut poikien huoneen ovelle. Ruusun keskittyminen herpaantui hetkeksi, ja samassa Toni huitaisi kuokallaan haulikon piiput kattoa kohti. Aseen heilahtaessa Ruusu puristi vaistomaisesti liipaisimia.

Suuliekit välähtivät, tuplalaukaus jyrähti. Portaikon kattoon tuli varmasti pari isoa reikää. Ruusu ei ehtinyt nähdä niitä. Hän näki tähtiä ja putosi lattialle istumaan, kun Toni tempaisi häneltä vasurillaan haulikon kädestä ja iski sen perällä silmäkulmaan.

Ei taas tätä, Ruusu ajatteli ja huusi:

– Lopeta!

Toni nauroi.

– Ei saa lyödä äitiä! Iivari huusi ja tuli apuun.

– Iivari, pysy teidän huoneessa! Ruusu huusi.

– Tottele äitiäs, äpärä, Toni sanoi, kun Iivari alkoi takoa sitä pikku nyrkeillään mahaan.

Taottavaa riitti.

– Taasko toi äijä on täällä? Jalmari kysyi poikien huoneen ovelta ja ryntäsi veljeään auttamaan.

Silmäänsä pidellen Ruusu katsoi lamautuneena, kun Toni pudotti haulikon ja kuokan, tarttui kumpaakin poikaa kurkusta, puoliksi kantoi heidät huoneensa ovelle ja heitti sisään.

Ruusu kirosi itseään. Miksei hän ollut ampunut heti, kun oli tilaisuus? Ei siinä olisi hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, niin kuin mummovainaa oli aina sanonut.

Ruusu huomasi kuokan kätensä vieressä lattialla. Käsi tarttui siihen itsestään, toinen käsi tuli avuksi, jalat nostivat hänet kyykkyyn ja heittivät liikkeelle Tonia kohti.

Toni paiskasi oven kiinni ja kiersi vielä avainta lukossa, alkoi kääntyä Ruusua kohti.

– Ja nyt me ollaan kaksin…

Kuokka tärähti Ruusun käsissä, kun terän lape törmäsi Tonin otsaan. Toni katsoi Ruusuun hölmistyneenä, horjahti taaksepäin, ojensi kätensä kohti kuokkaa ja lähti sitten kaatumaan eteenpäin. Ruusu ehti hädin tuskin hypätä pois alta.

Lattia tömähti. Hetken oli ihan hiljaista. Ruusu epäili tappaneensa Tonin.

– Iti, Eevi sanoi pinnasängystä ja alkoi itkeä.

Ruusu ei kestänyt sitä. Hän laski kuokan kädestään seinustalle, meni Eevin luokse ja halasi tyttöä, nosti hänet syliinsä.

– Ei mitään hätää enää, Ruusu sanoi.

– Mitä siellä… tapahtuu? Jalmari kysyi henkeään haukkoen oven takaa.

– Vaara ohi, Ruusu sanoi, meni Eevin kanssa poikien ovelle ja avasi sen.

– Ootteko te kunnossa?

– Ollaan me, pojat vakuuttivat yhteen ääneen ja kirkkain silmin, vaikka kummankin ääni oli vähän käheä ja kaulassa näkyi punaiset painaumat.

– Tyrmäsitkö sä äiti Tonin? Iivari kysyi.

Ruusu ei jaksanut vastata. Hänellä ei vain ollut voimia siihen. Hän istahti Iivarin sängyn reunalle ja silitteli Eevin päätä, ja Eevi alkoi vähitellen rauhoittua.

Pojat katsoivat silmät suurina isoa miestä, joka retkotti naamallaan yläkerran tasanteella. Sitten ne katsoivat Ruusuun.

– Kyllä se tyrmäs, Jalmari vakuutti.

Ja Iivari nyökkäsi.

– Tonin ei olis kannattanut lyödä äitiä.

– Eikä varsinkaan viskellä teitä. Te ootte mun poikiani, eikä teitä saa kukaan kurmottaa. Jos joku yrittää, tuutte mulle sanomaan. Onko selvä?

Pojat nyökyttelivät vakavina.

– Kuoliko Toni? Jalmari kysyi lopulta.

– Ei se kuollut, Ruusu vakuutti, vaikkei itsekään ollut varma asiasta.

Hän nousi ja halasi kaikkia lapsiaan, laski sitten Eevin Iivarin sängylle.

– Mun täytyy nyt heivata toi äijä johonkin täältä.

– Me voidaan auttaa, Iivari sanoi, ja Jalmari nyökkäili vieressä.

– Pitäkää te pojat Eeviä silmällä. Mä paan oven kiinni, että saatte olla rauhassa täällä.

Ruusu tiesi itsekin, ettei hänen perustelunsa ollut ihan vedenpitävää, mutta poikiin se meni täydestä. Eevikin jäi suosiolla isoveljien seuraan, kun sai vielä sängystään nallen mukaan.

Ruusu lukitsi taas oven, vilkaisi silmäkulmaansa vessan peilistä ja näki, että se oli jo alkanut tummua. Lähipäivinä hän saisi taas kokea kauniin värikirjon violetista kellertävään.

Onneksi vain ulkonäkö oli kärsinyt. Se kyllä palautuisi.

”Sä muistit miten mä tykkään siitä, kun sä vähän pistät hanttiin…”

Sade jatkui yhä peltikatolla, nyt vähän kiihkeämpänä. Toni ei vieläkään kuorsannut. Se oli huono merkki. Tai hyvä, miten sen nyt otti.

Ruusu kyykistyi Tonin viereen, työnsi sormenpäänsä kaulavaltimolle. Syke ei ollut sammunut. Pulssi tuntui melko normaalilta, ja kun tarkemmin katsoi, miehen selkä kohoili hengityksen tahtiin.

Ruusu käänsi miehen selälleen. Se ei ollut helppoa. Sata kiloa on aina sata kiloa, ja nyt Tonia taisi olla jo vähän enemmänkin. Naama oli sänkinen ja punakka, otsassa tumma kuokanjälki. Siisti lapeosuma, ei ollut tullut edes palkeenkieltä. Kuhmu siihen nousisi. Vasemmassa kämmenessä oli pari lasinsirua, jotka Ruusu veti irti. Haavoihin riitti laastari.

Ruusu oli vieläkin yöpaitasillaan, mutta pukemiseen ei nyt ollut aikaa. Silmäkulman turpoamisen tunsi jo. Hän tarttui Tonia kainaloiden alta, vaikka iljettikin ja lähti kiskomaan eksäänsä portaita alas. Eilen hän oli kiskonut Marcon portaita sisään, nyt lähtisi Toni samaa tietä ulos. Tästä oli tulossa tapa.

Tonin mutaisista lenkkareista jäi raidat rappusiin. Ylöspäin tullessaan se oli jättänyt mutaiset kengänjäljet. Olisi oikeastaan pitänyt kiskoa se alas jalat edellä, tukka olisi pyyhkinyt jäljet. No, kaikki ei tule kipeänä mieleen.

Portaiden alapäässä Toni röyhtäisi, ja Ruusu sai silmilleen tyrmäävän hajusekoituksen. Silmät menivät väkisin kiinni. Äkkiä Toni puristi hänen kätensä lujaa kainaloihin ja kiepahti kyljelleen. Ruusun olkavarret olivat vähällä venähtää, ja hän horjahti polvensa varaan. Toni tarttui häntä kaulasta ja kiskaisi lähelleen, ja hän menetti tasapainonsa ja kaatui Tonin päälle.

Toni heitti hänet lattialle ja kiipesi päälle, painoi hänet vasemmalla kädellä lattiaa vasten ja repäisi oikealla hänen yöpaitansa.

– Sä muistit miten mä tykkään siitä, kun sä vähän pistät hanttiin…

Ruusu survaisi peukalonsa Tonin silmään. Toni ulvaisi, tarttui häntä ranteesta ja alkoi vääntää kättä pois silmästä. Samalla Ruusu sai tilaisuuden potkaista Tonia polvella kulkusiin. Toni ähkäisi ja nousi, nousi saman tien pystyyn asti.

– Mitä helev… Toni aloitti, mutta luja ote kurkun ympärillä salpasi hengen eikä ääntä tullut enempää.

Ruusukin haukkoi henkeään. Hän katsoi isoa kouraa, joka puristi Tonin kaulaa ja piti miestä pystyssä. Se oli Marcon koura. Marco nojasi toisella kädellä eteisen lipastoon. Kellarin ovi oli auki Marcon takana.

Onneksi Ruusu ei illalla ollut lukinnut sitä.

– Tapanko mä tän rotan? Marco kysyi.

Toni yritti huitaista Marcoa. Ei ylettänyt. Se yritti potkaista. Osuikin, heikosti. Marco kiristi otettaan Tonin kaulalta.

Toni lakkasi pyristelemästä. Sen silmistä paistoi kauhu. Jätkä taisi tajuta, että Marco oli tosissaan.

Toni anoi katseellaan armoa Ruusulta.

Meni hetki, ennen kuin Ruusu pääsi ääneen. Hän yski ja köhi, konttasi keittiön ovenpielen juureen ja kiipesi sen tuella pystyyn. Kävi juomassa lasin vettä.

Vasta sitten hän tajusi, että yöpaita oli entinen. Hän haki olohuoneesta tuolin päältä puuvillapaidan ja veti sen päälleen.

Kun hän palasi eteiseen, Tonin naama oli jo sinipunainen ja ilme alistunut.

Marco kysyi taas:

– Mitä me tehdään tälle limanuljaskalle? Nirri pois vaan?

Ruusu risti kätensä rinnalleen. Nautti tilanteesta, kun oli kerrankin Tonin niskan päällä.

– Tappaahan se pitäis, Ruusu sanoi hitaasti, karhealla äänellä.

– Mutta sitten se pitäis paloitella ja hävittää ne palat. Turhan sottaista puuhaa.

– Miten vaan. Sä päätät.

Toni yritti vielä ynistä jotain. Sitä pummia ei kuunneltu.

Ruusu viittasi kohti ulko-ovea, joka oli jäänyt Tonilta raolleen.

– Heitä se pellolle.

Marco teki pienen heivausliikkeen vastapäiseen suuntaan ja heitti. Toni törmäsi ulko-oveen päällään ja ulkoportaisiin olkapäällään, huusi ja voihki mennessään. Märältä nurmikolta se pääsi hädin tuskin jaloilleen.

– Multa meni solisluu, se valitti halogeenivalon paisteessa olkapäätään pidellen.

– Helvetilliset tuskat… Ja täällä sataakin.

– Suksi nyt kuuseen täältä. Jos tuut vielä takas, Marco tappaa sut! Ruusu sanoi.

Toni laahusti tuskaisesti ähkien pihatien koivikon alkuun, otti siitä polkupyörän ja yritti nousta satulaan. Päätti sitten taluttaa. Sekin näytti vaikealta.

– Se tuli pyörällä. Ilmankos mä en kuullut sitä, Ruusu sanoi itsekseen.

Ruusa sitoi haavan tiukasti uudelleen, peitteli miehen ja suuteli. Suulle.

Elmeri kiekui kanalassa. Hullu kukko. Sopi hyvin tilanteeseen.

Ruusu huomasi seisovansa kuistilla lasinsiruissa. Hän oli seurannut Tonia ulko-ovelle. Hän veti nyt oven kiinni, palasi eteiseen ja istuutui penkille. Irrotteli lasinsirut jalkapohjistaan. Ne olivat onneksi pieniä murusia eivätkä kovin teräviä. Verta tuli tuskin nimeksikään.

Marco nojasi yhä lipastoon ja näytti uupuneelta. Katsoi vain häntä. Hän nousi, meni Marcon luokse ja halasi miestä.

– Kiitos.

Marco halasi takaisin, painoi päänsä hänen päätään vasten ja kuiskasi:

– Sun ei ehkä olis kannattanut sanoa sille mun nimeäni…

– Sori, en mä tajunnut.

– Ens kerralla sitten…

Ruusu horjahti, kun Marco nojasi äkkiä häneen koko painollaan.

– Marco? Mikä sun tuli?

Marco ei vastannut. Ruusu tunsi kylkeään vasten jotakin kosteaa, katsoi alaspäin ja tajusi, että miehen reisihaava oli auennut äskeisestä rehkimisestä. Ei mikään ihme. Marco oli kiivennyt kellarinportaat jalka sökönä, kiskaissut Tonin pois hänen kimpustaan, pidellyt sitä kusipäätä hyvän aikaa yhdellä kädellä ilmassa ja heittänyt sen vielä lopuksi pihalle.

Kaiken tämän Marco oli tehnyt Ruusun takia.

Ruusu laski ison miehen hellästi lattialle, keräsi hetken voimia ja kiskoi Marcon sitten keittiön puusohvalle. Avasi siteen ja puhdisti haavan. Ei sieltä mätää tullut, verta vain. Ruusa sitoi haavan tiukasti uudelleen, peitteli miehen ja suuteli. Suulle.

Marco oli ansainnut sen.

Sitten piti mennä rauhoittelemaan muksuja.

Aamulla Jalmari ihmetteli ensitöikseen keittiössä:

– Mitä toi setä tekee täällä? Sähän sanoit, että se lähti sairaalan kautta kotiinsa?

– Jaa Marco? Ruusu osti lisäaikaa, vaikka hyvin tiesi mitä Jalmari tarkoitti.

– Niin.

– Se tuli takas.

– Eihän Toni tuu enää takas? Iivari kysyi kurkkuaan pidellen, ääni vieläkin käheänä.

– Ei, Marco sanoi puusohvalta.

– Ei se uskalla, Ruusu sanoi.

– Ai kun sä tyrmäsit sen? Jalmari kysyi.

– Ja Marco kans, Ruusu sanoi.

– Malko, Eevi sanoi syöttötuolista.

– Malkomalkomalko.

Eevi puhui Ruusun ajatukset ääneen.

Koko porukka oli taas aamiaisella, eikä Marcolla ollut enää käsirautoja. Viimeöisen helvetin jälkeen tämä aamuidylli keittiössä tuntui erityisen hienolta. Oli Marcon ansiota, että loppu oli ollut onnellinen.

Oikea silmäkulma oli tosin turvoksissa. Mitä hän sanoisi Selinalle? Tai äidille?

Ruusu söi banaanin loppuun ja sanoi:

– Mummo tulee tänään meille. Juhlitaan juhannusta koko perheen voimin.

– Mummo, Eevi sanoi ja irvisti.

Tyttö tosiaan osasi lukea äitinsä ajatukset.

– Kivaa, Iivari sanoi.

– Mennäänkö sitten taas kalaan? Jalmari kysyi.

– Ihan varmasti mennään. Joko te söitte? Ruusu sanoi.

Hän antoi muksuille vähän kuivunutta hiivaleipää, käski viedä sen lampaille ja muistutti, että poikien täytyi pitää huolta Eevistä.

Marco ei ollut kommentoinut äidin tuloa millään lailla eikä edes ilmehtinyt, mutta Ruusu arvasi, ettei mies ollut innoissaan. Kun lapset olivat ulkona, Marco sysäsi lautasensa sivupöydälle ja sanoi:

– Ei tullut mieleen kertoa mulle aikaisemmin?

Ruusu vastasi Marcon katseeseen. Ei hänellä ollut mitään syytä väistellä.

– Äiti soitti vasta illalla. Ja yöllä oli muutakin ajateltavaa.

Marco nyökkäsi, pyyhkäisi hiukset silmiltään.

– Okei. Mitä me tehdään?

– Mä oon jo miettinyt sitä. Sä voisit mennä taas kellariin, mutta äiti kyllä löytäis sut sieltä heti. Sitä paitsi se jää pitemmäksikin aikaa, kun niillä on taloyhtiössä putkiremontti.

– Mä voisin tietysti lähtee heti, Marco sanoi.

Kuulosti kyllä siltä, ettei se halunnut.

– Mä en kyllä tiedä mihin. Kytät on taatusti jo mun kämpilläni.

– Miten niin?

– Mä erehdyin luottamaan naiseen.

– Väärään naiseen, Ruusu korjasi.

– Mistä sen tietää, kuka on oikee? Marco puuskahti.

– Ei mistään. Jalmarilla, Iivarilla ja Eevillä on jokasella eri isä, eikä ykskään niistä ollut oikee mies. Se viimeöinen urpo oli Eevin isä. Mä en ikinä tajuu, miten mä siihen haksahdin. Tai no, ehkä mä oon ollut vähän helppo. Ja silloin kolme vuotta sitten Toni oli komeempi eikä vielä noin alkkis. Päältä kattoen melkein ihminen…

Ruusu ei tajunnut, miksi hän näin avautui. Ei hän yleensä puhunut kenellekään näin paljon itsestään.

Ehkä juuri siksi.

Marco nyökkäsi, ymmärsi selvästi. Katsoi silmiin niillä ruskeilla silmillään ja taputti sohvaa vierellään. Ruusu meni siihen ja käpertyi Marcon kainaloon. Siinä oli selvästi hänen muotoisensa kolo. Mahtui, niin kuin Eevi sanoi.

Marco silitti hänen hiuksiaan, siveli sinipunaista silmäkulmaa.

– Millä sä meinaat tän selittää?

– Törmäsin oveen. Vakioselitys takavuosina.

– Mun kanssani sä et törmäile oviin, Marco sanoi ja suuteli häntä silmäkulmaan.

Se oli parantava suudelma, Ruusu tunsi sen heti.

Ruusu kääntyi mieheen päin ja suuteli kunnolla, kietoi kätensä tämän ympärille. Tunnelma alkoi jo olla kiihkeä, kun pihalla töötättiin.

– Selina! Ruusu tajusi heti.

– Nyt on juhannusaatto, se haluu varmaan muutaman päivän munat kerralla.

– Sun täytyy mennä antamaan, Marco sanoi.

Niin täytyi. Paljon mieluummin Ruusu olisi jäänyt keittiöön.

Selina odotti autossa. Eteisen lipaston päältä Ruusu oli napannut aurinkolasit silmille ja komerosta muutaman munarasian.

– Sori, mä en oo vielä tänä aamuna hakenut munia, hän sanoi.

Ikkuna oli auki, radiosta tuli Jenni Vartiaisen Muru. Ruusu oli Murunsa löytänyt, mutta ei hän sitä voinut Selinalle kertoa.

– Aurinkolasit, taas?

Selina kuulosti pettyneeltä.

– Törmäsin oveen. Mutta näkisit sen oven…

Selina avasi oven ja tuli mukaan. Kukkamekon päällä hänellä oli kirkkaanpunainen fleecetakki.

– Montako sä otat?

– Jos tusinan.

– Kyllä sieltä sen verran löytyy.

Kun Ruusu avasi kanalan ovea, Selina sanoi:

– Sepi kävi yöllä kävelyllä, kun ei saanut unta. Toni kuulemma laahusti täältä päin pyörän kanssa ja valitti, että sulla on joku uus mies täällä. Joku iso tumma.

– Oliskin! Ruusu sanoi ja meni nopeasti kanalan hämärään.

– Toni näki varmaan unta, kun mä olin tyrmännyt sen.

– Oisit soittanut poliisin, se jätkä olis päässyt taas linnaan. Eikös sillä ole se lähestymiskielto?

– Ei poliisit olis ehtineet tänne. Äijä tuli kuokan kanssa sisään, viskeli mua ja poikia ja yritti ties mitä. Oli pakko ottaa kovat otteet käyttöön.

– Oot sä kyllä tiukka mimmi. Mä niin toivon, että sun miesonnes vielä kääntyis. Löytäsit jonkun sellasen niinku mulla on Sepissä. Turvallisen, Selina sanoi.

Ruusu nyökkäsi ja keskittyi munien etsimiseen. Marcossa hänellä oli turvallinen mies. Turvallinen ja vaarallinen, sopivassa suhteessa.

Mutta mihin hän piilottaisi miehensä, kun äiti tulisi?

Kun Selina oli mennyt, Ruusu heitti saman tien jyviä kaneille, kantoi lisää vettä lampaille ja vei porkkanoita kaneille.

– Olis pitänyt vaan listiä se Toni, Marco sanoi, kun hän tuli sisään.

– Nyt se kiertää kapakoissa kertomassa, että sulla on täällä mun näköseni mies. Keikkakaverit on kohta ovella.

– Kavelit, Eevi sanoi.

Ruusu yritti ottaa vihaisen ilmeen, mutta se oli vaikeaa, kun nauratti.

– Just niin, Marco vahvisti.

– Kato Marco vähän, mitä puhut muksujen kuullen, Ruusu sanoi samalla, kun istutti tytön potalle.

– Niille pitäis antaa positiivisia malleja.

– Se olis ollut ainoo positiivinen teko, minkä sille kusipäälle olis voinut tehdä.

Ruusu yritti ottaa vihaisen ilmeen, mutta se oli vaikeaa, kun nauratti.

– Toi on kyllä totta, hän myönsi.

Tällaista hänen elämästään oli tullut. Poliisin tytär mietti, kenet olisi pitänyt tappaa. Ja katui, kun ei ollut tapettu.

Ruusu antoi Eeville vauvakirjan käteen, ja tyttö alkoi lukea. Toivottavasti Eevin elämä olisi edes vähän helpompaa.

– Mihin aikaan sun mutsis tulee?

– Iltapäivällä. Ei tässä hätää ole, kello on vasta kahdeksan. Mä vien sut nyt eka vaikka sinne saunan pukuhuoneeseen ja yritän sit keksiä jotain.

Marco alkoi selvästi parantua, vaikkei jalka vielä kunnolla kantanutkaan. Matkalla kellariin se silitteli Ruusua niin, että he kellahtivat yhdessä pukuhuoneen patjalle ja alkoivat kiskoa toisiltaan vaatteita päältä. Sitten Eevi huusi yläkerrasta:

– Äittää!

Ruusua turhautti ja nauratti. Kerrankin kun hänellä olisi ollut miesonnea… Mutta vielä he ehtisivät.

Toivottavasti.

Kun Ruusu palasi vaatteitaan oikoen keittiöön, hän näki että pihassa seisoi tuttu harmaa poliisin siviiliauto. Nikkilä ja Pohjanen seisoivat jo auton vierellä ja katselivat ympärilleen. He olivat käyneet viimeksi toissa aamuna ja kyselleet, oliko näkynyt outoja hiippareita.

Ruusu lukitsi kiireesti kellarin oven ja huikkasi keittiön ikkunasta:

– Oottakaa hetki, mä pyyhin täällä pyllyä!

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.