Erna herää tokkurasta sairaalasta pitkän leikkauksen jälkeen. Yhä uudestaan hän vaipuu lapsuuden muistoihin, aikaan, jolloin häntä ja hänen veljeään Jamia ei pidätellyt mikään. Kun Jami sekaantuu huumejengeihin, Erna päättää etsiä isänsä käsiinsä.

Lääkärit sanoivat, että leikkaus kesti neljä tuntia. Onko sulla yhtään ehjää luuta ruumissasi? Miten sun oikein on käynyt, Tiikerililja?”

Hymähdin. Tiikerililja. Amanda käytti lapsuuden lempinimeä. Kukaan ei ollut kutsunut minua sillä nimellä vuosiin.

Makasin sairaalasängyssä enkä pystynyt pahemmin liikkumaan. Amanda huokaili sänkyni vieressä ja piteli minua kädestä. Kipulääke virtasi tippaletkusta pitkin suoraan verenkiertooni ja teki minut suloisen uneliaaksi. Olin enemmän unessa kuin valveilla. Vaivuin yhä uudestaan lapsuuden maisemiin.

Tutustuin Amandaan 8-vuotiaana. Olin silloin hänen pihallaan hölmöilemässä ja tekemässä ilkivaltaa hänen isänsä rakennustyömaalla. Amanda oli tullut paikalle ennen aikuisia ja pelastanut nahkani vihaisilta vanhemmilta, poliisilta ja lastensuojeluviranomaisilta. Amanda oli katsonut aikuisia orvokinsinisillä silmillään ja aikuiset olivat uskoneet kaikki hänen juttunsa. Amanda oli ollut suorastaan pelottavan neuvokas jo pikkutyttönä.

Minä ja veljeni Jami emme olleet läheskään yhtä fiksuja. Pakko se oli myöntää. Mutta emme me ihan tyhmiäkään olleet. Pärjäsimme aika hyvin kaiken huomioon ottaen. Meillä oli niin sanotusti ”vaikea kotitausta”. Isä oli häipynyt kun olimme pieniä. Hänellä oli uusi upea elämä ja uusi perhe kaupungin toisella laidalla, eikä hän halunnut tavata meitä koskaan. Äidillä oli kaksi vaihdetta: on ja off. Hän joko makasi sängyn pohjalla tai huiteli maanisena pitkin kyliä. Joskus meni pitkään hyvin, sitten taas tuli romahdus.

Olimme oppineet jo pieninä pitämään huolta itsestämme. Tosin aika usein tarvitsimme Amandan apua. Hän oli meidän paras kaverimme.

Kotimme oli repsottava vanha puuröttelö, josta sanottiin hämärissä että ”ihanan boheemi”. Kirkkaassa päivänvalossa vain puisteltiin päätä. Saattoiko joku todellakin asua tuollaisessa mörskässä? Ikkunapuitteet repsottivat, maali hilseili, ja talvisin tiivistimme ovenraot vanhoilla lakanoilla. Sisällä oli sokkeloisia huoneita, mummon vanhoja mattoja ja vintti, jossa leikimme piilosta taskulamppujen kansa.

Pihallamme kasvoi kummitusmaisia, käppyräisiä omenapuita, jotka eivät tuottaneet minkäänlaisia hedelmiä. Taloa reunusti rivi viinimarjapensaita, joiden sato meni aina lintujen suihin.

Jami ja minä olimme takkutukkaisia ja villejä lapsia, joista kasvoi vähitellen takkutukkaisia ja villejä teinejä. Rakastimme vauhtia ja jännitystä. Kävimme ajamassa pyörillä kaikki pelottavimmat mäet alas, polskimme kesäisin uimarannalla, ja hiihdimme talvisin metsissä. Tunsimme kaikki kaupunginosamme ihmiset, kadut, kissat ja koirat. Tiesimme kaiken tietämisen arvoisen: mistä roskiksesta kannatti dyykata ruokaa, mitä jengejä kannatti vältellä, mistä kaupasta oli helpointa näpistää karkkia ja kuka pizzeria American Dreamin omistajista oli lämminsydämisin, se, jolta sai joskus ilmaisen, vain hieman kärähtäneen pizzan.

Amanda oli meidän kummankin paras ystävä, vaikka hän liikkui enimmäkseen aivan muissa seurapiireissä. Suloinen Amanda oli hyvän perheen tyttö. Hänellä oli jämäkät vanhemmat, jotka eivät erikoisemmin suosineet hänen ystävyyttään meihin. Amandalla ei ollut aikaa eikä kiinnostusta notkua ostarilla tai epämääräisissä kaljaringeissä. Hänellä oli melkein joka ilta vaativia, tyttömäisiä harrastuksia; musiikkiopistoa, balettia, koira-agilityä. Joskus hän pinnasi niistä ja tuli sen sijaan meille katsomaan telkkaria.

Amanda piti tukkaansa täydellisillä kiharoilla ja tai taidokkailla leteillä ja plokkasi stipendit kevätjuhlassa. Hän hymyili minulle aina koulun käytävällä ja tuli istumaan ruokalassa vastapäätä. Joskus emme ehtineet puhua kunnolla viikkoihin, mutta hänen ystävyytensä oli jonkinlainen pohjavirta, kuin tukeva ja pehmeä bassokuvio rockbiisin pohjalla. Se antoi ryhtiä koko elämälle, joka oli muuten joskus aika sotkuista.

Tiesin että Jami ajatteli hänestä samalla tavalla. Hän todennäköisesti myös haaveili Amandan rakkaudesta, jostakin ihanasta romanssista, mutta ei koskaan yrittänyt iskeä häntä. Jami tiesi, ettei ollut Amandan tasolla. Amanda oli kymppi, ja Jami parhaana päivänään ehkä seiska puoli. Amanda oli tyttö, joka säästäisi neitsyytensä hääyöhön ja lahjoittaisi sen sitten tyylikkäästi jollekin pankkiirille tai lakimiehelle.

Amanda oli tietysti menossa koulun jälkeen suoraan jonnekin hienoon koulutukseen, lääkikseen, oikikseen tai sen tapaiseen. Mihin hyvänsä halusikaan. Hän kiinnostui new age -jutuista teininä, ja arveli, että saattaisi ruveta jonkinlaiseksi luontaishoitajaksi tai vaikka joogaopettajaksi. Jamin ja minun tulevaisuudensuunnitelma oli lähinnä ”vältä linnaan joutuminen”. Olimme vain askeleen päässä siitä kaikkein kehnoimmasta porukasta, joka teki ryöstöjä, joi spriitä ja katkokäveli ostarilla jo parikymppisenä.

Havahdui sairaalahuoneessa. Amanda puhui hiljaa hoitajan kanssa. Oli hämärämpää kuin viimeksi valveilla ollessani. Olin kai nukahtanut välillä. Oli tullut ilta. Ikkuna heijasti sängyn, tippaletkut ja metalliset tuolit.

”Mitä oikein tapahtui?” Amanda kysyi hoitajalta. He seisoivat huoneen toisella puolella ja puhuivat hiljaisella äänellä.

”Sinun ystäväsi tuotiin tänne aika heikossa kunnossa. Erikoista, että sairaalalentokone otti niinkin huonokutoisen potilaan. Hänen jutuissaan ei ollut aluksi mitään järkeä. Hän oli niin vahvasti lääkitty.”

”Kuinka te tajusitte soittaa minulle?”

”Sinut oli merkitty hätäkontaktiksi hänen kännykkäänsä. Siinä oli joku toinenkin nimi, joku Jami, mutta emme saaneet häntä kiinni.”

”Ettekö te saaneet Jamia kiinni?”

”Ei. Puhelin oli suljettu.”

Amanda huokaisi.

”Hitto näitä tyyppejä. Mihinköhän liemeen sekin törppö on taas joutunut?”

Olisin halunnut sanoa Amandalle anteeksi. Kiitos ja anteeksi, että meistä on niin paljon huolta. Mutta en jaksanut puhua. Vajosin taas lämpimään horteeseen, muistelemaan teini-ikää.

Kun olin 15-vuotias ja Jami vuotta vanhempi, velipoika oli vähällä lipsahtaa ihan kunnolla. Hän käyttäytyi koko talven oudosti, oli kalpea ja vaitelias ja ärtyi pikkuasioista. Koulussa meni huonosti, ja sitten Jami lakkasi käymästä siellä kokonaan. Hän lakkasi hengailemasta minun ja Amandan kanssa. Emme enää tienneet mitä hän touhuili ja kenen kanssa hän liikkui. Se oli ihan uutta ja huolestuttavaa. Olimme aina aikaisemmin kertoneet toisillemme kaikki tärkeät jutut.

Asian todellinen laita selvisi eräänä alkukevään keskiviikkona, kun olin pizzeria American Dreamin muovipöydän ääressä tekemässä läksyjä. Vietin siellä niihin aikoihin useimmat illat. Äidilläkin meni silloin tosi huonosti. Maanista vaihetta oli seurannut syvä romahdus, ja kotimme oli osapuilleen yhtä viihtyisä kuin katakombi. Viihdyn paremmin pizzerian lämmössä. Omistaja Mehmet antoi minun tehdä joskus pimeästi vähän töitäkin. Olin ylpeä taidostani. Asiakkaat eivät osanneet erottaa minun tekemääni pizzaa irakilaisten äijien pizzoista. Bravuurini oli sekapizza, jossa oli sieniä, kinkkua ja parsapötköjä.

”Erna, minulla on asiaa. Pitää puhua”, Mehmet sanoi. Hän oli tullut keittiöstä saliin, seisoi myyntitiskin vieressä esiliina yllään.

Nostin pääni matikankirjasta.

”Mitä asiaa?”

”Haluan puhua sinun veljestä. Sinun Jamista.”

”Niin, mitä Jamista?”

Tiesin jo valmiiksi jollakin alitajuisella tasolla, että Jami oli vaikeuksissa. Jos kaikki olisi ollut kunnossa, hän olisi ollut täällä halvan juuston hajuisessa loukossa juuri tälläkin hetkellä minun kanssani ruinaamassa töitä tai ruokaa. Olin pyytänyt häntä monta kertaa mukaani ja sanonut, että työvuorossa sai syödä ilmaiseksi, mutta Jami oli vain tuhahtanut.

”Etkö sä tarvitse rahaa? Mä luulin että sä halusit uuden kännykän”, olin kysynyt.

Silloin Jami oli kaivanut taskustaan puhelimen ja näyttänyt sitä minulle. Se oli tosi hieno puhelin. Aivan liian kallis veljelle. Kännykkään oli kiinnitetty kuulokkeet, ja nekin näyttivät tosi laadukkailta.

”Jos sä jäät kiinni tuon tapaisista näpistyksistä, meille saattaa tulla lastensuojelun tyyppejä kyselemään. Sulla on vielä kaksi vuotta täysi-ikäisyyteen. Me voidaan joutua koulukotiin. Yritä nyt vähän skarpata”, olin sanonut, mutta Jami oli vain kohauttanut olkapäitään ja häipynyt omille teilleen.

Meillä oli Jamin kanssa tiukat säännöt, jotka olimme langettaneet itse itsellemme: ei huumeita, ei murtoja, ei varastetun tavaran välittämistä, eikä mitään muutakaan raskaan sarjan hölmöilyä.

Mehmet katsoi minua vakavasti. Hänen tummien kulmakarvojensa välissä oli vähän vehnäjauhoa.

”Niin. Mäkin olen vähän huolissani Jamista”, myönsin.

”Tämä on nyt sinulle huono uutinen. Minä näin Jamin kaljun ilkeän kanssa.”

Sydämeni hyppäsi. Tuli pala kurkkuun.

”Ei kai?”

”Kyllä. Kalju ilkeä ja Jami seisoivat tuolla.”

Mehmet osoitti ikkunasta ulos, ostarin kulmalle, paikkaan, jonne valot ja valvontakamerat eivät yltäneet. ”Kalju ilkeä” oli henkilö, jonka tiedettiin myyvän kamaa. Eikä mitään mietoja huumeita, vaan heroiinia ja muuntohuumeita. En tiennyt hänen nimeään, mutta hän oli pelottavan näköinen hahmo. Kovat, elottomat silmät, terävät poskipäät ja naarmuinen, kalju pää.

”Mitä ne teki? Jami ja se kalju?” kysyin, vaikka tiesin ihan hyvin.

”Seisoi tuolla kulmassa. Kävi kauppa. Kyllä sinä tiedät.”

Ovi aukesi. Sisään tulvi sadetta ja viimaa. Amanda astui pizzerian lämpöön. Hänellä oli huppu päässään ja silmälaseissa pisaroita. Hän otti hupun päästään ja hymyili aurinkoisesti. Kuinka se jaksaakin olla aina noin pirteä, ajattelin väsyneenä.

”Huh, kauhea ilma!” hän heläytti. Sitten hän vilkaisi minua. ”Tiikerililja, mikäs sua vaivaa? Onko sulla liian vaikeat läksyt?”

Pudistin päätäni ja huokasin. Hieroin silmiäni. Väsytti yhtäkkiä ihan kauheasti. Olisin halunnut käpertyä johonkin nurkkaan nukkumaan. Tuntui niin kylmältä ja pimeältä. Aivan kuin jokin pimeä aukko olisi auennut jalkojemme alla, ja nyt se veti mukaansa veljeni, rakkaimman ihmisen tässä maailmassa. Jamin, joka tykkäsi salaa 70-luvun diskomusiikista ja tanssi yksikseen, kun luuli ettei kukaan nähnyt.

”No, mikä nyt on?” Amanda tivasi.

”Jami on ruvennut diilaamaan. Mehmet oli nähnyt Jamin sen karmean kaljun tyypin kanssa.”

”Mä tapan sen”, Amanda ilmoitti.

Mehmet puuttui puheeseen.

”Tytöt, tytöt! Ei mitään tappaminen! Teidän pitää sanoa Ernan ja Jamin isälle, että isä puhuttelee Jamia. Muistuttaa velvollisuuksista. Muistuttaa kunniallinen elämä!”

”Ei meidän isä ole kuvioissa puhuttelemassa tai muutenkaan.”

”Sitten Jamin isoisä puhuu! Jamin äidin veli puhuu. Kyllä on joku.”

Mehmetin perhekäsitys oli lievästi sanottuna selkeä. Suvun vanhin mies hoiti kaikki yllättävät kriisitilanteet. Nuorten miesten ja naisten ei tarvinnut edes ajatella mitään. Mutta meidän perheessämme oli pulaa patriarkoista. Meitä oli vain yksi maanis-depressiivinen nainen ja 15-vuotias tyttö. Jami oli yhtä kuin tuhoon tuomittu. Yritin juoda kokista, mutta kurkkuni tuntui kuroutuneen umpeen.

”Ei tässä mitään äijiä tarvita!” Amanda sanoi kipakasti ja puki takin takaisin ylleen. ”Tule Tiikerililja, mennään selvittämään tämä homma! Mennään teille nyt heti. Pengotaan kaikki Jamin tavarat läpi!”

Kiirehdimme läpi sateessa meille, tunkeuduimme Jamin pimeään huoneeseen, napsautimme valot päälle ja aloimme penkoa huonetta kuin parhaatkin huumekytät. Amanda käänsi patjan nurin, ja minä avasin laatikot. Puolittain toivoin ja puolittain pelkäsin, että löytäisimme jotakin.

Huoli painoi kuin vatsassa olisi kivi. Hermostutti.

Jos Jami oli sekaantunut koviin aineisiin, mikään ei ehkä auttaisi. Olin nähnyt joitakin sellaisia tapauksia vierestä. Läheiset kärsivät ja toivoivat vuosikausia, mutta ennuste oli huono.

Yhdessä laatikossa oli rikkinäisiä latureita, pattereita ja muuta elektroniikkaa, toisessa vanhoja jääkiekkokeräilykortteja. Yhdessä laatikossa oli Jamin vanha, littanan pehmonorsu, joka alkoi itkettää minua. Vaatekaapissa oli vaatteet rullalla, eikä sieltäkään löytynyt ensin mitään epäilyttävää.

Mutta sitten tärppäsi. Vaatekaapin alimmalla hyllyllä oli likainen t-paita ja sen takana pilkotti jotakin muovista. Amanda laskeutui polvilleen lattialle ja kiskaisi paidan ulos.

Takaseinää vasten nojasi pieni, läpinäkyvä muovipussi. Se oli minigrip-pussi, sellainen, joihin säilöttiin yleensä marjoja. Mutta tämän sisällä oli pikkuisia kapseleita. Amanda nosti pussin ilmaan. Katselimme sitä pitkään.

”Mikä toi on?” minä kysyin.

”En mä oikein tiedä.”

Amanda avasi pussin ja otti kapselin käteensä. Ne näyttivät perhosenkoteloilta. Amanda avasi kapselin varovasti. Sisällä oli valkoista jauhetta.

Tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kuin olisimme unessa tai elokuvassa. Odotin typeränä, että Amanda tekisi kuin poliisisarjojen sankarit, tökkäisi sormensa jauhoon, nuolaisisi sormeaan ja sitten ilmoittaisi asiantuntevan coolisti mitä jauhe oli.

”Mennään vetämään noi vessasta alas”, minä sanoin.

Ryntäsimme kylpyhuoneeseen. Vessa piti vetää noin tuhat kertaa, ennen kuin kaikki oli alhaalla.

”Sehän olisikin hauskaa, jos meidän pitäisi kutsua putkimies. Siinäpä olisikin selittelyn paikka”, minä sanoin, mutta kumpaakaan ei hymyilyttänyt.

Amanda halasi minua.

”Mä tulen aamulla takaisin. Älä pelkää, Tiikerililja. Tämä järjestyy.”

”Luuletko?

”Tottakai”, hän lupasi ja lähti takaisin sateeseen.

Jäin sohvalle ja kiedoin kädet polvien ympäri. Amanda oli niin toimelias, niin optimistinen. Sellainen sitä kai oli, kun eli niin turvattua ja onnellista elämää. Minun oli vaikea jakaa hänen toiveikkuutensa. Kaikki näytti synkältä.

Lopulta nukahdin sohvalle. Heräsin keskellä yötä siihen, että Jami tuli kotiin. Otin hänet ankaraan puhutteluun, mutta veli kielsi kaiken ja keksi mitä oudoimpia selityksiä. Hän väitti silmät kirkkaana, ettei edes tiennyt, mistä puhuin. Riitelimme koko yön. Lopulta menin itku silmässä pesemään hampaani ja painuin huoneeseeni. Makasin silmät auki sängyssä ja kuuntelin tuulen ulvomista nurkissa. Lopulta uni vei taas.

Heräsin siihen että Amanda ravisteli minua olkapäästä.

”Herää! Meidän pitää lähteä nyt mökille!”

”Mistä sä puhut? Mitä kello on?”

Nousin kyynärpääni varaan ja katsoin Amandaa unisena.

Amanda istui sängylläni täysissä pukeissa. Hän näytti tosi huolestuneelta, melkein kuin aikuiselta. Tukka oli tiukalla nutturalla, eikä hän ollut meikannut.

”Me viedään Jami meidän mummon mökille eikä päästetä sitä pois sieltä, ennen kuin se lupaa lopettaa ne hommat.”

Raavin päätäni edelleen unisena. Miten mökkeily auttaisi Jamia? Ja miten me edes pääsisimme Amandan mummon mökille? Sitä paitsi siellä olisi kylmä. Oltiin vasta maaliskuussa.

Mutta Amanda näytti päättäväiseltä. Hän käski minun laittaa itseni päiväkuntoon ja lähti herättämään Jamia. Nousin sängystä ja pukeuduin. Ehkä Amanda tiesi mitä teki? Olin tottunut luottamaan häneen kuin kallioon.

Pian kävi ilmi, että Amanda oli hommannut meille kuskin ja auton. Talomme edessä seisoi puhdas ja tyylikäs Volvo. Sen sisällä istui puhdas ja tyylikäs abiluokkalainen poika, jonka nimeä en muistanut. Petteri? Petri? Joku sellainen. Amanda pakkasi päättäväisesti autoon peittomme ja tyynymme.

Sitten hän meni sisään ja palasi hetken kuluttua Jamin kanssa. Jami näytti kärttyisältä. Amandan ilme oli niin ankara, ettei hän vastustellut.

”Menkää autoon”, Amanda käski. Kömmimme kuuliaisesti takapenkille. Kuski kääntyi etuistuimella ja ojensi kätensä.

”Petteri”, hän sanoi.

Tartuin käteen ja puristin. Petterillä oli neliömäinen ja iso käsi ja vaaleat silmät. Suupielessä oli virne, joka herätti epäluuloni. Aivan kuin hän olisi tiennyt jotakin, mitä minä en ja pitänyt minua vähän pilkkanaan. Mitä Petteri teki meidän kanssamme? Oliko Amanda kertonut tälle tuntemattomalle pojalle Jamin huumejutuista? Toivottavasti ei. En tuntenut Petteriä kovinkaan hyvin. Hän asui jossakin ihan toisella puolella kaupunkia ja kävi meidän kaupunginosamme lukiota, koska ei päässyt keskustan hyviin kouluihin. Olin joskus kuullut hänestä jotakin ikäviä juoruja, että hän huoritteli ja ahdisteli kännissä tyttöjä tai jotain.

”Mihin me ollaan nyt tarkkaan ottaen menossa?” Petteri kysyi ja käänsi avainta lukossa.

”Me mennään meidän isoäidin mökille. Se on seitsemänkymmenen kilometrin päässä. Lähde ajamaan vaan, mä neuvon”, Amanda sanoi.

”Jos teillä on jotkut mökkibileet, niin enkös mä voi jäädä sinne myös? Mulla on vapaa viikonloppu.”

”Et voi”, Jami murahti takapenkiltä. Petteri ei kiinnittänyt Jamiin huomiota vaan kääntyi jälleen Amandan puoleen. En tykännyt yhtään hänen ilmeestään.

”Sä olet Amanda nätti likka, vaikka sä olet vielä niin nuori. Eikä toi sun kaverisikaan ole yhtään paha, varsinkin jos se vähän vaivautuisi ulkonäkönsä eteen”, Petteri sanoi. Hän nosti kätensä vaihdekepiltä ja siirsi sen Amandan polvelle. Amanda väläytti kylmän asiallisen hymyn ja siirsi käden pois.

”Aja nyt vaan. Johan me sovittiin. Ei meillä ole siellä mitään bileitä.”

”Mä voisin hakea meille juomista. Sopivasta korvauksesta tietenkin.”

”Kuule nyt! Me ollaan menossa auttamaan mun mummia perunan kylvämisessä. Sillä on huonot polvet, se tarvitsee meidän apua. Sua ei varmasti kiinnostaa kyykkiä missään perunapellolla, vai kiinnostaako?” Amanda sanoi.

Tuo ei kyllä mene läpi, minä ajattelin. Surkea valhe. Maa oli vielä melkein jäässä, kaikenlaiseen perunoiden kylvämiseen olisi vielä kuukausia. Petteri hyväksyi kuitenkin Amandan meriselityksen mukisematta. Amanda oli paras valehtelija, jonka olin koskaan tuntenut. Se oli ehkä jokin hänen sinisten silmiensä vakaassa katseessa.

”Mutta kyydistä saat kyllä maksaa. Mä en ole mikään taksi”, Petteri sanoi.

”Et tietenkään. Tietenkin mä maksan. Voidaanko mennä?” Amanda sanoi.

Ajoimme hiljaisuuden vallassa kohti pohjoista. Kuuset ja lehdettömät koivut reunustivat tietä. Ohitimme bensa-asemia ja pari maataloa.

Amanda neuvoi Petteriä kääntymään sivutielle, ja sitten kuoppaiselle hiekkatielle. Tulimme järven rantaan. Sen rannalla seisoi pieni ja sievä mökki, jota ympäröi suuret, lehdettömät koivut. Kesällä paikka olisi varmaankin kaunis ja viihtyisä, mutta nyt piha näytti kalsealta ja kylmältä. Siellä täällä näkyi vielä lumilaikkuja. Järvi hohkasi kylmyyttä ja selällä näkyi vielä jäätäkin. Purimme tavaramme kuistille. Amanda lähetti Petterin reippaasti matkoihinsa.

”Miten sä sait tuon tyypin heittämään meidät?” minä kysyin, kun Volvo kaasutti tiehensä.

”En mä tiedä”, Amanda sanoi. ”Kai se on vähän ihastunut muhun tai jotain.”

”Yäk”, Jami sanoi. ”Sä olet 15. Jos se koskee suhun, se joutuu vankilaan. Kerro vaan, jos se yrittää, niin mä narautan sen heti kytille.”

”Sinuna mä en just nyt menisi juttelemaan poliiseille yhtään mitään. Älä sä toisten vankiloista huolehdi. Mietitään nyt vain sitä, että sä et itse joudu linnaan”, Amanda sanoi kuivasti.

Astuimme sisään mökkiin. Se oli niukasti kalustettu ja sievä ja tietysti jääkylmä.

Amanda polvistui takan ääreen, pinosi puita epämääräiseksi kasaksi ja yritti sytyttää. Takka savutti suoraan hänen naamalleen ja teki hänet entistä vihaisemmaksi. Jamikin oli kärttyisä. Kukaan meistä ei ollut saanut aamukahvia eikä mitään syötävää sinä aamuna.

”Ja mitähän vittua me täällä tarkkaan ottaen tehdään?” Jami kysyi.

Amanda katsoi häntä äkäisesti.

”Me ollaan täällä niin kauan, kunnes sä olet saanut vähän mietittyä, että kannattaako sun heilua niiden diilereitten kanssa vai mieluummin ottaa pää perseestä.” Sen päälle Amanda syytteli Jamia vielä muutamilla värikkäillä ilmauksilla.

Jami painui ulos tuvasta ja paiskasi oven perässään. Katsoin ikkunasta, kuinka hän harppoi polkua pitkin rantaan, löysi rannasta veneen, tyhjensi sitä hetken aikaa vedestä, työnsi vesille ja hyppäsi kyytiin.

Juoksimme perässä rantaan.

”Mihin sä oikein luulet meneväsi?” Amanda huusi.

”Mä menen hukuttamaan itseni!” Jami huusi takaisin.

”Siitä vaan, ääliö! Mä hukutan sut itse, jos mä vielä kerran kuulen että sä olet myynyt aineita. Idiootti! Mulkku!”

Järvi kantoi ääntä upeasti. Kaiku vastasi vastarannalta: mulkku, mulkku, mulkku. Olisi naurattanut, ellen olisi ollut niin huolissani. Jami otti airot käsiinsä ja lähti soutamaan ympyrää. Amanda meni sisään, mutta minä jäin katsomaan. Minun kävi Jamia sääliksi. Kuinka hän oli niin tyhmä? Kuinka hän olikin joutunut sellaisiin vaikeuksiin?

”Tule nyt takaisin”, minä pyysin.

”Odota, mä yritän ajatella”, Jami vastasi.

Minusta näytti pikemminkin siltä, että hän olisi ollut treenaamassa Sulkavan soutuun. Ei hän kovin pahassa kamakoukussa voinut olla, jos oli vielä noin vetreä? Eihän? Minulle tuli ensimmäistä kertaa koko päivänä toiveikas olo.

Kun Jami tuli takaisin rantaan, hän oli hikinen ja nyt jo aivan säyseä. Soutaminen oli kai vienyt pahimman kiukun. Hän tuli mukaani mökille, istuutui kuistille ja kaatoi itselleen kahvia. Minäkin otin.

Sitten lämmitimme Jamin kanssa yhdessä talon, hakkasimme halkoja ja teimme spagettia ja jauhelihakastiketta kaasuliedellä. Amanda ihaili taitojamme. Me Sininiityn sisarukset osasimme tämän tapaiset jutut. Kaupunkikotimme ei juuri eronnut hyvin varustetusta mökistä.

Vähitellen Jami alkoi kertoa meille talvestaan. Hän puhui pitkään ja hitaasti, ja vaikka olin varma, että hän jätti monia asioita kertomatta, kylmät väreet alkoivat juosta selkääni pitkin. Jami oli vaarallisten ihmisten kanssa tekemisissä. Ilkeä kaljupää - hänen nimekseen paljastui Kaatis - oli siinä porukassa pikkutekijä, käytännössä harmiton joihinkin toisiin verrattuna.

”Okei. No, se on sitten koettu. Kai sä ymmärrät, että sun pitää lakata hengaamasta tuollaisissa jengissä. Jos sä joudut koulukotiin, sä joudut eroon Ernasta ja musta. Sun äidille ja Ernallekin tulee ongelmia”, Amanda sanoi.

”Niin. Joo. Kyllä mä tiedän, että mun pitää lopettaa. En mä ole mikään idiootti”, Jami sanoi puolustellen.

”No hyvä! Sittenhän kaikki järjestyy. Tulet nyt takaisin kouluun ja yrität saada sun numerot kuntoon ja sittehän sä jo pääsetkin johonkin hyvää jatkokouluun.”

”Ainoa vaan, että mä olen vähän velkaa. Oikeastaan aika paljonkin. Semmoisille tyypeille, joille ei pitäisi olla velkaa. Mun on pakko myydä nyt vika satsi. Mutta sitten mä lopetan. Mä vannon sen.”

”Me löydettiin sun aineet ja heitettiin ne vessanpönttöön”, sanoin.

”Älä nyt helvetissä…”

Jami painoi käden silmilleen. Hän istui pitkään paikoillaan. Kun hän puhui, hänen äänensä oli tukahtunut ja sävytön.

”Te ette tajua nyt. En mä niitä tarvitse, en mä niitä käytä. Mutta mä olen niille tyypeille velkaa kymppitonnin. Mun on pakko saada ne rahat tai muuten ne…”

Jami jätti lauseen kesken. Ehkä hän ei uskaltanut päättää sitä. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä huumediilerit voisivat tehdä veljelleni. Olimme tietenkin kaikki kuulleet juttuja pahoinpitelyistä ja teloituksista. Luultavasti ne jutut olivat liioiteltuja. Olivathan?

”Hommataan ne rahat jostain muualta”, minä sanoin.

Oli pakko keksiä jotain. Mistä me saisimme rahaa? Pyörittelin kuollutta lepän lehteä sormissani ja yritin miettiä. Minulle tuli vain yksi ratkaisu mieleen.

”Pyydetään isältä.”

Jami ja Amanda katsoivat minuun ällistyneinä. Siinä oli idea, joka ei ollut käynyt heidän mielessäänkään. Isä ei ollut tekemissä meidän kanssamme yhtään. Äiti ei puhunut hänestä ollenkaan. Olin joskus googlannut isäpappamme. Hänestä kirjoitettiin joskus juttuja talouslehdissä. Hän oli saman näköinen kuin Jami, kivan ja ystävällisen näköinen, pikemminkin hauskan näköinen kuin komea. Hänellä oli leveä suu ja iloiset, kiltit silmät.

Isä oli häipynyt siinä vaiheessa kun olimme vielä ihan pieniä. En muistanut häntä ollenkaan, mutta Jamilla oli joitakin muistikuvia pahantuulisesta tyypistä, joka oli riidellyt koko ajan äidin kanssa ja sitten ottanut ja häipynyt, kun Jami oli ollut 3 ja minä 2.

”Ei kai se meille mitään anna”, Jami sanoi.

Ajattelin Amandaa, sitä miten hän aina käsitteli isäänsä. Ilmoitti vain, että nyt tarvittiin rahaa. Amanda väitti aina, että hänellä oli kuukautiset ja hän halusi ostaa tamponeja. Silloin Amandan isä punastui ja antoi ison setelin.

Tekisin samalla lailla. Paitsi että minun pitäisi pyytää aika lailla enemmän kuin tamponipaketin hinta. Mutta asettaisin hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen olisi pakko maksaa. Ottaisin puhelimen käteeni - ei, vielä parempi, menisin isän kotiin, soittaisin ovikelloa ja ilmoittaisin, että oli aika kaivaa kukkaro esille.

Katselin järvelle ja keräsin rohkeutta. Ajatus ei erityisemmin houkuttanut minua, mutta ei tässä muukaan auttanut.

”Oletko sä varma?” Jami kysyi.

”Siihen voi olla joku ihan hyvä syy, että teidän äiti ei halua olla sen kanssa tekemisissä”, Amanda sanoi.

”Totta kai mä olen varma. Mun on aika tavata se tyyppi joka tapauksessa.”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanit Mantelimaa, Säde ja Liha tottelee kuria.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.