Amanda lupautuu jälleen auttamaan Jamia ja Ernaa, mutta pitkin hampain. Hän haluaa jättää taakseen alati pulassa olevat sisarukset. Sitten hän kohtaa huonokuntoisen Ernan sairaalassa.

Kun Jami oli pieni, hän kyseli joskus isästä. Tulisiko isä takaisin? Mihin isä oli mennyt? Äiti pudisteli päätään hiljaisena ja yritti vaihtaa puheenaihetta. Jos Jami jatkoi tivaamista, äiti tiuskaisi, että tästä asiasta ei puhuttu.

Minä en kysellyt koskaan. Olin Jamia vuoden ja kaksi kuukautta nuorempi, eikä minulla ei ollut mitään muistikuvaa koko äijästä. En osannut kaivata sellaista, mitä ei koskaan ollut ollutkaan.

Rupesin miettimään isäasioita vasta tokaluokkalaisena, siinä vaiheessa, kun tutustuin Amandaan.

Parhaalla ystävälläni oli nimittäin isä, sellainen iso ja karvainen tyyppi, joka asui heidän kotonaan, söi, katsoi telkkaria ja pesi autoa ja kysäisi meiltä ohimennen, että mitäs tytöt. Amandan isä kiehtoi minua, ja joskus yritin kysellä, mitä kaikkea isä oikein teki.

"Ihan tavallista. Se tulee kotiin ja juo maitoa suoraan tölkistä, ja se on ällöttävää!" Amanda selitti.

Yritin kuvitella, että meidänkin surkeaan mörskäämme tulisi joku aikuinen mies juomaan maitoa. Sitä oli mahdoton kuvitella. Meillä oli vain depressiivinen äiti ja kommellusaltis Jami ja vielä kommellusalttiimpi meikäläinen.

Kun kasvoin teini-ikään ja äidin ongelmat pahenivat, aloin miettiä, että oikeastaan isä oli megaluokan raukkis. Kuinka hän oli saattanut jättää epävakaan naisen ja kaksi lasta oman onnensa nojaan? Hän oli häipynyt paikalta, perustanut uuden perheen ja menestyvän it-yrityksen. Päätin vakaasti, etten koskaan edes ajattelisi häntä. Hän ei ollut yhdenkään ajatuksen arvoinen.

Mutta tässä minä vain olin matkalla soittamaan hänen ovikelloaan. Oli kylmä ja pilvinen kevätpäivä. Tuntui, että kesään oli vielä ikuisuus. Kaiken lisäksi asiani oli kiusallinen, varmaankin juuri se, jota isä oli vuosien mittaan pelännyt. Olin menossa pummaamaan häneltä rahaa.

Ääliömäinen veljeni Jami oli korviaan myöten veloissa huumediilereille. Olimme saaneet asian selville Amandan kanssa ja yrittäneet takoa hänen päähänsä järkeä. Meidän perheellä ei ollut ehkä kaikkein parhaat lähtökohdat elämään, mutta ei tilannetta tarvinnut tahallaan sössiä entisestään.

”Lopetat tuollaiset sekoilut! Käy koulut loppuun!" Amanda oli raivonnut Jamille.

"Ja menet järkevään työpaikkaan!" minä lisäsin.

"Tai muuten mä...mä....", Amanda purskahti itkuun. Siinä vaiheessa Jamin vastarinta murtui täysin. Hän oli luvannut tehdä mitä vain, kunhan vain Amanda lopettaisi itkemisen.

"Mutta kun...", Amanda tyrski. "Mä pelkään, että sulle käy huonosti. Sä ja Erna olette mun parhaat ystävät. Mä en kestäisi jos sulle kävisi jotain...."

Jami oli nostanut kätensä ja silittänyt epävarmasti Amandan kiharoita.

"Älä itke... Mä lopetan kaikki ne touhut..."

Amanda nyyhki, vilkaisi salaa minua ja nosti peukalon pystyyn. Hän oli juonikkain ihminen, jonka tunsin. Pelastava enkelimme.

Jami lupasi olla kunnolla, mutta ongelmamme eivät loppuneet suinkaan siihen. Olimme nimittäin Amandan kanssa tuhonneet 10 000 euron arvosta heroiinia. Tai kokaiinia. Tai jotain. Joka tapauksessa olimme vetäneet jotakin hyvin kallista ja laitonta vessanpöntöstä alas.

Se oli tuntunut silloin hyvältä ajatukselta, mutta nyt Jami oli velkaa diilereille. En tiennyt, mitä ne tyypit tekisivät Jamille, jos hän ei pysyisi palauttamaan aineita tai rahoja, mutta olimme kuulleet juttuja, joihin liittyi katkenneita luita, irti leikattuja sormia ja sen tapaista. Huoli tuntui suurelta, kylmältä kiveltä vatsassa. Minun oli vaikea keskittyä koulussa. Illalla ei tullut uni silmään.

Joskus minusta tuntui, että kantapizzeriamme American Dreamin omistaja Mehmet oli oikeassa. Nuori mies tarvitsi jämerän isän opastusta, muuten hän joutui pahoille teille. Mehmet otti itse vastaan isänsä opastuksia skypellä Irakista ja tarjoili itse viisauksiaan nuorille sukulaisilleen samalla, kun he paistoivat pizzoja.

Mutta me saimme tulla toimeen ilman moisia patriarkkoja. Onneksi meillä oli sentään Amanda. Ja isäkin saisi nyt vihdoin osallistua, ainakin antaa rahaa. Tiesin hänen osoitteensa perusteella, että hän oli varmasti varoissaan. Hänen kotinsa oli kalliilla omakotitaloalueella.

Joten tässä sitä mentiin. Isän kotikatu oli täynnä toinen toistaan kauniimpia taloja. Alue oli vaurasta ja hyvinvoivaa. Monien talojen seinissä oli liiketunnistekamerat. Vastaan tuli hyvin pukeutuneita lenkkeilijöitä, joiden lenkkarit maksoivat taatusti enemmän kuin koko vuoden vaatebudjettini.

Päivä oli kylmä. Vedin takkia tiukemmin ympärille. Vastaan tuli koiraa ulkoiluttava nainen, joka tervehti minua nyökkäämällä. Annoin koiran haistella jalkaani. Se varmaan haisi jännittävän köyhältä. Naisella ja koiralla oli samanlaiset Burberryn takit.

Toivottavasti isä antaisi minulle sen kymppitonnin! Pieni osa minusta toivoi, että hän yhtäkkiä löytäisi omantunnon, etsisi Jamin käsiinsä ja puhuisi hänelle järkeä. Tunteet myllersivät sisälläni. Pelkoa, toivoa ja vihaa.

Numero 6, isän osoite, oli kaikkein hienoin. Talo oli valkoinen ja moderni, pelkkiä suoria kulmia ja lasia. Valkoinen seinä näytti tahrattomalta kuin vastasatanut lumi.

Kevät oli vielä niin varhainen, ettei mikään kasvanut, mutta pystyin kuvittelemaan puutarhan kesäkuosissaan. Puhdasta, lyhyttä nurmikkoa, pinkeitä pioneita ja muuta täydellistä ja epäystävällistä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, millainen isän uusi vaimo oli. Joku lapsi heillä kai oli, pieni poika. Ehkä vaimo oli kotirouva, joka hoiti hienoa puutarhaa kaiket päivät.

Astuin reippaasti ovelle ja soitin kelloa. Mielikuvissani oven avaisi tietysti isä, joka näyttäisi täsmälleen Jamilta, vain hieman ryppyisemmältä. Kuulinkin töminää, ähkimistä ja rapinaa. Lukko alkoi loksua edes takaisin. Sisältä kuului tuntematonta kieltä. Ovi aukesi, ja edessäni seisoi filippiiniläinen tai ehkä thaimaalainen nainen, joka piti sylissään noin kaksivuotiasta lasta. Poika oli pellavapäinen ja räkäinen, ja hänellä oli pelkkä vaippa ja t-paita, jossa oli autojen kuvia.

”Paiva”, nainen sanoi raskaasti suomea murtaen ja kohensi lasta sylissään.

”Päivää”, minä sanoin häkeltyneenä. ”Onko... sinun miehesi kotona?"

"Minun mies Manilassa."

Manilassa? Oliko isä jossain reissussa? Ei kun hetkinen. Nainen oli tietysti isän kodinhoitaja. Hyvänen aika, olipa isällä paljon fyrkkaa. No, kaipa häneltä sitten irtoaisi meillekin vähän.

”Onko Seppo Karhunen kotona?”

”Ei kotona. Kuka kysy?”

”Minä olen hänen… sukulaisensa.”

Taapero katseli minua tyynesti suoraan silmiin räkä nenästä valuen. Moi veli, minä ajattelin. Niistä nenäsi.

Nainen astui ovelta sivuun.

”Tule sisä. Tule tule. You wait. Five minutes. Mister Karhunen tulee.”

Nainen päästi minut avaraan eteiseen. Se tuoksui raikkaasti joltakin hyvältä puhdistusaineelta ja oli sisustettu harmaan ja valkoisen sävyillä. Missään ei näkynyt takkeja. Keskellä huonetta oli pienoispatsas, joka esitti nähdäkseni kultaista makkaraa, jolla oli jalat. Riisuin takkini. Kotiapulainen otti takin ja työnsi sen kaappiin, joka oli rakennettu niin taitavasti, ettei sitä erottanut kunnolla seinästä.

"Tule tule”, nainen sanoi. Pikkupoika juoksi edellämme olohuoneeseen.

Olohuone oli valtava ja korkea. Ikkuna peitti puolet seinästä. Kolhon näköisessä, suuressa takassa olisi voinut polttaa varmaan kokonaisen punapuun tai ainakin kannon.

Velipuoleni istui matolle ja alkoi rakentaa junarataa. Siinä oli ensimmäinen tuttu ja turvallinen esine tässä lukaalissa. Jamilla ja minulla oli ollut ihan samanlainen rata pieninä. Ehkä isä oli hankkinut meille sen.

”Mikä sinun nimesi on?” kysyin.

”Ville”, poika sanoi.

”Minä olen Erna.”

Poika yritti kiinnittää vaunuja magneetilla toisiinsa. Juna ei kuitenkaan totellut. Se hajosi kappaleiksi kun hän nosti sen ilmaan. Poika hermostui ja alkoi itkeä.

"Anna mä autan", sanoin ja polvistuin lattialle. "Laita ne tähän kiskoille."

Mutta velipuoli heittäytyi selälleen lattialle ja parkui entistä kovempaa. Kotiapulainen otti pojan syliin.

”Tired. Päiväuni time.”

”Yes”, minä sanoin. Silitin pojan selkää.

Nainen hyssytteli lasta. Pikkupoika laski päänsä hänen olkapäälleen.

Minua alkoi itkettää. Tuli jotenkin Jami mieleen. Purin huulta, kunnes se meni ohi.

Nainen hyssytteli poikaa, hymyili minulle ja vei pojan yläkertaan. Jäin istumaan sohvalle.

Kotiapulainen oli sanonut viisi minuuttia, mutta aika kului kulumistaan. Viisi minuuttia, kymmenen, viisitoista. Isää ei vieläkään näkynyt. Nousin seisomaan, kuljeskelin ympäri huonetta, katselin jätti-ikkunasta ulos. Mutta eipä ulkona mitään kovin mielenkiintoista näkynyt. Toinen melkein yhtä hieno ja yhtä moderni talo. Vaalea kevättaivas alkoi pudotella räntää. Surkea kevät.

Jännitys aaltoili vatsassani.

Vaeltelin edes takaisin pehmeällä matolla. Jokin pisti jalkapohjaani. Junaradan osa, teräväreunainen sulkupuomi. Ähkäisin ja istuuduin matolle tutkimaan jalkapohjaani. Otin sukan pois. Ja tietenkin juuri silloin isäni astui huoneeseen.

Puin sukan jalkaani ja nousin hämilläni seisomaan.

Ensimmäinen ajatukseni oli hämmästys siitä, että isä oli niin lyhyt. Hän oli pikkuinen ukko, menninkäismäinen, ikäistään vanhemman näköinen. Kuvissa hän näytti paljon komeammalta ja kookkaammalta. Mielikuvissani hänestä oli muodostunut jo vuosia sitten jonkinlainen jättiläinen tai jokin Darth Vaderia muistuttava superpahis. Hänellä oli hyvin leikattu tukka, kiltit silmät ja vahva rusketus.

”Kas kas, päivää. Kukas sinä olet? Karvosten au pair? Joku Maribelin ystävä?

Maribel oli kai isän kotiorja. Nostin leukaani ja katsoin isää pistävästi.

”Etkö sinä oikeasti tiedä, kuka minä olen?”

Isä katsoi minua tarkasti. Hänen pienissä menninkäisensilmissään välähti jotakin. Säikähdystä, ehkä. Yllätystä ainakin.

"Erna?"

"Niin."

"Mitä sinä täällä teet?"

Suoristuin koko mittaani. En ollut paljonkaan isää lyhyempi. Minulla oli äidin pituusgeenit.

"Minulla olisi asiaa. Haluaisin puhua veljestäni. Siis ei tuosta pienestä joka nukkuu päiväunia, vaan siitä Jamista, jonka sinä jätit yli kymmenen vuotta sitten”, minä sanoin.

”Tämä tuli nyt aika äkkiä", isä sanoi. "Otetaas ihan kunnon juttuhetki. Meillä on kymmenen vuoden asiat selvittämättä. Juotko sinä kahvia tai teetä? Ei kun hetkinen, sinähän olet vasta 14-vuotias, eikö niin. Et kai sinä mitään kahvia juo? Mehua?"

"Mä olen 15. Kahvi mustana, ei sokeria", sanoin.

"Minä pyydän, että Maribel laittaa", isä sanoi. Hänellä oli pehmeä, huolestunut ääni. Oli todella vaikea kuvitella, että tämä mies määräili miljoonia euroja ja tuhansia ihmiskohtaloita töissä.

”Maribel on nukuttamassa Villeä", minä sanoin.

"Jaha.” Isä epäröi. ”No sitten minä laitan itse. Mennään keittiöön."

Kuljin isän perässä eteiskäytävää pitkin keittiöön. Se oli harmaan graniitin ja yönmustan, superkalliin näköisten laitteiden täyttämä huone. Joka paikka kiilsi. Keittiö oli niin puhdas, että siellä olisi voinut varmaankin tehdä turvallisesti vaikka sydänleikkauksia. Varmaankin isällä oli armeija siivoojia. Tuntui melkein ujostuttavalta istua korkealla baarijakkaralle. Entä jos farkuntakamuksissani oli jotakin likaa? Olinhan tullut julkisilla kulkuneuvoilla. Ja sitä paitsi kaupunginosasta, joka ei ollut mitenkään kauhean hygieenisessä maineessa.

Isä etsi hyvän tovin kahvia kaapista, tutki pakkauksia ja päätyi lopulta yhteen, jossa oli kaunis kultainen kukkakoriste. Hän asetti eteeni lautasellisen pitkulaisia keksejä. Istuin korkealla baarijakkaralla ja katselin hänen toimiaan.

"Erna", isä sanoi, kun kahvi porisi ja kurlutti koneessa. "Mitä sinulle kuuluu? Kerro vähän itsestäsi."

"Mitä se sinua kiinnostaa", minä sanoin. "Ei ole ikinä kiinnostanut. Ei ole edes joulukorttia tullut.”

”Totta kai minua kiinnostaa. Mikä sinun lempiaineesi on koulussa?” isä sanoi.

”Liikunta kai. Ja kyllä mä matematiikastakin tykkään. Mutta eniten liikunnasta. Ja kotitaloudesta. Mä osaan tehdä pizzaakin kuin joku pro. Mä olen itse asiassa välillä töissä yhdessä pizzeriassa.”

Pölisin innoissani kuulumisiani, vaikka alun perin tarkoitukseni oli ollut olla kylmä ja etäinen. Isä näytti kuuntelevan tarkasti.

"Sinun täytyy ymmärtää, että minä en halunnut tällä tavalla erota teistä lapsista, sinusta ja Jamista. Se oli sinun äitisi päätös, hän ei halunnut, että me pidämme mitään yhteyttä. Hän teki yhteydenpidon mahdottomaksi, vaati, että kaikki yhteydet katkaistaan. Sinun äitisi ongelmat, se oli todella raskasta, mahdotonta suorastaan. Minun oli tehtävä ratkaisu. Kaikki ratkaisut eivät ole helppoja.”

Isän ääni oli todella pehmeä. Vähän avutonkin, jotenkin. Ei ihme, että äiti oli langennut häneen, hän oli niin kiltin kuuloinen, harmiton, suojelunhalua herättävä. Minun piti muistuttaa itseäni siitä, että tämä mies oli tunnettu häikäilemättömyydestään bisnesmaailmassa ja oli lisäksi hylännyt omat lapsensa epävakaan äidin hoteisiin.

Isä asetti pienen kahvikupin eteeni. Sen sisällä oli vaahtoista espressoa. Maistoin. Tosi kitkerää, kalliin makuista.

Isä katseli minua lempeästi, nojasi keittiön tiskiin. Minulle tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että ehkä hän sittenkin oli meidän puolellamme. Ehkä menneisyydessä oli jotakin monimutkaisempaa, jotakin harmaan sävyjä. Ehkä hän sittenkin rakasti minua ja Jamia.

"Minulla on nyt sellaista asiaa", minä sanoin ja aloin selittää Jamin vaikeuksia. Se kaikki tuli ulos minusta kompastellen ja sanat toisiinsa sotkeutuen: Jamin vaikeudet koulussa, huono seura, aineidenkäyttö ja sitten kaman myynti.

”Ja nyt Jami tarvitsee 10 000 euroa, että pääsee eroon niistä diilereistä. Ne on tosi vaarallista porukkaa. Ne voi vaikka tappaa sen”, lopetin tarinani.

Isä näytti edelleen yhtä lempeältä, kun hän sanoi: "10 000 euroa? Ei tule kuulonkaan. Ole hyvä ja poistu tästä asunnosta.”

”Mitä helvettiä?” minun suustani pääsi.

”Olen aivan tosissani. Tämä on juuri sellaista vaikeutta, jota en kaipaa elämääni. Narkomaanit pitää leikata elämästä pois, kuin kuihtunut oksa puusta. Sinun pitäisi tehdä samalla tavalla. Et voi auttaa veljeäsi. Hän on valinnut oman tiensä.”

Nousin seisomaan.

”Sä et voi tarkoittaa tuota! Jami on vasta 16-vuotias. Se on vasta koulussa! Eikä se ole mikään narkomaani. Se on vain vähän tyhmä. Se on joskus ajattelematon.”

Isä kohautti olkapäitään. Hän otti tyhjän kahvikupin edestäni ja tiskasi sen altaassa. Hän kuivasi kupin huolellisesti ja asetti sen hyllylle. Hän käyttäytyi aivan kuin en olisi enää edes huoneessa.

”Hei kuule nyt…”, minä yritin.

”Kuule itse, Erna. On olemassa ihmisiä, jotka ovat pelkästään haitaksi. Tämä on minulle hyvä muistutus siitä, miksi erosin äidistäsi. On tärkeä taito erottaa heikot yksilöt hyödyllisten ja terveiden ihmisten joukosta. Sinunkin pitäisi opetella se taito.”

Katselin isääni silmät selällään.

”Nyt mä ymmärrän, miksi äiti jätti sut. Sähän olet täysi kusipää. Sä olet se kuiva oksa, joka pitää leikata pois elämän puusta.”

”Leimoja on niin helppo lyödä. Jos sinun on helpompi ajatella minua sillä tavalla, niin se on sinun oikeutesi”, isä sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä ja lempeä, ja vihasin häntä niin, että olisin voinut kuristaa hänet.

Kävelin eteiseen, otin takkini, tönäisin kultamakkaraa niin, että se kaatui ja poistuin talosta.

Tapasin sinä iltana Amandan Pizzeria American Dreamissa. Amanda antoi minulle omenahajuveden tuoksuisen halauksen ja vakuutti, että kaikki järjestyisi. Istuin pää riippuen muovipöydän ääressä ja olin varma, että Jamille kävisi huonosti.

”Miten mukamas kaikki järjestyy?” minä kysyin. Kerroin hänelle isästäni.

”Kuulostaa psykopaatilta. Sydämen tilalla jäätä”, Amanda sanoi tyynesti.

Mehmet kantoi eteemme kinkku-ananas-aurajuustojättipizzan. Se läiskähti eteemme höyryävänä ja edelleen kuplivana. Tavallisesti olisin ollut moisesta läystäkkeestä iloissani, mutta ruokahaluni oli mennyt kokonaan. Tuntui, etten voisi koskaan enää syödä mitään.

”Talo tarjoaa kauniille neideille”, Mehmet sanoi. Amanda otti viipaleen, ja minäkin yritin vähän syödä kohteliaisuudesta, mutta en saanut palaakaan alas.

”Kiitos, erittäin hyvää”, Amanda sanoi ja hymyili kohteliaasti. Mehmet suunnilleen kehräsi. Hetken kuluttua hän toi meille kokislasit.

”Pitäisiköhän meidän mennä poliisin puheille. Parempi että poliisit ottaa tämän jutun käsittelyyn kuin se, että ne diilerit saavat Jamin”, minä sanoin, kun Mehmet oli palannut keittiöön. Amanda ravisti vaaleita kiharoitaan.

”Ei. Jami on jo niin vanha, että se joutuu nuorisovankilaan. Ja siitä ei mitään hyvää ole seurannut koskaan kenellekään. Yritetään keksiä jotain parempaa.”

Amanda puri huultaan. Hän oli keskittyneen näköinen, mutta ei läheskään niin huolissaan kuin minä.

”Ei me tunneta ketään, jolla olisi kymmenentuhatta euroa. Meidän on pakko mennä poliiseille.”

Amanda söi puolet pizzasta hiljaisuuden vallitessa.

”Mä järjestän tämän”, hän sanoi lopulta.

”Miten muka?”

”Jotenkin. Luota muhun.”

Aloin melkein suuttua. Amanda oli niin puhtoinen ja niin herttainen. Tyttö, jolla kaikki aina onnistui. Hyvät numerot, kiva perhe, kivat poikaystävät, kaikki. Miten hän oikein tämän selvittäisi? Tässä oli juttu, josta ei selviäisi pelkällä hymyllä.

”Miten jotenkin?”

”Jotenkin. Mä olen hyvä keksimään. En mä halua kertoa. Mä improvisoin”, Amanda sanoi. Hän puristi kättäni, nousi ylös, otti takkinsa ja lähti. En nähnyt häntä viikkoon, en koulussa, en pizzeriassa enkä missään muuallakaan. Jami pysytteli kotona, pelasi ja nukkui. Se oli sentään hyvä uutinen.

Viikon kuluttua Amanda tuli meille omilla avaimillaan. Olin yksin kotona katselemassa jotain tylsää uusintaa telkkarista. Nousin ylös kuin vieterin vetämänä.

”Moi! Missä sä olet ollut?”

Amanda tuli sisään ottamatta kenkiä pois ja ojensi minulle suuren, ruskean kirjekuoren. Hän näytti todella uupuneelta, aivan kuin ei olisi nukkunut moneen yöhön.

"Tässä ne rahat ovat. Älä anna näitä Jamille. Se väittää, että se on kuivilla, mutta meidän on parasta olla tarkkana. Viet itse niille tyypeille”, hän sanoi.

Otin kuoren hämmentyneenä käsiini ja kurkistin sisälle. Siellä oli siistejä pinoja sadan euron seteleitä.

"Mistä sä sait nämä rahat? Mitä sä oikein teit?”

”Se on mun oma asiani. Älä kysele”, Amanda rojahti sohvaan ja veti jalat alleen.

”Pakko mun on kysellä! Ei kukaan saa kymppitonnia viikossa.”

Amanda huokaisi.

”Mulla oli säästöjä. Mä olen saanut joka vuosi mummolta. Mä nostin mun rahastotilin tyhjäksi.”

”Mikään mummo ei anna sillä tavalla kymppitonnia. Ja sitä paitsi jos sulla olisi säästöjä, niin etkö sä olisi antanut niitä heti alkuun? Ennen kuin mun piti mennä mun isän luo?”

Amandan silmissä leimahti.

”Eikö sun pitäisi sanoa mieluummin vaikka kiitos? Kiitos, että mä pelastin sun veljen hengen?”

”Kiitos! Mutta… mistä sä…”

Amanda otti sohvatyynyn syliinsä ja alkoi nyppiä siitä lankoja irti. Hän veti henkeä, aikoi sanoa jotakin, mutta sulki sitten taas suunsa. Epäilykset kasvoivat sisälläni. Amanda oli tehnyt varmasti jotakin aivan kauheaa.

”Mistä sä sait nämä fyrkat? Kerro mulle! Mä olen sun paras ystävä. Mitä sä oikein teit?”

Mielessäni kävi toinen toistaan kamalampia kuvia.

”Kuule Tiikerilija. Rauhoitu niin mä kerron sulle jotain”, Amanda sanoi. Hän tarttui minua kädestä ja veti minut viereensä.

Nyt tulisi jotain tärkeää. Tiikerililja oli lapsuuden salainen lempinimeni ja Amanda käytti sitä vain, jos hänellä oli painokasta sanottavaa. Nimi tuli Peter Panista. Tiikerilija oli villi ja ylpeä intiaanityttö. Amanda oli ollut leikeissämme aina Leena. Sellainen hän oli kuin luonnostaan. Tyyppi, joka hoivasi kadonneita poikia ja kadonneita tyttöjä.

”Erna, me ei voida olla enää ystäviä.”

Tuntui siltä kuin huoneessa oli tullut kylmä.

”Mitä varten ei?”

Mitä Amanda oikein tarkoitti? Mehän olimme olleet erottamattomat lapsesta asti. Minä, Jami ja Amanda.

”Tästä ei tule mitään. Mun täytyy leikata teidät irti. Mä rakastan teitä molempia, mutta tämä on mulle tosi haitallista. Mun on pakko lopettaa teidän kaitsemisenne. Te olette koko ajan jossain pulassa, koulussa tai ostarilla tai jossain, te olette sellaisia adrenaliininarkkareita molemmat. Mä olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että mun pitää pelastaa teitä milloin mistäkin kiipelistä ja hengailla ties millaisten hyypiöiden kanssa. Mä en halua enää koskaan joutua tällaisiin vaikeuksiin. Mä en halua enää tuntea teitä.”

Amanda veti käden hiustensa läpi. Kattolampun keltainen valo kiilsi hänen kutreillaan. Tietenkään hän ei halunnut olla meidän ystävämme. Me olimme hänelle huonoa seuraa. Amandalla oli edessään hieno tulevaisuus. Mitäpä hän tällaisten sähläreitten kanssa tekisikään?

Nousin ylös. Kävelin maton päästä päähän. Tuntui, että suonissani virtasi veren sijasta jääsohjoa.

”Mun isä sanoi ihan samalla tavalla.” Ääneni kuulosti omissa korvissani vieraalta ja katkeralta. ”Se sanoi, että huonot oksat pitää leikata pois. Että on tärkeä taito erottaa hyödylliset ihmiset hyödyttömistä, terveet sairaista. Sillä tavalla kuulemma menestyy hyvin. Sekin menestyi tosi hyvin, kun se jätti sen sairaan vaimon ja pienet lapset. Mutta sä sanoit, että mun isä on psykopaatti ja että sillä on sydämen tilalla jäätä. Mä en ollut tiennyt, että säkin olet sellainen.”

Amanda katsoi järkyttyneenä, aivan kuin olisin lyönyt häntä.

”En mä ole mikään psykopaatti. Mutta sä olet todella epäreilu, kun sä sanot noin.”

Hän nousi ylös ja käveli ulos. En puhunut hänen kanssaan enää kertaakaan yli kymmeneen vuoteen.

Amandalle kävi hyvin. Hän meni lukioon toisella puolelle kaupunkia, hankkiutui järkevään jatkokoulutukseen, menestyi ja teki kaikkia niitä asioita, joita häneltä odotettiin. Jossain vaiheessa hän kiinnostui joogasta ja kouluttautui joogaohjaajaksi.

Jami ja minä? No, mekin pärjäsimme yli odotusten. Jami onnistui välttämään vankilan, pysytteli kuivilla ja opiskeli sähkömieheksi. Hän perusti valmistumisen jälkeen jopa oman yrityksen ja maksoi veroja. Hän muutti toiseen kaupunginosaan, hankki ison koiran ja pienen auton.

Minä en pystynyt aivan vastaavaan suoritukseen. Tein monenlaisia hanttihommia, mietin erilaisia kouluja, mutta mikään ei tuntunut ihan oikealta.

Tulin edelleen paremmin juttuun miesten kuin naisten kanssa. Mitä hurjempien miesten, sitä parempi. Minulla oli sarja vähän epämääräisiä suhteita. Joskus heräsin aamulla vieraasta sängystä ja ihmettelin, mitä minä oikein olin tekemässä elämälleni, mutta vastausta ei tuntunut löytyvän.

Mutta en kestänyt ajatusta tavallisesta elämästä. Olin syntynyt seikkailijaksi. Tai, kuten Amanda oli sen muotoillut aikoinaan: tyhmä adrenaliininarkkari.

Lopulta me tapasimme uudestaan, minä ja Amanda.

Mutta pian sen jälkeen olinkin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt edes kunnolla puhumaan. Makasin sairaalan sängyssä kipulääkkeistä tokkuraisena ja katselin parasta ystävääni kuin sumuverhon läpi. Olin käynyt läpi sarjan leikkauksia ja jos oikein ymmärsin, jäisin henkiin. En osannut vielä sanoa, oliko se hyvä vai huono uutinen.

Lähimuistissani oli aukkoja, jotka johtuivat joko aivotärähdyksestä tai lääkkeistä. Muistin lumen ja kovan vauhdin. Törmäyksen, putoamisen. Ja sitten pitkän, sumuisen ajan, helikopterin roottorit, valkotakkiset hoitajat, jotka puhuivat nopeasti ranskaa.

Amanda jutteli hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Hän oli vähän eri- näköinen kuin ennen. Vanhempi, entistä tyylikkäämpi. Kiharat olivat lyhyemmät, ja hän oli laihtunut, tullut vähän kovemman näköiseksi. Mutta siniset silmät olivat aivan samanlaiset.

”Tiikerilija”, hän sanoi kun näki, että silmäni olivat auki. ”Oletko sä hereillä? Mitä sulle kävi? Jutellaan, jooko.”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää

Edellinen osa

Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanit Mantelimaa, Säde ja Liha tottelee kuria.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.