Joogastudiosta tulee valtava hitti Jamin nerokkaan idean ansiosta. Erna saa sähköpostia Valterilta eikä ole uskoa todeksi hänen viestiään. Valter haluaakin tavata Ernan mahdollisimman pian.

Jami lupasi tehdä joogasalimme mainosvideon, mutta hän vaati täydellistä taiteellista vapautta.

”Siitä vaan”, Amanda sanoi. ”Tässä vaiheessa me olemme valmiita kokeilemaan kaikkea.”

Meidän oli kiire saada hyvinvointikeskuksemme toimivaksi, tai muuten joutuisimme lopettamaan koko bisneksen alkuunsa.

Jami saapui paikalle kuvauskaluston kanssa. Lisäksi hänellä oli mukanaan pahvilaatikko.

”Mikä toi on?”

”Mä lainasin tätä mun kaverin tyttäreltä. Mulla on yksi idea.”

”Mitä siellä on?”

”Sitten näette.”

Velipoika alkoi järjestellä kuvauspaikkaa.

”Joo.. Joo…”, hän mutisi itsekseen ja toi ympärilleni tavaroita huoneen laidoilta. Hän asetti tyynyt, pienet jumalpatsaat, marmorikuulakulhon ja suitsukkeet joogamaton molemmin puolin.

”Pitäisikö minun sytyttää suitsukkeet?” kysyin.

”Ei ei”, Jami sanoi. ”Se voi häiritä videon tähteä.”

Hän avasi pahvilaatikon. Sieltä pisti esille vaaleanpunainen kuono. Amanda yllättyi niin, että kirkaisi. Jami vilkaisi häntä hyvillään. Hän oli aina halunnut tehdä vaikutuksen Amandaan.

”Tämä on Damien”, Jami sanoi.

Damien oli musta kaniini. Se tuli ulos laatikosta, tarkasteli epäluuloisena ympäristöään, haisteli kuono väpättäen ilmaa ja nousi takajaloilleen. Se oli erikoisen näköinen otus, jotenkin linjakas ja sähäkkä eikä ollenkaan sellainen turpea lötkö, jollaisiksi olin luullut kaikkia lemmikkikaneja. Turkki oli upean sinimusta ja korvat sojottivat jäntevinä ylöspäin. Se oli todellinen pupujen Rolls’ Royce.

”Miten se oikein voisi meitä auttaa?”

”Eläinvideot ovat suositumpia kuin porno. Saati sitten joku tylsä jooga”, Jami sanoi.

Pupu loikki luokseni ja asettui makaamaan pitkälleen. Silitin sen turkkia. Kylläpä oli pehmeä. Jami pystytti kolmijalan ja asetti kameran sen päälle.

Levitin joogamaton lattialle. Veljeni otti taskustaan lasipurkin, joka oli täynnä siemeniä. Hän ravisti sitä, ja kani ponkaisi jälleen takajaloilleen. Sitten se loikki kovaa vauhtia syömään. Jami kaatoi siemeniä suoraan matolleni ja haki salaattibaaristamme täydennykseksi kurkkua ja salaattia.

Kani asettui matolle ruokailemaan. Jami meni kameran taakse.

””Tee nyt se sun juttu, Erna. Se sun aurinkohommeli.”

Rupesin tekemään surya namaskaaria. Jouduin väistelemään Damienia, joka mutusteli siemeniä, otti välillä pieniä sivuloikkia ja päästeli estoitta papanoita. Amanda katsoi touhua kädet lanteilla.

Kun kuvaus oli lopussa, olin varma, että hän läksyttäisi Jamia siitä, että hieno joogasalimme oli kaninpapanoissa, mutta Amanda näytti miettiväiseltä, jopa toiveikkaalta.

”Hienoa. Lataa se sitten nettiin vaan. Toivotaan parasta.”

Amandan toive toteutui. Pupujoogasta tuli välitön viraalihitti. Se oli kaikkien mielestä superhauskaa, nähdä minun äheltävän tosissaan joogasarjaa ja pupun papanoivan siinä vieressä. Joissain kohdissa näytti siltä, että Damienkin joogasi, mutta enimmäkseen se vain pilasi arvokkaan henkistyneen olemukseni.

”Hei, joo, tämä toimii!” Amanda sanoi. ”Tässä on menestyksen aineksia. Nyt vaan lisää näitä videoita ja äkkiä!”

Jami pyysi työkaverin tyttäreltä lupaa käyttää Damienia maskottinamme. Tyttö suostui, mutta vaati palkkiona kanilleen ilmaiset purut, heinät ja siemenet koko vuodeksi.

Damien teki House of Joysta kerralla kuuluisan. Asiakkaitakin alkoi tulla. Youtubessa oli loputtomasti kommentteja, joissa ylisteltiin joogatytön ja pupun saumatonta yhteistyötä. Minusta tuli Damienin siivellä tube-julkkis, niin outoa kuin se olikin. Rupesin pitämään videoblogia, jossa kerroin Amandan ehdottamia hyvinvointiasioita, kuten ”syö lehtikaalia” ja ”nuku tarpeeksi” ja ”usko itseesi”. Minulla oli pian oma fanikunta, joka kommentoi jokaista videotani. Joskus tein videot ilman Damienia, mutta silloin fanini suuttuivat. Lopulta minun oli pyydettävä Damienin omistajalta, että saisin ottaa kanin kokonaan hoitooni.

”Tästä sinun pupustasi tuli nyt maailmantähti. Voisitko mitenkään antaa sen asua vähän aikaa täällä meidän joogasalillamme?”

Omistaja oli 12-vuotias tyttö nimeltä Kia. Hän oli ylpeä kanistaan ja sen maineesta, mutta toisaalta kaipasi sitä kotiin. Lopulta päätettiin, että ostaisin hänelle uuden kanin ja lisäksi hän voisi tulla tapaamaan Damienia aina kun halusi. Kia valitsi pitkäkarvaisen ja lihavan näköisen pupun Damienin seuraajaksi. Minusta Damien oli paljon tyylikkäämpi, mutta makuja oli monia.

Pupujoogavideoilla oli lopulta järkälemäisen suuri vaikutus elämääni. Eräänä päivänä inboxissani oli viesti, joka kuului näin:

Erna!

Olen katsonut pupujoogavideoita pakkomielteisesti jo kuukauden. Minun on pakko ottaa yhteyttä, vaikka sanoit, ettet halua enää koskaan kuulla minusta. Joudun kuitenkin pitämään töiden takia Facebookia auki, ja saatat tulla feediini milloin tahansa. Joka kerran tuntuu siltä, että joku iskisi minua veitsellä. Se pupu on aivan helvetin rasittava, mutta sinä näytät mielettömältä niissä trikoissa. Olet vielä kauniimpi kuin muistin.

Joten anteeksi - tiedän, ettet halua enää kuulla minusta. Lupaan etten ala stalkata sinua. Kirjoitan vain tämän yhden ainoan kerran, että saisin sielulleni rauhan.

Talvi Alpeilla sinun kanssasi oli elämäni kauneinta aikaa. Siitä on jo monta vuotta, mutta en unohda sitä koskaan. Se on kuin laatikossa mielessäni, ja katselen sitä kuin kalleinta aarrettani.

Se jotenkin kohotti elämää, värit olivat kirkkaammat, ilma tuntui kevyemmältä.

En ole koskaan tuntenut sellaista ketään toista kohtaan, ja vaikka nyt kaipaan sinua, olen onnellinen, että sain tuntea sinut edes sen lyhyen ajan.

Muistan, kuinka kiipesimme jääseinämiä ja olimme jäädä yöksi railojen keskelle. Ja tietysti kaikki ne laskut. Olit niin rohkea ja ihmeellinen. Halusin suojella sinua kaikilta vaaroilta ja samaan aikaan juosta suoraan niihin vaaroihin sinun kanssasi. Kenenkään muun kanssa ei ollut yhtä turvallista seikkailla kuin sinun. Olisin kiivennyt sinun vierelläsi vaikka Everestille ilman lisähappea tai lähtenyt asuttamaan Marsia kanssasi.

Ja ne yöt. (Anteeksi, että kirjoitan tästä, toivottavasti tämä ei ole sinusta inhottavaa ahdistelua! Ehkä sinä olet nyt jonkun tyypin vaimo ja tämä on tosi törkeää.) Ajattelen vieläkin joskus sitä pientä hotellihuonettasi ja sitä, miltä näytit siellä. Olet kaunein ja aistillisin nainen, jonka olen koskaan tavannut.

Mutta se ei ollut silloin yhteisenä talvenamme pelkkää fyysistä himoa. Se oli jotain niin paljon enemmän.

Et tietenkään tiennyt, että rakastin sinua niin paljon. Olin niin nuori silloin, enkä tajunnut yhtään, miten naista olisi pitänyt kohdella. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, mitä merkitsit. Ehkä silloin asiat olisivat menneet toisin.

Olen miettinyt vuosien mittaan, miksi halusit katkaista välimme. Olen hyväksynyt sen, mutta se oli kauhea isku. Toivon, että voisit kertoa minulle edes syyn. Enkö minä ansaitsisi tietää? Kuulimme, että olit joutunut onnettomuuteen pohjoisrinteessä. Siellä oli sinä päivänä kova lumisade. Miksi menit sinne? Olit aina hurjapäinen, mutta et itsetuhoinen.

Yritin soittaa ja tekstata miljoona kertaa, mutta olit vaihtanut numerosi ja laittanut sen salaiseksi. Ystäväsi Amanda kertoi, että olit tulossa kuntoon ja et halunnut olla enää missään tekemisissä minun tai toisten hiihtopummien kanssa.

Tietysti minun sydämeni särkyi, mitä sitä kieltämään, mutta yritin ajatella, että sellaista elämä on. Alpeilla tuli ja meni ihmisiä. Monet hiihtopummit tekivät juuri niin kuin sinä. Onnettomuus saa miettimään elämänarvoja uudestaan, ja sitten yhteydet katkaistaan vanhaan porukkaan. Kai se on joskus pakko. Me hiihtopummit olimme kai kuin jokin narkkarijoukko, josta pitää päästä eroon, kun on aika aloittaa säädyllinen kunnon veronmaksajan elämä.

(Minä en ole kylläkään katkaissut välejä kundeihin. Asun nykyisin Suomessa ja olen viestintäpäällikkö. Pidän silti yhteyttä vanhaan jengiin. He voivat kaikki hyvin. Masa on itse asiassa vieläkin Alpeilla. Hän on ostanut Jean-Patricen vanhan hotellin, sen jossa sinä asuit. Hän on remontoinut sen hienoksi.)

Mutta tässä kai kaikki mitä minulla on sanottavaa. En halua mennä hautaani kertomatta kuinka paljon sinua rakastan, sinä ihana, villi, suloinen alppiruusuni. (Anteeksi, jos kuulostan siirappiselta.) Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi. Toivon että olet onnellinen.

Ikuisesti sinun, Valter.

Ps. Näytät tosi ihanalta niissä sinisissä trikoissa.

Tuijotin ruutua suu auki. Luin viestin uudestaan ja uudestaan. Kyyneleet olivat alkaneet valua pitkin kasvojani. Amanda saapui huoneeseen viherpirtelö kädessään.

”Tiikerililja, mikä sulla on hätänä?”

Nousin hitaasti seisomaan. Minua melkein pyörrytti.

”Amanda… Meidän täytyy puhua yhdestä asiasta. Muistatko sen Valterin? Sieltä laskettelupaikasta?”

Amanda näytti mietteliäältä.

”Valterin? En kai… Siellä oli niitä kundeja vaikka kuinka. Oliko se yksi niistä suomalaisista?”

Kiukku leimahti kaikkien näiden vuosien jälkeen.

”Ai et muista vai? Se oli se, jota sinä kävit ohimennen panemassa!”

Amanda näytti yhä hämmentyneemmältä. Olisin voinut ravistella häntä. Mokoma pikku prinsessa!

”En mä siellä ketään pannut. Kai mä nyt itse sellaisen muistan.”

”Mutta sähän sanoit! Siellä hotellin aamiaisella! Että Valter oli ihana sängyssä. Mä en kertonut sitä sulle, mutta mä olin tosi rakastunut siihen. Mä hermostuin siitä teidän yhden yön jutusta niin, että lähdin huonolla säällä rinteeseen.”

Amandan ilme oli muuttunut kauhistuneeksi.

”Voi Erna! Mä olen niin pahoillani! Mä en tiennyt!”

”Nyt se sama Valter lähetti mulle ihmeellisen rakkauskirjeen, eikä siinä ole sanaakaan teidän lomaromanssista. Miten se ei mukamas muistaisi sellaista?”

Amanda veti minut viereensä sohvalle istumaan.

”Jos mä olisin tiennyt, mä olisin kertonut kaiken ihan heti. Mutta kun sä olit sairaalassa luut murskana ja rukoilit mua, etten mä puhuisi mitään Alpeista ja niistä hiihtäjistä, mä pidin suuni kiinni. Katsos se asia meni niin, että… Muistatko sä sen Jean-Patricen, sen joka omisti hotellin jossa me asuttiin?”

Nyökkäsin. Totta kai muistin Jean-Patricen, hauskan pörröpään, joka kohteli minua kuin aatelisneitiä ja taisi olla vähän ihastunut minuun.

”Jean-Patrice oli tosi suojelevainen sua kohtaan. Siinä me oltiin kai vähän samanlaisia. Mäkin halusin aina pelastaa sut kaikelta mahdolliselta ja mahdottomalta. Mutta jälkeenpäin mä ajattelin, että se oli varmaan ihastunut suhun. Jean-Patrice kertoi mulle, että Valter yritti iskeä sua, mutta se oli ihan kauhea sydäntenmurskaaja. Ja sua pitäisi suojella siltä, koska Valter oli niin hurmaava, mutta se vain käytti naisia. Mä sanoin, ettet sä varmaankaan uskoisi kaveristasi pahaa, enkä mä haluaisi puhua sellaista. Silloin me päätettiin sellainen juoni, että mä väittäisin, että Valter ja minä ollaan oltu sängyssä. Silloin sä näkisit millainen se on.”

Katsoin Amandaa suu auki. Jean-Patrice! Olin pitänyt häntä ystävänäni.

”Kamala juoni! Voi Valter parkaa!”

Amanda pudisti päätään.

”Oudolta se tuntuikin. Saati sitten nyt, kun mä kuulin, että sä olit tykännyt siitä pojasta. Mä en muista sitä niin hyvin, mutta se oli varmaan kiva poika, jos sä siitä kerran pidit. Mä olen tosi pahoillani.”

Kyyneleet alkoivat virrata jälleen silmistäni.

”Älä itke, Erna!”

”En mä voi olla itkemättä.”

Tuntui kuin jokin vuosien kauna olisi valunut pois. Oli kauheaa, että olin menettänyt niin paljon niin typerän valheen takia, mutta silti tuntui hyvältä. Ehkä jotakin voisi vielä korjata?

Ovi kävi. Jami tuli toimistoon kuvausvehkeet mukanaan. Hän katseli kummissaan meidän punaisia silmiämme.

”Mitäs täällä vollotetaan?”

”Me vain selvitettiin menneisyyden murheita.”

”No niitähän riittää”, Jami sanoi. Hän alkoi kiinnittää valoja ja asetella kuvauskalustoaan. Tiesin mitä hän ajatteli: teini-iän huumesekoilujaan.

”Nyt selvitetään toinenkin juttu”, sanoin. ”Amanda. Mä olen tosi pahoillani, tämä on varmasti sulle kamala muisto. Mutta meidän on pakko saada tietää. Mistä sä hommasit sen 10 000 euroa silloin, kun Jami oli velkaa niille diilereille?”

Jami hätkähti. Amanda punastui.

”Kerro, ole kiltti”, Jami sanoi. ”Sä häivyit meidän elämästä sen jälkeen kymmeneksi vuodeksi. Kerro, mitä sä teit.”

Amanda katseli käsiään ja nyökkäsi vähän. Odotimme veljeni kanssa kauhun vallassa, mitä nyt tulisi.

”Mä pyysin mun vanhemmilta. Ne antoivat mulle rahat sillä ehdolla, että mä lakkaisin tapaamasta teitä.”

Silloin tapahtui jotakin harvinaista: Jamikin alkoi itkeä. Hän laski kameran pöydälle, nojautui seinään ja tyrski kuin putous. Amanda nousi ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

”Älkää nyt molemmat itkekö!”

”Mikset sä voinut kertoa sitä mulle? Mä olen luullut kaikki nämä vuodet, että sä suunnilleen myit neitsyytesi huutokaupassa korkeimmasta tarjouksesta tai annoit toisen munuaisen mustaan pörssiin.”

Amanda silitti Jamin selkää. Hänelle sellainen läheisyys oli niin luontevaa.

”Erna oli just ollut teidän psykopaatti-isän luona pyytämässä rahaa, ja se oli heittänyt sen pihalle. Mun kävi teitä kauheasti sääli, kun teillä oli niin hankala perhetilanne. En mä voinut sanoa, että tässä rahat, mun isukki antoi ja muuten by the way mä en enää saa leikkiä teidän kanssa.”

Jami pyyhki silmiään ja nenäänsä hihaan ja otti jälleen kameran käteensä. Hän alkoi ruuvata sitä kiinni kolmijalkaan.

”Mä en ole ikinä ollut näin helpottunut. Amanda, mä rakastan sua. Mutta sen sä tiedätkin.”

”Mäkin rakastan sua”, Amanda sanoi. He puhuivat kevyesti, sellaista he sanoivat toisinaan, mutta tiesin, että Jami tarkoitti joka suhteessa täyttä totta. Ehkä Amandakin.

”Ruvetaanko kuvaamaan, Erna? Hae Damien.”

”Ei me nyt ehditä kuvata”, sanoin. ”Mun täytyy ottaa yhteys Valteriin.”

”Eikö se voi odottaa yhtään?”

”Se on odottanut jo liian kauan.”

Nappasin läppäriin syliini. En malttanut runoilla yhtä pitkään kuin hän.

”Valter! Tule tänne! Mä olen siinä osoitteessa, joka näkyy pupuvideoiden lopussa.”

Olin loppupäivän niin hermostunut, että yritin jopa mindfulness-meditaatiota. Jos Valter olisi edes puolittain tosissaan siitä mitä hän kirjoitti, hän tulisi pian, ehkä jo tänään.

Kuuntelin joogasalimme ääniä. Putket pulputtivat, ilmastointi piti tasaista huminaansa. Minusta tuntui, että tulin hetki hetkeltä hermostuneemmaksi. Millainen Valter nykyisin olisi? Olin googlannut hänen kuviaan, mutta kuvat valehtelivat enemmän kuin tuhat sanaa.

Vinyasa flow -tuntini alkoi. Oppilaat saapuivat mattoineen saliin. Minun oli keskittyvä heihin ja harjoitukseen. Heitin mattoni auki.

”Namaste”, sanoin ja kumarsin kevyesti. Oppilaat kumarsivat takaisin. Aloitin joogahengityksen. Asetuin ensimmäiseen asanaan. Sillä hetkellä Valter saapui paikalle.

Hän näytti ihanalta, samalta kuin ennen, vain vähän vanhemmalta ja viisaammalta. Kasvot olivat kapeammat, ja hänen tukkansa oli aivan lyhyt. Hän nyökkäsi minulle huomaamatta. Nyökkäsin takaisin.

Hänellä oli matto rullalla kainalossaan, ja hän oli pukeutunut verkkareihin ja t-paitaan. Hän asettui toisten joogaajien joukkoon ja yritti pysyä perässä.

Olisi tehnyt mieli lopettaa tunti, mutta se olisi ollut epäprofessionaalista. Keskity hengitykseen, sanoin itselleni. Sinä olet joogi. Harjoitus on kaikki kaikessa. Fokuksen on oltava levollinen ja määrätietoinen. Kaikki muu on suljettava pois.

Valter horjahti. Hän oli selvästi elämänsä ensimmäisellä joogatunnilla. Hän puri huultaan ja yritti tehdä liikkeet muiden perässä. Hän näytti naurettavalta. Ja seksikkäältä.

”Nyt sitten nouskaa ylös”, minä sanoin.

”Tehdään tasapainosarja. Keskittykää juurilukkoon, sitten ottakaa vasemmasta isovarpaastanne kiinni…”

Horjahdin ja olin melkein kaatua. Äh. Ei tästä mitään tulisi. Professionaalisuus hiiteen.

”Anteeksi. Force majeuere. Nyt saatte vetää tunnin itse loppuun.”

Valterin ja minun katseet kohtasivat toisten päiden yli ja lukkiutuivat toisiinsa. Jätin mattoni, menin hänen luokseen, otin häntä kädestä.

”Valter.”

Vein hänet toimistoon ja suljin oven. Minulla oli puhe valmisteltuna, selityksiä, kysymyksiä, mutta hänen kätensä olivat ympärilläni ja huulensa omillani, eikä mitään sanoja tietenkään tarvittu.

Pari päivää sen jälkeen Valter pyysi minua treffeille.

”Mitä mun pitää laittaa päälle?”

”Ei mitään korkokenkiä ja hametta. Jotkut housut ja tennarit.”

Valmistauduin treffeihin huolellisesti. Laitoin puhtaimmat lenkkarini ja jopa hieman meikkiä. Valter tuli hakemaan minua autollaan ja huomasi sen heti.

”Mitä sulla on naamassa?”

”Meikkiä!”

”Näyttääpä oudolta.”

Kävimme syömässä falafelia uudessa kivassa ravintolassa. Sitten Valter sanoi, että olisi aika lähteä eteenpäin.

”Mihin me ollaan menossa?”

”Kohta näet.”

Ajoimme parikymmentä minuuttia keskustasta pohjoiseen. Lähiöt ja metsät vilahtelivat ohi. Yhtäkkiä näin taivaalla oransseja pisteitä. Ne olivat laskuvarjohyppääjiä.

”Mennäänkö me laskuvarjohyppäämään? Jee!”

”Mä ajattelin, että sulle täytyy keksiä jotakin tällaista. Jos me vain juteltaisiin ja mentäisiin leffaan, niin sä kyllästyisit kuoliaaksi.”

Pysäytimme laskuvarjokerhon parkkipaikalle. Pihalla liikkui oransseihin haalareihin pukeutuneita, kypäräpäisiä hahmoja, joilla oli kiire kentälle. Siellä pienkone otti heidät kyytiin. Kone nousi ilmaan ja teki loivan kaarroksen. Ovesta tupsahteli tasaisin väliajoin ulos ihmishahmoja. He putosivat kohti maata. Sitten varjot aukesivat ja he leijuivat loppumatkan kuin voikukan höytyvät.

”Siistiä! Mennäänkö heti?”

”Meidän pitää ensin käydä kurssi”, Valter pahoitteli.

Hyppymestarimme oli keski-ikäinen, Mirjami-niminen nainen. Hänellä oli harmaita hiuksia tummien seassa, ja hän katseli ryhmäänsä ankaran näköisenä. Opimme häneltä, mitä piti tehdä, jos varjo takertuisi koneen moottoriin, aukeaisi vain puolittain, jäisi myttyyn tai kokonaan aukeamatta.

”Kyllä tässä voi kuolla, mutta harvemmin kuitenkaan”, Mirjami lohdutti.

Seuraavana päivänä harjoittelimme lentokoneesta hyppäämistä loikkimalla klubitalon ovesta. Harjoittelimme laskeutumista pudottautumalla korokkeelta nurmikolle. Lopuksi meidät kiinnitettiin riippumaan katosta valjailla, ja sätkyttelimme siinä samalla kun Mirjami huusi meille komentoja.

Teoriatunnit kestivät kaksi viikkoa. Väliajat vietimme yhdessä Valterin kanssa aina kun töiltä ehdimme. Puhuimme kaikesta, mitä oli tapahtunut vuosien aikana. Kerroin Jamista ja äidistä ja lopulta isästänikin. Lapsuuteni ei muuttuisi toisenlaiseksi, vaikka mitä tekisin, mutta tulevaisuus ei näyttänyt enää niin autiolta.

Yhtenä päivänä vein Valterin America Deamiin pizzalle. Mehmet oli siellä vieläkin, nyt jo harmaapäisenä. Hän muisti minut hyvin, tarjoili meille jättipizzan ja tenttasi Valteria. Oliko tämä mies riittävän hyvä hänen entiselle pizzanpaistajalleen? Valter ilmeisesti läpäisi seulan, koska Mehmet ilmoitti, että talo tarjoaisi jäätelöt.

”Erna tarvitsee hyvän miehen, joka pitää hänestä huolta”, Mehmet sanoi.

”Erna osaa pitää itsestään huolta. Mutta mä olen aina back upina, jos hän haluaa”, Valter sanoi.

Se oli kivasti sanottu. En halunnut ketään huolenpitäjää, en isän korviketta enkä toista Amandaakaan. Halusin Valterin juuri sellaisena kuin hän oli.

Jotkut Amandan new age -kaverit puhuivat kaksoissielusta. En uskonut sellaiseen, mutta ajatus oli minusta jotenkin kiva. Valter ja minä muodostimme mielikuvissani liekin, joka piti ympäristön lämpimänä ja valoisana.

Pizzan jälkeen kävelimme yhdessä vanhoilla kotipaikoillani. Näytin kalliot ja metsät, joissa olimme leikkineet Jamin ja Amandan kanssa Peter Pania. Tulimme kotitalolleni.

”Tossa mä asuin lapsena”, sanoin.

”Onpas kivan boheemin näköinen”, Valter sanoi.

”Niin sitä kaikki sanovat, kun on tarpeeksi hämärää. Mutta oikeastaan näyttää ihan kuin joku olisi vähän remontoinut sitä.”

Menimme portista sisälle. Käppyräiset omenapuut seisoivat paikoillaan yhtä kummituismaisina kuin ennenkin.

”Noista ei saanut koskaan mitään satoa.”

”Nyt saa”, Valter sanoi. Hän tarttui oksaan ja veti sen alaspäin. Ja toden totta, oksassa oli vihreitä omenanraakileita.

Samassa ovi aukesi, ja pihalle tuli mustatukkainen pikkutyttö, joka retuutti nukkea kädessään.

”Tulitteko te varastamaan omenoita?” hän kysyi.

Ovi aukesi uudestaan, ja pihalle tupsahti huivipäinen nainen. Hänkin katsoi meitä kysyvästi.

”Anteeksi. Me ei tiedetty, että täällä asutaan”, Valter sanoi.

”Tämä oli minun lapsuudenkotini”, selitin.

”Niinkö?” nainen sanoi. ”Tulkaa sisään sitten! Tulkaa katsomaan, millaista on nyt!”

Nainen otti tyttöä kädestä, ja vastalauseistamme piittaamatta usutti meidät sisään. Sisällä oli kotoisaa ja lämmintä. Tuoksui mausteilta. Jostakin kuului arabiankielistä resitaalia. Parvi tummasilmäisiä lapsia pelmahti olohuoneeseen. Äiti kehotti meitä istumaan sohvalle, hössötti ja tarjoili teetä ja taateleita, joiden sisällä oli kiven paikalla tummaa suklaata. Lapset ujostelivat, mutta näyttivät pian piirroksiaan ja koulukirjojaan.

Se oli kiva ilta. Oli hyvä tietää, että talossa oli uutta elämää.

Ensimmäisen laskuvarjohypyn päivä valkeni. Sää oli kirkas, mutta harmillisen tuulinen. Istuimme hyppykurssilaisten kanssa koko aamupäivän laskuvarjoklubin nurmikolla odottamassa, että kone saisi luvan nousta. Kiitoradan vieressä oleva tuulipussi sojotti pinkeänä.

”Ehkä kannattaisi lähteä tältä päivältä”, sanoi Mirjami. ”Tulkaa sitten huomenna uudestaan.”

”Mutta kun…”, minä valitin.

”Mutta kun. Sellaista se on. Täytyy oppia kärsivällisyyttä.”

”Siinäpä mun elämäni tarina.”

Alkoi sataa. Toiset laskuvarjohyppääjät luovuttivat, lähtivät bussille tai autolleen. Sitten alkoi tulla rakeitakin.

”Mennäänkö toimistoon pitämään sadetta?” Valter sanoi.

Sisällä oli kuivaa ja kotoisaa. Keitimme kahvia. Rakeet ropisivat ikkunaan. Valter suuteli minua, unohdimme kahvin, ja se paloi pohjaan.

Olimme mukavissa puuhissa sohvalla melko pitkään, mutta sade jatkui edelleen kun lopulta nousimme. Ikkunasta näkyi pelkkää vettä. Hyppyklubin piha oli muuttunut mutavelliksi. Kaadoimme palaneen kahvin lavuaariin, keitimme uutta ja löysimme kaapista keksejä. Söimme niitä sadetta kuunnellen.

Yhtäkkiä ne kaikki meditaatioharjoitukset alkoivat tuntua jotenkin ehkä ihan pikkuisen järkeviltä. Että oltiin vaan, tässä ja nyt. ”Tämä on aika mukavaa”, Valterkin sanoi.

”Niin on”, minä sanoin.

”Matalapainerintama voi kestää monta päivää. Me ei päästä ehkä ilmaan moneen vuorokauteen.”

”Toivottavasti me edes jossain vaiheessa päästään tästä huoneesta. Muuten meiltä loppuu muonavarat.”

Näytin hänelle keksipakkausta. Se oli jo tyhjä.

”Harmi tämä sade. Sä odotit sitä hyppyä niin innoissasi.”

”Kyllä mä jaksan odottaa. Vielä me se tehdään.”

Olisin voinut kertoa Valterille, että hän tarjosi minulle kaiken jännityksen, mitä voisin koskaan tarvita, mutta se ei ollut tarkalleen ottaen totta. Pikemminkin oli niin, että hänen kanssaan tylsäkin oli kivaa.

Ajattelin seikkailuita, jotka meitä odottivat. Kaikki vuoria, jotka valloittaisimme yhdessä. Meriä, joissa uisimme ja viidakoita, joihin voisimme kadota. Niiden seikkailujen välissä olisi tällaisia rauhallisia hetkiä. Kukaan ei olisi hengenvaarassa, kenelläkään ei olisi aivotärähdystä eikä murtuneita luita, ei sydänsuruja, eikä mitään ongelmia, joita ei voisi ratkaista.

Seuraavasta numerosta alkaa uusi jatkis.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

 

 

Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanit Mantelimaa, Säde ja Liha tottelee kuria.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.