Erna pestautuu töihin Jean-Patricen hotelliin. Hän opettaa turisteja laskettelemaan, vaikka on itsekin vasta aloittelija. Työ vie mennessään, ja pian Erna on yksi kylän hiihtopummeista. Yksi heistä, Valter, osoittautuu kutkuttavan kiinnostavaksi.

Minun ei varmaan pitäisi olla näin iloinen, ajattelin.

Poikaystäväni Mikael oli jättänyt minut rahattomana ja kielitaidottomana kuin nallin kalliolle. Olin Ranskan Alpeilla, lompakossani oli 52 euroa, eikä minulla ollut edes lentolippua Suomeen.

Katselin ympärilleni tyhjässä hiihtomajassa ja mietin mihin ryhtyisin. Voisin tietysti jäädä tänne nukkumaan pariksi yöksi. Maja oli varattu koko viikoksi. Mutta sellainen viivyttely olisi turhaa. Olisi parempi lähteä heti liikkeelle, keksiä heti ratkaisu.

Yhdessä samppanjapullossa oli vielä pohjat jäljellä. Kaadoin se hammasmukiin ja skoolasin itsekseni vapaudelle. Näin kuvajaiseni ikkunalasista. Kasvoillani oli leveä hymy. Olin varma, että selviäisin jotenkin.

Aloin pakata rinkkaani hyräillen. Ihmeen kauan olinkin suostunut Mikaelin seksileluksi. Nyt alkaisi uusi aikakausi!

Mutta kuinka?

Vuoret kutsuivat minua kuin Pikku Heidiä konsanaan. Mont Blanc seisoi jylhänä ikkunan takana. Jäisin tänne Alpeille. Haistattaisin pitkän peen tylsälle työlleni Suomessa, näköalattomalle tulevaisuudelleni ja ongelmilleni.

Opettelisin laskettelemaan vielä paremmin, snoukkaamaan, vuorikiipeilemään, vaeltamaan, riippuliitämään. Tekisin kaikkea hauskaa mistä olin aina unelmoinut.

Mutta siihen tarvittiin rahaa. Pakkasin rinkkani, heitin sen selkään ja lähdin liftaamaan kyytiä. Menisin Jean-Patricen hotellille. Ehkä siellä tärppäisi? Mies oli ollut automatkamme aikana hyvin kohtelias.

Jean-Patricen hotelli oli kauniilla paikalla jylhien vuorten keskellä - niin kuin tietysti kaikki muutkin paikkakunnan hotellit. Mutta tämä hotelli pisti silmään resuisuudellaan. Julkisivu oli remontin tarpeessa, ja kun astuin sisälle, haistoin ummehtuneen, lahon puun hajun.

”Onko täällä ketään?” huutelin.

Kuljin avoimesta ovesta ja tulin hiljaiseen after ski -baariin. Ulkoilman kirkkauden jälkeen tuntui siltä kuin olisin ollut luolassa. Haisikin vähän luolamaiselle, kostealle ja jotenkin leväiselle. Kapea auringonkiila valaisi pienen kaistaleen baaritiskiä.

Jean-Patricen tumma, kiharainen pörröpää näkyi auringonkiilassa baaritiskin takana. Hän puhdisti shottilaseja rievulla, katseli niitä tarkasti ja puhdisti lisää. Ainakin tässä paikassa oli puhtaat lasit, vaikka muuten ei niin hienolta näyttänytkään. Eikä nyt ollut varaa valita.

Jean-Patrice nosti päänsä. Hän muisti minut edelleen. Hänen kasvonsa aukesivat hymyyn.

”Erna!”

Astuin tiskille, ojensin käteni ja hän suuteli sitä arvokkaasti.

”Moi Jean-Patrice, miten menee?”

”Päiväni oli pilvinen, mutta nyt paistaa aurinko. Silmäni lepäävät pohjoismaisessa kauneudessasi. Mutta olisit vielä kauniimpi, jos joskus kampaisit tukkasi.”

”Äh”, minä sanoin ja vedin käteni pois. ”Sinä olet ihan kuin Mikael. Älä edes aloita. Olen juuri niin karvainen ja takkuinen kuin haluan. Ei minulla ole mitään velvollisuutta miellyttää teidän silmiänne."

Vilkaisin itseäni baaritiskin takana olevasta peilistä. Tukka oli tosiaan hieman turhan pörheä, mutta muuten olin mielestäni aivan kuosissa.

”Mikaelista puheen ollen missä se sinun poikaystäväsi oikein on?”

Jean-Patrice kysyi.

Kohautin olkapäitäni.

"Meille tuli riitaa kainalokarvojen ajamisesta, ja se taisi lähteä Suomeen.” Sitä oli mahdoton sanoa ihan pokkana. Alkoi naurattaa. Ensimmäistä kertaa minua alkoi huvittaa meidän surkea suhdeyritelmämme.

Jean-Patrice tarttui suureen teekuppiin, kaatoi pohjalle hyvän lorauksen rommia ja päälle höyryävää kaakaota. Päälle hän pursotti vielä kiemuran kermavaahtoa tölkistä.

”Ota siitä, tulee parempi olo.”

Otin siemauksen kupista. Se oli vahvaa ja lämmitti mukavasti. Otin jalat pois saappaista ja asetuin mukavaan risti-istuntaan.

Jean-Patrice nojautui minua kohti ja kysyi matalalla, juorunhimoisella äänellä:

"Oliko Mikaelin kainalokarvoissa jotakin outoa?"

"Ei, vaan ilmeisesti minun."

”Sinun karvoissasi ei voi olla mitään vikaa! Nehän ovat varmasti kuin venuksen kukkivat pensaat."

”Mä en voisi olla enempää samaa mieltä! Ne todellakin ovat sellaiset! Mutta meillä tuli tosiaan Mikaelin kanssa vähän erimielisyyksiä siitä. Ja muustakin. Joten nyt mä olen täällä ja suoraan sanottuna minulla ei ole varaa syödä eikä nukkua missään."

Jean-Patrice katseli minua ja nyökkäili vakavasti.

"Nyt sinä varmaankin otat vastaan tarjoukseni ruveta töihin minulle. Täällä tarvitaan reippaita työntekijöitä.”

Olisin voinut halata häntä. Helpotus tuntui siltä kuin pieni aurinko olisi alkanut loistaa rinnassani.

”Sitä mä just toivoin! Kiitos! Sä olet ihana ihminen!”

Lopputalvi kuluisi siis laseja kiillotellen, pöytiä puhdistaen ja kaljaa tarjoillen. Toivottavasti ehtisin edes vähän rinteeseen.

”Kas niin. Rupea sitten vaan heti hommiin”, Jean-Patrice sanoi. ”Seuraava lasti turisteja saapuu kahden tunnin päästä. Mene bussia vastaan, selvitä ketkä kaipaavat hiihto-opetusta, varmistat kaikkien varusteet ja sitten viet heidät rinteeseen. Pidät huolta, että he oppivat turvallisuusohjeet ja pitävät hauskaa.”

Hetkinen. Mistä Jean-Patrice oikein puhui?

”Anteeksi mitä?"

”Etkös sinä töitä tullut tekemään?"

Jean-Patrice kaavaili minusta hiihto-opettajaa. Olin luullut että baarimikkoa tai siivoojaa. Enhän minä osannut edes oikeastaan lasketella.

”Totta kai”, sanoin, vaikka hirvitti. Olin ollut laskettelusuksilla ensimmäistä kertaa vain paria viikkoa aikaisemmin. Mutta hiihto-opettajan työ kuulosti paljon hauskemmalta kuin baarihommat. Ei kai se kovin vaikeaa voisi olla? Olin luonnonlahjakkuus rinteessä vaikka itse sanoinkin. Ja olivathan paikat jo jossain määrin tuttuja. Kävin jo suvereenisti pöllyttämässä puuterilunta offareillakin, merkittyjen rinteiden ulkopuolella.

Ja olinhan sentään hiihdellyt lapsuudessani monet talvet veljeni Jamin kanssa. Olimme tehneet murtomaahiihdostakin extremelajin. Amanda oli katsellut meitä ihaillen, ja me olimme näyttäneet kaikki parhaat temppumme.

”No se on sitten selvä? Tule, näytän huoneesi”, Jean-Patrice sanoi.

Jätin kupin tiskille ja seurasin

Jean-Patricea käytävää pitkin. Hän avasi oven ja kumarsi syvään.

”Palatsinne, neiti. Aamiainen tarjoillaan seitsemästä yhdeksään respan viereisessä salissa. Voit syödä ilmaiseksi ravintolassa ja käyttää ilmaiseksi hissejä.”

Se oli hyvin vaatimaton huone, hämärä ja pieni koppi, mutta kelpaisi hyvin. Huoneessa oli sänky, tuoli ja pieni pöytä ja kaappi. Vessa oli käytävällä, ja ikkunasta näkyivät roskikset. Olin silti perin onnellinen.

”Tervetuloa. Tästä tulee sinun elämäsi paras talvi”, uusi pomoni sanoi.

”Toivotaan.”

Purin tavarani pieneen vaatekaappiin, tekstasin kotiin Jamille ja makasin hetken sängyllä jännityksen vallassa.

Sitten oli aika aloittaa työt. Loihdin kasvoilleni reippaan asiakaspalvelijan hymyn ja menin pihalle ottamaan vastaan tulevia oppilaitani.

Bussi kaartoi pihalle. Siitä purkautui ulos kymmenkunta turistia, kaikki värikkäissä laskettelutamineissa ja -laseissa.

Sain ryhmääni neljä tanskalaista tyttöä ja keski-ikäisen italialaisen herran. He olivat kaikki vasta-alkajia ja melkoisen epävarmoja. Yksi tytöistä katseli jyrkkiä rinteitä ja näytti siltä, että saattaisi oksentaa.

”Tämä on tosi, tosi hauskaa, älkää stressatko. Me menemme aluksi loivaan rinteeseen. Sieltä voi vaikka kävellä alas, jos ei homma suju”, lohdutin. Suojattini kävivät tsekkaamassa itsensä sisään hotelliin. Odottelin heitä pihalla. Pian he tulivat värikkäissä urheilutamineissaan, mustat lasit naamallaan.

Ensimmäinen pulma tuli vastaan, kun pääsimme tuolihissien luo. Ne kulkivat tasaisena virtana ylös rinnettä täysin normaaliin tapaan, mutta aiheuttivat epäluuloa oppilaissani.

”Kas niin, hypätkää kyytiin. Hop hop”, sanoin.

”Hetkinen! Onko tämä se hissi? Se kauhea kauhujen ja kuoleman häkkyrä?” italialainen mies kysyi. Hänen äänensä oli kova ja epäluuloinen, eikä hän ottanut askeltakaan kohti tuolia. Tuoli pyyhälsi ohi tyhjänä.

”Mikä ihmeen kauhea hissi?”

”Sen nimi on Kuoleman tuolit? Se on hissi, jota vainoaa rinteisiin kuolleiden laskettelijoiden henget. Siitä on kirjoitettu Italian lehdissä ja laskettelijoiden nettifoorumeilla viime vuonna.”

Ähkäisin hämmentyneenä. Mistä ihmeestä mies oikein höpötti?

”No kuule en minä oikein usko, että tämä hissi on nimeltään Kuoleman tuolit. En ole kuullut, että näillä hisseillä olisi nimiä. Ainakaan noin kamalia nimiä”, sanoin.

”Täällä oli ihan oikeasti onnettomuus”, yksi tanskalaisista tytöistä puuttui puheeseen. ”Hissi pysähtyi. Apua ei saatu ajoissa. Kaikki kyydissä olleet saivat hypotermian. Viisi italialaista laskettelijaa kuoli. Ne olivat aivan sinisiä huuliltaan, kun ne saatiin alas ja niiden kädet oli näin.”

Tyttö näytti käsillään kammottavaa, käppyräiseksi jäätynyttä asentoa. Nyt kaikki oppilaani näyttivät jo melkein vihreiltä. Lumi tuiskusi heidän kasvoilleen ja näytti siltä, että he olivat valmiita palaamaan hotellille. Korotin ääneni.

”Todellakaan ei! Ei varmasti! Tätä hissiä ei vainoa yhtään mikään. Menkää hissiin ja lopettakaa paniikin lietsominen! Nopeasti nyt! Tai muuten minä kerron kaikille, ja sitten teille nauretaan after skissä.”

Usutin heidät yksi kerrallaan tuoleihin ja asetuin itse viimeisenä mukaan. Tuolit lähtivät kohti korkeuksia. Nyt, kun oli puhuttu hypotermiasta, tajusin, miten navakasti tuuli kävi täällä ylhäällä. Hissituoli kiikkui ja nitisi. En ollut koskaan kuullut ”Kuoleman tuoleista”, mutta tiesin kyllä, että rinteissä sattui paljon onnettomuuksia. Katkenneita luita, venähtäneitä olkapäitä, nyrjähtäneitä nilkkoja. Joskus kai hissitkin menivät epäkuntoon.

Ja tietysti olosuhteet olivat viime kädessä ihmistä vastaan. Ei siitä mihinkään päässyt. Kylmä. Railot. Lumivyöryt. Varomattomia laskijoita putosi puuterilumelta railoihin, merkitsemättömillä reiteillä laskevia hurjapäitä vaanivat lumivyöryt, hangen alaiset kannot ja kivet. Vuoret olivat aina ihmistä vahvemmat. Niitä piti kunnioittaa, tai muuten pääsi hengestään.

Ylhäällä autoin oppilaitani tulemaan tutuksi suksiensa kanssa. He aloittivat hyvin varovasti, huojuivat ja tärisivät, mutta ennen kuin ensimmäinen oppitunti oli ohi, kaikki olivat edistyneet. Ja parasta kaikesta, heillä oli tosi hauskaa. Korvasin mahdollisen asiantuntemuksen puutteen kehumalla heitä laveasti.

Illalla he kaikki olivat iloisia ja innoissaan, eikä kukaan enää puhunut Kuoleman tuoleista. He hyppäsivät hissien kyytiin arkailematta ja viilettivät sitten rinnettä alas tukka hulmuten.

Tulin iltahämärissä uuteen kotiini väsyksissä, mutta onnellisena. Olin onnistunut pitämään kaikki elossa! Tästä se lähtisi! Kävin suihkussa ja pujahdin viileiden lakanoiden väliin. Nukahdin heti, kun pääni osui tyynyyn.

Melkein kaikki opetuksesta saamani raha meni ylöspitoon. Jean-Patrice antoi minulle ruokaa ja välinevuokraamostaan vanhoja hiihtokamppeita, mutta mitään ei jäänyt säästöön.

Jean-Patricen nukkavieru hiihtokeskus oli turistien mielestä melkoinen läävä, mutta minulle se oli paratiisi. Olin valmistautunut parin viikon lomaan, mutta täällä minä saatoin olla vaikka koko kauden. En joutuisi palaamaan Suomeen ja tuskaisen tylsään työpaikkaani. Minulla ei ollut Suomessa mitään. Menneisyys oli sekava, pimeä vyyhti epämääräisiä, kurjia sattumuksia. Tulevaisuudella ei ollut mitään minua varten. Ei suunnitelmia, ei tavoitteita, ei mitään, mikä olisi tuntunut tärkeältä.

Olin aina rinteessä ensimmäisenä aamulla ja tulin alas vasta pimeän tullen. Opetuksen jälkeen oli paljon aikaa laskemiseen. Kokeilin kaikki rinteet. Parhaiten viihdyin merkittyjen reittien takana aukeavissa, metsäisissä maastoissa. Joskus siellä hiihtäessä ei tullut ketään vastaan moneen tuntiin.

Tutustuin talven mittaan toisiin opettajiin ja hiihtopummeihin. He asuivat hotelleissa ruoka- ja rinnelippupalkalla tai majoittuivat kylän halvimpiin vuokramurjuihin. Hiihtopummit tunnisti rinteessä jo kaukaa resuisista vaatteista ja ylivertaisista taidosta. Lumi pöllysi korkealle ilmaan, kun he vilahtivat ohi suksilla tai laudalla, tekivät jonkin päätä huimaavan tempun ja katosivat näkyvistä. He iskivät turistityttöjä after ski -bileissä kuin mitkäkin rokkitähdet.

Tutustuin suomalaiseen kundiporukkaan kylän ruokakaupassa. Kuulin heidän mökänsä jo ovelle asti. He kiistelivät siitä, ostaisivatko tonnikalaa vai tyytyisivätkö pelkkään ketsuppiin. Rahat olivat erityisen vähissä, ja tonnikala maksoi 87 senttiä.

Yritin livahtaa ohi huomaamatta. Ulkomailla oli aina jotenkin kiusallista törmätä toisiin suomalaisiin. Tonnikalaa kannattava poika pysäytti minut ja alkoi puhutella minua englanniksi. Hän pyysi minua erotuomariksi heidän ostoskiistaansa.

”Ottakaa tonnikalaa. Se on ravitsevinta”, sanoin suomeksi. Pojat tarvitsivat varmasti proteiininsa. Sitä paitsi halusin olla tonnikalamiehen puolella. Hän näytti kivalta, sellaiselta, jonka kanssa olisi kiva laskea. Muistelin nähneeni hänet joskus kaukaa rinteessä. Hänellä oli hieno ja peloton tyyli, laajat, varmat kaarrokset. Lisäksi hänellä oli maailman söpöin parransänki, tummat, kiltit silmät ja hiekanvaalea tukka, jonka olisin halunnut pestä ja kammata.

”No niin. Se on sitten päätetty. Tonnikalaa”, mies sanoi. Sitten hän ojensi minulle kätensä ja kätteli minua.

”Mä olen Valter. Sä olet varmaan se suomalainen nainen, joka asuu siellä Jean-Patricen kamalassa mörskässä? Haluatko sä tulla syömään meidän kanssamme? Meidän suomalaisten täytyy pitää yhtä ja jakaa muonavarat.”

Valter katseli minua hymyillen. Hymy oli tarttuva. Yhtäkkiä minun teki kovasti mieli jakaa tonnikalapurkki juuri näiden miesten kanssa.

”Tarkoitatteko te sitä, että te haluatte, että mäkin osallistun tähän ruokalaskuun?”

”Noin nuori ja noin kyyninen”, Valter sanoi.

Kuljimme kylän halki porukalla ja menimme yhdessä poikien kommuuniin kylän laidalle. Heidän elintasonsa oli jopa vaatimattomampi kuin minulla. He asuivat kaikki seitsemän kahdessa huoneessa. Lattioilla oli patjoja ja makuupusseja. Kaikkialla kuivui hiihtovaatteita.

Valter sytytti kynttilän ja tarjosi minulle aperitiiviksi kaljatölkin. Sitten yksi pojista, Masa, laittoi nuudelit tulelle. Hän sekoitti samaan kattilaan useita purkkeja tonnikalaa. Olin ostanut parmesaaniakin, joten ateriasta tuli melkein ylellinen.

Meillä oli kiva ilta yhdessä. Sen jälkeen kävin heidän luonaan monesti istumassa iltaa. Märkien laskettelukamppeiden ja sukkahien hajuinen ilma sinkoili hyvää meininkiä, naurua ja huonoja vitsejä. Joskus pojilla oli salmiakkia tai Koskenkorvaa. Heidän kanssaan tuntui niin kotoisalta: tuli mieleen Jami ja kaverit lapsuudesta.

Pojat ottivat minut heti joukkoonsa mitään kyselemättä. He kertoivat, missä olivat halvimmat juottolat ja mistä sai parhaat käytetyt varusteet. Kävimme yhdessä laskemassa koskemattomilla lumilla merkittyjen reittien takana. Useimmiten he antoivat minun laskea ensin. Sain rikkoa virheettömän, valkoisen hangen. Sitä tunnetta ei voinut verrata mihinkään. Adrenaliininarkomania oli meille kaikille yhteistä. Me kaikki viihdyimme vasta silloin, kun vauhti oli vähän liian kova, rinne vähän liian jyrkkä.

Sitä olisi ollut helppo pitää machoiluna, mutta pointti ei ollut näyttämisen halu, ainakaan enimmäkseen. Oli tietysti tavallaan kivaa, että tavalliset turistit ihailivat meitä, mutta se ei ollut tärkeintä. Kaikkein vaarallisimmista ja hurjimmista laskuista ei edes paljon puhuttu muille. Pojat ottivat tempuista ja jännittävän näköisistä laskuista videoita hiihtovälinesponsorien toivossa, mutta tuntemattomiin, vaarallisiin olosuhteisiin lähdettiin usein kaikessa hiljaisuudessa, pienessä porukassa, ilman kameroita.

Seikkailujen jälkeen olin aina syvästi onnellinen, yhtä aikaa virkeä ja levollinen. Tiedän, että jotkut saivat sellaisen tunteen tavallisesta arjesta, siitä, että he heräsivät, menivät opiskelemaan tai töihin, kävivät kaupassa, katsovat telkkaria ja nukahtavat. Meille se olisi ollut kuoleman suudelma. Alpit olivat yksinkertainen, meditatiivinen paikka. Yksinkertaista, pelkistettyä elämää. Halpaa ruokaa, karu hotellihuone ja ympärillä maisema, jossa oli pelkkää valkoista. Elämässä ei ollut mitään muuta kuin laskeminen ja joukko ihmisiä, joilla ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Heimo muodostui joka syksy ja hajosi kevään tullen. Emme koskaan kyselleet toisiltamme, keitä oikeastaan olimme, millainen oli taustamme tai elämäntarinamme.

Täällä minun ei tarvinnut olla se huonon lähiön tyttö, jolla oli huumeita käyttävä veli ja depressiivinen äiti. Sain olla ihan mitä halusin.

Kukaan suomalaisista pojista ei yrittänyt koskaan iskeä minua. Katselin joskus salaa Valteria, mutta pidin huolta, ettei kukaan saanut tietää ihastuksestani. Täällä ei harrastettu mitään pitkäaikaisia romansseja. Oli muutakin tekemistä.

Sitä paitsi pohjimmiltaan kaikki hiihtopummit rakastivat vain lunta ja vauhtia. Seurustelu ja vakiintuminen ei kiinnostanut ketään. Pojat viettivät puolet vuodesta Alpeilla ja keräsivät loppuvuoden rahaa palatakseen jälleen. He jättivät joka syksy kaiken kesken, kodin, työt, opiskelut ja tyttöystävät. Yhden yön seura heille kelpasi hyvin, mutta sitä he hankkivat after ski -baareista.

Kundien hoidot näyttivät minusta typeriltä bimboilta. En tajunnut, kuinka he saattoivat langeta niin läpinäkyviin iskuyrityksiin. Mutta luultavasti tytötkin olivat vain pitämässä hauskaa, ja olivathan pojat aika söpöjä sellaisella huolettomalla, renttumaisella tavalla.

Omaksuin saman tyylin. Pidin huolta siitä, että seuralaiseni lähti mahdollisimman pian, mieluiten seuraavana aamuna. Hauskanpitoa ilman sitoumuksia. Heräsin milloin mistäkin hotellihuoneesta, milloin kenenkin vierestä. Minä en ollut mitään tyttöystävätyyppiä.

Useimmiten olin iltaisin niin väsynyt, että nukahdin saman tien, mutta joskus aivoihin ehti tulla syvästi hämmentäviä ajatuksia Valterista ja muistakin pojista. Se tapahtui silloin, kun olin jo puoliunessa, eikä yliminäni päässyt väliin.

Esimerkiksi sellainen, että olin koko kundiporukan kanssa lumen saartamassa mökissä. Ainoastaan Valter oli muualla. Hän oli kai etsimässä meitä. Olimme ehkä kadonneet lumipyryyn? Taustatarinalla ei ollut niin väliä. Ainoastaan sillä oli väliä, että kiemurtelin alastomana takan edessä taljalla ja kaikki kuusi kundia olivat kimpussani. He suutelivat ja hyväilivät minua nälkäisesti ja olivat aikeissa ottaa minut pian, rajusti ja koko yön ajan. Olin kuin sulaa vahaa heidän allaan, valmis kaikkeen.

Ovi paiskautui auki. Lumi tuiskusi sisään ja nosti ihoni kananlihalle. Ovensuussa näkyi lumen peittämä hahmo. Valter oli tullut etsimään meitä!

Hän astui mitään puhumatta ja määrätietoisesti sisään ja karkotti muitta mutkitta toiset miehet. Tässä kohdassa fantasiani ei ollut kovin selkeä. Tavalla tai toisella kaikki muut kundit kuitenkin katosivat kuvasta. Ehkä Valter heitti heidät nakusillaan lumituiskuun?

Valter sai minut kokonaan omakseen, ja hän tarttui minut oitis. Hän hyväili minua kaikkialta ja suuteli kaulaani nälkäisesti. Revin vaatteet hänen päältään ja paljastin hänen täydellisen urheilijan vartalonsa. Asetuimme taljalle, ja Valter työntyi minuun yhdellä pitkällä työnnöllä. Lumi suli hänen hiuksissaan ja veistosmaisilla rintalihaksillaan ja pisaroi päälleni. Taivaallinen rakastelumme saavutti yhä uusia huippuja. ”Erna, sinä olet ihana”, Valter sanoi. Hänen äänensä oli käheä suurten tunteiden vuoksi. ”Olet kaikkeni. En voi elää ilman sinua. Älä anna kenenkään muun koskea itseesi.”

Päivänvalossa ne ajatukset tuntuivat niin noloilta, että olisin voinut potkia itseäni. Joka kerta, kun näin taljan, punastuin.

Olimme Valterin kanssa kahdestaan vain harvoin. Silloin meillä oli kuitenkin kivaa. Hän oli lämmin ja reilu, ja hauskakin, vaikka ei sellainen pelleilijä kuin useimmat muut kundit. Hän oli joukon epävirallinen johtaja, se, jonka puoleen toiset pojat kääntyivät pulmissaan. En tiennyt kovinkaan paljon hänen taustoistaan, ainoastaan, että hän oli Helsingistä kuten minäkin ja hänellä oli kaksi pikkusisarusta.

Valter kohteli minua yhtenä jätkistä, ja sellainen minä olinkin. Meidän hiihtopummiporukkamme oli kuin yhtä perhettä, ja deittailu sen kesken olisi rikkonut dynamiikan, tuntunut oudolta, jotenkin väärältä.

Mietin joskus millaista olisi olla yksi niistä hiihtokeskuksen tytöistä, jotka kävivät laskettelemassa viikon ja joita Valter opetti hiihtämään. Hän vietti niiden tyttöjen hotellihuoneissa joskus öitä. Näin rinteessä, kuinka ohi laskevat tytöt vilkuttelivat hänelle ja yrittivät kiinnittää hänen huomiotaan.

Mutta joskus epäilin, että Valterkin tunsi jotakin välillämme. Jotakin sähköä. Joskus sain kiinni hänet katsomasta minua ja kun sitten huomasin, hän käänsi päänsä pois. Hän hakeutui usein seuraani, piti minulle paikkaa baaripöydissä, saattoi joskus jopa hakea minulle drinkin.

Tyhjentelimme kerran poikien kommuunilla jättikokoista vodkapulloa. Olimme olleet jo ulkona ja jatkoilla, mutta bileet olivat kuivuneet kasaan ja tässä me olimme vain omalla porukallamme. Pojat pulisivat meluisasti tyhmiä panojuttuja, ja minä istuskelin puolinukuksissa villasukkien peittämät jalat Timon sylissä. Yhtäkkiä Timo tuntui havaitsevan jalkani.

”Erna, nämä sun jalat tässä. Mä en tiedä, pitäisikö mun sanoa tätä”, Timo sanoi. Hän sammalsi vähän.

”Ai mitä? Haittaako mun jalat.”

”Ei, päinvastoin, sun jalat…”

Valter nousi ylös.

”Timo, ole hiljaa”, hän sanoi.

Huoneen ilmapiiri muuttui hetkessä. Timo vain jatkoi havaintojaan.

”Erna, mä rupesin ajattelemaan yhtä juttua. Nimittäin sitä, että tavallaanhan säkin olet nainen.”

Yritin liennyttää tunnelmaa nauramalla.

”Niin! Tavallaan mä olen nainen! Terävä havainto.”

”Sä olet aika kaunis nainen, jos miettisi objektiivisesti.”

”Joo kiitos. Mutta nyt sun täytyy lopettaa tämä keskustelu. Mä tiedän että mä olen sun päiväuniesi päähenkilö, mutta kai sä tajuat, että jos mä menisin sun kanssa sänkyyn, mun pitäisi mennä teidän kaikkien kanssa sänkyyn.”

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Yksi jos toinenkin pojista näytti miettiväiseltä. Olisin voinut purra kieltäni. Tyhmä seksifantasiani oli kai noussut humalaisesta alitajunnastani suoraan huulilleni. Olin tarkoittanut liennyttää tilanteen tyhmällä läpällä, mutta nyt kaikki ajattelivat seksiä minun kanssani, pohtivat, olisiko se hauskaakin. Hyvä luoja, miten tyhmä sitä joskus olikin.

”Kuulostaa helvetin hyvältä. Pitäisiköhän meidän heti sitten aloittaa”, Timo sanoi. Valter heitti häntä tyhjällä kaljatölkillä.

”Jätä Erna rauhaan.”

Se kaikki sanottiin huumorilla ja naureskellen, ja se unohtui saman tien.

”Mun pitäisi ehkä lähteä jo nukkumaan.”

”Voit sä tännekin jäädä”, Masa ehdotti.

”Ei kun mulla on oppilaita aamulla.”

”Mä tulen saattamaan”, Valter sanoi.

Ulkona oli kirpeä pakkanen. Pimeällä taivaalla loisti tähtiä. Kävelimme nukkuvan kylän halki. Joistakin baareista kuului vielä juhlimisen ääniä, jossakin soi musiikki. Mahtavat vuoret häämöttivät ympärillämme, taivas jatkui äärettömyyksiin. Kumpikaan ei sanonut mitään.

Hotellin ovella Valter katsoi minua pitkään, näytti epäröivän. Tiesin, mitä hän ajatteli. Luin häntä kuin avointa kirjaa. Valter vaihtoi painoa jalalta toiselle, näytti säälittävän ujolta.

”Mä tästä menen. Hyvää yötä. Kauniita unia”, hän sanoi.

Minuakin ujostutti.

”Hyvää yötä. Nähdään sitten huomenna rinteessä.”

Jäimme edelleen paikoillemme.

”No helvetti”, Valter sanoi. ”Mä jäädyn. Voinko mä nyt tulla sisään?”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanit Mantelimaa, Säde ja Liha tottelee kuria.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.