Kevät on tuonut Mimin elämään jo kevyempiä tuulia, kunnes Ellan viesti muuttaa kaiken.

Mimi pyöräilee Merikannontietä pitkin, loiva alamäki tuo lisää vauhtia, hän tuntee lämpimän tuulen avonaisissa hiuksissaan. Syyskuu on jo pitkällä mutta aurinko hehkuu pilvettömällä taivaalla aamusta iltaan. Intiaanikesä, Mimi ajattelee ja hymyilee. Hän rakastaa kaikkea mitä tuohon sanaan liittyy: yllättävyyttä, mahdollisuuksia ja niiden tuomaa lapsenomaista riemua. Muutenkin hänellä on hyvä olo, niin paljon kevyempi kuin hän olisi ikinä tai ainakaan reilu kuukausi sitten voinut kuvitella. Asiat olivat heinäkuun lopun päivien tapahtumien jälkeen edenneet niin vauhdilla, että perässä oli välillä vaikea pysyä, mutta useimmiten hänestä tuntui, että suunta oli kaikesta huolimatta oikea.

Useimmiten tuntui, että suunta oli kaikesta huolimatta oikea.

Hänellä on oma kaunis koti tutuilla, rakkailla kulmilla Meilahdessa. Asunto on pieni mutta valoisa ja hänelle sopiva, vasta remontoitu yksiö vaaleanpunaisen talon ylimmässä kerroksessa. Muuttopäivä muutama viikko sitten oli ollut tunteikas ja haikea, mutta ainakin he olivat selvinneet siitä rauhassa ja ilman riitaa. Mimillä oli ollut apunaan Laura, Joni ja Jonin ystävä Kasper, mutta myös Tuomas oli ollut mukana Kruunuhaan päässä, auttanut hissittömässä talossa sohvan ja pesukoneen kanssa. Pihalla he olivat Tuomaksen kanssa vielä kerran halanneet, ja ison pakettiauton hyristessä pitkin Mariankatua Mimi oli asiaa sen kummemmin ajattelematta laskenut päänsä Kasperin olkaa vasten, sulkenut silmänsä ja tuntenut yhden elämänvaiheen tulleen päätökseensä. Tunne oli kipeä ja surullinen, tietenkin, mutta ei varsinaisesti paha, eikä ainakaan enää musertava.

Muuttoa seuranneina viikkoina hän on kuitenkin varmuuden vuoksi pitänyt itsensä kiireisenä, tehnyt pitkiä mutta kiinnostavia työpäiviä ja saanut paljon aikaiseksi, nauttinut suuresti sinkkuutta ja vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevän juttunsa kirjoittamisesta, käynyt ahkerasti tanssitunneilla ja potkunyrkkeilyssä ja viikonloppuisin lähtenyt Lissun kanssa ulos, tanssinut klubeilla valomerkkiin asti ja kävellyt kotiin hikisenä ja iloisessa hiprakassa, muutaman kerran lähtenyt vielä jatkoillekin. Illat ovat olleet pitkiä ja hauskoja, mutta myös outoja.

Viime perjantaina he olivat menneet keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan jonka olemassaolosta Mimi ei ollut ehtinyt edes kuulla mutta jossa Lissun mukaan ”kävisivät pian kaikki”. Lissu oli kävellyt reippaasti kadunkulmaan asti kiemurtelevan jonon ohi, tervehtinyt ovimiehiä ja tarjoilijoita poskisuudelmin, saanut heille samantien hyvän pöydän täpötäydestä tilasta ja kaupan päälle ilmaisen samppanjapullon. Pöytään oli nopeasti ilmestynyt Lissun kavereita, myös Niko, jota Lissu edelleen tapaili ja jonka vuoksi edelleen joka maanantai huokaili, sekä Nikon kaveri Pete. Pete oli välittömästi iskenyt silmänsä Mimiin ja osoittautunut hyväntuuliseksi ja kohteliaaksi lääketieteen opiskelijaksi. He olivat jutelleet ja tanssineet ja lopulta Pete oli myös saattanut Mimin kotiin. Alaovella he olivat suudelleet, ja Mimi oli ollut jo kutsumaisillaan tämän sisälle kun Pete oli yllättäen kuiskannut hänen korvaansa: mä haluan että sä sidot mut patteriin kiinni ja annat mulle piiskaa. Mimi oli purskahtanut nauruun mutta nopeasti huomannut Peten olevan täysin tosissaan, joten hän oli vain luikahtanut mahdollisimman nopeasti ovesta rappuun ja kiusallista tilannetta pakoon.

Nyt Mimi kääntyy Hietaniemen hautausmaan kulmalta Mechelininkadulle kohti Kamppia ja naurahtaa vielä kerran. Tämä pitkän parisuhteen jälkeinen elämä ja sen mutkat ja käänteet ovat todella osanneet yllättää, hyvässä ja pahassa. Koska toki hänellä yhä oli myös iltoja ja öitä jolloin hän makasi sikiöasennossa kahden peiton alla ja kuunteli Cardigansia tai Scandinavian Music Groupia, söi levyllisen pähkinäsuklaata, joi useamman lasin punaviiniä, puri tyynynkulmaa ja itki tuntikausia. Noina iltoina hän tunsi viiltävää surua ja kaipausta, mutta enemmän kuin Tuomasta, hän kaipasi kaikkea sitä mitä heillä oli ollut. Jaettua arkea ja sen synnyttämää turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, syliä johon käpertyä ja nukahtaa, miehen painoa yllään. Hän antoi itselleen luvan katsella valokuvia ja velloa itsesäälissä ja muistoissa, mutta pikkuhiljaa hän oli alkanut myös ajatella että ehkä Tuomas oli tosiaan ollut oikeassa, ehkä he eivät olleet toisilleen oikea valinta, ja se tieto rauhoitti.

Tuomas oli tosiaan ollut oikeassa, ehkä he eivät olleet toisilleen oikea valinta.

Toisinaan Mimi sai itsensä kiinni ajatuksesta että haluaisi soittaa Ellalle, puhua vain ja ainoastaan Ellan kanssa, kunnes muisti tapahtuneen, uudestaan ja uudestaan, kävi sen tahtomattaan mielessään läpi ja kirosi parhaan ystävänsä alimpaan helvettiin. Entisen parhaan ystävänsä. Ellan kohdalla suru oli kuitenkin alkanut laantua, kyyneleet tyrehtyä. Jonain päivänä he varmasti vielä kohtaisivat ja puhuisivat mutta sen aika ei ollut vielä, hän oli yhä liian vihainen. Askel ja päivä kerrallaan, niin Mimi ajatteli.

Ja luojan kiitos hänellä on muitakin ystäviä, parempia ystäviä. Kuten Lissu ja Laura. Supernaiset joita ilman hän ei olisi selvinnyt, siitä hän on varma. Sen vuoksi hän onkin suunnitellut ystävilleen kuun lopulle pienen matkan, viikonlopun kylpylässä. Kaksi päivää pelkkää lepoa, ruokaa, kasvohoitoja, uimista, hyvää ruokaa ja ihanaa seuraa. Se tulisi heille kaikille tarpeeseen.

Mutta sitä ennen Mimin on saatava juttu valmiiksi. Jukka oli huomannut hänen innostuksensa ja antanut hänelle lisää aikaa, mutta nyt deadline alkoi lähestyä ja hänen pitäisi vielä tehdä päätös lähtisikö sitä varten Tinder-treffeille, jotka oli jo sopinut. Hän päättää ottaa asian esille aamupalaverissa, luottaa Lissun ja Jukan mielipiteeseen.

Kokoushuoneen valtava valkoinen pöytä on täynnä papereita, vedoksia ja kuvia. Kirjavan huivin hiustensa ympärille kietonut ja raidalliseen hameeseen pukeutunut Lissu istuu Mimiä vastapäätä ja tuijottaa kannettavan tietokoneen ruutua, vuoroin puhaltelee purkkapalloja ja pureskelee lyijykynää. Jukka istuu Mimin vieressä, hyräilee ja katsoo kuvavedosta suurennuslasin kanssa. Jukalla on yllään turkoosi, pienillä keltaisilla kanarialinnuilla kirjailtu kauluspaita ja punaiset polvihousut, jalassaan varvastossut ja päässään aurinkolippa jossa lukee I LOVE MIAMI.

Mimin lävitse käy yllättävä hellyyden aalto, kiitollisuus siitä että saa olla juuri nyt juuri tässä, tässä työssä ja näiden ihmisten kanssa.

”Mulla olis teille hei yksi kysymys.”

”No, mikäs kysymys”, Jukka sanoo ja katsoo häntä suurennuslasin läpi.

”Eikö se ole kusetus mennä jonkun kanssa treffeille valheellisin perustein?”

”Mä olen alkanut vähän epäröidä niiden treffien suhteen, siis sitä mun juttua varten. Että eikö se tavallaan ole aikamoinen kusetus mennä jonkun kanssa treffeille näin valheellisin perustein?”

Lissu ottaa kynän suustaan, puhaltaa purkastaan valtavan vaaleanpunaisen pallo, antaa sen poksahtaa ja huokaa.

”Mun mielestä sä Mimi suurentelet tätä nyt, vatvot edestakaisin ja ihan turhaan. Ne on yhdet treffit, ei mikään lupaus avioliitosta, parisuhteesta tai edes ihastuksesta. Se, että sä kirjoitat niistä ei ole yhtään sen valheellisempaa kuin se, että sä menisit tapaamaan jotain vain kohteliaisuudesta tai vähän vinksahtaneesta mielenkiinnosta, vaikka oikeastaan jo tiedät ettei siitä mitään tule, niin kuin tuhannet ihmiset tekee joka ilta. Ja eihän kukaan sen jutun perusteella edes tiedä kuka se mies on, eihän tässä nyt sentään nimiä ja kasvoja ruveta paljastamaan. Tämmöstä tämä nykyään on, usko pois, kaikki valehtelee tai liiottelee tai kaunistelee totuutta, enemmän tai vähemmän. Ei se homma muuten pyöris.”

”Mikä homma?”

”Treffibisnes. Pariutuminen. Rakkaus. Kaikki. Ei kaikki ole niin totuudenjanoisia kuin sinä. Toiset haluavat vain seikkailla, kokeilla uusia juttuja. Elämä ei ole Mimi niin vakavaa. Joskus voi ihan hyvin vaikka pyytää jotain tuntematonta antamaan itselleen piiskaa.”

Mimi tirskahtaa ja on kaataa kahvit päälleen. Jätettyään Peten perjantaina oven ulkopuolelle Mimi oli lähettänyt Lissulle samantien viestin josta oli alkanut aamuöinen, täysin hysteerinen keskustelu miehistä ja seksistä ja vaikka mistä.

”Mikäs juttu tämä nyt on”, Jukka kysyy, kohottaa tuuheita kulmiaan ja siemaisee golfpallon muotoisesta mukistaan vahvaa yrttiteetä jota juo joka aamu useammman kupin.

”Ei mikään. Mimi vaan onnistui löytämään oikean aarteen viime perjantaina…”

”Mutta ei siitä nyt sen enempää, Mimi keskeyttää Lissun ja nojaa taaksepäin, vaan tästä mun jutusta. Koska mä en ole sun kanssa ihan samaa mieltä. Eihän me tiedetä mitä se mies mahdollisesti haluaa, kuinka vakavissaan se on. Enkä mä haluaisI, että joku kirjoittais musta mun tietämättä.”

”No kerro sitten”, Jukka sanoo.

”Kerro mitä?”

”Että kirjoitat siitä. Sille miehelle. Sitten lopuksi. Tuskin se ketään haittaa kun tosiaan ilman nimeä ja kuvaa mennään kuitenkin. Ja mikä nyt vois olla pahinta mitä siitä seuraa?”

Tämä, Mimi ajattelee katsoessaan edessään tyrskivää ja kyynelehtivää polkkatukkaista Seppoa joka laskee pyöreät silmälasinsa pöydälle, pyyhkii silmäkulmiaan ja nenäänsä sinisen muumipaidan hihaan ja pudistelee päätään. Tämä on pahin.

”Mä olen tosi pahoillani”, Mimi sanoo kymmenennen kerran vaikka ymmärtää jo ettei se mitään auta.

Miksei hän lähtenyt saman tien jonkun tekosyyn turvin, kun mies istui häntä vastapäätä ja hyvin nopeasti kävi selväksi että sekä miehen sivustolle lataama kuva että kuvailu itsestään oli jotain ihan muuta kuin todellisuus. Kuva oli varmasti ainakin viidentoista vuoden takaa ja kuvailu juuri sitä, mitä Lissu oli sanonut: liioiteltu ja kaunisteltu. Seppo ei ollut akateeminen sekatyöläinen, innokas urheilija ja hyvä kuuntelija, vaan ala-asteen sijaisuuksia tekevä filosofian kandidaatti, HJK:n kausikortin ja vahvan kuulolaitteen omaava neljäkymmentäviisivuotias mies, joka asui olosuhteiden pakosta äitinsä kanssa Maunulassa. Jälkimmäisestä he tosin olivat hetkeksi löytäneet helpon ja yhteisen puheenaiheen, mutta sekin oli tyssännyt siihen, ettei Sepolla kuitenkaan ollut mitään tilannetta vastaan, äiti kun oli niin hyvä tekemään ruokaa (hänen ehdottomat suosikkinsa olivat makaronilaatikko ja karjalanpaisti) ja kylpyhuoneessa oli valtava pesutorni, jollaisesta Seppo saattoi vain haaveilla ja haaveilikin (hän kun ei mistään hinnasta laittaisi samoja vaatteita kahtena päivänä peräkkäin ylleen). Mimi ei edes uskaltanut ajatella, kuinka monta erilaista muumipaitaa ja neuleliiviä miehen vaatekaapissa roikkui.

”Kyllä mä vähän ihmettelin, kun sunlainen nainen halusi mut tavata mutta halusin silti toivoa parasta. Ja ajattelin että pahimmassa tapauksessa sä näet mut ensin ja vain lähdet pois. Mutta että tämä olikin jokin juoni, huijaus, suuri petos…”

”En mä nyt sanoisi tätä ihan suureksi petokseksi kuitenkaan. Enemmänkin tää on tutkimusta. Osa mun työtä.”

Seppo huokaa ja niiskuttaa, pudistelee päätään.

”Viimeksi kun tarkistin niin toimittajien työhön ei kyllä kuulunut valehtelu, päinvastoin. Ja oli miten oli niin ei ihmisten tunteilla saa leikkiä tällä tavalla. Tajuatko sä ollenkaan miten itsekästä ja julmaa tuollainen on?”

Mimi vetää syvään henkeä ja laskee kätensä Sepon käden päälle, puristaa mahdollisimman lempeästi mutta väärien toiveiden herättämisen pelossa vetää käden myös nopeasti pois, huomaa samalla miehen ranteessa olevan eri värisistä puisista helmistä tehdyn korun ja peukalossa olevan nuuskamuikkus-sormuksen.

”Tajuan. Ja itse asiassa olin ihan viime metreillä perumassa koko jutun mutta mun esimies sai mut puhuttua yli. Oikeasti, mä olen tosi pahoillani.”

Seppo nyyhkäisee vielä muutaman kerran, sitten kokoaa itsensä ja laittaa silmälasit takaisin.

”Hyvä on. Sä vaikutat kyllä ihan mukavalta ihmiseltä, noin muuten.”

”Kyllä mä olenkin, usko pois. Ja hei, jos ei mitään muuta niin saitpahan ainakin ilmaisen illallisen. Lehti tarjoaa.”

Seppo kohottaa katseensa ja hymyilee hämmentävän onnellisesti.

”Oikeasti?”

”Oikeasti.”

”No sitten mä voisin kyllä tilata vielä jotain jälkiruokaa. Vaikka kaksin kappalein!”

Ei. Ole. Todellista. Ei vaan ole, Mimi ajattelee mutta nyökkää ja hymyilee. Puoli tuntia ja sitten hän voisi lähteä.

Kahta tuntia myöhemmin Mimi avaa kotinsa oven, sytyttää eteiseen valon ja käy pehmeälle matolle istumaan. Luoja mikä ilta.

Seppo oli lopulta ilahtunut jälkiruoasta ja laskun hoitumisesta niin paljon, että oli aloittanut erittäin polveilevan ja avoimen, joka suuntaan rönsyävän kertomuksen siitä, miksi oli ollut yksin niin monta vuotta. Muutama orastava suhde oli kyllä ollut, mutta ne olivat jokainen päättyneet siihen, että Sepolla oli liian läheiset välit äitinsä kanssa, mitä Seppo itse ei ymmärtänyt, tai siihen että naiset olivat olleet liian innokkaita saamaan lapsia, joista Seppo taas ei tykännyt. Lisäksi Sepolla oli kovin täysi aikataulu, johon satunnaisten töiden lisäksi kuului roolipelikerhon puheenjohtajuus, lukupiiri ja saunaseura, joten parisuhteen ylläpitäminen saattaisi senkin vuoksi olla hieman hankalaa. Mimi oli kuitenkin vaikuttanut niin kiinnostavalta naiselta, että hän oli huomannut yllättävän voimakkaiden toiveiden pitkästä aikaa heräävän, itsensä olevan jälleen kerran valmis ainakin yrittämään.

Seppo oli varmasti yksi oudoimmista miehistä kenet Mimi oli koskaan tavannut.

Seppo oli varmasti yksi oudoimmista miehistä kenet Mimi oli koskaan tavannut, mutta lopulta tämän avoimuus ja rehellisyys olivat myös tehneet vaikutuksen. Seppo kulki omia polkujaan, hieman yksinäisenä mutta hyvällä itsetunnolla varustettuna, ja heidän erotessaan Mimi oli ollut täysin vilpitön sanoessaan, että toivoi sydämensä pohjasta Seppo lytävän onnen vielä jonain päivänä. Ja myös suositteli tälle muuttoa omaan kotiin, tai ainakin sen perusteellista harkitsemista.

Koska onhan tämä ihanaa, kaikesta huolimatta, Mimi ajattelee riisuessaan vaatteita yltään ja katsoessaan samalla hiljaista ja hämärää asuntoa ympärillään. Vaalean punertava samettisohva ja sen edessä siro marmoripöytä, lattialla iso raidallinen matto ja ikkunoiden edessä pellavaverhot. Maljakoissa ja laseissa erilaisia kukkia, seinillä muutama kehystetty valokuva, Mimin maalaama taulu ja pyöreä peili. Ikkunalaudalla korurasiat, kynttilät ja paksut muotilehdet hyvässä järjestyksessä. Sängyn vieressä metallirekki, jossa hänen kauneimmat mekkonsa roikkuivat silitettyinä ja puhtaina. Oma koti, omat tuoksut, omat pienet sotkut. Ja varsinkin näin alussa kun missään ei ole turhaa tavaraa, ei epämääräisiä pinoja ja laatikoita, ei kaappeihin sullottuja vanhoja vaatteita ja koriste-esineitä, ei likaisia sukkia ja kalsareita siellä täällä.

Kaikelle on oma paikka, mitään ei ole liikaa. Tai no, toisinaan ajatuksia ja tunteita ehkä muutama, mutta toisaalta nekin kuuluivat pakettiin nimeltä Mimi Tähtisen uusi elämä.

Seuraavalla viikolla, keskiviikko-iltana, Mimi seisoo jälleen kerran Lauran ja Jonin oven takana. Lähtö kahdeksi yöksi kylpylään oli aiheuttanut Laurassa jonkin rakkauspuuskan sekä Maijaa että hieman yllättäen myös Jonia kohtaan, joten Mimi oli lupautunut hoitamaan Maijaa, jotta Laura ja Joni saisivat yhteisen vapaaillan.

Hän sai vihdoin juttunsa valmiiksi ja tuntee nyt miellyttävää huojennusta. Olisi mukava ajatella vaihteeksi muutakin kuin pariutumista, parisuhteita tai rakkautta, ja muutenkin hän on hetkeksi saanut tarpeekseen miehistä kaiken kaikkiaan. Hän haluaa hetken olla ihan rauhassa, ilman mitään säätöjä, pelejä ja sopimuksia, ja Maija jos kuka olisi siihen varsin oivallinen seuralainen. Tämän illan hän miettisi vain ja ainoastaan pehmolelujen diskoa, palikkatorneja, banaanisosetta ja puhtaita vaippoja.

Samassa Laura työntää oven auki, eikä Mimi ole tunnistaa ystäväänsä. Vaaleat hiukset on sidottu paksulle, päätä kiertävälle letille, korvissa vilkkuvat pienet helmet, silmissä on huolellinen tumma rajaus ja kasvoilla onnen hehku. Yllensä Laura on pukenut todella tyköistuvan pikkumustan, lantio kaartuu kauniisti esille, hoikat sääret näyttävät tavallistakin pidemmiltä. Lauran hymystä päätellen tämä on itsekin kokonaisuuteen enemmän kuin tyytyväinen.

”Hei muru”, Laura sanoo pehmeästi ja antaa suukon Mimin poskelle.

”Moi, sä näytät upealta, oikeasti, ihan mielettömältä. Mä en muistanutkaan…”

”Ei Jonikaan”, Laura vastaa ja nauraa niin että pää heilahtaa taaksepäin. ”Enkä minäkään.”

”Sulla on aika upea vaimo vai mitä?”

He astuvat sisälle ja Mimi näkee Jonin istuvan sohvalla punaposkinen Maija sylissään.

”Sulla on aika upea vaimo vai mitä?” Mimi sanoo mennessään heidän viereensä ja nostaessaan hymyilevän ja jokeltavan Maijan polvelleen istumaan.

”On”, Joni myöntää, antaa katseensa levätä Laurassa, nousee ja ottaa vaimoaan hellästi kädestä kiinni.

”Mennään.”

Ja kerrankin he vain menevät, rauhassa ja ilman mitään sähläystä tai kinaa tai kiirettä, vain muistuttavat, että Mimi soittaisi jos jotain tulisi, muuten he tulisivat puoleenyöhön mennessä kotiin, jääkaapin ovessa olisi ohjeet ruoka-aikoihin ynnä muihin käytännön asioihin.

Ovi sulkeutuu, ja asunto on hetken täysin hiljainen, kunnes todellisuus iskeytyy pienen Maijan mieleen, ja tämän iloinen ilme muuttuu vakavan ja surullisen kautta punertavaksi raivoksi, ja lopulta ilmoille kajahtaa korkea huuto ja lohduton itku.

Eikä se lopu.

Mimi keskittyy selviämiseen. Hän heijaa ja paijaa Maijaa, kantaa sylissään huoneesta toiseen, näyttää ikkunoista maisemia ja seiniltä tauluja, puhuu ja hyräilee tauotta, laittaa Maijan sitteriin ja nostaa takaisin syliin, tarjoaa maitoa ja vaihta vaipan, tarjoaa sosetta ja pyyhkii sitä yhtä paljon pöydältä ja lattialta pois, laittaa musiikkia, ensin reipasta ja sitten rauhallista. Hän tekee kaiken mitä keksii, mutta Maija vain itkee. Itkee ja huutaa. Huutaa ja itkee. Mimi miettii pitäisikö hänen jo soittaa Lauralle mutta katsoessaan kelloa huomaa, että aikaa on Lauran ja Jonin lähdöstä kulunut noin kaksikymmentä minuuttia. Samassa hän muistaa Lauran salaisen keinon.

Hän laskee karjuvan Maijan olohuoneen matolle, hakee Lauran vaatekaapista alusvaatekorin taakaa kuulosuojaimet ja sujauttaa ne päähänsä. Hänen ympärilleen laskeutuu taivaallinen hiljaisuus, Maijan huuto on vain kaukaista huminaa. Tyytyväisenä hän käy sohvalle istumaan, asettaa Maijan syliinsä selälleen pötköttämään ja alkaa lukea vierellään olevaa naistenlehteä. Sujuisi tämä näinkin.

Hetken kuluttua Mimi huomaa puhelimensa vilkkuvan. Hän ei tunnista numeroa mutta päättää kuitenkin vastata. Hän riisuu kuulokkeet ja tajuaa Maijan lopultakin hiljentyneen, tuijottavan vuoroin häntä ja puhelinta silmät suurina. Mimi vastaa.

”No Kasper tässä moi”.

Mimillä kestää hetken ymmärtää että kuka puhelimen toisessa päässä on, kuka Kasper.

”Jonin kaveri, olin siellä sun muutossa hetken apuna, muistatko?”

”Aaa, joo, muistan.”

”Sain Jonilta sun numeron kun soitin sille äsken, se sanoi, että ei ole kotona mutta sä olet.”

”Joo, olen, lapsenvahtina, mutta siis mitä…”

”Niin siis mä unohdin sinne viime kerralla pari kirjaa ja nyt mun olisi saatava ne. Ensi viikolla täytyy palauttaa pari tekstiä kouluun ja tarvitsen niitä kirjoja sitä varten.”

Mimi oli muuton yhteydessä ymmärtänyt että Kasper työskenteli kirjastossa eikä mies ollut puhunut mitään mistään opinnoista. Toisaalta, painopiste oli kyllä kokoajan ollut enemmän kantamisessa kuin rupattelussa.

”Kouluun?”

”Joo, mä jatko-opiskelen, tai ainakin yritän näin töiden ohella. Luovaa kirjoittamista.”

”Oho. Tai siis hienoa. Kiinnostavaa.”

”Tavallaan joo. Mutta aika vaikeaa myös.”

”Varmasti.”

”Mutta siis voinko tulla hakemaan ne nyt? Vai onko teillä siellä iltapala pahasti kesken?”

Hitto! Iltapala! Kello on jo seitsemän eikä Mimi ole edes aloittanut. Jotain kertoi hänen lapsenvahtitaidoistaan se että mies joka ei ollut edes paikalla oli lapsen aikatauluista paremmin perillä kuin hän.

”Ei, ei ole, just tässä aloitellaan. Eli tule vaan, täällä me ollaan.”

”Kiva, kiitos, nähdään pian!”

”Nähdään!”

Kasper seisoo rappukäytävässä kädessään yksi punainen ruusu.

Ovikello soi reilun puolen tunnin päästä. Mimi vilkaisee itseään eteisen peilistä, sipaisee vielä nopeasti huulikiiltoa ja laittaa hiuksensa aavistuksen sotkuiselle ponihännälle (itsekin teostaan hieman yllättyneenä) ja avaa oven jälleen tyytyväinen ja iloinen, lautasellisen puuroa ja kaksi banaania syönyt Maija sylissään.

Kasper seisoo rappukäytävässä kädessään yksi punainen ruusu.

”Hei, kiva nähdä, tule sisään.”

Mimi kääntyy ja menee edeltä olohuoneeseen, laskee Maijan pehmeälle leikkiviltille mahalleen ja antaa tämän eteen kasan heliseviä, vilkkuvia, tutisevia ja rapisevia leluja. Maijalla oli enemmän leluja kuin yhdelläkään toisella hänen tuntemallaan lapsella ja Maija myös osoitti niitä kohtaan häkellyttävän vähän mielenkiintoa. Jos Maija sai valita puukauhan ja muovikipon ja tärisevän dinon ja soivan hyrrän välillä, hän valitsi aina ensimmäiset. Mutta Mimi oli aika nopeasti ymmärtänyt että tämä oli aihe josta useimmat vanhemmat eivät halunneet kuulla, saati keskustella, joten näillä mentiin.

”Mä en tiedä missä ne sun kirjat on tai mitkä ne kirjat on, Joni ei tosiaan sanonut tästä mulle mitään, mutta sä varmaan tiedät…”

Mimi nostaa katseensa ja huomaa Kasperin seisovan keskellä huonetta, hieman ujon oloisena ja ruusu yhä kädessään.

”Tämä on sulle.”

Mimi hämmentyy ja ilahtuu yhtä aikaa.

”Ai, en mä tajunnutkaan. Miksi? Tai siis kiitos.”

Kasper astuu lähemmäs ja ojentaa ruusun.

”Ei mulla mitään kirjoja täällä ole. Tai ollut.”

”Ei ole?”

”Ei. Mä vaan halusin nähdä sut.”

Mimi ottaa ruusun vastaan ja tuntee punastuvansa. Mikä juttu tämä nyt oikein on? Ja samassa hän ymmärtää. Ei Lauralle mitään rakkauskohtausta ollut tullut. Treffi-ilta olikin vain jokin juoni saattaa heidät kaksi yhteen. Ei helvetti. Ja eikö Kasperilla ollut tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä itse ja suoraan?

Ennen kun hän ehtii sanoa mitään Kapser katsoo alaspäin, ähkäisee ja kiroaa. Mimin katsoessa samaan suuntaan, hän huomaa Maijan oksentaneen puurot ja banaanit miehen kangastossuille. Tahtomattaan hän purskahtaa raikuvaan nauruun, joka tarttuu myös Maijaan ja saa tämän kellahtamaan selälleen niin että kellertävä oksennus tarttuu hentoihin hiuksiin ja vaatteisiin.

”Voi ei, anteeksi, mun ei olisi varmaan pitänyt laittaa sitä mahalleen makaaman, kun se just söi.”

”Ei varmaankaan”, Kasper sanoo mutta nauraa jo itsekin.

Perjantaina aamupäivällä Mimi odottaa Lauraa ja Lissua Rautatieaseman edessä ja kirjoittaa vastausta Kasperin aikaisin aamulla lähettämään tekstiviestiin. Oli tosi kiva nähdä sua, toivottavasti voidaan ottaa pian uusiksi ja ehkä tällä kertaa ihan kahdestaan ;). Mimi ei ole ihan varma mitä tilanteesta tai miehestä ajattelee tai tätä kohtaan tuntee mutta vastaa kuitenkin lähtevänsä mielellään illalliselle vaikka jo ensi viikolla, keskiviikko sopisi hyvin.

Kasper oli osoittautunut mukavaksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei hermostunut pienistä, nautti lastenhoidosta ja ruoanlaitosta, kuunteli keskittyneesti mitä Mimi puhui ja esitti kiinnostavia ja loppuun asti ajateltuja mielipiteitä, mutta silti jotain oli pielessä. Ehkä se johtui fyysisestä halusta, tai lähinnä sen puutteesta. Lauran ja Jonin luona he olivat istuneet monta tuntia vieretysten sohvalla ja vielä kynttilänvalossa, mutta kertaakaan Mimille ei ollut tullut oloa että hän haluaisi suudella tai edes koskettaa miestä. Kasperin lähtiessä he olivat halanneet eteisessä eikä Mimissä ollut tapahtunut mitään. Ei läikähdystä, ei värinää, ei perhosia. Ei edes pienenpientä kutinaa vatsanpohjassa. Ehkä mies vain oli liian varovainen, liian kohtelias. Mutta silti hän haluaa antaa tälle vielä toisen mahdollisuuden. Jos ei muuta niin illasta tulisi varmasti miellyttävä, niin rentoa seuraa Kasper selkeästi oli.

Hänen ajatuksensa keskeytyvät kun hän tuntee jonkun kietovan kätensä ympärilleen. Hän tunnistaa Lissun hajuveden kirpeän ja makean tuoksun ja hymyilee.

”Sä olet myöhässä”, Mimi sanoo ja kääntyy ympäri.

”Vain vähän. Ja eihän Laurakaan ole vielä tullut.”

”Se laittoi viestin että on vartin myöhässä.”

Ystäviensä tavat tuntien Mimi oli sopinut tapaamisen puoli tuntia etuajassa ja on jälleen kerran ratkaisuunsa tyytyväinen.

Hetken kuluttua Laurakin saapuu paikalle. Seuraa halauksia, naurua ja toisiinsa sekoittuvia lauseita. Lopulta he rauhoittuvat ja menevät ovista sisälle, etsivät oikean raiteen ja junan ja nousevat sen kyytiin. Heidän ympärillään kieppuu ihana vapauden ja keveyden tunne kun he suuntaavat kohti ravintolavaunua, löytävät istumapaikat ja tilaavat kolme pikkolopulloa kuohuviiniä. Mimi katselee ja kuuntelee näitä kahta upeaa naista ja nojautuu taaksepäin, nauttii myös junan vaimeasta kolinasta ja ohikiitävistä maisemista. Edessä olisi ihana viikonloppu, hän on varma siitä.

Samassa hänen puhelimensa piippaa jälleen. Kasper oli varmasti ilahtunut hänen vastauksestaan ja halusi kertoa sen. Mimi kaivaa puhelimen taskustaan ja lukee ruudulle ilmestyneen viestin. Sydän jättää muutaman lyönnin väliin. Kylmä leviää sormista rinnan alle ja vatsaan. Hän yrittää vetää syvään henkeä mutta kurkussa tuntuu tahmea paine joka estää happea kulkemasta normaalisti.

”Ei voi olla…”

”Mitä”, Laura kysyy.

”Ella on raskaana.”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.