Mimi laskee puhelimen kädestään mutta jättää sen eteensä ravintolavaunun pienelle pöydälle. Hän lukee viestin uudestaan ja uudestaan, aivan kuin olisi mahdollista että viesti tai sen tuoma uutinen olisikin yhtäkkiä jokin toinen. Mutta joka kerta se on ihan sama.

Mimi, kerron tämän näin siksi etten halua että kuulet sen joltain toiselta. Mä olen raskaana. En tiedä mitä ajatella, mitä tehdä, mitä haluan. Jos mitenkään voit ajatella että se olisi mahdollista, niin haluaisin nähdä sut ja puhua, tästä ja kaikesta muustakin. Ella

”Tää on ihan kuin jostain kauniista ja rohkeista!”

Lissu ja Laura katsovat häntä ja toisiaan, tuijottavat eteensä silmät epäuskoa täynnä. Heidän ympärillänsä sekunnit kuluvat, ihmiset puhuvat ja nauravat ja juna puksuttaa tasaista vauhtia eteenpäin; kaikki jatkaa kulkuaan vaikka Mimin maailma on juuri suistunut raiteiltaan. Jälleen kerran.

”Hei siis tää on ihan absurdia, ihan kuin jostain kauniista ja rohkeista”, Lissu sanoo ja pudistelee päätään.

”Ja siinäkin tämä olisi epäuskottavan rajalla. Siis mitä helvettiä oikeasti”, Laura jatkaa ja laskee kätensä Mimin käsivarrelle.

Mimi ei saa sanotuksi mitään. Ei tällaista voi tapahtua. Ei hänelle, ei kenellekään. Milloin tämä naurettava sirkus oikein loppuu?

”Mutta hei, siinähän ei sanota mitään Tuomaksesta, Lissu sanoo yllättäen ja ilahtuneena, ehkä se vauva ei ole sen.”

Mimi havahtuu, Lissu on oikeassa, mutta.

”Kenen se sitten on? Ja miksi Ella siinä tapauksessa laittaisi mulle viestin? Mitä helvettiä se mulle kuuluu tai mua kiinnostaa jos se onkin jokun Petterin tai Mikon tai Sakarin?!”

”En tiedä, en tiedä muutenkaan mitä sen päässä liikkuu, en ole puhunut sen kanssa elokuun jälkeen. Mutta jotenkin voisi kuvitella että se olisi sanonut sen tuossa jos se olisi Tuomaksen, eikö?”

Mimi ei ole varma vaikka ajatuksessa onkin järkeä. Hänen tekee mieli itkeä ja paiskata puhelin seinään, tuo perkeleen puhelin joka alati piippaa ja mullistaa hänen elämänsä, mutta toisaalta hän haluaa soittaa Ellalle ja saada kaikki vastaukset heti. Sydän hakkaa hurjana ja päässä takovat Ellan sanat. Mä olen raskaana. Olen. Raskaana. Ras-kaa-na.

”Mitä mä teen, hän kysyy itkua pidätellen ja katsoo ystäviään, mitä helvettiä mä teen?”

Lissu saa itsensä kasaan ensimmäisenä, oikaisee ryhtinsä ja lyö kädet yhteen.

”No. Ihan aluksi me juodaan nämä skumpat pois ja sitten tilataan toiset. Ja sitten me mennään sinne kylpylään ja juodaan vähän lisää. Ei tätä ainakaan selvin päin kestä.”

Laura nyökyttelee ja suuntaa jo kohti tiskiä.

Kahta tuntia myöhemmin Mimi käy tilavan hotellihuoneen pehmeälle vuoteelle makaamaan ja sulkee silmänsä. Kuohuviini kohisee päässä ja tyhjässä vatsassa, huone tuntuu kieppuvan hänen ympärillään. Häntä pelottaa ja oksettaa mutta silti hänen on pakko saada tietää. Hän kohottautuu istumaan ja ottaa puhelimen käteensä, etsii viestistä Ellan numeron koska on poistanut sen yhteystiedoistaan, ja soittaa.

Puhelin hälyttää. Kolme, viisi, kahdeksan kertaa. Ella ei vastaa.

Voi jumalauta.

Samassa huoneen ovi aukeaa ja Lissu ja Laura tulevat sisälle mukanaan pino kylpypyyhkeitä ja uusi viinipullo. Lissu huomaa hänen kädessään olevan puhelimen ensimmäisenä.

”Apua! Soitiko sä? Mitä se sanoi?”

”Se ei vastaa.”

”Ei voi olla totta.”

”On. Se on varmaan töissä. Tai jotain. En tiedä. Vittu mitä paskaa, oikeasti.”

Lissu istuu hänen viereensä sängyn laidalle.

”Älä hajoa, oikeasti, se ei auta.”

”Älä hajoa, oikeasti, se ei auta. Me ei voida tehdä tälle asialle just nyt yhtään mitään. Ellet sä halua soittaa Tuomakselle?”

”No en todellakaan soita! Mitä mä sille sanoisin. Heippa, mitä kuuluu, susta tulee kuulema isä, onneksi olkoon, haista paska, painukaa kaikki helvettiin. Ja jos se ei edes tiedä. Tai jos se ei ole sen. Tai jotain. En tiedä. Mutta en soita.”

”No sitten. Ainoa mitä me voidaan tehdä on vaihtaa uikkarit ja kylpytakit päälle, mennä saunaan ja sitten uimaan, lillua porealtaissa niin kauan että ollaan kuin kolme ryppyistä mutta silti hehkeää rusinaa ja juoda lisää skumppaa.”

Laura naurahtaa hyväksyvästi.

”Lissu on oikeassa. Ei mikään muutu miksikään vaan sillä että murehditaan ja vatvotaan sitä. Katsotaan sitten uudestaan kun Ella soittaa takaisin, kun tiedetään jotain enemmän.”

”Jos se soittaa”, Mimi huokaa.

”Kyllä se soittaa.”

Laura liittyy heidän joukkoonsa ja pian he makaavat sängyllä rinnakkain kaikki kolme. Mimi tuntee olonsa hämmentyneeksi, araksi ja epävarmaksi mutta ei sentään ole yksin. Luojan kiitos näistä naisista.

Ja niin he tekevät juuri sen mitä Lissu sanoi. Uivat, saunovat, uivat ja saunovat. Juovat porealtaassa värikkäitä drinkkejä joissa on sateenvarjoja ja suhisevia sädetikkuja, napostelevat oliivi- ja pähkinäkulhot tyhjiksi, pulahtavat viimeiseksi kylmäaltaaseen ja kiljuvat yhteen ääneen kuin lapset, ja lopulta palaavat takaisin huoneeseen.

”Kuinka kauan meillä on aikaa”, Laura kysyy ja potkaisee kylpytossut jalastaan, yksitellen ne lentävät halki huoneen ja osuvat mennessään yöpöydän lamppuun ja seinällä olevaan kummalliseen abstraktiin tauluun joka näyttää esittävän muumipeikkoa hedelmävadissa.

”Aikaa mihin?”

”Illalliseen. Pitää meidän varmaan jotain syödäkin. Mä olen ainakin jo ihan humalassa. Eikä siinä mitään, pitää ollakin. Ainakin silloin tällöin. Toisinaan. Siis tätä mä just tarkoitan. Äiti tarvitsee ruokaa. Voi ei, mä kutsuin just itseäni kolmannessa persoonassa äidiksi. Jos mä yhdenkin kerran sanon että mamma on nyt väsynyt tai mamma mitä tahansa niin lukitkaa mut johonkin komeroon ja heittäkää avain pois. Mutta siis, olethan sä varannut meille pöydän?”

Mimi hymyilee Lauran aavistuksen sammaltaville puheille mutta pudistaa päätään.

”Se pääsi unohtumaan, anteeksi. Onhan täällä joku minibaari eikö olekin?”

Hän lähtee etsimään sitä mutta huomaa Lissun jo olevan puhelimessa.

”Seitsemältä, ja neljä henkilöä? Hyvä, kiitos.”

Lissu laskee luurin paikoilleen ja hymyilee.

”Ei ollut kovin vaikeaa. Eikä me sitä paitsi todellakaan tultu tänne asti syömään illallista mistään minibaarista.”

”Hyvä pointti. Mutta kuka se neljäs on?”

”Mitä?”

”Sanoit että pöytä neljälle.”

Kaikki purskahtavat nauruun.

”Otetaan facetime-puhelu ja sanotaan sille suorat sanat.”

”Ella. Ella voi olla neljäs. Otetaan facetime-puhelu ja sanotaan sille suorat sanat.”

Mimi jää tuijottamaan Lissua ja säpsähtää, vakavoituu nopeasti ja kääntyy katsomaan yöpöydälle jättämäänsä puhelinta. Ei puheluja, ei viestejä.

”Mieluummin ei. Mä en halua ajatella sitä nyt. En ikinä. Mä haluan että ne ihmiset katoavat kokonaan.”

”Se ei valitettavasti ole mahdollista. Mutta ei se mitään. Ainakaan tätä viikonloppua ne eivät pilaa. Mä lupaan.”

Lissun ääni on niin pehmeä ja vakaa että Mimi päättää luottaa siihen. He halaavat ja samalla Laura kompastuu kylpytakkinsa vyöhön ja jää lattialle pötköttämään ja kikattamaan. Naisten viikonloppu.

Sunnuntai-iltana Mimi kävelee kotia kohden. Hänen mielensä on raskas mutta melkein tyyni. Päivät kylpylässä ja ystävien seurassa olivat tehneet hyvää ja monta kertaa hän oli jopa onnistunut nauttimaan olostaan, olemaan iloinen.

Hän hengitää syvään, sisään ja ulos. On kirkasta ja viileää, taivas reunoilta tummuva. Lämpötila on viikonlopun aikana pudonnut lähelle kymmentä astetta ja tiedotusten mukaan jatkaisi samaa kulkua koko viikon, sateitakin olisi pitkästä aikaa luvassa. Hyvästi intiaanikesä, hyvästi niin moni asia, Mimi ajattelee.

Hän kääntyy Kuusitien kulmasta ja näkee edessään tutun hahmon, viininpunaisen sadetakin ja sinisen neulepipon.

”Moi”, Ella sanoo ja hymyilee varovasti.

Mimi on hetken hiljaa, vain tuijottaa Ellaa.

”Mä yritin soittaa sulle mutta sä et vastannut”, hän sanoo lopulta.

”Tiedän. Mutta mä halusin kertoa hyvät uutiset kasvotusten.”

”Hyvät uutiset?”

Ella ottaa askeleen lähemmäs ja katsoo Mimiä kasvoillaan valoisa hymy. Sekunnin ajaksi Mimi unohtaa kaiken tapahtuneen, katsoo vain ystävänsä tuttuja rakkaita kasvoja ja ikävän aalto pyyhkäisee hänen ylitseen niin voimakkaana että kyynelet kohoavat silmiin.

”Se olikin väärä hälytys.”

Kestää hetken ennen kuin Ellan sanat laskeutuvat ja muuttuvat Mimin mielessä ymmärrettäviksi.

”Mitä?”

”Mutta siis mä en olekaan raskaana.”

”Väärä hälytys. Se toinen viiva testissä oli tosi haalea, ja mä menin varmuuden vuoksi heti lääkäriin, ja se sanoi että joskus niin käy, tulee jotain haamuviivoja, en tiedä, mitä lie kummituksia. Mutta siis mä en olekaan raskaana.”

He katsovat toisiaan ja hetken kuluttua Mimi huomaa halaavansa Ellaa.

”Mä olen niin pahoillani kaikesta”, Ella sanoo hiljaa ja rutistaa häntä tiukasti.

”Niin minäkin.”

He seisovat siinä vielä hetken, seisovat kunnes aivan yllättäen taivas repeää ja sade paiskautuu heidän ylleen.

”Haluatko tulla sisälle”, Mimi kysyy ja Ella nyökkää kiitollisena.

Mimi seisoo selin olohuoneeseen, laittaa vedenkeittimen päälle, ottaa isot keltaiset mukit esille ja etsii teepusseja kaapin perältä, mutta joka hetki hän aistii Ellan läsnäolon, miten tämä istuu hänen sohvallaan, jännittyneenä, arkana ja helpottuneena, katselee uteliaana ympärilleen.

”Tässä”, Mimi sanoo, ojentaa höyryävän mukin Ellalle ja istuu alas pehmeän kulmasohvan toiseen päätyyn, vetää viltin jalkojensa ylle.

”Kiitos.”

Puhuttavaa olisi niin paljon mutta Mimin on vaikea löytää sanoja. Mistä aloittaa, mihin edetä? Vihan laantuminen näin yllättäen on outoa. Hän on pitänyt siitä niin tiukasti kiinni, saanut siitä viimeisinä viikkoina niin paljon voimaa, nyt vasta hän ymmärtää miten paljon, että hänellä on aivan tyhjä olo.

Ella puhaltaa teehensä ja kohottaa sitten katseensa.

”Mä tiedän ettei mulla ole oikeutta istua tässä, etten todellakaan ansaitse mitään ystävällisyyttä sun puolelta, että olen ihan itse pilannut ja rikkonut kaiken, mutta mä haluan että sä tiedät miten pahoillani mä olen…”

”Kyllä mä tiedän eikä sun tarvitse enää toistaa sitä…”

”Kyllä tarvitsee, vaikka seitsemänsataatuhatta kertaa vielä, koska mikään ei puolusta sitä mitä mä tein, en tiedä itsekään miksi, tai tiedän mutta ei silläkään oikeastaan ole mitään merkitystä, mä olin niin yksinäinen ja väsynyt ja kaipasin kosketusta niin paljon mutta ei sekään selitä sitä tai yhtään mitään… Pahinta tässä on se että mä en tiennyt olevani sellainen ihminen joka pystyy moiseen, ja sen kanssa eläminen on ollut ihan hirveää. Tietenkin se miten olen sua satuttanut ja miten paljon teoillani tuhosin, mutta silti, on uskomattoman kamalaa katsoa itseään peilistä ja vihata kaikkea mitä näkee.”

Mimi punnitsee hetken sanojaan. Hänen mielessään kieppuvat kuvat ja sanat, Tuomaksen ja Ellan toisiinsa kietoutuneet vartalot, se iltapäivä kun hän löysi Ellan korun, kaikki se suru ja raivo jota hän on kantanut nämä kuukaudet sisällään, mutta hän tuntee myös halua päästää siitä irti, jatkaa sitä matkaa minkä on onnistunut haparoivin askelin aloittamaan.

”Ei sun tarvitse vihata kaikkea mitä sä näet. Ei sun teko määritä sua ihmisenä, ei se ole ainoa asia mitä sä olet, mutta tietenkin se jostain kertoo. En mäkään olis ikinä uskonut että sä pystyisit tuollaiseen, mutta tehty mikä tehty. Ja mulla on ihan oikeasti sellainen olo että haluaisin jo päästä tämän asian yli, ainakin yrittää. En tiedä. Jos sä olisit ollut raskaana niin se olisi ollut mahdotonta, siitä olen ihan varma, mutta nyt musta tuntuu myös siltä että ollaan saatu jokin uusi mahdollisuus. Että jonain päivänä me vielä voitais olla ystäviä. Tai jotain.”

Ella painaa kyyneleiden peittämät kasvot alas ja sulkee silmät.

”Ehditkö sä kertoa tästä Tuomakselle?”

Ella kohottaa katseensa ja pudistaa ponnekkaasti päätään.

”En, enkä olis varmaan kertonutkaan, missään tapauksessa. Se meidän juttu ei todellakaan ollut eikä ole mikään alusta jolle perustaa perhettä, eikä musta olisi ollut yksinhuoltajaksi. Siinä mielessä tämä oli hyvä juttu että oli pakko oikeasti miettiä mitä mä haluan, millaisena elämäni näen. Tajusin etten oikeasti edes tiedä haluanko lapsia, koskaan, kenenkään kanssa. Sitä on vaan aina kuvitellut että kyllä kaikki naiset haluaa, tietenkin haluaa, ainakin jossain vaiheessa, mutta ei se menekään niin, minkään valmiin kaavan tai suunnitelman mukaan.”

”Ei, ei mene. Ei taida mikään mennä.”

Sitten kumpikaan heistä ei sano hetkeen mitään. He vain istuvat siinä ja kuuntelevat väliinsä laskeutuvaa hiljaisuutta, joka on juuri nyt kevyempää ja kirkkaampaa kuin kumpikaan heistä olisi voinut kuvitella.

Keskiviikkona Mimi istuu tyhjässä toimituksessa ja sulkee tietokoneen kannen. Jukka ja Lissu olivat lähteneet uuden kotimaisen elokuvan ensi-iltaan ja pyytäneet häntäkin mukaan mutta Mimi oli kieltäytynyt. Hän halusi viettää rauhallisen koti-illan ihan yksin jonkun hölmön romanttisen komedian parissa, syödä ison lautasellisen pastaa ja juoda lasin viiniä ja mennä ajoissa nukkumaan. Äkisti viilenneet illat, Ellan kanssa tehty ohut mutta silti olemassaoleva sovinto ja kuohuviinin täyteinen viikonloppu olivat vaatineet veronsa ja hän on koko alkuviikon ollut aivan poikki, takki tyhjä. Hän on myös miettinyt paljon keskusteluaan Ellan kanssa, tulevaisuutta ja haaveitaan, lapsia ja lapsettomuutta, ja tullut siihen tulokseen että haluaa lapsen. Ja perheen. Mutta ei väkisin, vain jos kaikki tapahtuisi omalla painollaan. Hänellä oli vielä muutama vuosi aikaa, hän pysyisi toiveikkaana, halusi kaikesta huolimatta uskoa rakkauteen.

Mimi sujauttaa koneen laukkuunsa ja nousee pöytänsä takaa kun puhelin piippaa viestin merkiksi. Hän säpsähtää. Hän on huomaamattaan alkanut varomaan saapuvia viestejä ja puheluja, viime ajat ovat tehneet hänestä varovaisen kaikkien mahdollisten uutisten tai kysymysten suhteen. Hänen elämästään on tullut kuin sarja hämmentäviä, yllättäviä ja epätodellisia kohtaamisia ja käänteitä, eikä hän ollut asiasta mitenkään iloinen. Jos hän jotain kaipasi niin ihan tavallista, rauhallista ja mielellään vähän tylsääkin arkea. Mutta katsoessaan puhelintaan hän ymmärtää ettei sen aika taida vieläkään olla.

Hei, olisiko sulla aikaa tavata illalla? Olisi puhuttavaa. T

Mimi ei ole puhunut Tuomaksen kanssa muuton jälkeen ja selkeä ero on toiminut paremmin kuin hän oli toivonut. ”Poissa silmistä poissa mielestä” on hänen kohdallaan osoittautunut varsin paikkaansa pitäväksi sanonnaksi eikä hän sen vuoksi varsinaisesti ilahdu saamastaan viestistä. Eikä siitäkään, että kaikesta huolimatta hän myös ilahtuu miehen pyynnöstä, siitä että mies yhä ajattelee häntä. Joten hän miettii vastaustaan hetken vaikka tietääkin ettei voi kieltäytyä, epäröi ikään kuin muodon vuoksi.

Joo, nähdään vaan. Onko seitsemältä ok?

Vastaus tulee minuutin sisällä.

On. Sopiiko sun luona? Olisi kiva nähdä sun uusi koti.

Tämä on virhe, virhe virhe virhe, Mimi ajattelee ja kirjoittaa OK.

Oikeastaan kyse ei edes ole sarjasta yllättäviä tapahtumia vaan karusellista joka pyörii ympäri, ympäri ympäri ympäri vaan, ja vaikka taustalla välähtelevät kuvat vaihtuvatkin löytää Mimi silti joka kerta itsensä samasta paikasta, uudestaan ja uudestaan. Kuten tämän peilin edestä, sovittamasta vaatteita ja jännittämästä Tuomaksen näkemistä. Tai jos ei Tuomaksen niin jonkun miehen.

Kunhan hän tästä illasta selviää hän unohtaa kaikki miehet hetkeksi ihan kokonaan.

Kunhan hän tästä illasta selviää hän unohtaa kaikki miehet hetkeksi ihan kokonaan. Hänen on pakko tai tulee hulluksi. Tai ainakin hänen sydämensä tulee. Koska kaiken huipuksi kotimatkalla hän oli saanut viestin myös Kasperilta, muistutuksen heidän illaksi sopimastaan tapaamisesta ravintola Elitessä. Mimi oli unohtanut koko jutun. Hätäpäissään hän oli vedonnut äkilliseen flunssaan ja siirtänyt tapaamisen perjantaille. Painaessaan lähetä-nappulaa hän oli tuntenut lievää pettymystä ja tavallaan ilahtunut siitä. Se oli merkki siitä, että Kasper oli sittenkin tehnyt jonkin vaikutuksen, että hän odotti miehen tapaamista, ja odottaa yhä.

Eikös sinun pitänyt unohtaa kaikki miehet, hän sanoo peilikuvalleen ja virnistää, laittaa samalla vielä yhden pinnin pitämään sadepäivien villitsemiä kiharoita edes jossain ojennuksessa.

Lyheyn harkinnan jälkeen hän oli valinnut ylleen pehmeän valkoisen neulemekon ja mustat sukkahousut, laittanut korviinsa pyöreät nappikorvakorut (joita Tuomas oli aina kehunut mutta hän oli tiukasti väittänyt itselleen ettei valinta johtunut siitä) ja meikannut kevyesti mutta huolella. Toki hän halusi näyttää hyvältä mutta toisin kuin viimeksi hän ei halunnut yrittää liikaa, ei laatia mitään taka-ajatuksia tai odotuksia. Tai niin hän halusi ainakin itse uskoa. Mitä ikinä Tuomaksella sitten olisikin sanottavaa, se ei muuttaisi nykyistä tilannetta. He olivat jo ohittaneet pisteen jossa sellainen olisi mahdollista. Ehkä. Voi helvetti.

Ja sitten ovikello soi. Kävellessään eteiseen ja tarttuessaan ovenkahvaan Mimi huomaa käsiensä tärisevän. Hän avaa oven.

”Moi”, Kasper sanoo, hieman ujosti kuten aina.

Mimi tuijottaa miestä, tuijottaa niin kauan että mies ehtii varmasti huomata ettei hän todellakaan ole kipeä, ei sinne päinkään. Hän tuntee lämmön leviävän kaulalleen ja kasvoilleen ja yrittää tavoitella rentoutta ääneensä.

”Moi, mitä ihmettä, eikö me sovittu että nähdään sittenkin perjantaina…”

”Ei, tai siis joo, mutta mä ajattelin tuoda sulle teetä ja suklaata ja pari leffaa kun sanoit että olet kipeä mutta sulla taitaakin jo olla parempi olo vai…”

”Joo on, onneksi, otin jättiannoksen c-vitamiinia ja pari särkylääkettä, ja sitten mä muistin että olin unohtanut myös yhden työmenon joten ajattelin sitten mennä sinne.”

Mistä nämä valkoiset valheet oikein tulevat? Milloin hänestäkin on tullut ihminen joka valehtelee tuosta noin vain?

”No ei se mitään, kiva että sulla on parempi olo. Nähdään perjantaina sitten. Ja mä nyt jätän nämä sulle kuitenkin, käytät sitten kun on tarvetta”, Kasper sanoo, ojentaa Mimille pienen kangaskassin ja hymyilee lämpimästi kulmiensa alta.

”Kiitos, oikeasti. Kukaan ei ole ennen tuonut mulle suklaata kotiovelle”, Mimi vastaa, ottaa kassin vastaan ja kun heidän sormensa hipaisevat toisiaan hän tuntee sen, perhosten lämpimän lehahduksen, kutinan vatsanpohjassa, ja hänkin hymyilee.

Samassa rappukäytävästä kuuluu askelia ja Tuomaksen kasvot ilmestyvät Kasperin selän taakse.

”No, mitäs täällä, Tuomas sanoo ja katsoo kysyvästi ensin Mimiä ja sitten Kasperia, onko meidän treffit peruttu?”

Ei, ei ei ei ei ei, tämä ei ole mahdollista, ei vaan ole, Mimi ajattelee ja tietää nyt olevansa jo aivan tulipunainen.

”Oliko teilläkin tänään treffit”, Kasper kysyy ääni ihmetystä täynnä.

Tuomas nyökää ja katsoo Kasperin haastavasti.

”Mä luulin että te olette…”

”Eronneet. Niin me ollaankin,” Mimi vastaa Kasperille ja yrittää kuulostaa mahdollisimman uskottavalta.

Uskottavalta? Miksei hän olisi uskottava? Hehän ovat eronneet.

”Niin no, siitä tässä kai oli tänään tarkoitus vähän puhua”, Tuomas sanoo yllättävän lempeällä äänellä, iskee Mimille silmää.

”Ai, vai niin, no ei sitten mitään, mä tästä lähdenkin”, Kasper mutisee ja kääntyy poispäin, mennessään törmää Tuomaksen olkapäähän ja horjahtaa, kiroaa hiljaa.

”Kasper hei, anteeksi, odota, anteeksi, ihan totta”, Mimi pyytää mutta Kasper menee menojaan ja pian rapun ovi aukeaa ja loksahtaa kiinni.

”Mikä juttu tuo oli? Olitko sopinut kahdet treffit samalle illalle?”

Mimi kääntyy katsomaan Tuomasta ja yllättyy siitä miten paljon tilanne ja mies häntä ärsyttää, ettei miehen äkillinen mustasukkaisuus tunnukaan vain hyvältä.

”En, tai olin, mutta vain koska olin unohtanut mun ja Kasperin tapaamisen. Me sovittiin se vähän ohimennen jo perjantaina ja viikonloppu oli niin hullu etten sitä sitten enää muistanut. Eikä nämä ole mitkään treffit. Sä kysyit pari tuntia sitten että ehtisinkö mä tavata, että sulla on jotain asiaa. Se ei ole sama asia kuin treffit.”

Tuomas hymyilee mutta on selkeästi jo hieman epävarma ja hämillään.

”No, niin tai näin, tässä me nyt ollaan. Kutsutko mut sisälle vai jäädänkö tähän seisomaan?”

Hetken Mimi haluaisi vain vetää oven Tuomaksen nenän edestä kiinni mutta ehkä olisi kuitenkin parempi kuulla mitä miehellä oli sanottavaa. Sitten se olisi hoidettu. Joten hän väistää ja odottaa että mies menee hänen ohitseen, kirjoittaa nopeasti viestin Kasperille, pyytää vielä kerran anteeksi ja sanoo toivovansa että he kuitenkin pitäisivät kiinni perjantain tapaamisesta. Sitten hän menee olohuoneeseen ja kohtaa Tuomaksen joka astuu hänen eteensä yhdellä askeleella ja vetää hänet tiukasti itseään vasten.

Tilanne on yllättävä, ihana ja vieras yhtä aikaa.

Tuomaksen suudellessa häntä Mimin läpi virtaavat muistot, toivo ja lähes eläimellinen halu, ja hän unohtaa kaiken hetki sitten ajattelelmansa. Miehen huulet ja tuoksu ovat niin tutut, kädet jotka vaeltavat hänen selkäänsä pitkin, alas lantiolle ja pakaroille, sivelevät hitaat liikkeet ja samalla niin vahva ote. Tämä on juuri se mitä Mimi on kaivannut, heidän vartalonsa tuntevat toisensa, muistavat kaiken, he riisuvat vaatteet toistensa yltä yhtä aikaa ja nopeasti, samalla suudellen ja siksi hieman horjuen, kaatuvat toisiinsa nojautuen sohvalle ja pian Tuomas on jo hänen sisällään, Mimi kuulee oman äänensä, huokaukset ja voihkinan, ja kun hän laukeaa hän ei ajattele enää yhtään mitään, on pelkkää huutoa ja nautintoa, ja sitten on Tuomaksen vuoro, mies liikkuu hänesssä syvemmällä ja rajummin kuin koskaan ennen, Mimi tuntee käsiensä alla miten miehen jokainen lihas jännittyy ja sitten rentoutuu, ja he jäävät siihen, hikisinä ja hengästyneinä, toisiinsa takertuneina.

”Mä rakastan sua”, Mimi kuiskaa ja painaa kasvonsa miehen kaulaa vasten.

Tuomas vetää syvään henkeä, vetäytyy kauemmas ja hänestä ulos, painaa suukon Mimin otsalle ja nousee.

”Hei mitä nyt, Mimi jatkaa ja yrittää vetää miestä takaisin, minne sä menet?”

”Suihkuun.”

Mimi katsoo miehen kävelevän poispäin, katsoo tämän lihaksikasta vartaloa ja hieman liian karvaista selkää, ja tuntee miten hänen sanansa roikkuvat tiheässä ilmassa, yksinäisinä ja raskaina.

”Tuomas!”

Mies vilkaisee häntä olkansa yli, pysähtyy.

”Mitä?”

”Kuulitko sä mitä mä sanoin sulle?”

”Milloin?”

”Mitä milloin? Äsken! Just äsken. Just sen jälkeen kun sä olit lauennut mun sisälle. Että mä rakastan sua.”

”Kuulin. Mutta se on vaan seksipuhetta. Et sä mua rakasta.”

Ei helvetti. Ei, ei tässä voi käydä näin. Ja voi silti. Mimi tajuaa sen, taas hän tajuaa sen liian myöhään. Ei hän rakastakaan, ei enää, siinä Tuomas oli oikeassa, mutta mitä helvettiä hän oli oikein ajatellut? Miksi antoi miehen kävellä ylitseen tuolla tavalla, jälleen kerran?

Hän vetää viltin yllensä kuin suojaksi, yhtäkkiä hän ei halua olla sekuntiakaan alasti Tuomaksen edessä, ja päästää yhden pitkän karjaisun.

”Mikä sulla oikein on”, Tuomas kysyy ja seisoo keskellä huonetta alastomana, rauhallisena ja jotenkin ylpeän oloisena. Mimi tuntee miten hänen päässään naksahtaa.

”Mikä mulla on? Mikä mulla on?! Vittu sä olet aivan uskomaton! Mulla ei ole yhtään mikään paitsi selkästi jokin aivovamma kun annoin sun tulla tänne ja suostuin tähän.”

”Suostuit? Kyllä sä aika halukkaalta vaikutit…”

”Mä en kestä tätä, oikeasti, en kestä.”

Tuomas naurahtaa mutta nyt jo hieman vaivaantuneesti.

”Hei Mimi, älä nyt, mä luulin että ollaan samoilla linjoilla. Ajattelin et jos sulla oli toiset treffit sovittuna ja silti päästit mut sisään niin halusit samaa kuin minäkin.”

”Sä sanoit siinä viestissä että sä haluat jutella!”

”No en kai mä nyt suoraan voinut sanoa että voidaanko panna.”

”Mikset? Miten se olisi ollut jotenkin röyhkeämpää kuin tämä tämmöinen. Voi helvetin helvetti, mun pää räjähtää.”

Mimi kaivautuu syvemmälle sohvan uumeniin, tuntee katumuksen ja häpeän ja vihan liiankin tutun sekamelskan hyökyvän ylitseen.

”Ole hyvä ja lähde. Nyt heti. Mä en halua nähdä sua enää ikinä.”

”Eikö tuo nyt ole vähän lapsellista? Aikuisia ihmisiähän tässä ollaan. On haluja ja tarpeita. Ja tunteitakin. Just sen takia laitoin sen viestin. En mä olis kenenkään tuntemattoman kanssa halunnut olla. Mun oli ikävä sua, meitä. Mutta ei se ole sama asia kuin rakkaus.”

Mimi painaa kädet korvilleen.

”Ole hiljaa. Ole hiljaa! Mä en kestä kuunnella enää sanaakaan. Mä en oikeasti tiedä kuka sä olet, en tunne sua yhtään. Ja ei, se ei ole lapsellista. Sä särjit mun sydämen, rikoit mun koko elämäni ihan säpäleiksi, ja sitten sä kuvittelet että voit vaan tulla ja mennä ja panna miten haluat? Mä en ole lapsellinen mutta sä olet ihan seinähullu. Ja nyt painut ulos täältä, heti!”

Tuomas pudistaa tuskin huomattavasti päätään ja alkaa sitten kerätä vaatteitaan lattialta, hetken kuluttua jo seisoo eteisessä takki päällään.

”Mimi mä en oikeasti tajunnut että sulla oli vielä toiveita meidän suhteen. Jos olisin, en olis tehnyt näin, ihan totta, ole kiltti ja usko mua.”

Mimi katsoo miestä ja tuntee miten hänen sydämensä hakkaa kunnes lopulta rauhoittuu. Ei pysähdy, vain rauhoittuu. On aika päästää irti. On pakko. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

”Mä haluaisin uskoa sua mutta en usko. Mutta ei se mitään, niin se vaan on. Tämä oli nyt tässä.”

Tuomas katsoo häntä vielä hetken, kääntyy ja on poissa. Miehen mentyä asunto on hiljainen ja tyhjä. Mimi ei tee mitään, vain istuu ja hengittää. Ja sitten, lopulta, hän nousee ylös. Vielä on yksi asia hoidettavana, yksi päätös tehtävänä. Jos se nyt enää on edes mahdollinen.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.
Lue edellinen osa täältä

Helmi Kekkonen

Helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania.

Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä.

Työskentelee myös freelancertoimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.