Elisa saa puhelun Tampereelta – lapsilla on iso uutinen kerrottavanaan. Olo tuntuu hetken haikealta, mutta murheet unohtuvat, kun Elisa ja Marita suuntaavat kommandopipoihin sonnustautuneina pankinjohtajan pihalle. Kertomuksen on kirjoittanut kirjailija Päivi Alasalmi.

Lauantaiaamuna Elisa heräsi pirteänä ja vilkaisi pihalle. Aurinko paistoi, ja puutarha odotti reipasta työntekijää. Perunoiden varret olivat kasvaneet Marttojen vaatimat kymmenisen senttimetriä, ja ne piti peittää. Lapin puikulaperunat onnistuivat aina, niin Marita oli sanonut.

Nyt se eilinen multapussi olisi ollut tarpeen, Elisa ajatteli. Se, joka oli ensin varastettu ja sitten palautettu paikalleen. Mutta ehkä oli parempi, ettei lapsille perunan muodossa tarjottu kasvun ihme maistuisi varastetulta mullalta. Tosin hän ei tiennyt, eroaako varastettu multa maultaan ostetusta, kun ei ollut syönyt koskaan minkäänlaista multaa. Hän kuokki savea, santaa ja multaa perunantaimien päälle ja taputteli rikkinäisillä puutarhahansikkaillaan taimet piiloon. Uusia silikonihansikkaita hän ei puutarhatyössä pilaisi. Ne oli varattu muihin hommiin.

Kun Elisa sai kätensä pestyksi, hän soitti Saaralle ja Mikille. Lapset olivat juuri lähdössä Särkänniemeen, eivätkä he malttaneet puhua kauan. Saara ehti kuitenkin kertoa uutiset:

– Me saadaan pikkuveli tai -sisko!

Elisan ensimmäinen reaktio uutiseen oli, että eihän se ole mahdollista. Eihän hän ole raskaana. Sitten hän ymmärsi, että Juuli oli. Make ja Juuli saisivat yhteisen vauvan.

Typertyneenä Elisa meni istumaan keittiöön ja keitti itselleen teetä. Tämähän oli ollut odotettavissa. Eikä se ollut Saaralta ja Mikiltä pois, päinvastoin. Mitä hän oikein oli kuvitellut, että Make kuitenkin joskus tulisi takaisin heidän kanssaan asumaan? Ei, sen hän tiesi kyllä, ettei se olisi enää onnistunut mitenkään.

Onnea vaan, Elisa tuumi. Häntä alkoi vähän naurattaa. Jos ei Make ollut jaksanut kahtatoista vuotta aiemmin juuri heräillä öisin, lämmitellä tuttipulloja eikä vaihdella vaippoja, tuskin hän nyt 46-vuotiaana jaksaisi senkään vertaa. Mutta Juulihan oli aika nuori, vasta 32-vuotias. Hyvin se menisi, kun sen olisi pakko mennä. Sitä ei osaisi kukaan etukäteen sanoa, kuinka usein he ottaisivat Saaran ja Mikin luokseen viikonloppuisin, mutta ajathan muuttuivat ja lapset kasvoivat. Jonain päivänä hänen lapsillaan olisi kuitenkin veli tai sisar, ja se oli rikkaus jo itsessään.

Elisa alkoi muistella kaiholla lastensa vauva-aikaa, kun kaikki oli ollut niin uutta ja ihmeellistä. Vauvat ja niiden tekemiset ja jokeltamiset olivat olleet loputon ihmetyksen kohde ja ilon lähde. Mutta heille oli käynyt niin kuin monessa suomalaisessa perheessä, eli että äiti oli alkanut huseerata liikaa lasten kanssa ja isä oli jäänyt apupojan asemaan. Äiti oli ottanut ohjakset käteen ja isä pudonnut kärryiltä.

No, nyt oli myöhäistä katua tai muuttaa mitään. Menneisyyteen ei voinut palata kuin muistoissa. Elisa etsi YouTubesta Kasevan vanhan kappaleen Tyhjää. Sä menit toiseen vuoteeseen/ja aloit kaiken uudelleen... Sitä kuunnellessaan hän tirautti muutaman kyyneleen. Hän otti käteensä lasten vauva-aikojen valokuva-albumin. Sinne hän oli kiinnittänyt onnelliset odotusajan kuvat. Kuvat synnytyslaitokselta. Saaran ristiäiset, perheen ensimmäinen joulu. Saaran ensimmäinen kesä vietettiin näköjään vallan uimarannalla. Toisen lapsen odotus, sairaalaan lähtö. Synnytyslaitokselta ei ollut enää sillä kertaa otettu kuvia. Mikin ristiäiset. Siihen loppuivat kuvat, ainakin ne, jotka oli saatu pistetyksi kansioon. Pian sen jälkeen he olivat ostaneet digikameran, ja ainakin heillä se oli tarkoittanut sitä, että yhtäkään kuvaa ei ollut enää kehitetty. Ne kaikki olivat varmassa tallessa tietokoneella, osa jopa sillä vanhalla hajonneella.

Elisa läimäytti kansion kiinni ja katkaisi tietokoneelta Kasevan pillityksen. Turha sentimentaalisuus oli vaarallista. Hänen oli jaksettava, toipa päivä tullessaan mitä hyvänsä. Hänen oli katsottava eteenpäin, ei taaksepäin. Jaksaa, jaksaa.

Nyt kun netti oli valmiina ja kutsuvana auki, Elisa näppäili Google-kenttään sanaparin Onnistunut pankkiryöstö.

Ruudulla näkyi lähinnä pelkkiä arvailuja siitä, miten sellainen ihme suoritettaisiin. Yksi onnistunut ryöstö oli suoritettu Helsingin Pitäjänmäellä parikymmentä vuotta sitten. Mieshenkilö oli neuvotellut aiemmin viikolla suuren perinnön talletuksesta tai sijoittamisesta, ja juhlistaakseen perjantaina tapahtuvaa jättiläistalletusta hän oli luvannut henkilökunnalle kakkukahvit. Hän oli kysynyt, kuinka monta henkilöä silloin olisi töissä, että hän osaisi tuoda sopivan kokoisen kakun. Mies oli saapunut sovittuna ajankohtana paikalle mukanaan kymmenen munan kakku. Kun koko henkilökunta oli kokoontunut nauttimaan kakkua, mieheltä oli löytynyt myös pyssy, jolla uhaten hän oli tyhjentänyt pankkiholvin. Jättiläistalletuksesta oli tullut jättiläisotto.

Sitten oli onnenkantamoisia, joissa maaseudulla sijaitsevaan pieneen konttoriin oli tehty aseistettu yllätyshyökkäys, jonka seurauksena oli saatu pienehkö summa rahaa. Näitä ilmeni aina silloin tällöin, eikä niiden älyllisestä suunnitelmallisuudesta osannut sanoa juuta eikä jaata. Jotkut saattoivat onnistua, jotkut pankkiryöstäjät kompastuivat aivan alkeellisiin perusvirheisiin.

Oikeastaan Elisaa kiinnostivat enemmän juuri virheet, joita pankkiryöstäjät tekivät. Yleensä asialla olivat ensikertalaiset. Erityisen liikuttava oli vajaa kymmenen vuotta sitten äitienpäivää edeltävänä perjantaina Pohjois-Pohjanmaalla tehty pankkiryöstö. Pankissa oli sillä hetkellä vain yksi pankkivirkailija paikalla eikä yhtään asiakasta.

Periaatteessa ryöstäjällä oli ollut kaikki mahdollisuudet onnistua. Tekijä oli näyttänyt lappua, jossa oli ilmoittanut, että kyseessä on ryöstö. Hän oli saanut jonkun summan rahaa, mutta kun hän oli lähtenyt, hän ei ollut sitonut pankkivirkailijaa kiinni. Niinpä tällä oli ollut esteetön pääsy ulko-ovien lukitsemismekanismiin. Ovet vain kiinni, kun ryöstäjä oli ollut tuulikaapissa. Siitä poliisin oli ollut helppo hänet noutaa. Naamioitu ryöstäjä oli paljastunut suurten talousvaikeuksien kanssa kamppailevaksi perheenäidiksi.

Läheltä piti, ettei Elisa alkanut nyyhkiä tämänkin tapauksen vuoksi. Hän saattoi hyvin kuvitella, että köyhä äiti oli vain halunnut järjestää lapsilleen äitienpäiväksi juhla-aterian. Tai edes jonkinlaisen aterian. Ei tullut ateriaa, tuli kakkua, neljästä kuukaudesta kuuteen vuoteen.

Elisa heittäytyi pitkäkseen sohvalle miettimään pankkiryöstöideaa. Mitään järkeähän tässä koko hevosenleikissä ei ollut. Hän ei voisi voittaa, ainoastaan hävitä. Hän joutuisi vankilaan, menettäisi lastensa huoltajuuden, luottotietonsa, lopulta talonsa ja koko elämänsä. Pankki saisi pakkolunastaa hänen talonsa ja huutokaupata sen millä hinnalla hyvänsä. Ja kerätä voitot.

Elisa ei uskonut hetkeäkään, että he onnistuisivat ryöstämään pankkia jäämättä kiinni. Mutta ehkä koko jutun juoni olikin tämä suunnittelu ja pöljäily Maritan kanssa. Jospa he vain halusivat todistaa itselleen, että veri virtasi heidänkin kalkkeutuneissa suonissaan, että hekin olivat yhä elossa, vaikka lapsetkin kutsuivat heitä jo kävyiksi ja muumioiksi ja he olivat elävältä haudattuja rahahuolten ja loputtomien kotitöiden alle.

Siitä Elisalle tuli mieleen, että nyt hänellä oli hyvä hetki tehdä viikkosiivous. Hän keräsi matot ulos, imuroi lattian kissankarvoista ja irtoroskista. Sitten hän pisti vettä ja Tolua kylpyhuoneen lavuaariin ja upotti mopin veteen. Hän väänsi sen kuivaksi ja aloitti lattian pesun. Sillä välin kun lattia kuivui, hän tamppasi matot ulkona ja levitti ne takaisin lattioille. Hän keräsi sanomalehdet ja pahviroskat autonsa takakonttiin ja pyyhki pölyt tasoilta. Sitten hän lähti kylälle viemään roskia kierrätyspisteeseen.

Paluumatkalla Elisa ajoi pankin eteen. Vaikka tili olikin tyhjä, hän poikkesi pankkiautomaatille. Ensiksi hän tarkisti, ettei kukaan muu ollut tulossa samaan aikaan jonoon hänen taakseen. Se jos mikä oli noloa, käydä tutkimassa saldoa ja lähteä saamatta setelin seteliä. Hän oli katselevinaan ilmoituksia myytävistä taloista, mutta oikeasti hän katseli suljetun pankin ikkunoista sisään. Kassapisteitä oli kaikkiaan neljä, joista yleensä vain yksi oli käytössä. Arkipäivisin mummot ja papat istuivat tuoleilla odottamassa vuoroaan, kun taas heitä nuoremmat ihmiset käyttivät nettipankkia ja luottokortteja.

Elisa koetti kuvitella itsensä pankin sisällä naamioituneena näyttämässä ”Tämä on ryöstö”-lappua tai kiljumassa: ”Rahat tiskiin ja sassiin!” Jotenkin hän ei osannut kuvitella, että sellainen päivä todella joskus valkenisi. Hänellähän kävisi heti sääliksi vanhuksia, jotka säikähtäneinä laskisivat alleen.

Pankin kiinteistövälittäjä hymyili nostoautomaatin viereiseen ikkunaan teipatussa valokuvassa leveästi puna paksuilla poskillaan. Hänen kuvansa viereen oli kirjoitettu: Tarvitsetko apua asuntoasioissa? Parempi repliikki hänen suuhunsa olisi ollut: Tarvitsetko apua tilisi tyhjentämisessä? Meihin voit luottaa!

Yhtäkkiä Elisa ymmärsi, miksi konttorissa ei enää näkynyt tuttuja kasvoja eli niitä samoja naisia, jotka olivat olleet töissä silloin, kun hän ja Make olivat ottaneet asuntolainansa ja siirtäneet tilinsä tähän pankkiin. He kävivät tietysti töissä naapurikunnassa ja naapurikunnan pankkivirkailijat täällä. Näin kukaan ei olisi asiakkaansa tonttinaapuri tai ystävä. Kenenkään lapset eivät olisi samalla luokalla, kenelläkään ei ollut tuttuja eikä harrastuskavereita asiakaspiirissään, eikä kenenkään tarvinnut olla lojaali eikä solidaarinen. Kenenkään ei tarvinnut neuvoa lapsuudenkaverilleen edullisinta lainaa, vaan he saattoivat surutta suositella annuiteettilainoja ventovieraille. Pankkiasioissa ei painaisi sääli eivätkä vanhat kaveruussuhteet, vaan bisnes pyörisi jääkylmästi rahan ehdoilla. Perusteena lainapäätöksille olisi vain ja ainoastaan paras tuotto pankille.

Elisa pyörähti vihan vimmoissa kannoillaan, hyppäsi autoonsa ja kaasutti kotiinsa. Tänään hän ei pukeutuisi mustaan vaan vihreään.

Marita tuli puoli yhdeksältä. Elisa kertoi heti Maritalle, että Make ja Juuli saavat vauvan. Marita purskahti raikuvaan, vahingoniloiseen nauruun.

– Siellähän he sitä vauvaidylliä sitten viettävät! Jos oikein hyvä tuuri käy, vauva oppii potalle, ennen kuin Make viettää viisikymppisiään!

Juttu oli sillä kuitattu. Maken ja Juulin vauva ei ole minun päänsärkyni, Elisa päätti.

He katsoivat taas pankkiryöstöfilmin, tällä kertaa Diane Keatonin ja Queen Latifahin tähdittämän rikoskomedian Hulluna rahaa. Komedian siitä teki se, että pääosissa rosvoina olivat naiset, hyveelliset naiset, jotka varastivat käytöstä poistettuja resuja seteleitä keskuspankin silppurista. Ikään kuin sillä teolla ei olisi ollut vaikutusta rahan arvon heikkenemiseen ja inflaatioon. Tietysti vain mitättömällä murto-osalla, mutta kuitenkin. Ei sekään raha mitään roskaa ollut.

– Ilmeisesti naiset pankkiryöstäjinä eivät voi olla kovinkaan pelottavia, Marita sanoi, kun elokuva loppui.

– Vähän siltä näyttäisi. Hollywood-elokuvassa naisen pitää olla ennen kaikkea sympaattinen. Mutta mieti nyt George Clooney’a ja Brad Pittiä Ocean’s Elevenissä ja jatko-osissa. Eihän heitä miellyttävämpiä miehiä ole olemassakaan!

– Herrasmiesvarkaita.

Elisa muisteli Batman-elokuvan Yön ritarin alkua, jossa Heath Ledger näytteli Jokeria. Kaikki pankkiryöstöön osallistuvat luulivat, että potti jaettaisiin tasan seitsemän osallisen kesken, mutta numero kakkonen olikin määrätty tappamaan ykkönen ja kolmonen listi kakkosen. Nelosen piti päästää päiviltä kolmonen ja niin edelleen. Kun ryöstö oli onnistunut ja rahat autossa, kuutonen valmistautui tappamaan viitosen. Silloin viitonen muistutti kuutosta, että arvaa vain, miten sinulle käy, kun kohtaat seiskan, koko ryöstön aivot. Siitäpä sitten paljastuikin, ettei mitään seiskaa ollutkaan, vaan kuutonen eli Heath Ledger oli myös seiska. Ja viitonen vainaa.

Siitä kohdasta oli komedia kaukana.

– Mitäs me tänään tehdään? Marita kysyi.

Elisa hymyili Maritalle.

– Lähdetään vähän ajelulle.

– Minne asti?

– Tähän kylälle vain.

– Omalle kylälle?

– Kyllä.

Elisa puki ylleen Makelta liiteriin unohtuneen maastopuvun ja antoi Maritalle vihreät collegehousut ja vihreän villapuseron.

– Ahaa? Tänään ei morsian pukeudu mustaan?

– Ei.

He hyppäsivät autoon ja ajoivat kylän halki. Lauantai-ilta oli hiljainen. Kylällä oli parkissa pari autoa R-kioskin edessä, muutama ihminen istui Saluunan terassilla ja joi kaljaa muovikiposta. Elisa ajoi kukkakaupan, pankin, kirkon, kirjaston ja autokorjaamon ohi. Vielä vuosia aiemmin suljettu maalikauppa, ja siihen se keskusta sitten loppuikin. Hän vei auton parkkiin urheilukentän parkkipaikalle ja otti selkäänsä takapenkiltä repun. Siellä oli kommandopipot ja hansikkaat.

He lähtivät kävelemään Hiuttasten asuinalueelle. Omakotitalojen suuret pihat oli reunustettu pensasaidoilla, ja puutarhat kukoistivat. Juhannusruusut kukkivat valkeina ja syreenit tuoksuivat. Mistään ei kuulunut puhetta, kukaan ei istunut enää pihallaan grillaamassa ja kaljoittelemassa.

Elisa pysähtyi, kun he lähestyivät erästä punaista postilaatikkoa.

– Tiedätkö sä, kuka tässä talossa asuu? Marita sanoi.

Elisa nyökkäsi.

– Kyläpankin eläkkeelle jäänyt johtaja.

Pankinjohtajan pytinki oli pramea, valkoiseksi maalattu yksikerroksinen tiilitalo. Puskittunut piha oli hiljainen. Eläkeläispariskunta oli varmaan jo nukkumassa. Kaikkiin ikkunoihin oli vedetty verhot tiukasti kiinni.

– Mitä sä meinaat? Marita kuiskasi.

– Katso, Elisa sanoi ja nyökkäsi pihalle.

Nurmikenttä oli tasainen ja vasta ajettu. Siinä olisi voinut pelata vaikka golfia. Kukkaistutukset oli reunustettu kivetyksellä, ja raidallinen riippumatto keinahteli kevyessä iltatuulessa kahden omenapuun välissä. Valkoinen paviljonkirakennus kutsui iloisia ihmisiä illanviettoon ja istuskelemaan, mutta ei Maritaa eikä Elisaa. Pihalle oli tehty tekolampi, jonka reunalla hohti valkoisena puolisen metriä korkea Adonis-patsas. Elisa arveli, että se oli betonia tai kipsiä, vaikka yrittikin esittää marmoria.

– Tuo herkkupeppu lähtee tänä iltana meidän mukaamme, Elisa kähisi.

Maritaa ei tällä kertaa naurattanut. Hän osoitti sormellaan metallivaijeria, joka roikkui tyhjänä tietä lähinnä olevan omenapuun rungosta.

– Onko niillä koira?

– Jos on, se on sisällä. Joku puudeli niillä kuitenkin on, tai ikivanha kultainennoutaja, joka tulisi vain heiluttamaan häntäänsä. Sitä paitsi minulla on repussa makkaraa.

– Onko sinulla työkaluja?

– Jakoavain on.

– Selvä sitten, Marita kuiskasi.

He vetivät kommandopipot päähänsä ja hansikkaat käteensä pensasaidan suojassa.

– Oletko valmis? Elisa kysyi. Marita nyökkäsi.

He juoksivat kyyryssä pankinjohtajan pihalle ja marjapensaiden taakse. Siitä kulmasta heitä ei voinut nähdä tieltä eikä naapureiden pihoilta. Naapuritalo oli puolitoistakerroksinen rintamamiestalo, ja jos joku olisi katsonut sen yläkerran ikkunasta, olisi voinut nähdä heidät, mutta sekin talo oli pimeä ja hiljainen.

He ryömivät vastaleikatulla nurmikolla peräkkäin tekolammen rantaan. Patsaan vieressä oli komea liljapuska, jonka suojaan he jäivät. Heillä oli esteetön näkymä entisen pankinjohtajan kuistille, mutta ketään ei liikkunut talon ulkopuolella, paitsi he. Elisa ei voinut katsoa Maritaa, sillä hän olisi alkanut taas nauraa kommandopipon suuaukosta näkyvää ruususuuta.

– Sun persvako vilkkuu, Marita kuiskasi.

– Antaa vilkkua. Vihellä, jos näet liikettä.

– Ai siellä persvaossa?

– Ei saa naurattaa.

Elisa sulki silmänsä. Hetken hän ajatteli, että jos vaan voisi, hän jäisi tähän vain nukkumaan. Olisiko se väärin ketään kohtaan? Jos nukahtaisi toisen nurmikolle? Kommandopipo päässä?

Ei hän pystyisi nukkumaan. Korvissa soi ja suonissa suhisi. Sydän hakkasi nyt: Kip-si-pat-sas-kip-si-pat-sas. Hän ryömi matalana patsaan luokse. Siinä kohdassa hän oli suojaton, kukkapuskat tai pensaat eivät peittäneet häntä mistään suunnasta. Patsas ei ollut pultattu jalustaansa, vaan se oli samaa valua koko hoito. Jalusta oli upotettu maahan, ja ruoho oli kasvanut sen ympärille.

Elisa kaivoi jakoavaimella maata jalustan ympäriltä. Puutarhahara olisi ollut parempi, tai pistolapio. Adonis katseli ylimielinen hymy huulillaan Elisan touhuja. Elisa pani merkille, että vaikka miehellä oli komeat hauikset ja syvät vatsalihakset priimakunnossa, hänellä oli aika mitätön etuvarustus.

– Sinulla ei ole mitään syytä olla noin ylimielinen, Elisa kuiskasi patsaalle.

Loput ruohot Elisa joutui kaivamaan käsin puutarhahansikkaillaan, joita hän ei olisi halunnut sotkea multaan. Viimein patsas oli irti maaperästä ja valmis lähtemään kenen tahansa matkaan, joka sormea koukistaisi.

Silloin Marita vihelsi. Matalasti ja vaimeasti kuin tuuli olisi puhaltanut. Elisa nosti katseensa ja näki, että talon isäntä oli tullut kuistille. Hän seisoi kylpytakin liepeet auki ja tuuletteli itseään. Miehen vatsakumpu oli hiestä märkä, ja höyry nousi hänen kiiltävältä iholtaan. Elisa painautui litteäksi patsaan taakse. Hän joutui pitämään Adonista käsin pystyssä, että se olisi suojannut häntä eikä kaatunut ennen aikojaan kumoon.

Elisa kuuli helposti tunnistettavan äänen. Entinen pankinjohtaja avasi saunakaljan. Hän hörsi sitä kuuluvasti pulputtaen ja nautinnosta ähkien.

Elisa kuuli rapinaa Maritan suunnasta. Marita ryömi lähemmäs. Elisa ilmehti kasvoillaan, että Marita olisi paikoillaan. Siitä ei ollut kuin muutama yö, kun Elisa oli nähnyt pihamaallaan siilin. Se oli lyllertänyt iltahämärissä aivan soranvärisenä, mutta kun se oli havainnut Elisan, se oli jämähtänyt liikkumattomaksi. Se oli työntänyt päänsä puutarhakeinun alle piiloon ja uskonut olevansa näkymätön. Melkein se olikin, kunhan se ei liikkunut. Silmä erotti paremmin liikkeen kuin muodon.

– Jätä se patsas siihen, nyt juostaan, Marita kuiskasi.

Elisa pudisti päätään.

Pankinjohtaja tömisteli kuistillaan. Hän hyppeli yhdellä jalalla saadakseen vedet korvastaan. Elisaa alkoi naurattaa, ja häneltä pääsi pyrskähdys. Sen hän pystyi vielä pidättämään, mutta sitten häneltä repesi isompi nauru.

Sen äänen pankinjohtaja kuuli. Elisa katseli miestä hetken lamaantuneena kommandopipon suojasta. Miehen ällistys vaihtui tyrmistykseksi. Hän kohensi vielä höyrystyneitä silmälasejaan, ennen kuin suostui uskomaan näkemäänsä: hänen pihallaan oli kaksi kommandopipoista ihmistä. Kaljatölkki putosi hänen kädestään kuistille.

– Mitä ihmettä? Eeva, tule tänne ja äkkiä, pankinjohtaja huusi vaimolleen.

Marita ja Elisa saivat jalat alleen. Adonis kopsahti nokalleen nurmikolle ja jäi siihen. Elisa sai juuri ja juuri napatuksi repun matkaansa. Sitten he juoksivat. Voi kristus, kuinka kovaa he juoksivat. Heidän olisi pitänyt käydä useammin lenkillä, ajatteli Elisa. Heidän olisi pitänyt treenata ainakin vuosi eikä vain kahta kertaa.

Polveen otti ja kylkeen pisti. Elisa toivoi, ettei reisilihas revähtäisi, silloin olisi hänen juoksunsa juostu. Hän nousi Maritan rinnalle. Marita oli aivan punainen kasvoiltaan. Edessä oli tietyömaa, ja katu oli kaivettu puoleksi auki.

– Juostaan tuonne, Elisa hönkäisi ja ohjasi Maritan työmaakopin taakse.

Elisa avasi repun suun ja alkoi tempoa maastopukua yltään. Marita teki saman homman. Heillä oli alla juoksutrikoot ja pitkähihaiset puserot, Maritalla punainen, Elisalla valkea. Takki oli helppo pudottaa pois, samoin pipo ja hanskat. Niissä ei mennyt kuin viisi sekuntia. Housut piti keplotella lenkkareiden lahkeiden yli. Sekunnit kuluivat. Elisan lahkeet olivat väljät, mutta Maritan collegehousut piti kiskoa pois istualtaan. Elisa auttoi Maritaa, ja viimein housut irtosivat. Vaatteet hän sulloi reppuun ja tunki repun tyhjään viemäriputkeen, jota ei ollut vielä asennettu maahan. Tähän kaikkeen oli kulunut ainoastaan kaksikymmentäviisi sekuntia.

Sitten he palasivat tielle ja kääntyivät kävelemään kohti pankinjohtajan taloa. Rouvat olivat aivan tavallisella iltakävelyllä. Vähän myöhään tosin, mutta kukapa sitä nyt kesällä kovin aikaisin menisi nukkumaan. Vähän punakoina kenties, mutta niinhän kunnon lenkillä pitää tullakin väriä naamaan ja hikeä pintaan.

Siinä samassa pankinjohtaja juoksi tienristeyksestä heitä vastaan. Edelleen kylpytakissa, mutta tohvelit hän oli hakenut jalkaansa. Sen vuoksi he olivat ehtineet vaihtaa vaatteet. Hän kietoi takkinsa kiinni vasta naisten kohdalla, mutta Elisa ehti tahtomattaan panna merkille, että pankinjohtaja oli patsastaan paremmin varustettu.

– Iltaa, Marita sanoi ja hymyili aurinkoisesti.

– Näittekö te tällä tiellä ketään? Kahta miestä, joilla oli kommandopipot päässään ja maastopuvut? Pankinjohtaja ryöpsäytti puuskan hengästynyttä puhetta heidän päälleen.

– Ei, ei me olla nähty ketään, Marita sanoi ja Elisakin pudisti päätään. Hän ei ollut ihan varma, olisiko hän pystynyt vielä puhumaan.

– Ne yrittivät ryöstää meidät!

Pankinjohtaja uhkui oikeutettua vihaa. Elisa muisti yhtäkkiä, että hänen viemäriputkeen työnnetyssä repussaan oli lätkä, jossa oli hänen nimensä ja osoitteensa. Siltä varalta, että hän kadottaa sen. Ettei mene hyvä reppu hukkaan.

– Kuulin kyllä äsken, kun joku auto lähti ajamaan tuolta viereiseltä kadulta. Se kaasutti aika lujaa, ja ajattelin, että nuoriso siellä kaahaa, Marita sanoi.

– Minäkin muuten ajattelin, että kunpa kukaan jalankulkija ei vain jäisi alle, Elisa todisti.

– Niin, ne oli sellaisia nuoria miehiä. Niitä oli ainakin kaksi, pankinjohtaja vahvisti varman näkö­havaintonsa.

– Etteivät olisi olleet valkeakoskisia? Marita neuvoi avuliaasti.

– Tai pedofiilejä?

Pankinjohtaja vilkaisi levottomasti Maritaa ja näytti siltä, ettei hän ymmärtänyt tämän puheista hölkäsen pöläystä. Maritan tarkoitus harhauttaa miestä oli ilmeisesti onnistunut.

Pankinjohtaja päätti siirtää aivotyön sinne, minne se kuului.

– Minä soitan poliisille. Kiitos avusta.

– Mitä teiltä vietiin?

– En ehtinyt tarkistaa, pankinjohtaja huusi mennessään, kun jo juosta hissutti takaisin kohti kotiaan.

– Meillä on kaksikymmentä minuuttia aikaa, Marita sanoi.

– Aikaisemmin ei poliisit tänne tule, kun kaikki lähiseudun poliisiasemat on suljettu ja liikkuvat tulee Valkeakoskelta asti.

Elisa haki reppunsa viemäriputkesta ja he kävelivät autolle. Hän heitti repun takapenkille ja lähti aivan rauhallisesti ajamaan.

Marita neuvoi hänelle tien joitakin ihmeellisiä kärrypolkuja pitkin rannan kautta Elisan kotitielle. Sellaista reittiä ei olisi osannut muut kuin syntyperäiset asukkaat, eli eivät varmasti valkeakoskiset poliisitkaan. Pian he istuivat puutarhakeinussa oluttölkit käsissään ja kuulivat hälytysajoneuvon sireenin soivan asvalttitiellä metsän takana.

– Voi jumalauta, pankinjohtajan takia soitetaan sireeneitä. Ei tavallisen kansan vuoksi olisi noin kiire, Marita noitui.

– Mitä veikkaat, pistääköhän pankinjohtaja vakuutusyhtiöön pitkän listan heidän tontiltaan varastetuista tavaroista? Elisa arveli.

Marita nauroi.

– Sen kun pääsisi näkemään! Kumpi onkaan pahempi rikos, puutarhapatsaan kaataminen vai vakuutuspetos?

Elisa kulautti kaljansa loppuun.

– Tuskin se patsas meni edes rikki.

Naiset istuivat hetken hiljaa ja lepuuttivat hermojaan. Jännitystä oli ollut yllin kyllin, adrenaliini vain kohisi Elisan veressä.

– Jännä juttu tuo äskeinen. Vaikka ihminen näkee naisen, naisen muotoisen naisen, hän uskoo, että se on nuori mies, jos sillä naisella on päällään maastopuku ja kommandopipo. Kun niitä yleensä käyttävät vain miehet.

– No se ukko oli vanha horisko ja sen rillit oli huurussa.

– Niin kai sitten. Mutta oikeasti, jos me oltaisiin jääty kiinni... Marita aloitti.

– No me ei jääty kiinni.

– Tarkoitan vaan, että ei meidän kannata kiinnittää enää yhtään enempää huomiota itseemme. Meinaan, ettei meitä osattaisi epäillä sittenkään, kun teemme sen oikean ryöstön.

Kun. Marita sanoi: ”sittenkään kun”. Ei ”sitten jos”. Ja Elisa kun oli jo ehtinyt ajatella, että hänelle taisi riittää tämän lajin jännitys. Että seuraavalla kerralla, kun hän kaipaa elämäänsä kiihkoa, hän voisi koettaa, kuinka hänen käy Bubble Shooterissa: saako hän kaikki kuplat rikotuksi ja vai putoavatko ne laatikon pohjaan.

– Että eivätköhän nämä kerrat nyt riitä harjoitteluksi, Marita tokaisi.

Elisa nyökkäsi. Kyllä riittivät.

– Parasta muuten olisi naamioitua mieheksi, Elisa kuuli itsensä sanovan.

– Sitoa rinnat, pistää villapaitoja takin alle, maihinnousukengät, maskeerata parransänki. Ja näyttää sitä lappua, ettei ääni paljasta naiseksi. Kirjoittaa lappuun hoonolla soomella sanat. Murahtaa joku venäjänkielinen huudahdus?

Marita alkoi nauraa.

– Ai ettei käyttäisikään siinä lapussa paikallista murretta? Ettei kirjoitettaisi että: Tää olis sitten niin ku ryästö? Että nää ny ryästäis teitin pankin? Johon pankkineiti voisi sanoa, että ”eisevväliä”.

– Ja se lappu olisi jommallekummalle tullut kirjekuori, jonka takapuolella lukisi nimi ja koko osoite. Säästösyistä.

Molemmat naiset nauroivat. Helpottuneena, kun he saivat edelleen istuskella keinussaan. Vapaina kuin taivaan linnut. Mutta nälkä kasvoi syödessä.

Puolen tunnin kuluttua Marita lähti kävellen kotiinsa. Elisa lainasi hänelle kävelysauvoja. Valepuku oli kerrassaan täydellinen.

Kun Marita oli mennyt, Elisalla oli vaikeuksia saada unta. Hän pyöri hetken sängyssä, mutta nousi sitten ylös ja alkoi lukea netistä juttuja kuuluisista ryöstäjistä.

Ensimmäisenä hänelle tulivat mieleen neuvostovirolaiset loikkarit Raivo Roosna ja Alex Lepajõe. Vaikka he eivät pankkia ryöstäneetkään, vaan kultasepänliikkeen, heidän jäljiltään jäi kateisiin 1,4 miljoonan markan arvoinen saalis koruja ja kelloja. Heidän vaiheitaan oli kuvattu netissä niin tarkkaan, että tapauksesta löytyi suorastaan hellyttäviä yksityiskohtia. Kun heitä tultiin pidättämään kolmen päivän kuluttua ryöstöstä eräästä asunnosta Caloniuksenkadulta poliisien suurella joukkorynnäköllä, ryöstäjät olivat antautuneet yllätettyinä tekemättä vastarintaa. Ainoa, joka oli pistänyt poliiseille hanttiin, oli ollut pieni kissanpentu, joka oli roikkunut hampaillaan jokaisen lähelle tulevan poliisin lahkeessa.

Elisa ajatteli, että ajat olivat muuttuneet vuodesta 1984. Nyt poliiseja varmaan koulutettiin vastaavassa tilanteessa potkaisemaan häiriöntuottaja pois ja keskittymään olennaiseen. Tuolloin jokainen poliisi oli – samalla kun oli osoittanut rynnäkkökiväärillä vaaralliseksi tiedettyä ryöstäjää – koettanut varovasti irrottaa leikkimään riehaantunutta pikkukattia lahkeestaan. Eivätkä poliisit enää menisi pidättämään ketään ryöstäjää lahkeellisissa housuissa solmio kaulassa, vaan iskuryhmällä olisi maihinnousukengät, luotiliivit ja pleksillä varustettu kypärä jenkkimalliin.

Elisa yritti mennä nukkumaan ajatus leikkisästä kissanpennusta mielessään. Se oli mukavampi mielikuva kuin se, että pankinjohtaja olisi saanut heidät kiinni ja mylvinyt heille kuin raivo härkä. Että Eeva-rouva olisi katsonut heitä ihmeissään, silmät pyöreiksi laajenneina. Että poliisit olisivat tulleet pidättämään, ja paikallislehden reportteri olisi tullut tekemään juttua pidätyksestä ja patsasryöstöstä. Viimeistään seuraavalla viikolla koko kylä olisi tiennyt, keistä rouvista oli kyse. Heidän kunniallinen ja nuhteeton maineensa, johon koko pankkiryöstön onnistuminen voisi ainoastaan perustua, olisi ollut iäksi mennyttä.

Aamulla Elisa heräsi siihen, että hänen ovikelloaan soitettiin. Sitä rimputettiin pitkään ja hartaasti, vaativasti ja lopulta suorastaan kiukkuisesti. Hän raotti verhoa ja katsoi, kuka portailla seisoi. Risto Rounala liikehti levottomasti hänen portaillaan.

Pukeutuneena univormuunsa.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Rosvorouvat osa 3

Rosvorouvat osa 2

Rosvorouvat osa 1

Päivi Alasalmi

on työskennellyt kirjailijana 27 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja ja tietoteoksia. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Syksyllä 2015 häneltä ilmestyy Pajulinnun huuto (Gummerus), joka on 1500-luvun Inariin sijoittuva historiallinen romaani.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.