Elisa saa puhelun Tampereelta – lapsilla on iso uutinen kerrottavanaan. Olo tuntuu hetken haikealta, mutta murheet unohtuvat, kun Elisa ja Marita suuntaavat kommandopipoihin sonnustautuneina pankinjohtajan pihalle. Kertomuksen on kirjoittanut kirjailija Päivi Alasalmi.

Lauantaiaamuna Elisa heräsi pirteänä ja vilkaisi pihalle. Aurinko paistoi, ja puutarha odotti reipasta työntekijää. Perunoiden varret olivat kasvaneet Marttojen vaatimat kymmenisen senttimetriä, ja ne piti peittää. Lapin puikulaperunat onnistuivat aina, niin Marita oli sanonut.

Nyt se eilinen multapussi olisi ollut tarpeen, Elisa ajatteli. Se, joka oli ensin varastettu ja sitten palautettu paikalleen. Mutta ehkä oli parempi, ettei lapsille perunan muodossa tarjottu kasvun ihme maistuisi varastetulta mullalta. Tosin hän ei tiennyt, eroaako varastettu multa maultaan ostetusta, kun ei ollut syönyt koskaan minkäänlaista multaa. Hän kuokki savea, santaa ja multaa perunantaimien päälle ja taputteli rikkinäisillä puutarhahansikkaillaan taimet piiloon. Uusia silikonihansikkaita hän ei puutarhatyössä pilaisi. Ne oli varattu muihin hommiin.

Kun Elisa sai kätensä pestyksi, hän soitti Saaralle ja Mikille. Lapset olivat juuri lähdössä Särkänniemeen, eivätkä he malttaneet puhua kauan. Saara ehti kuitenkin kertoa uutiset:

– Me saadaan pikkuveli tai -sisko!

Elisan ensimmäinen reaktio uutiseen oli, että eihän se ole mahdollista. Eihän hän ole raskaana. Sitten hän ymmärsi, että Juuli oli. Make ja Juuli saisivat yhteisen vauvan.

Typertyneenä Elisa meni istumaan keittiöön ja keitti itselleen teetä. Tämähän oli ollut odotettavissa. Eikä se ollut Saaralta ja Mikiltä pois, päinvastoin. Mitä hän oikein oli kuvitellut, että Make kuitenkin joskus tulisi takaisin heidän kanssaan asumaan? Ei, sen hän tiesi kyllä, ettei se olisi enää onnistunut mitenkään.

Onnea vaan, Elisa tuumi. Häntä alkoi vähän naurattaa. Jos ei Make ollut jaksanut kahtatoista vuotta aiemmin juuri heräillä öisin, lämmitellä tuttipulloja eikä vaihdella vaippoja, tuskin hän nyt 46-vuotiaana jaksaisi senkään vertaa. Mutta Juulihan oli aika nuori, vasta 32-vuotias. Hyvin se menisi, kun sen olisi pakko mennä. Sitä ei osaisi kukaan etukäteen sanoa, kuinka usein he ottaisivat Saaran ja Mikin luokseen viikonloppuisin, mutta ajathan muuttuivat ja lapset kasvoivat. Jonain päivänä hänen lapsillaan olisi kuitenkin veli tai sisar, ja se oli rikkaus jo itsessään.

Elisa alkoi muistella kaiholla lastensa vauva-aikaa, kun kaikki oli ollut niin uutta ja ihmeellistä. Vauvat ja niiden tekemiset ja jokeltamiset olivat olleet loputon ihmetyksen kohde ja ilon lähde. Mutta heille oli käynyt niin kuin monessa suomalaisessa perheessä, eli että äiti oli alkanut huseerata liikaa lasten kanssa ja isä oli jäänyt apupojan asemaan. Äiti oli ottanut ohjakset käteen ja isä pudonnut kärryiltä.

No, nyt oli myöhäistä katua tai muuttaa mitään. Menneisyyteen ei voinut palata kuin muistoissa. Elisa etsi YouTubesta Kasevan vanhan kappaleen Tyhjää. Sä menit toiseen vuoteeseen/ja aloit kaiken uudelleen... Sitä kuunnellessaan hän tirautti muutaman kyyneleen. Hän otti käteensä lasten vauva-aikojen valokuva-albumin. Sinne hän oli kiinnittänyt onnelliset odotusajan kuvat. Kuvat synnytyslaitokselta. Saaran ristiäiset, perheen ensimmäinen joulu. Saaran ensimmäinen kesä vietettiin näköjään vallan uimarannalla. Toisen lapsen odotus, sairaalaan lähtö. Synnytyslaitokselta ei ollut enää sillä kertaa otettu kuvia. Mikin ristiäiset. Siihen loppuivat kuvat, ainakin ne, jotka oli saatu pistetyksi kansioon. Pian sen jälkeen he olivat ostaneet digikameran, ja ainakin heillä se oli tarkoittanut sitä, että yhtäkään kuvaa ei ollut enää kehitetty. Ne kaikki olivat varmassa tallessa tietokoneella, osa jopa sillä vanhalla hajonneella.

Elisa läimäytti kansion kiinni ja katkaisi tietokoneelta Kasevan pillityksen. Turha sentimentaalisuus oli vaarallista. Hänen oli jaksettava, toipa päivä tullessaan mitä hyvänsä. Hänen oli katsottava eteenpäin, ei taaksepäin. Jaksaa, jaksaa.

Nyt kun netti oli valmiina ja kutsuvana auki, Elisa näppäili Google-kenttään sanaparin Onnistunut pankkiryöstö.

Ruudulla näkyi lähinnä pelkkiä arvailuja siitä, miten sellainen ihme suoritettaisiin. Yksi onnistunut ryöstö oli suoritettu Helsingin Pitäjänmäellä parikymmentä vuotta sitten. Mieshenkilö oli neuvotellut aiemmin viikolla suuren perinnön talletuksesta tai sijoittamisesta, ja juhlistaakseen perjantaina tapahtuvaa jättiläistalletusta hän oli luvannut henkilökunnalle kakkukahvit. Hän oli kysynyt, kuinka monta henkilöä silloin olisi töissä, että hän osaisi tuoda sopivan kokoisen kakun. Mies oli saapunut sovittuna ajankohtana paikalle mukanaan kymmenen munan kakku. Kun koko henkilökunta oli kokoontunut nauttimaan kakkua, mieheltä oli löytynyt myös pyssy, jolla uhaten hän oli tyhjentänyt pankkiholvin. Jättiläistalletuksesta oli tullut jättiläisotto.

Sitten oli onnenkantamoisia, joissa maaseudulla sijaitsevaan pieneen konttoriin oli tehty aseistettu yllätyshyökkäys, jonka seurauksena oli saatu pienehkö summa rahaa. Näitä ilmeni aina silloin tällöin, eikä niiden älyllisestä suunnitelmallisuudesta osannut sanoa juuta eikä jaata. Jotkut saattoivat onnistua, jotkut pankkiryöstäjät kompastuivat aivan alkeellisiin perusvirheisiin.

Oikeastaan Elisaa kiinnostivat enemmän juuri virheet, joita pankkiryöstäjät tekivät. Yleensä asialla olivat ensikertalaiset. Erityisen liikuttava oli vajaa kymmenen vuotta sitten äitienpäivää edeltävänä perjantaina Pohjois-Pohjanmaalla tehty pankkiryöstö. Pankissa oli sillä hetkellä vain yksi pankkivirkailija paikalla eikä yhtään asiakasta.

Periaatteessa ryöstäjällä oli ollut kaikki mahdollisuudet onnistua. Tekijä oli näyttänyt lappua, jossa oli ilmoittanut, että kyseessä on ryöstö. Hän oli saanut jonkun summan rahaa, mutta kun hän oli lähtenyt, hän ei ollut sitonut pankkivirkailijaa kiinni. Niinpä tällä oli ollut esteetön pääsy ulko-ovien lukitsemismekanismiin. Ovet vain kiinni, kun ryöstäjä oli ollut tuulikaapissa. Siitä poliisin oli ollut helppo hänet noutaa. Naamioitu ryöstäjä oli paljastunut suurten talousvaikeuksien kanssa kamppailevaksi perheenäidiksi.

Läheltä piti, ettei Elisa alkanut nyyhkiä tämänkin tapauksen vuoksi. Hän saattoi hyvin kuvitella, että köyhä äiti oli vain halunnut järjestää lapsilleen äitienpäiväksi juhla-aterian. Tai edes jonkinlaisen aterian. Ei tullut ateriaa, tuli kakkua, neljästä kuukaudesta kuuteen vuoteen.

Elisa heittäytyi pitkäkseen sohvalle miettimään pankkiryöstöideaa. Mitään järkeähän tässä koko hevosenleikissä ei ollut. Hän ei voisi voittaa, ainoastaan hävitä. Hän joutuisi vankilaan, menettäisi lastensa huoltajuuden, luottotietonsa, lopulta talonsa ja koko elämänsä. Pankki saisi pakkolunastaa hänen talonsa ja huutokaupata sen millä hinnalla hyvänsä. Ja kerätä voitot.

Elisa ei uskonut hetkeäkään, että he onnistuisivat ryöstämään pankkia jäämättä kiinni. Mutta ehkä koko jutun juoni olikin tämä suunnittelu ja pöljäily Maritan kanssa. Jospa he vain halusivat todistaa itselleen, että veri virtasi heidänkin kalkkeutuneissa suonissaan, että hekin olivat yhä elossa, vaikka lapsetkin kutsuivat heitä jo kävyiksi ja muumioiksi ja he olivat elävältä haudattuja rahahuolten ja loputtomien kotitöiden alle.

Siitä Elisalle tuli mieleen, että nyt hänellä oli hyvä hetki tehdä viikkosiivous. Hän keräsi matot ulos, imuroi lattian kissankarvoista ja irtoroskista. Sitten hän pisti vettä ja Tolua kylpyhuoneen lavuaariin ja upotti mopin veteen. Hän väänsi sen kuivaksi ja aloitti lattian pesun. Sillä välin kun lattia kuivui, hän tamppasi matot ulkona ja levitti ne takaisin lattioille. Hän keräsi sanomalehdet ja pahviroskat autonsa takakonttiin ja pyyhki pölyt tasoilta. Sitten hän lähti kylälle viemään roskia kierrätyspisteeseen.

Paluumatkalla Elisa ajoi pankin eteen. Vaikka tili olikin tyhjä, hän poikkesi pankkiautomaatille. Ensiksi hän tarkisti, ettei kukaan muu ollut tulossa samaan aikaan jonoon hänen taakseen. Se jos mikä oli noloa, käydä tutkimassa saldoa ja lähteä saamatta setelin seteliä. Hän oli katselevinaan ilmoituksia myytävistä taloista, mutta oikeasti hän katseli suljetun pankin ikkunoista sisään. Kassapisteitä oli kaikkiaan neljä, joista yleensä vain yksi oli käytössä. Arkipäivisin mummot ja papat istuivat tuoleilla odottamassa vuoroaan, kun taas heitä nuoremmat ihmiset käyttivät nettipankkia ja luottokortteja.

Elisa koetti kuvitella itsensä pankin sisällä naamioituneena näyttämässä ”Tämä on ryöstö”-lappua tai kiljumassa: ”Rahat tiskiin ja sassiin!” Jotenkin hän ei osannut kuvitella, että sellainen päivä todella joskus valkenisi. Hänellähän kävisi heti sääliksi vanhuksia, jotka säikähtäneinä laskisivat alleen.

Pankin kiinteistövälittäjä hymyili nostoautomaatin viereiseen ikkunaan teipatussa valokuvassa leveästi puna paksuilla poskillaan. Hänen kuvansa viereen oli kirjoitettu: Tarvitsetko apua asuntoasioissa? Parempi repliikki hänen suuhunsa olisi ollut: Tarvitsetko apua tilisi tyhjentämisessä? Meihin voit luottaa!

Yhtäkkiä Elisa ymmärsi, miksi konttorissa ei enää näkynyt tuttuja kasvoja eli niitä samoja naisia, jotka olivat olleet töissä silloin, kun hän ja Make olivat ottaneet asuntolainansa ja siirtäneet tilinsä tähän pankkiin. He kävivät tietysti töissä naapurikunnassa ja naapurikunnan pankkivirkailijat täällä. Näin kukaan ei olisi asiakkaansa tonttinaapuri tai ystävä. Kenenkään lapset eivät olisi samalla luokalla, kenelläkään ei ollut tuttuja eikä harrastuskavereita asiakaspiirissään, eikä kenenkään tarvinnut olla lojaali eikä solidaarinen. Kenenkään ei tarvinnut neuvoa lapsuudenkaverilleen edullisinta lainaa, vaan he saattoivat surutta suositella annuiteettilainoja ventovieraille. Pankkiasioissa ei painaisi sääli eivätkä vanhat kaveruussuhteet, vaan bisnes pyörisi jääkylmästi rahan ehdoilla. Perusteena lainapäätöksille olisi vain ja ainoastaan paras tuotto pankille.

Elisa pyörähti vihan vimmoissa kannoillaan, hyppäsi autoonsa ja kaasutti kotiinsa. Tänään hän ei pukeutuisi mustaan vaan vihreään.

Marita tuli puoli yhdeksältä. Elisa kertoi heti Maritalle, että Make ja Juuli saavat vauvan. Marita purskahti raikuvaan, vahingoniloiseen nauruun.

– Siellähän he sitä vauvaidylliä sitten viettävät! Jos oikein hyvä tuuri käy, vauva oppii potalle, ennen kuin Make viettää viisikymppisiään!

Juttu oli sillä kuitattu. Maken ja Juulin vauva ei ole minun päänsärkyni, Elisa päätti.

He katsoivat taas pankkiryöstöfilmin, tällä kertaa Diane Keatonin ja Queen Latifahin tähdittämän rikoskomedian Hulluna rahaa. Komedian siitä teki se, että pääosissa rosvoina olivat naiset, hyveelliset naiset, jotka varastivat käytöstä poistettuja resuja seteleitä keskuspankin silppurista. Ikään kuin sillä teolla ei olisi ollut vaikutusta rahan arvon heikkenemiseen ja inflaatioon. Tietysti vain mitättömällä murto-osalla, mutta kuitenkin. Ei sekään raha mitään roskaa ollut.

– Ilmeisesti naiset pankkiryöstäjinä eivät voi olla kovinkaan pelottavia, Marita sanoi, kun elokuva loppui.

– Vähän siltä näyttäisi. Hollywood-elokuvassa naisen pitää olla ennen kaikkea sympaattinen. Mutta mieti nyt George Clooney’a ja Brad Pittiä Ocean’s Elevenissä ja jatko-osissa. Eihän heitä miellyttävämpiä miehiä ole olemassakaan!

– Herrasmiesvarkaita.

Elisa muisteli Batman-elokuvan Yön ritarin alkua, jossa Heath Ledger näytteli Jokeria. Kaikki pankkiryöstöön osallistuvat luulivat, että potti jaettaisiin tasan seitsemän osallisen kesken, mutta numero kakkonen olikin määrätty tappamaan ykkönen ja kolmonen listi kakkosen. Nelosen piti päästää päiviltä kolmonen ja niin edelleen. Kun ryöstö oli onnistunut ja rahat autossa, kuutonen valmistautui tappamaan viitosen. Silloin viitonen muistutti kuutosta, että arvaa vain, miten sinulle käy, kun kohtaat seiskan, koko ryöstön aivot. Siitäpä sitten paljastuikin, ettei mitään seiskaa ollutkaan, vaan kuutonen eli Heath Ledger oli myös seiska. Ja viitonen vainaa.

Siitä kohdasta oli komedia kaukana.

– Mitäs me tänään tehdään? Marita kysyi.

Elisa hymyili Maritalle.

– Lähdetään vähän ajelulle.

– Minne asti?

– Tähän kylälle vain.

– Omalle kylälle?

– Kyllä.

Elisa puki ylleen Makelta liiteriin unohtuneen maastopuvun ja antoi Maritalle vihreät collegehousut ja vihreän villapuseron.

– Ahaa? Tänään ei morsian pukeudu mustaan?

– Ei.

He hyppäsivät autoon ja ajoivat kylän halki. Lauantai-ilta oli hiljainen. Kylällä oli parkissa pari autoa R-kioskin edessä, muutama ihminen istui Saluunan terassilla ja joi kaljaa muovikiposta. Elisa ajoi kukkakaupan, pankin, kirkon, kirjaston ja autokorjaamon ohi. Vielä vuosia aiemmin suljettu maalikauppa, ja siihen se keskusta sitten loppuikin. Hän vei auton parkkiin urheilukentän parkkipaikalle ja otti selkäänsä takapenkiltä repun. Siellä oli kommandopipot ja hansikkaat.

He lähtivät kävelemään Hiuttasten asuinalueelle. Omakotitalojen suuret pihat oli reunustettu pensasaidoilla, ja puutarhat kukoistivat. Juhannusruusut kukkivat valkeina ja syreenit tuoksuivat. Mistään ei kuulunut puhetta, kukaan ei istunut enää pihallaan grillaamassa ja kaljoittelemassa.

Elisa pysähtyi, kun he lähestyivät erästä punaista postilaatikkoa.

– Tiedätkö sä, kuka tässä talossa asuu? Marita sanoi.

Elisa nyökkäsi.

– Kyläpankin eläkkeelle jäänyt johtaja.

Pankinjohtajan pytinki oli pramea, valkoiseksi maalattu yksikerroksinen tiilitalo. Puskittunut piha oli hiljainen. Eläkeläispariskunta oli varmaan jo nukkumassa. Kaikkiin ikkunoihin oli vedetty verhot tiukasti kiinni.

– Mitä sä meinaat? Marita kuiskasi.

– Katso, Elisa sanoi ja nyökkäsi pihalle.

Nurmikenttä oli tasainen ja vasta ajettu. Siinä olisi voinut pelata vaikka golfia. Kukkaistutukset oli reunustettu kivetyksellä, ja raidallinen riippumatto keinahteli kevyessä iltatuulessa kahden omenapuun välissä. Valkoinen paviljonkirakennus kutsui iloisia ihmisiä illanviettoon ja istuskelemaan, mutta ei Maritaa eikä Elisaa. Pihalle oli tehty tekolampi, jonka reunalla hohti valkoisena puolisen metriä korkea Adonis-patsas. Elisa arveli, että se oli betonia tai kipsiä, vaikka yrittikin esittää marmoria.

– Tuo herkkupeppu lähtee tänä iltana meidän mukaamme, Elisa kähisi.

Maritaa ei tällä kertaa naurattanut. Hän osoitti sormellaan metallivaijeria, joka roikkui tyhjänä tietä lähinnä olevan omenapuun rungosta.

– Onko niillä koira?

– Jos on, se on sisällä. Joku puudeli niillä kuitenkin on, tai ikivanha kultainennoutaja, joka tulisi vain heiluttamaan häntäänsä. Sitä paitsi minulla on repussa makkaraa.

– Onko sinulla työkaluja?

– Jakoavain on.

– Selvä sitten, Marita kuiskasi.

He vetivät kommandopipot päähänsä ja hansikkaat käteensä pensasaidan suojassa.

– Oletko valmis? Elisa kysyi. Marita nyökkäsi.

He juoksivat kyyryssä pankinjohtajan pihalle ja marjapensaiden taakse. Siitä kulmasta heitä ei voinut nähdä tieltä eikä naapureiden pihoilta. Naapuritalo oli puolitoistakerroksinen rintamamiestalo, ja jos joku olisi katsonut sen yläkerran ikkunasta, olisi voinut nähdä heidät, mutta sekin talo oli pimeä ja hiljainen.

He ryömivät vastaleikatulla nurmikolla peräkkäin tekolammen rantaan. Patsaan vieressä oli komea liljapuska, jonka suojaan he jäivät. Heillä oli esteetön näkymä entisen pankinjohtajan kuistille, mutta ketään ei liikkunut talon ulkopuolella, paitsi he. Elisa ei voinut katsoa Maritaa, sillä hän olisi alkanut taas nauraa kommandopipon suuaukosta näkyvää ruususuuta.

– Sun persvako vilkkuu, Marita kuiskasi.

– Antaa vilkkua. Vihellä, jos näet liikettä.

– Ai siellä persvaossa?

– Ei saa naurattaa.

Elisa sulki silmänsä. Hetken hän ajatteli, että jos vaan voisi, hän jäisi tähän vain nukkumaan. Olisiko se väärin ketään kohtaan? Jos nukahtaisi toisen nurmikolle? Kommandopipo päässä?

Ei hän pystyisi nukkumaan. Korvissa soi ja suonissa suhisi. Sydän hakkasi nyt: Kip-si-pat-sas-kip-si-pat-sas. Hän ryömi matalana patsaan luokse. Siinä kohdassa hän oli suojaton, kukkapuskat tai pensaat eivät peittäneet häntä mistään suunnasta. Patsas ei ollut pultattu jalustaansa, vaan se oli samaa valua koko hoito. Jalusta oli upotettu maahan, ja ruoho oli kasvanut sen ympärille.

Elisa kaivoi jakoavaimella maata jalustan ympäriltä. Puutarhahara olisi ollut parempi, tai pistolapio. Adonis katseli ylimielinen hymy huulillaan Elisan touhuja. Elisa pani merkille, että vaikka miehellä oli komeat hauikset ja syvät vatsalihakset priimakunnossa, hänellä oli aika mitätön etuvarustus.

– Sinulla ei ole mitään syytä olla noin ylimielinen, Elisa kuiskasi patsaalle.

Loput ruohot Elisa joutui kaivamaan käsin puutarhahansikkaillaan, joita hän ei olisi halunnut sotkea multaan. Viimein patsas oli irti maaperästä ja valmis lähtemään kenen tahansa matkaan, joka sormea koukistaisi.

Silloin Marita vihelsi. Matalasti ja vaimeasti kuin tuuli olisi puhaltanut. Elisa nosti katseensa ja näki, että talon isäntä oli tullut kuistille. Hän seisoi kylpytakin liepeet auki ja tuuletteli itseään. Miehen vatsakumpu oli hiestä märkä, ja höyry nousi hänen kiiltävältä iholtaan. Elisa painautui litteäksi patsaan taakse. Hän joutui pitämään Adonista käsin pystyssä, että se olisi suojannut häntä eikä kaatunut ennen aikojaan kumoon.

Elisa kuuli helposti tunnistettavan äänen. Entinen pankinjohtaja avasi saunakaljan. Hän hörsi sitä kuuluvasti pulputtaen ja nautinnosta ähkien.

Elisa kuuli rapinaa Maritan suunnasta. Marita ryömi lähemmäs. Elisa ilmehti kasvoillaan, että Marita olisi paikoillaan. Siitä ei ollut kuin muutama yö, kun Elisa oli nähnyt pihamaallaan siilin. Se oli lyllertänyt iltahämärissä aivan soranvärisenä, mutta kun se oli havainnut Elisan, se oli jämähtänyt liikkumattomaksi. Se oli työntänyt päänsä puutarhakeinun alle piiloon ja uskonut olevansa näkymätön. Melkein se olikin, kunhan se ei liikkunut. Silmä erotti paremmin liikkeen kuin muodon.

– Jätä se patsas siihen, nyt juostaan, Marita kuiskasi.

Elisa pudisti päätään.

Pankinjohtaja tömisteli kuistillaan. Hän hyppeli yhdellä jalalla saadakseen vedet korvastaan. Elisaa alkoi naurattaa, ja häneltä pääsi pyrskähdys. Sen hän pystyi vielä pidättämään, mutta sitten häneltä repesi isompi nauru.

Sen äänen pankinjohtaja kuuli. Elisa katseli miestä hetken lamaantuneena kommandopipon suojasta. Miehen ällistys vaihtui tyrmistykseksi. Hän kohensi vielä höyrystyneitä silmälasejaan, ennen kuin suostui uskomaan näkemäänsä: hänen pihallaan oli kaksi kommandopipoista ihmistä. Kaljatölkki putosi hänen kädestään kuistille.

– Mitä ihmettä? Eeva, tule tänne ja äkkiä, pankinjohtaja huusi vaimolleen.

Marita ja Elisa saivat jalat alleen. Adonis kopsahti nokalleen nurmikolle ja jäi siihen. Elisa sai juuri ja juuri napatuksi repun matkaansa. Sitten he juoksivat. Voi kristus, kuinka kovaa he juoksivat. Heidän olisi pitänyt käydä useammin lenkillä, ajatteli Elisa. Heidän olisi pitänyt treenata ainakin vuosi eikä vain kahta kertaa.

Polveen otti ja kylkeen pisti. Elisa toivoi, ettei reisilihas revähtäisi, silloin olisi hänen juoksunsa juostu. Hän nousi Maritan rinnalle. Marita oli aivan punainen kasvoiltaan. Edessä oli tietyömaa, ja katu oli kaivettu puoleksi auki.

– Juostaan tuonne, Elisa hönkäisi ja ohjasi Maritan työmaakopin taakse.

Elisa avasi repun suun ja alkoi tempoa maastopukua yltään. Marita teki saman homman. Heillä oli alla juoksutrikoot ja pitkähihaiset puserot, Maritalla punainen, Elisalla valkea. Takki oli helppo pudottaa pois, samoin pipo ja hanskat. Niissä ei mennyt kuin viisi sekuntia. Housut piti keplotella lenkkareiden lahkeiden yli. Sekunnit kuluivat. Elisan lahkeet olivat väljät, mutta Maritan collegehousut piti kiskoa pois istualtaan. Elisa auttoi Maritaa, ja viimein housut irtosivat. Vaatteet hän sulloi reppuun ja tunki repun tyhjään viemäriputkeen, jota ei ollut vielä asennettu maahan. Tähän kaikkeen oli kulunut ainoastaan kaksikymmentäviisi sekuntia.

Sitten he palasivat tielle ja kääntyivät kävelemään kohti pankinjohtajan taloa. Rouvat olivat aivan tavallisella iltakävelyllä. Vähän myöhään tosin, mutta kukapa sitä nyt kesällä kovin aikaisin menisi nukkumaan. Vähän punakoina kenties, mutta niinhän kunnon lenkillä pitää tullakin väriä naamaan ja hikeä pintaan.

Siinä samassa pankinjohtaja juoksi tienristeyksestä heitä vastaan. Edelleen kylpytakissa, mutta tohvelit hän oli hakenut jalkaansa. Sen vuoksi he olivat ehtineet vaihtaa vaatteet. Hän kietoi takkinsa kiinni vasta naisten kohdalla, mutta Elisa ehti tahtomattaan panna merkille, että pankinjohtaja oli patsastaan paremmin varustettu.

– Iltaa, Marita sanoi ja hymyili aurinkoisesti.

– Näittekö te tällä tiellä ketään? Kahta miestä, joilla oli kommandopipot päässään ja maastopuvut? Pankinjohtaja ryöpsäytti puuskan hengästynyttä puhetta heidän päälleen.

– Ei, ei me olla nähty ketään, Marita sanoi ja Elisakin pudisti päätään. Hän ei ollut ihan varma, olisiko hän pystynyt vielä puhumaan.

– Ne yrittivät ryöstää meidät!

Pankinjohtaja uhkui oikeutettua vihaa. Elisa muisti yhtäkkiä, että hänen viemäriputkeen työnnetyssä repussaan oli lätkä, jossa oli hänen nimensä ja osoitteensa. Siltä varalta, että hän kadottaa sen. Ettei mene hyvä reppu hukkaan.

– Kuulin kyllä äsken, kun joku auto lähti ajamaan tuolta viereiseltä kadulta. Se kaasutti aika lujaa, ja ajattelin, että nuoriso siellä kaahaa, Marita sanoi.

– Minäkin muuten ajattelin, että kunpa kukaan jalankulkija ei vain jäisi alle, Elisa todisti.

– Niin, ne oli sellaisia nuoria miehiä. Niitä oli ainakin kaksi, pankinjohtaja vahvisti varman näkö­havaintonsa.

– Etteivät olisi olleet valkeakoskisia? Marita neuvoi avuliaasti.

– Tai pedofiilejä?

Pankinjohtaja vilkaisi levottomasti Maritaa ja näytti siltä, ettei hän ymmärtänyt tämän puheista hölkäsen pöläystä. Maritan tarkoitus harhauttaa miestä oli ilmeisesti onnistunut.

Pankinjohtaja päätti siirtää aivotyön sinne, minne se kuului.

– Minä soitan poliisille. Kiitos avusta.

– Mitä teiltä vietiin?

– En ehtinyt tarkistaa, pankinjohtaja huusi mennessään, kun jo juosta hissutti takaisin kohti kotiaan.

– Meillä on kaksikymmentä minuuttia aikaa, Marita sanoi.

– Aikaisemmin ei poliisit tänne tule, kun kaikki lähiseudun poliisiasemat on suljettu ja liikkuvat tulee Valkeakoskelta asti.

Elisa haki reppunsa viemäriputkesta ja he kävelivät autolle. Hän heitti repun takapenkille ja lähti aivan rauhallisesti ajamaan.

Marita neuvoi hänelle tien joitakin ihmeellisiä kärrypolkuja pitkin rannan kautta Elisan kotitielle. Sellaista reittiä ei olisi osannut muut kuin syntyperäiset asukkaat, eli eivät varmasti valkeakoskiset poliisitkaan. Pian he istuivat puutarhakeinussa oluttölkit käsissään ja kuulivat hälytysajoneuvon sireenin soivan asvalttitiellä metsän takana.

– Voi jumalauta, pankinjohtajan takia soitetaan sireeneitä. Ei tavallisen kansan vuoksi olisi noin kiire, Marita noitui.

– Mitä veikkaat, pistääköhän pankinjohtaja vakuutusyhtiöön pitkän listan heidän tontiltaan varastetuista tavaroista? Elisa arveli.

Marita nauroi.

– Sen kun pääsisi näkemään! Kumpi onkaan pahempi rikos, puutarhapatsaan kaataminen vai vakuutuspetos?

Elisa kulautti kaljansa loppuun.

– Tuskin se patsas meni edes rikki.

Naiset istuivat hetken hiljaa ja lepuuttivat hermojaan. Jännitystä oli ollut yllin kyllin, adrenaliini vain kohisi Elisan veressä.

– Jännä juttu tuo äskeinen. Vaikka ihminen näkee naisen, naisen muotoisen naisen, hän uskoo, että se on nuori mies, jos sillä naisella on päällään maastopuku ja kommandopipo. Kun niitä yleensä käyttävät vain miehet.

– No se ukko oli vanha horisko ja sen rillit oli huurussa.

– Niin kai sitten. Mutta oikeasti, jos me oltaisiin jääty kiinni... Marita aloitti.

– No me ei jääty kiinni.

– Tarkoitan vaan, että ei meidän kannata kiinnittää enää yhtään enempää huomiota itseemme. Meinaan, ettei meitä osattaisi epäillä sittenkään, kun teemme sen oikean ryöstön.

Kun. Marita sanoi: ”sittenkään kun”. Ei ”sitten jos”. Ja Elisa kun oli jo ehtinyt ajatella, että hänelle taisi riittää tämän lajin jännitys. Että seuraavalla kerralla, kun hän kaipaa elämäänsä kiihkoa, hän voisi koettaa, kuinka hänen käy Bubble Shooterissa: saako hän kaikki kuplat rikotuksi ja vai putoavatko ne laatikon pohjaan.

– Että eivätköhän nämä kerrat nyt riitä harjoitteluksi, Marita tokaisi.

Elisa nyökkäsi. Kyllä riittivät.

– Parasta muuten olisi naamioitua mieheksi, Elisa kuuli itsensä sanovan.

– Sitoa rinnat, pistää villapaitoja takin alle, maihinnousukengät, maskeerata parransänki. Ja näyttää sitä lappua, ettei ääni paljasta naiseksi. Kirjoittaa lappuun hoonolla soomella sanat. Murahtaa joku venäjänkielinen huudahdus?

Marita alkoi nauraa.

– Ai ettei käyttäisikään siinä lapussa paikallista murretta? Ettei kirjoitettaisi että: Tää olis sitten niin ku ryästö? Että nää ny ryästäis teitin pankin? Johon pankkineiti voisi sanoa, että ”eisevväliä”.

– Ja se lappu olisi jommallekummalle tullut kirjekuori, jonka takapuolella lukisi nimi ja koko osoite. Säästösyistä.

Molemmat naiset nauroivat. Helpottuneena, kun he saivat edelleen istuskella keinussaan. Vapaina kuin taivaan linnut. Mutta nälkä kasvoi syödessä.

Puolen tunnin kuluttua Marita lähti kävellen kotiinsa. Elisa lainasi hänelle kävelysauvoja. Valepuku oli kerrassaan täydellinen.

Kun Marita oli mennyt, Elisalla oli vaikeuksia saada unta. Hän pyöri hetken sängyssä, mutta nousi sitten ylös ja alkoi lukea netistä juttuja kuuluisista ryöstäjistä.

Ensimmäisenä hänelle tulivat mieleen neuvostovirolaiset loikkarit Raivo Roosna ja Alex Lepajõe. Vaikka he eivät pankkia ryöstäneetkään, vaan kultasepänliikkeen, heidän jäljiltään jäi kateisiin 1,4 miljoonan markan arvoinen saalis koruja ja kelloja. Heidän vaiheitaan oli kuvattu netissä niin tarkkaan, että tapauksesta löytyi suorastaan hellyttäviä yksityiskohtia. Kun heitä tultiin pidättämään kolmen päivän kuluttua ryöstöstä eräästä asunnosta Caloniuksenkadulta poliisien suurella joukkorynnäköllä, ryöstäjät olivat antautuneet yllätettyinä tekemättä vastarintaa. Ainoa, joka oli pistänyt poliiseille hanttiin, oli ollut pieni kissanpentu, joka oli roikkunut hampaillaan jokaisen lähelle tulevan poliisin lahkeessa.

Elisa ajatteli, että ajat olivat muuttuneet vuodesta 1984. Nyt poliiseja varmaan koulutettiin vastaavassa tilanteessa potkaisemaan häiriöntuottaja pois ja keskittymään olennaiseen. Tuolloin jokainen poliisi oli – samalla kun oli osoittanut rynnäkkökiväärillä vaaralliseksi tiedettyä ryöstäjää – koettanut varovasti irrottaa leikkimään riehaantunutta pikkukattia lahkeestaan. Eivätkä poliisit enää menisi pidättämään ketään ryöstäjää lahkeellisissa housuissa solmio kaulassa, vaan iskuryhmällä olisi maihinnousukengät, luotiliivit ja pleksillä varustettu kypärä jenkkimalliin.

Elisa yritti mennä nukkumaan ajatus leikkisästä kissanpennusta mielessään. Se oli mukavampi mielikuva kuin se, että pankinjohtaja olisi saanut heidät kiinni ja mylvinyt heille kuin raivo härkä. Että Eeva-rouva olisi katsonut heitä ihmeissään, silmät pyöreiksi laajenneina. Että poliisit olisivat tulleet pidättämään, ja paikallislehden reportteri olisi tullut tekemään juttua pidätyksestä ja patsasryöstöstä. Viimeistään seuraavalla viikolla koko kylä olisi tiennyt, keistä rouvista oli kyse. Heidän kunniallinen ja nuhteeton maineensa, johon koko pankkiryöstön onnistuminen voisi ainoastaan perustua, olisi ollut iäksi mennyttä.

Aamulla Elisa heräsi siihen, että hänen ovikelloaan soitettiin. Sitä rimputettiin pitkään ja hartaasti, vaativasti ja lopulta suorastaan kiukkuisesti. Hän raotti verhoa ja katsoi, kuka portailla seisoi. Risto Rounala liikehti levottomasti hänen portaillaan.

Pukeutuneena univormuunsa.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Rosvorouvat osa 3

Rosvorouvat osa 2

Rosvorouvat osa 1

Päivi Alasalmi

on työskennellyt kirjailijana 27 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja ja tietoteoksia. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Syksyllä 2015 häneltä ilmestyy Pajulinnun huuto (Gummerus), joka on 1500-luvun Inariin sijoittuva historiallinen romaani.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.