Anna on lupauksensa mukaan tehnyt Ollille tähtikartan ja tulee nyt kertomaan Ollille tämän elämästä. Paikalla on myös Ollin äiti, joka ilahtuu Annasta mutta jokin tähtikartassa saa hänet häkeltymään.

”Äiti, anna olla”, Olli esteli, mutta äiti oli saanut päähänsä, että jääkaapin taus piti imuroida ja se piti ehdottomasti tehdä juuri nyt.

”Sinne kertyy pölyä, ja se voi syttyä palamaan”, äiti touhotti etsien eteisen kaapista Ollin vanhaa ja järjettömän kovaa meteliä pitävää imuria. ”Pölypussikin repeämispisteessä, onko sinulla niitä, niin vaihtaisin?”

”On kai, jossain hyllyllä. Kai.”

”Täällä on mutta tyhjä laatikko”, äiti sanoi ja heilutti Rainbow’n sinistä mikrokuitupölypussilaatikkoa. ”Ja miksi tämäkin on pitänyt jättää tuonne kaappiin, kun se on kerran tyhjä?”

Itse asiassa oli mennyt melkein viikko, eikä Olli ollut juuri ajatellut exäänsä.

Olli kohautti olkiaan. Elina oli ollut se, joka oli imuroinut (ja vaihtanut pölypussit) sekä pessyt pyykit, Ollin homma oli ollut vessan pesu ja tiskaus, kun taas ruuanlaitto ja kaupassakäynti oli yleensä hoidettu yhdessä.

Mutta se siitä. Tämän enempää hän ei Elinaa ajatellut. Itse asiassa oli mennyt melkein viikko, eikä Olli ollut juuri ajatellut exäänsä, tuuletuksen paikka – melkein.

Äiti ruttasi pakkauksen ja kysyi, mihin Olli heitti pahvit.

”Johonkin, laita vaikka siihen tiskipöydälle.”

”Ja nyt, herraseni, siirrähän sitä jääkaappia. Minä luuttuan lattian ja pyyhin rätillä, kun kerran lupasin.”

”Mikä ihmeen siivousvimma sulla on?”

”Tämäkin homma pitää joskus tehdä, siivota kaappien aluset ja semmoiset paikat, joihin ei ole ihan helppo päästä.”

Olli mietti, oliko tässä nyt jotain sellaista symboliikkaa, mitä hän ei ymmärtänyt. Oliko tämä jokin äidin vertauskuvallinen ”lopullisesti irti Elinasta” -puhdistusoperaatio, vai oliko äiti vain niin kyllästynyt omaan elämäänsä, että kaipasi kipeästi jotain uutta tekemistä eikä keksinyt muuta kuin poikansa asunnon siivoaminen?

Kun jääkaappi jökötti keskellä keittiön lattiaa, äiti haki harjan ja kihvelin ja alkoi lakaista ja näytti Ollille voitonriemuisesti rikkalapiolla lepäävää saalista – leivänmuruja, kuivuneita makaroneja, kahvinporoja ja pienen kissan kokoista pölykasaa. ”Ai ettei ollut tarpeen, vai?” äiti kysyi ja kippasi läjän roskiin. ”Nyt sen voisi vielä mopata tuon lattian...” hän yritti, mutta Olli työnsi jo Rosenlewiä paikoilleen: ”Höösäys riittää nyt. Kerätköön pölyä taas ainakin toiset kymmenkunta vuotta.”

”Siivottaisiin se nyt kunnolla, kun kerran aloitettiin”, äiti yritti, mutta Olli jo saanut Rosenlewin takaisin koloonsa.

”Hyvä on”, äiti nosti kätensä. ”Ei tupata jos ei tykätä.”

Olli ajatteli, että äidin elämän täytyi olla todella, siis toodella yksitoikkoista, jos tämä tosiaankin haki vaihtelua päiviinsä niin, että tuli siivoamaan poikansa kämppää.

Oven takana oli Anna hassussa violetissa tunikassa, jossa oli valkoisia pilviä ja kaulassa krumeluuri helmikoru.

Vaikka tavallaan sen ymmärsi. Äiti ja isä eivät käyneet ikinä missään, heillä ei ollut oikeastaan edes ystäviä, ja heidän pääasiallinen harrastuksensa oli television katsominen. Eikä isästä tainnut olla minkäänlaiseksi juttuseuraksi, äidille olisi ollut enemmän iloa vaikka koirasta. Tai hamsterista. Tai rehevästä huonekasvista. Vaikka olihan heillä tietenkin Inkku.

Olli oli sanomaisillaan äidille, että jos tällä oli tekemisen puute, niin ainahan hän saattoi mennä vaikka jumppaan elokuviin, uimahalliin tai edes kirjastoon, kun ovikello soi.

”Ai onko sulle tulossa vieras?” äiti pesi altaassa luutua.

”Ei, ellei sitten Jyri. Vai olisiko lehtikauppias?”

Oven takana oli Anna hassussa violetissa tunikassa, jossa oli valkoisia pilviä ja kaulassa krumeluuri helmikoru. ”Moi Olli! Mä innostuin tästä sun astrokartasta niin, että tein sen eilen töitten jälkeen, ja imurin ääni paljasti, että täällä ollaan kotona, joten ajattelin tuoda sen saman tien”, Anna heilutteli kädessään olevaa paperia ja työntyi sisään.

”Ja kukas se tämä viehättävä nuori neiti on?”

”Ai se.” Olli oli ollut viikolla Annan apuna muutossa ja sattunut löytämään tämän astrologisten hörhökirjojen välistä tähtikartan. Kohtaus oli muuttunut sanaharkaksi, ja Olli oli antanut Annalle luvan tehdä hänelle tähtikartan, mutta nyt hän jo katui hölmöltä tuntuvaa päätöstä. ”Kun meillä on täällä on oikeastaan siivoussessio ja...”

”No mutta hei!” äiti ilmestyi eteiseen kuivaillen käsiään. ”Ja kukas se tämä viehättävä nuori neiti on?”

”Anna seinän takaa”, Olli esitteli. ”Kerroinhan mä sulle, että siihen tuli uusi asukas.”

”Anna”, tämä sanoi ja ojensi kätensä.

”Marketta. Muutitko sinä tänne opiskelemaan?”

”Ei kun mä aloitin työt ystäväni vanhantavaranpuodissa tuossa käsityökorttelissa.”

”Ai siinä Hillariinassa? Minä kävin siellä, mitä, ehkä kuukausi sitten ja katsoin, että myyjä on aika viimeisillään.”

”Joo Annukka on mun serkkuni, ja sen laskettu aika on mennyt jo parilla päivällä yli, eli lähtö sairaalaan tulee hetkenä minä hyvänsä”, Anna kertoi.

”Voi se Hillariina on tosi kiva pieni kauppa, elämys jo itsessään.”

”Tervetuloa vain ostoksille, mä olen siellä nyt joka päivä tiskin takana paitsi sunnuntaisin. Näin lauantainakin puoti on auki kahteen, juuri äsken sieltä vasta tulin ja mukavasti oli ihmisiä liikenteessä. Ja meidän valikoimakin on kivasti kasvanut, juuri saatiin eräältä paikalliselta kuvataiteilijalta myyntiin pari upeaa taulua”, Anna laverteli.

”Niin ihmiset aloittelevatkin jo pikkuhiljaa jouluostoksia…”

”Ja kun ei se hänen tyttöystävänsäkään ollut niin kovin innokas kotitalousihminen…”

”Mutta siis mulla olisi ollut Ollille tämä sen… tuota yksi kartta, jonka mä sille eilen illalla tulostin. Mutta jos mä tulen takaisin vaikka huomenissa…”

”Ei ei, me vain vähän tässä siivoilimme Ollin keittiötä. Pyyhimme jääkaapin taustan, kun minä hoksasin, ettei Olli ollut varmaan ikinä siivonnut sitä ja kuitenkin asunut tässä kohta kuusi vuotta, ja kun ei se hänen tyttöystävänsäkään ollut niin kovin innokas kotitalousihminen…”, äiti jaaritteli ja vilkaisi anteeksipyytävästi Ollia. ”Niin kun mun yhden ystävän, yhden Sirkan siskolla jääkaapin taus oli ollut täynnä pölyä, joka oli syttynyt palamaan ja ollut polttaa koko asunnon, niin ajattelin, ettei Ollikaan varmaan ole koskaan sitä imuroinut, niin sillä me vain tässä…”

”Voi kamala”, Anna keskeytti epämääräiseksi muuttuneen monologin. ”Pitääkin heti tehdä sama tuolla seinän takana.”

”Mutta siis tule sisään vain”, äiti touhusi. ”Mikä kartta se on? Oletko sä Olli suunnittelemassa jotain reissua? Mulle sä et ole kertonutkaan…”

”Eikä kun… Se on semmoinen.” Olli ei saanut sanottua astrologinen kartta. Sanat eivät suostuneet tulemaan ulos hänen suustaan.

”Tämä on vähän erilainen kartta kuin mitä sä Marketta ehkä ajattelet”, Anna täsmensi. ”Tämä on Ollin syntymähetken mukaan tehty tähtikartta.”

”Vai semmoinen. Kuulostaapa… kuulostaapa…”

”Tämä on vähän kuin aikuisten leikkiä, josta voi myös saada vähän suuntaviivoja elämään.”

”Erikoiselta?” Anna tarjosi. ”Mutta ei tähän tarvitse vakavasti suhtautua, tämä on vähän kuin aikuisten leikkiä, josta voi myös saada vähän suuntaviivoja elämään. Jos haluaa”, Anna lisäsi.

”Tätä varten Olli siis kysyi minulta tarkkaa syntymäaikaansa. Minä mietinkin, että mitä se sitä kyselee.”

Koska äiti halusi ehdottomasti jäädä kuulemaan Annan tulkintaa ja koska Olli ei uskonut pätkääkään siihen, mitä oli tuleva, hänellä oli ihan sama, vaikka äiti jäikin kuulolle, joten he istuivat kolmisin hänen punaiseksi maalatun keittiönpöytänsä ääreen.

”Kartan voi tehdä ihan ilmaiseksi netissä, tää on astro.comin sivuilta tulostettu, ja se on siis kuva taivaankannelta Ollin syntymähetkellä, tsekkaatko Olli vielä, että päivämäärä ja kellonaika on oikein?” Anna tarkisti.

”Juu, näyttävät olevan”, äiti ehätti sanomaan, ja Olli pelkäsi, että tämä jaarittelisi perään jonkin nolon ja pitkäpiimäisen synnytysmuiston. Mutta Anna jatkoi heti: ”Tähtikartta jaetaan siis kahteentoista huoneeseen, joista jokainen kuvaa jotain tiettyä elämänaluetta. Niihin liittyy paljonkin symboliikkaa, mutta noin yleisesti ensimmäinen huone liittyy minäkuvaan ja itsetuntoon, toinen omistamiseen ja omaisuuteen ja kolmas viestintään ja yhteyteen toisten kanssa, neljäs taas liittyy kotiin, viides luovuuteen, kuudes arkeen ja seitsemäs parisuhteeseen…”, Anna luetteli läpi huoneiden symboliikan, ja äiti keskeytti hänet heti kysymällä, mitä se tarkoitti, että jossain huoneessa oli paljon merkkejä.

”Merkit viittaavat planeettoihin, eli esimerkiksi Ollin kartalla niitä on paljon neljännessä, perhe-elämän huoneessa, mistä voi päätellä, että perheellä on Ollille elämässä tärkeä rooli.”

”Voi älä sano noin! Kun en toivo mitään niin kuin lapsenlapsia.”

”Ai kun ihanaa”, äiti sanoi, ja Anna kiiruhti heti tarkentamaan, että planeettasuma neljännessä saattoi viitata myös lapsuudenperheeseen.

”Voi älä sano noin! Kun en toivo mitään niin kuin lapsenlapsia.”

”Varmaan niitäkin vielä joku päivä ilmaantuu”, Anna myönteli diplomaattisesti.

”Mikä se oli se parisuhteen huone, seitsemäskö?” äiti tarkisti.

”Jep, ja siellä on itse asiassa varsinainen hertta ässä eli rakkauden planeetta Venus. Siis jossain vaiheessa Sen Ihanan Oikean pitäisi osua kohdalle ja liitosta tulla suurenmoinen, niin sadulta kuin tämä varmaan kuulostaakin.”

”Ai kun ihanaa”, äiti huokaisi, ja Olli mietti, olivatko Anna ja äiti tosissaan. Uskoivatko he ihan oikeasti, että tähtien asennolla ihmisen syntymähetkellä oli jotain väliä? Että Venuksen sijainti määritti hänen tulevan rakkauselämänsä? Eli jos hän olisi syntynyt vaikka pari päivää myöhemmin tai aivan eri puolella maailmaa, hänen elämänsä oli radikaalisti toisenlaista? Tai siis varmasti se olisikin, jos hän olisi syntynyt jossain Tshetsheniassa tai vaikka Kuubassa, mutta syyt olisivat kyllä aivan muualla kuin tähdissä.

”En ole kovin monelle tätä kertonut, mutta minäkin olen kerran käynyt astrologilla”, äiti paljasti.

”Sinäkin?! Astrologilla?” Olli ällistyi.

”Sinäkin?! Astrologilla?” Olli ällistyi.

”Siitä on jo muutama vuosi, isäsi oli juuri jäämässä eläkkeelle ja aika ahdistunut siitä ja minua huolestutti, että miten se selviää, kun työ on aina ollut sille niin tärkeää. Ja muutenkin”, äiti piti tauon ja taivutteli sanomalehden kulmaa. ”Se oli niihin aikoihin kireä eikä saanut kovin hyvin nukuttua, niin kun en enää muuta keksinyt, kokeilin sitten astrologiaa, mutta en minä sitä Eskolle tietenkään kertonut.”

”Oliko siitä hyötyä?” Anna kysyi.

”Tiedä häntä. Mutta ainakin minä sain vähän uutta mietittävää.”

Olli oli aina ajatellut, että äiti ja isä elivät elämäänsä kuin multaan istutetut tulppaanit, turhia miettimättä, vaihtoehtoja puntaroimatta tai pohtimatta, olisivatko voineet elää jotenkin toisin tai tehdä toisenlaisia valintoja tai varsinkaan sitä, olivatko he pariskuntana onnellisia. Se kuulostaa hänen itsereflektio-ikäluokkansa touhulta. He olivat ajattelijoita siinä missä heidän vanhempansa oli tekijöitä.

”Jos sä Marketta haluat, niin mä voin tehdä sullekin kartan. Voidaan kattoa, mitä se lupailee lähitulevaisuudessa.”

”Ai pystyykö siitä ennustamaankin?”

”Mä vierastan sitä sanaa: ennustaminen kuulostaa sirkustouhulta. Mutta tavallaan voi, jos katsotaan tulevat planeettaohitukset ja kuunpaluukartat ja muut, niistä voi tutkailla yksityiskohtaisemmin juuri jotain tiettyä elämänaluetta.”

”Onpa jännittävää.”

”Sitähän se on, kun ensin oppii tuntemaan symboliikan.”

”Kun kävin tässä yksi päivä kirjastossa, niin huomasin uutuushyllyllä kirjan, jossa oli kuva yötaivaalta ja kohdussa olevasta sikiöstä ja kalliosta ja otsikko meni jotenkin niin, että Mikä meitä ja tähtiä yhdistää? Kirja vaikutti ainakin kannen perusteella hurjan mielenkiintoiselta ja ajattelin lainata sen, mutta kun tulin tiskille, sepä ei enää ollutkaan hyllyssä.”

Voi hyvää päivää, Olli ajatteli. Mutta positiivista sentään, että äiti oli käynyt kirjastossa.

”Tuo onkin kiehtova kysymys, että mikä se ihmisen ja planeettojen välinen yhteys on.” Sitten Anna palasi karttaan: ”Tätä siis tulkitaan niin, että katsotaan tärkeimpien planeettojen auringon ja kuun sekä nousumerkin hallitsija. Ja Olli, sun Aurinkosi on vesimiehen merkin alussa eli olet todella vahva vesimies, sosiaalinen ihminen, mutta erakkopiirteitä löytyy myös. Siis toisaalta vesimies on sosiaalinen ja viihtyy ihmisten parissa, mutta kääntöpuolena tähän merkkiin liittyy taipumus vetäytyä yksinäisyyteen.”

”Että on sosiaalinen mutta viihtyy myös yksin, hmm…”, Olli kertasi. ”Aika tiukkaa analyysia.”

”No siis vesimiehen pitää elää tässä todellisuudessa eikä omassa päässään, niin kiehtova paikka kuin se Väinämöisineen ja muine hahmoineen varmasti onkin”, Anna kuittasi ja nousi ottamaan vettä.

”Voisi sanoa että näennäisen coolin pinnan alla kuohuvat todella syvät vedet.”

”Jos näin äitinä saa sanoa, niin tuossa on paljon perää. Jo tarhassakin Olli oli semmoinen, että yhtenä päivänä se saattoi halata kaikki tarhakaverit ja pussailla tyttöjä ja toisena se halusi vain nyhjöttää yksin leikkimässä legoilla eikä edes suostunut puhumaan kenellekään. Enkä tiedä, onko Olli kertonut, mutta viime talvenahan hänellä oli pienimuotoinen…”, äiti huomasi laverrelleensa ja vaikeni.

Anna sivuutti äidin vihjauksen, laski vesilasin altaaseen ja jatkoi: ”Ollin nousumerkki on sitten Kauriin tähtikuviossa, eli työminä korostuu voimakkaasti, sillä kauris ei turhia tunteile. Mutta kun Kuu kuitenkin osuu vaa’an ja skorpparin merkin rajalle, skorpparin puolelle siis, niin voisi sanoa että näennäisen coolin pinnan alla kuohuvat todella syvät vedet.”

”Nappiin menee”, äiti säesti. Anna jatkoi analyysiaan äidin nyökytellessä mukana, ja Olli oli kuuntelevinaan vaikka vilkuilikin kelloa miettien, ehtisikö vielä tänä iltana kirjoittaa artikkeliaan ja ehkä jopa käydä salilla ennen baariin lähtöä.

Sitten Anna sanoi, että jännä juttu. ”Sullahan ei Olli ole sisaruksia, mutta kolmas huone, jota pidetään sisarusten huoneena on aika mielenkiintoinen. Siis täällä on sellaisia merkkejä, jotka yleensä viittaavat sisaruuteen ja ihan vahvaankin sisarussuhteeseen.”

Anna nosti kartan ja tutki sitä kuin röntgenhoitaja kuvaa. ”Hm, no joo, salaisuuksien Pluto on kyllä tiukassa yhteydessä tähän ja sotkee tapansa mukaan kuviota”, Anna jatkoi. ”Eikä astrologia ole yksiselitteistä, vaan yhdellä kartalla joku kuvio tarkoittaakin vähän toista kuin toisella. Siis pitää ottaa huomioon kokonaisuus. Eikä tämä kuvio tietenkään välttämättä liity sisaruksiin vaan vaikka serkkuihin tai muihin läheisiin ihmisiin, joita voisi pitää ikään kuin henkisinä sisaruksina.”

”Jos se sisarus tarkoittaakin sua?” Olli ehdotti.

Henkisinä sisaruksina? Olli mietti, oliko Anna sittenkin tupsahtanut hänen seinänsä taa pilven reunalta tai joltain planeetalta, mitä niitä nyt olikaan, Uranuksesta tai Marsista?

”Jos se sisarus tarkoittaakin sua?” Olli ehdotti. ”Että mun elämääni ilmaantuu tässä kolmenkympin hujakoilla henkinen siskopuoli, joka muuttaa jostain toisesta todellisuudesta seinän taa sulostuttamaan mun elämää ja tuo siihen vähän tähtipölyä?”

”Sovitaan vaikka niin, jos se tuntuu osuvalta. Ja te tämän uuden siskopuolen kanssa autatte toisianne esimerkiksi järjestämällä yhdessä kirjoja hyllyyn tai tulkitsemalla tähtikarttoja”, Anna jatkoi.

”Ja kertomalla toisillenne hauskoja satuja”, Olli lisäsi.

”Hei, mä käytin tämän kartan tekoon koko eilisen illan, siis käytännössä koko mun perjantai-illan! Mä en lähtenyt Auran kanssa edes ulos syömään, kun nyhjäsin tän sun kartan parissa puolille öin, niin että jos viitsisit ainakin teeskennellä kiinnostunutta”, Anna kiivaili ja lähetti Ollille suloisen viehkeän murhaavan katseen.

Koska Olli ei halunnut, että keskustelu muuttuisi taas salamasodaksi niin kuin muuttoiltana, hän tarjosi rauhanlippua: ”Okei, Anna, sori, mä arvostan kovasti sun työtäsi mun sielunelämäni eteen. Mitä muuta sä sieltä ihmeellisestä taikapaperistasi näet.

”Ainakin mä voisin kertoa vähän karmallisesta kipupisteestä eli Saturnuksesta ja sen vastinparista eli onnen ja menestyksen planeetasta Jupiterista, joka osuu sun kartalla ysihuoneeseen, mikä on Jupiterille aika mukava sijainti. Viittaa juuri opettamiseen, yliopistoihin, ehkä matkustamiseen ja ylipäänsä kaikenlaisten sekä henkisten että maantieteellisten horisonttien laajenemiseen.”

”Osuu”, äiti sanoi ja nousi pöydästä. ”Mutta mun pitää nyt mennä. Käyn kaupassa ja teen vielä illaksi makaronilaatikon. K-marketissa oli se hyvä naudanpaistijauheliha tarjouksessa, niin haen sitä rasian ja pussin tummia makaroneja, ettei tule ihan pelkkää höttöhiilariruokaa.”

”Hei jos se kartta kiinnostaa, niin ilmoittele, mä teen näitä karttoja mielelläni, aina kun ehdin”, Anna muistutti.

”Kiitos, mä pidän mielessä”, äiti sanoi ja napitti kiivain elein takkiaan. ”Tuletko, Olli, huomenna makaronilaatikolle?”

”Mun pitää varata ainakin vähän aikaa väikkäriartikkelille, mutta jos ehdin, niin joo.”

”Tule jos tulet, kotonahan me ollaan. Ja Anna, oli mukava tavata.”

Ovi kolahti äidin perässä, ja Anna kysyi: ”Jatketaanko?”

”Mikä kiire äidille yhtäkkiä tuli, kun se vaikutti aidosti kiinnostuneelta sun tulkinnoista.”

”Jatketaan vain mutta voisiko vähän kiihdyttää tahtia, pliis?” Olli laski, että jos Anna saisi kartta-analyysin valmiiksi vartissa, hän ehtisi hyvin salille.

”Eli Jupiter lupailee hyvää uran ja kaikenlaisen mielen avartumisen suhteen, kun taas Saturnus kasissa on vähän kinkkisempi juttu.” Anna jäi katsomaan Ollia. ”Hei, kuunteletko sinä?”

”Kuuntelen. Ja mietin, että mikä kiire äidille yhtäkkiä tuli, kun se vaikutti aidosti kiinnostuneelta sun tulkinnoista. Vai pelkäsikö se muka oikeasti, että tarjousjauheliha loppuu?”

Anna silitteli pöydän pintaa. ”Tavallaanhan asia ei mulle kuulu, mutta nyt kun kerran kysyit, niin eikö se ole melko selvää?”

”Melko selvää?”

”Etkö sä huomannut, mitä tapahtui, kun mä kysyin sisaruksista? Siihen asti sun äitis oli puhua pulputtanut ja kertonut omista astrokokemuksistaan ja ties mistä tuttavansa siskon tulipaloista ja sun tarhamuistoista ja yhtäkkiä se lakkasi puhumasta, tempaisi laukun ja lähti.”

”Yritätkö sä nyt vihjata jotain?”

”Mä en väitä, että tähdistä pystyy lukemaan kaiken, mutta mä tunnistan ihmisen, joka kuulee jotain, mitä se ei haluais kuulla. Ja siinä sisarusasiassa oli selvästi jotain, mikä sai sun äitis häkeltymään.”

Siis oliko hänellä Annan mukaan ehkä jossain salainen sisarus.

Baarissa oli ruuhkaa ja huumaava meteli. Olli odotti tiskillä vuoroaan ja mietti, mitä Anna oli hänelle päivällä sanonut – miten tämä oli ollut näkevinään hänen kartallaan erakkoutta, työnarkomaniaa ja intensiivisiä tunteita. Ehkä siinä oli jotain pientä perää, mutta ei tuollaiseen tulkintaan tähtiä tarvittu, vaan Anna olisi pystynyt tekemään sen heidän lyhyen tuttavuutensa perusteella.

Ensinnäkin Anna tiesi, että hän oli pienestä perheestä ja vietti paljon aikaa yksikseen, siitä siis erakkous. Toiseksi hän teki väitöskirjaa, ja eikö se aina kertonut ainakin jonkinasteisesta, ellei nyt työhulluudesta, niin ainakin ihan perusduunaria suuremmasta kiinnostuksesta asioiden vatvomiseen? Ja kolmanneksi hän oli kertonut Annalle, miten erosta toipuminen oli vienyt häneltä käytännössä vuoden – tästä oli helppo vetää se johtopäätös, että tunteet olivat syviä.

Olli tilasi pari Heinekenia. ”Ei tuoppeja, kiitos, pullosta menee.” Hän maksoi oluet ja työntyi tungoksen läpi kohti nurkkapöytää miettien, että eikö jokaisen ihmisen elämässä perheellä ollut suuri rooli? Eikö se pätenyt joka ainoaan karttaan?

Entä sitten se, mitä Anna oli ollut näkevinään hänen sisarushuoneestaan, vai miksi sitä olisi pitänyt nimittää? Siis oliko hänellä Annan mukaan ehkä jossain salainen sisarus, mikä taas olisi tarkoittanut, että jommallakummalla hänen vanhemmistaan oli ollut nuoruuden aikainen suhde? Olli hymähti mielettömälle ajatukselle. Vaikka maailma oli täynnä jos mitä, kaksipäisiä vasikoita ja tyhjästä supervallan johtajakisaan ponnistavia bisnesmiehiä, isänsä tai äitinsä nuoruuden aikaista intohimon leiskausta hän ei pystynyt kuvittelemaan, ei ei. Suomeksi sanottuna Annan karttatulkinta oli tainnut mennä ainakin muutamilta osin onnellisesti jorpakkoon.

Olli löysi Jyrin näpyttelemästä kännykkää ja laski oluet pöytään. He kilauttivat pullojaan.

”No?”

”No mitä?”

”No mitä noin elämään ylipäänsä? Paitsi että maasta nousee vieläkin kaksisataa kiloa rautaa?”

”No mitä no mitä. Väitöskirja etenee kuin tukkirekka.”

Jyrin puhelimeen kilahti viesti. Hän luki sen heti. ”Kati. Sillä on kuumetta, lupasin etten ole koko yötä liesussa vaan tulen silittelemään mamin selkää ja pussailemaa niskaa.”

Kati oli se pinkkiraitatukkainen tyttö, joka oli ollut mukana Ollin ja Elinan ensimmäisessä kohtaamisessa, sukupuolitestissä, ja laittanut Jyrille luun kurkkuun. Kun Jyri oli pohtinut uuni-sanan symbolista yhteyttä naisen genitaaleihin, Kati oli sanonut, että jos Jyri lähestyisi uunisieni kädessään hänen g-pistettään, se symboloisi tälle avaruuslentoa. Se oli tehnyt Jyriin lähtemättömän vaikutuksen.

”Teillä suihkii edelleen hyvin?”

”Umpirakastuneita jo kahdeksatta vuotta.”

”Hatunnosto.” Olli kohotti pulloaan. ”Kerroinko mä sulle siitä uudesta mimmistä, joka muutti viikolla mun seinän taa, siihen Kallen asuntoon?”

”Kyllä sä jotain mainitsit. Annako se oli?”

”Anna. Jännä tapaus. Eläväinen.”

”Eli ei näitä kirjallisuuden klassisia utusilmäisiä Seunalan Annoja?” Jyri kirjallisuudentutkija – ja tätä nykyä paikallisen kirjaston nokkamiehiä – kysyi.

”Ehkä ehkä olisi parempi pitää pientä etäisyyttä tähän tähtinaiseen.”

”Ei. Se on töissä siinä käsityökorttelin vanhantavaranpuodissa, sen serkku omistaa sen. Mutta joo”, Olli otti kulauksen ja pyyhki suutaan, ”siinä mielessä se on kyllä vähän tuonpuoleiseen kallellaan, että se, tuota… tulkitsee tähtien kieltä.”

Jyri jähmettyi paikoilleen ja pullon suu jäi huulille. ”Kuulostaa arveluttavalta. Itse asiassa melkein siltä, että ehkä olisi parempi pitää pientä etäisyyttä tähän tähtinaiseen. Muistatko sä yliopiston englanninkurssilta sen Suvi-Marian? Sen, jolla oli kilpikonna laukussa ja aina hirveä määrä jotain talismaaneja kaulassa?”

Olli muisti hämärästi kymmenen vuoden takaa yliopiston pakollisilta kieliopinnoilta oudon mustasilmäisen tytön, joka oli yhtäkkiä hävinnyt maisemista, ja puhuttiin, että hän oli joutunut paikalliseen pöpilään.

”Anna on toista lajia. Enkä mä niitä sen tähtipuheita ihan vakavasti ottanut, ei kai se itsekään.” Hän nojautui taaksepäin ja risti kätensä pään takana yhteen. ”Vaikka kun sitä miettii, niin siinä sellaisessa uskossa on tavallaan jotain sympaattista, siis että joku uskoo ihan tosissaan, että jos jokin planeetta tekee jotain kulmaa johonkin, niin se sitten todella tarkoittaisi jotain.”

”Olli, Olli. Mies taitaa olla vakavasti rakastumassa, sen verran pehmoisia päästelee nyt suustaan.”

”Ei vaan kun tätä oikein miettii, niin tavallaan siinä astrohommassa on vähän sama idea kuin jossain Kalevalassa, että hyödynnetään vähän symbolikieltä ja herätellään mielikuvitusta.”

”Eikös se nyt ole kuitenkin vähä eri asia?”

”Niin, emmä tiedä, on kai. Ja varmaan tässä on kyse siitäkin, että kun tuo viime vuosi nyt oli mitä oli, kiitos Elinan, niin Annan avulla mä olen ainakin saanut muuta ajateltavaa.”

”Voin olla väärässä, mutta mä olen käsittänyt, että Elina haluaisi palata takaisin yhteen.”

Jyri nojasi olkapäitään polviin ja pyöritteli ranteitaan niin kuin olisi valmistautunut sumopainimatsiin.

”Mä en tiedä, pitäiskö mun sanoa tätä, mutta jotenkin mitä mä olen Katin puheista viime aikoina ymmärtänyt.”

Ollin sydän pamahti kurkkuun. Kati oli ollut opiskeluaikoina Elinan paras ystävä, oli varmaan vieläkin.

”Mä en nyt ole tästä ihan varma, joten älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä. Mutta mä olen ollut Katin puheista ymmärtänyt, että Elina on alkanut tulla vähän katumapäälle sen teidän eron suhteen.”

”Mitä sä yrität nyt sanoa?”

”Voin olla väärässä, mutta mä olen käsittänyt, että Elina haluaisi palata takaisin yhteen.”

Vähän ennen puoltayötä ja pari tuntia sen jälkeen, kun Olli ja Jyri olivat istuneet Vanhan Karhun nurkassa nahkaisilla maitokahvin värisillä nojatuoleilla ja Olli oli nieleskellyt kuulemaansa ja miettinyt, että piti Jyrin kertoa juuri tämä hänelle juuri nyt, nyt kun Elina-kipu oli alkanut vähitellen hellittää, Anna sai puhelun keskussairaalasta, synnytysosaston aulasta.

”Anna!” Aura kiljui luuriin. ”Se saattaa syntyä nyt!!”

”Annukan lapsi!” Anna kiljaisi takaisin ja pomppasi pystyyn niin että hänen sylissään ollut Munron kirja ja irtokarkkipussi putosivat lattialle, ja salmiakkipääkallot, liitulakut ja vanhat autot levisivät sohvan alle.

”Annukka ja Jukka tulivat jotain pari tuntia sitten, Annukka oli vielä vähän aikaa sitten kontillaan tuolla ammeessa ja kiroili kun lappalainen kun sillä oli jumalattomat supistukset, se vannoi että tämä tulee olemaan tasan ainoa mukula, jonka se ikinä synnyttää, voi olisit kuullu! Mutta siis äsken ne kärräsivät sen synnytyssaliin, kun kohtu oli jo sen verran auki. Jukka on siellä eikä kukaan kerro mulle mitään. Ihan sietämätöntä tää odottaminen”, Auran ääni kohosi loppua kohden niin että hän käytännössä huusi viimeiset sanat.

”Mä tulen sinne kanssa!”

”Hei ei sinne tietenkään vierailijoita päästetä.”

Anna harmitteli, ettei hänellä ollut polkupyörää, jolla olisi päässyt nopeammin. Hän kävi Ollin oven takana, mutta tämä ei ollut kotona. Hän ei tiennyt bussiaikatauluja eikä malttanut alkaa etsiä niitä nyt netistä, joten hän päätti kävellä. Tai juosta. Hän vetäisi jalkaansa ensimmäiset käteen osuvat housut ja otti ensimmäisen naulassa olevan takin, joka oli hänen myrkynvihreä lenkkitakkinsa, sai kelvata, ja lähti hölkyttämään sairaalaa kohti. Hän ohitti massiivisen urheilukeskuksen ja kymmenen korttelin kokoisen tehtaan, jonka parkkipaikalla oli näin lauantaiyönäkin autoja, ja sitten hän ohitti risteyksessä olevan uuden näköisen mutta itseään vanhaksi ja alkuperäiseksi mainostavan pubin, hän ohitti huojuen etenevän pariskunnan ja hölkkäsi ylös sairaalaan vievän pitkän ylämäen, kysyi infosta synnytysosastoa eikä malttanut kuunnella vastausta loppuun asti vaan suuntasi hisseille, intuitio vieköön hänet perille.

”Hei ei sinne tietenkään vierailijoita päästetä”, infotiskin mies huusi Annan perään. ”Mutta aulaan saa mennä odottamaan.”

Anna ei kuullut, sillä hän oli jo hississä ja painoi viidettä kerrosta.

Kun hän astui hissistä, Aura juoksi häntä vastaan ja kailotti: ”Annukka ja Jukka saivat just terveen tytön, se syntyi minuutti yli puolenyön eli MUSTA ON TULLUT TÄTI!”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.