Tuskin Anna ja Olli ovat kunnolla edes tutustuneet, kun edessä on ensimmäinen yhteenotto. Olli poistuu ovet paukkuen, mutta Annan sanat jäävät kuitenkin hänen päähänsä pyörimään.

”Sinne menivät”, Anna huikkasi eteisestä.

”Joko tuli ikävä?” Aura kysyi.

”Mitä luulisit? Mä nyt orvoksi vieraaseen kaupunkiin.” Anna tuli auttamaan Auraa astioiden kanssa.

”Paitsi ettei tämä ole sulle vieras kaupunki etkä sä jäänyt yksin, kun minä ja Annukka ollaan täällä”, Aura huomautti.

”Totta. Kirous ja onni on suuri suku. Kaikki ne rakkaat serkut ja sisarukset, jotka auttavat sua muutossa ja käyttävät luovuutta esimerkiksi keksimällä sulle uusia ihastuttavia uusia lempinimiä.”

Anna ja Aura alkoivat luetella:

”Idari niin kuin meidän Alina aina sanoo.”

”Kolmestatoista kuuteentoista mä en ollut Annukalle Aura vaan bimbopösilö tai kurttupillu.”

”Kurttupillu? Aika luovaa, mä olen ollut enimmäkseen vuosisadan ääliöidari ja sekopää.”

”Semiseko.”

”Hevosturpa.”

”Tietysti se perusklassikko ’vittupää’.”

”Ja kuspää, pässiaivo, tahvo.”

”Natsi.”

”Toivottavasti et herkkänä yliopistoihmisenä saa nyt jotain traumoja.”

”Mutta siis Olli, anteeksi,”, Anna kääntyi niin kuin olisi juuri muistanut, että tämäkin nimi oli paikalla. ”Pahoitteluni että sä jouduit varoittamatta keskelle muuttohärdelliä ja meidän irvileukasukua. Toivottavasti et herkkänä yliopistoihmisenä saa nyt jotain traumoja.”

”En mä nyt ihan noin vähästä, ja niin kuin mä sanoin, tälle illalle ei ollut muutakaan. Sitä paitsi ihan metkaa olla tällä puolen seinää, mä en koskaan käynyt täällä, kun Kalle asui tässä.”

”Etkö?” Anna ällistyi. ”Et edes kahvilla?”

”Semmoista se on kuule, Anna pieni, suuressa cityssä”, Aura sanoi. ”Toinen meininki kuin siellä peräpohjolassa.”

”Hei, saanen huomauttaa, että Ylivieska ei ole mitään peräpohjolaa. Jos tarkkoja ollaan, niin Suomen keskipistekin on siellä, jossain Piippolassa kai virallisesti mutta siellä päin kuitenkin, eli oikeastaan Pohjois-Pohjanmaan pitäisi olla Keski-Suomi eikä tämän.”

”Niin ja siis nythän puhutaan, Olli, Suomen maantieteellisestä keskipisteestä”, Aura tarkensi. ”Se taitaa olla osuvasti jollain umpeen kasvaneella pellolla synkkien korpimetsien siimeksessä.”

”Mikä siinä onkin, että ihmiset tykkäävät aina piehtaroida surussa?”

”Mä tiedän Ylivieskasta vain sen viime pääsiäisenä sattuneen kirkkopalon, siitä sauhuttiin pitkään.” Olli toivoi, ettei hänen verbivalintansa kuulostanut rienaavalta.

”Voi se oli hirveä tapaus”, Anna huokasi ja hankasi kaksin käsin päätään niin kuin muisto kirkkopalosta olisi saanut hänen päänsä yhtäkkiä kutiamaan. ”Mun äiti on seurakunnalla töissä eikä se meinannut päästä siitä yli ollenkaan. Mut ja kaikki mun sisarukset on kastettu ja konfirmoitu siinä kirkossa. Vaikka ei me olla mitenkään erityisen uskonnollisia ihmisiä, ei oikeastaan ollenkaan, yksi jumalaton paviaanilauma paremminkin, niin mä ymmärrän silti hyvin, että jotkut tarvitsevat symboleita ja hiljentymisen paikkoja…”

”Mutta oli se ahdistavaakin. Pitkään siellä ei puhuttu mistään muusta kuin siitä. Paikallislehti täynnä kirkkopalojuttuja, ja muistotilaisuuksia oli koko ajan”, Aura lisäsi ja kysyi, missä Anna säilytti mehulinkoaan.

”Mikä siinä onkin, että ihmiset tykkäävät aina piehtaroida surussa?” Anna mietti ja Ollista tuntui jotenkin, että kysymys oli tarkoitettu hänelle.

Ja sitten hän muisti Elinan, tietenkin.

Elina oli jakanut Facebookissa monta viikkoa kirkkopalouutisia ja vaahdonnut siitä, että Suomessa oli riipaisevan vähän vanhoja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia ja ne harvat jäljellä olevatkin poltettiin.

Mutta sitä hän ei Annalle sanonut vaan: ”Sitä mä tavallaan mietin mun väitöskirjassanikin.”

”Ai. Mä olin kuulevinani, että sä sanoit äidille tutkivasi Kalevalaa.”

”Joo niin mä tutkinkin. Just nyt mä yritän miettiä Väinämöisen surun syytä.”

”Väinämöisen surun syytä?” Anna jäi katsomaan Ollia. ”Oo, miten ylevää.”

”Ylevyydestä en tiedä, mutta mun tarkka tutkimuskysymykseni on se, että miksi Väinämöinen menee Ainon kuoltua totaaliseen sekaisin.”

”Anteeksi, mä en tunne kovin hyvin Kalevalaa, joten voitko vähän avata, millä tavalla tämä Väinämöinen menee sekaisin?”

”Ainon hävittyä Väinö velloo meressä, itkee ja päätyy Pohjolaan Louhen hoiviin eikä osaa omin avuin edes kotiin.”

”Ja siis tämä Aino oli…?” Aura kysyi keittiötason alta.

”Ei millään pahalla Olli, mutta tämä suku onkin aina vetänyt puoleensa sekopäitä.”

”Väinämöiselle luvattu puoliso”, Olli tarkensi.

”Eikö vastaus ole aika selvä, jos puoliso on kerran kuollut?” Anna sanoi samalla, kun kurotti jakkaralta kattilaa ylähyllylle.

”Tavallaan joo ja tavallaan ei. Jos tarkkoja ollaan, Kalevalassa Väinämöinen ei käytännössä edes tunne koko Ainoa, että sikäli surun valtavuus on motivoimatonta. Siis jää mysteeriksi”, Olli avasi yliopistoslangia.

”Aaa. Huisin jännittävää, ja joku ihan miettii tuollaista päivät pitkät”, Aura sanoi. ”Ei millään pahalla Olli, mutta tämä suku onkin aina vetänyt puoleensa sekopäitä.”

”Aura!” Anna kiljaisi. ”Älä välitä tuosta, Olli. Ja kun oikeasti, kuulostaa jännältä. Että siinä on nyt jotain, mikä ei aukene ihan kaikille ja ei ilmeisesti vielä sulle itsellesikään, mutta että siinä on… Siinä oikeasti on jotain…” Anna haki oikeita sanoja. ”Hienoa.”

”Anteeksi nyt, jos mä rikon sun illuusion, mutta en mä Kalevalaa mistään varsinaisesti sydämen palosta tutki vaan ihan siksi, että mua pyydettiin mukaan tutkimushankkeeseen, jolla on vakaa, nelivuotinen rahoitus. Ja toiseksi mä olen kyllästynyt ainaisiin sijaisuuspätkiin lukioissa ja yläkoulussa, jossa monen päätavoite tuntuu olevan saada nettiin paras ope ragee -video.”

Sen Olli jätti kertomatta, että viime vuoden tutkimustyö oli myös ollut hänen pelastuksensa Elina-surussa – ainoa syy nousta sängynpohjalta ja laahustaa eteenpäin.

”Huh, voin kuvitella. Kokonainen luokallinen meidän Alinoita, ei ihan helpoin homma. Oikeastaan aikamoinen painajainen.”

”Osaa ne joskus olla ihan symppiksiäkin”, Olli huomautti. ”Ja hei mä olen sitten pahoillani, jos nämä sun padat ja kattilat on täällä hujan hajan, mutta toi laatikko on nyt tyhjä, eli mitä seuraavaksi?”

”Jestas mitä tehokkuutta! Jos sä teet tuolla vauhdilla sitä sun väitöskirjaa, niin siinä ei varmaan kauan nenuli tuhise, ja sut kaapataan johonkin huippuyliopistoon… Mitä näitä nyt on, Yaleen tai Oxfordiin.”

”Joo siellähän suomalaista kansanperinnettä erityisesti tutkitaan.”

”Sillä välin kun tuo tyhjensi koko loodan, mä olen pyörittänyt näitä sun smoothie-kippoja ja taikinakulhoja ja koettanut päättää, että kumminpäin, että panenko mä vihreän tuonne perällä ja jätän punaisen eteen vai toisinpäin”, Aura sanoi ja laski pöydälle vaaleanvihreän ison mukin, jossa luki Forever yours.

”Pidä tauko, rakas ystävä. Ota vaikka intuitio avuksi”, Anna neuvoi. ”Ja koska sä, Olli, olet jo osoittautunut sanasi mittaiseksi urooksi tuon kattilakaapin kanssa, niin mä voisin uskoa sulle nyt sellaisen kunniatehtävän kuin kirjalaatikon purkaminen.”

Olli seurasi Annaa olohuoneeseen ja mietti oliko ”uros” tietoinen kalevalainen Väinämöiseen viittaava heitto vai pelkkää sattumaa. Hän toivoi edellistä.

Olli tiesi olleensa upoksissa Elinalandiassaan.

Mikään olohuoneessa ei enää kertonut siitä, että vielä puoli vuotta sitten asunnossa oli asunut kahdeksankymppinen yksinäinen poikamies. Seinät olivat vaaleankeltaiset, ja päätyseinää peitti värikäs lintukuvioinen tapetti. Sitä vasten oli erivärisillä räsymatoilla tai vastaavilla peitetty sohva ja sivuseinällä pari kirkkaan väristä säkkituolia ja läjä isoja tyynyjä.

”Tämä ei taida olla Kallen jäljiltä?” Olli tarkensi.

”Ei niin. Me tapetoitiin nämä ehkä kuukausi sitten ja maalattiin keittiö, eteinen ja vessa.” Anna puntaroi Ollia katseellaan. ”Mä luulen, että me törmättiin silloin tuossa käytävällä, mutta sinä näytit olevan aika lailla omissa maailmoissasi. Mä sanoin sulle moi, mutta sä et vastannut.”

Olli tiesi olleensa upoksissa Elinalandiassaan, mutta koska hajamielisyys oli aina hyvä panna väitöskirjan piikkiin, hän sanoi: ”Varmaan mietin Väinämöistä.”

”No niin. Tuossa laatikossa on mun toiset aarteeni, lp-levyt, mutta niihin sun ei tartte koskea kiitos vain, mä järjestän ne itte. Mutta siis tässä on kirjoja monta laatikkoa hyvässä epäjärjestyksessä, ja niihin saa koskea. Ja arvostaisin kovasti, jos onnistuisit säilyttämään sen, mutta sinua ei syötetä leijonille, jos yksi opus livahtaa väärään kohtaan, kahdesta en voi enää luvata.”

Olli kyykistyi tutkimaan laatikkoa. ”Siis nyt ei puhuta aakkosjärjestyksestä?”

”Ei vaan värijärjestyksestä. Näyttää paremmalta hyllyssä.”

Ei. Ei Elinaa, hän muistutti itseään ja keskittyi kirjalaatikkoon.

Olli tarttui Linn Ullmanin esikoiseen Ennen unta ja mietti, että se oli ollut yksi Elinankin suosikeista. Elina oli lukenut sen monta kertaa ja nyyhkinyt aina. Tosin heidän viimeisinä yhteisinä vuosinaan Ullman oli vaihtunut sukupuolentutkijoihin, ja siinä sivussa Ollikin oli oppinut paljon Rosi Braidottin ja Adriana Cavareron filosofiasta.

Ei. Ei Elinaa, hän muistutti itseään ja keskittyi kirjalaatikkoon, jossa oli päällimmäisenä lähinnä tummanpuhuvia opuksia, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Doris Lessingin Kultainen muistikirja, Anna Kortelaisen Levoton nainen... Olli ilahtui Annan kirjavalinnoista. Kirjallisuusalan ihmisenä Olli tunsi Munron ja Lessingin, Kortelaisen hän tiesi televisiosta, jostain kulttuuriohjelmasta, jossa tämä pieni linnun näköinen nainen oli ollut Timo Harakan kanssa.

”Sullahan on täällä laatuopuksia.”

”Paitsi etten mä ole niitä lukenut. Mä aloitin kirjojen haalimisen viitisen vuotta sitten, kun mun mummini kuoli. Ainoa, mitä mä siltä perin, oli pari kirjaa, ja ne piti tietysti lukea heti, kun ne oli mummin, ja siitä mun kirjojen keräilyni alkoi. Mutta siis en mä mikään kirjatoukka ole, en tosiaankaan, mutta kirjat liittyy mun mielessäni mummiin ja siksi ne on tavallaan vähän pyhiä”, Anna selitti. ”Tosin ei ihan yhtä pyhiä kuin levyt.”

”Jännä tapa etsiytyä kirjojen maailmaan.”

”Niin, ja kun ne on pirun kalliita, mä olen ostellut niitä enimmäkseen poistomyynneistä ja kirpputoreilta. Mutta mulla on vakaa aikomus käydä kaikki läpi viimeistään eläkkeellä.”

”Sitten kun päätät aloittaa, niin tää Munro on loistava.” Olli tarttui yhteen omista suosikeistaan. ”Mestarillinen arjen kuvaaja, joka löytää draamaa vaikka keittiölampun vaihdosta.”

”En ole lukenut, mutta me käytiin Annukan ja Auran kanssa katsomassa täällä se Almodóvarin uusin elokuva, se.. No mikä se oli.. AURA MIKÄ SE OLI ALMODÓVARIN LEFFA JOKA ME SYKSYLLÄ NÄHTIIN?”

”JULIETA!” keittiöstä huudettiin.

”Niin se, sehän perustui tän Munron novelliin. Satuitko näkemään?”

Ehkä Anna oli huomannut hänen ääneensä livahtaneen patetian.

”Satuin, oli ajatuksella ohjattu ellu”, Olli sanoi. Julietan katsominen oli yksi hänen harvoja viimevuotisia kulttuuritekojaan.

”Tosi taitava ja koskettava juoni. Ja mitä värien käyttöä”, Anna intoili. ”Sekin kohtaus kun tytär lähti sinne retriittiinsä ja punainen auto hävisi metsään ja…”

”Ja rakkaus katosi”, Olli päätti lauseen ja sanoi sen dramaattisemman kuin oli tarkoittanut. Ja pelkäsi paljastaneensa itsensä.

Ehkä Anna oli huomannut hänen ääneensä livahtaneen patetian, vaikka mikään Annan elekielessä ei varsinaisesti kielinyt siitä: Anna peruutti juuri pari askelta taaksepäin, oli kompastua lattialle unohtuneeseen räsymattokääröön ja jäi pää kallellaan arvioimaan hyllyä.

”Onko tuo Kortelainen sittenkin pidempi kuin Kettu?” hän kysyi ja vastasi itse: ”Onhan se.”

Olli mietti, miten jotkut ihmiset aistivat asioita ilman sanoja. Hänestä tuntui, että Anna oli sellainen.

Elinakin oli ollut herkkä, tiennyt heti, jos Ollilla oli ollut töissä hankalaa. Kerran kun hankalassa yläkoulussa oli ollut tiukka päivä, Olli oli joutunut selvittämään pitkään jatkunutta kiusaamistapausta, Elina oli laittanut kotona valmiiksi hyvää ruokaa, kattanut pöydän ja taitellut lautasliinoista jopa origami-tyyliset joutsenet.

Kun Olli oli kysynyt, mistä Elina arvasi, että hän tarvitsi juuri tänään jotain tällaista, Elina oli kuiskannut Ollin korvaan, että hänellä oli päässä toisen ajatuksia ja tunneväreilyä mittaavat anturit.

Joskus Ollista tuntui, että naisilla todella oli sellaiset anturit. Tai ainakin niillä naisilla, jotka hän tunsi.

No niin. Ei enää Elinaa. Piste.

Olli latoi Annan kanssa kirjoja hyllyyn ja kysyi, oliko Anna asunut aina Ylivieskassa.

”Mä kävin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen Kalajoella ja olin välillä lyhyitä jaksoja Oulussa ja täällä töissä Annukan puodissa. Ja sitten mä olin vuoden Ranskassa Välimeren rannalla au pairina. Kaitsin Lunaa ja Maximeä, kolme ja viis, ja siellä mä oivalsin, että haluan käsityöläiseksi.”

”Ai? Et lastenhoitajaksi?”

”Mä olisin voinut istua päivät pitkät katsomassa, kun Dominique valmisti veneitä.”

”No en tod”, Anna puuskahti. ”Sitä lajia mä olen saanut kotoa riittämiin. Au pair -perheen isä oli veneenveistäjä, sillä oli verstas talon takapihalla, ja vaikka se pulju oli aamusta iltaan sinisenään tupakansavusta ja pastiskin siellä lemusi, mä olisin voinut istua päivät pitkät katsomassa, kun Dominique valmisti veneitä, hioi, lakkasi, höyläsi, taivutti ja tervasi. Mun mielestä siinä hiljaisuudessa ja siinä, miten Dominique keskittyi siihen hommaan, oli jotain ihanan rauhoittavaa. Silloin mä tiesin, että mä haluan olla tekemässä jotain samanlaista, jotain missä on sama rauhan ja harmonian aura.”

Ollin oli helppo kuvitella, miksi veneenveistäminen verstaassa oli Annasta paratiisimaista. Hän taas oli lapsena kaivannut lisää elämää ympärilleen, sisaruksia, serkkuja, tätejä ja setiä. Tarhaikäisenä hän oli sepittänyt hoitotädeille saavansa ihan kohta pikkuveljen, ja tädit olivat ihmetelleet, kun äidin vatsa ei ollut alkanut missään vaiheessa pyöristyä. Hän ei ollut koskaan kysynyt vanhemmiltaan, miksi hän oli ainoa lapsi. He vain olivat aina olleet kolmisin ja hän oli tottunut siihen, niin kuin hengitysilmaan ja maan vetovoimaan totutaan.

Sitten Aura ilmestyi oviaukkoon: ”Anna. Mä olen nyt niin suuren haasteen edessä, etten taida selvitä siitä yksin. Anna. Kerro, mihin sä olet ajatellut sijoittaa niin tärkeän vempaimen kuin sauvasekoittimen? Entä – hyvänen aika sentään – vatkaimen?”

”Mä tulen auttamaan naista mäessä. Olli, sä selviät täällä hetken?” Anna tarkisti.

”Kirjallisuustieteen maisteri on nyt hommissa, jotka hallitsee!” Olli vei sormen lippaan kuin sotilas ja jatkoi kirjojen nostelemista. Laatikossa oli muutamia sisustus- ja käsityöaiheisia kirjoja mutta enimmäkseen romaaneja, joista hän tunsi useimmat, Marquezin, Cavaldan ja Woolfin totta kai. Sen sijaan englanninkieliset pokkarit, Clarissa Pinkola Estésin dramaattisen kuuloinen ja näköinen Women Who Run With the Wolves tai Gloria Nayloria Bailey’s Cafe olivat hänelle vieraampia kuten yllättävä, Coretta Scott Kingin kirjoittama Elämäni Marthin Luther Kingin rinnalla. (Takakannessa oli hintalappu 50 senttiä, ehkä se selitti, miksi kirja oli päätynyt Annan laatikkoon.) Hän latoi opuksia hyllyyn ja pani merkille, että ne olivat enimmäkseen naisten kirjoittamia, sattumaa vai sukupuolitiedostavaa valintaako? Hän hätkähti tuttujen nimien, Heli Laaksosen, Carol Shieldsin, Anna-Leena Härkösen ja Helena Lundbergin jälkeen seuraavaa käteen osuvaa opusta – Juhani Nummela: Astrologian käsikirja.

Mitä tämä nyt oli? Oliko Anna tosissaan kiinnostunut astrologiasta, vai oliko hän saanut nämä kirjat joltakulta, ehkä mummovainajaltaan? Tai kaupanpäällisinä joltain kirpputorilta? Ja ihmisillähän nyt oli hyllyissään vaikka mitä, ylioppilaslahjaksi saatuja mietelausekirjoja ja puistattavia rakkausrunokokoelmia, sivistyksen käsikirjoja ja camp-hengessä säilytettyjä nahkaselkäisiä tietosanakirjoja sekä äiteliä elämäntapaoppaita tai teini-iässä maailmaa järisyttäneitä romaaneja, joita ei voinut tunnearvon vuoksi heittää poiskaan ja jotka oli yritetty piilottaa häveliäästi hyllyn nurkkaan.

Yksi hörhökirja hyllyssä saattoi olla sattumaa mutta kaksi tuskin enää.

Mutta sitten Ollin käteen osui toinen saman aihepiirin teos, Raimo A. Nikulan Astrologian ihmiskuva, julkaisijana hämäräperäinen Unio Mystica. Olli käänsi takakannen ja luki:

”Nykyastrologia lähestyy ihmistä kokonaisvaltaisena olentona. Ihmisen tähtikartalla näkyvät arkkityyppiset teemat, hänen ulkoiset olosuhteensa ja valintansa muodostavat kokonaisuuden. Astrologia voi tarjota varsin käyttökelpoisen ja syvällisen välineen, jonka avulla on mahdollista syventää itsetuntemustaan ja pohtia sekä oman elämänsä että toisten elämän teemoja, vahvuuksia ja haasteita…”

Yksi hörhökirja hyllyssä saattoi olla sattumaa mutta kaksi tuskin enää. Keittiöstä kuului naurua, Olli vilkaisi sinne päin ja mietti, kuvitteliko Anna ihan oikeasti, että tähtiin tuijottamalla sai apua omaan elämään? Ajatus oli Ollista yhtä absurdi kuin jos olisi uskonut selvittävänsä kohtalonsa tutkimalla pihan kiviä. Olli muisteli, että Elina oli joskus käyttänyt jossain energiahoidossa ja väittänyt saaneensa hoidosta helpotusta häntä tuolloin piinanneeseen jatkuvaan päänsärkyyn, mikä oli Ollille läheisin kosketus hörhömaailmaan.

Hän selaili kirjaa, jonka välistä putosi paperi. Se oli ilmeisesti jonkinlainen astrologinen ”kartta” tai vastaava, sillä yläkulmassa luki Draconic chart, Anna Aino Eerika Alakulju, born on Su, 1. September 1991 In Ylivieska, Fin, time: 6.38 am, muuta Olli ei näkemästään ymmärtänyt. Tekstin alla oli kahteentoista osaan jaettu ympyrä täynnä astrologisia kuvioita ja eläinradan symboleita, sininen kolmio ja punaisia viivoja ja monenlaisia sykeröitä niin kuin vain harvoille ja valituille avautuvaa salaista koodikieltä.

Hetken Olli tunsi olevansa kuin Tom Hanksin näyttelemä professori Da Vinci -koodissa, paitsi että kartta, jota hän katseli ei ollut avain vatikaanin salattuun sydämeen vaan ilmeisesti Annan sisäiseen maailmaan tai jotain.

Anna tuli keittiöstä, ja Olli työnsi Astrologian ihmiskuvan nopeasti hyllyyn mutta unohti sujauttaa ”draconic chartin” sen väliin, joten Anna löysi hänet kartta kädessään.

”Ai hyvä, mun lohikäärmekartta, mä olenkin etsinyt sitä, siellä laatikossako se oli?” Anna kysyi muina naisina, kuin olisi puhunut kadonneesta proseminaaripaperista tai kuntosaliohjelmasta.

”Joo se putos tuon, tuon astrologisen oppaan välistä.”

”No niin tietenkin, miten mä en tajunnut kattoa sieltä.” Anna otti paperin. ”Nyt mä laitan tän jonnekin, missä se ei huku, vaikka reseptivihkon väliin. Sähän olet melkein tyhjentänyt tämän, mahtavaa! Onko tämä nyt sitä tutkijamaista tehokkuutta?”

”Mä törmäsin astrologiaankin Ranskassa, se oli mun toinen tärkeä löytöni au pair -vuotenani.”

”Epäilemättä.” Olli mietti, miten kysyisi Annalta, uskoiko tämä ihan tosissaan astrologiaan. ”Taitaa olla aikamoista salatiedettä se astrologia?” hän kysyi ja huomasi, ettei voinut edes ääntää sanaa astrologia neutraalin tavallisesti, vaan mukaan ui jotain teennäistä, kuin olisi puhunut laulavista puista.

”Voi ei ollenkaan, se on kuin vieras kieli ja kun alkeet tajuaa, se alkaa avautua, niin kuin joku espanja. Mä törmäsin astrologiaankin Ranskassa, se oli mun toinen tärkeä löytöni au pair -vuotenani. Mä näin perheen äidin Célinen pöydällä astrologisia oppaita, ja kerran, kun se tutki sohvalla oudon näköistä kuviota, mä kysyin, mikä se oli. Céline sanoi, että se on sen syntymähetken tähtikuvio. Mä kiinnostuin tietenkin heti ja kysyin, mistä sellaisen saa, ja Céline sanoi, että netistä. Ja sitten se teki mullekin kartan ja opetti samalla vähän planeettojen ja huoneiden symboliikkaa – miten Aurinko kuvaa ihmisen ydinolemusta ja suhdetta isään, ja Kuu taas lapsuudenperhettä ja suhdetta äitiin…”

Olli keskeytti Annan astrologisen luennon heti: ”Minusta se kartta muistutti jotain hieroglyfikirjoitusta.”

”Ai tää lohikäärmekartta? Tää onkin vähän monimutkaisempi kuin peruskartta, ammattiastrologit sanoo tätä sielunkartaksi. Se kertoo tehtävästä, johon päästään käsiksi yleensä vasta jossain keski-iän hujakoilla, kun aineelliset tarpeet on tyydytetty ja on tullut aika miettiä, mitä elämältä oikeasti halutaan. Tai paremminkin mitä itse halutaan antaa elämälle.”

”Aha. Kuule Olli. Sano ihan suoraan, säikähditkö sä tätä astropuhetta?”

”Vai niin.” Ollin eteen oli heitetty viimeisen viiden minuutin aikana sekä astrologia, tähtikartat että omituinen usko siihen, että ihmisellä olisi jonkinlainen salattu, tähtien tiedossa oleva sieluntehtävä.

”Tuota niin”, hän vilkaisi kelloaan. ”Se on kohta puoli kahdeksan, mä taidan vetäytyä nyt tuonne omalle puolelle. Mulla on illaksi vielä yksi artikkeliluonnos, jota pitäisi vilkaista, niin että…”

Anna katsoi häntä heilutellen draconic chartiaan kuin viuhkaa. ”Aha. Kuule Olli. Sano ihan suoraan, säikähditkö sä tätä astropuhetta? Kun muistaakseni se vielä pari tuntia sitten sanoit, ettei sulla ollut tälle illalle mitään, ja nyt sulle tulikin yhtäkkiä kova kiire.”

Olli aikoi ensin väittää vastaan ja sanoa, ettei hän ollut ennakkoluuloinen, mutta jotain Annan avoimuudesta ja suoruudesta oli ilmeisesti tarttunut häneenkin, koska hän pamautti: ”Kyllä mua suoraan sanottuna aika lailla ihmetyttää tämmöinen tähtikarttahöpinä, joka muka ’auttaa syventämään ihmistuntemusta’, vai miten siinä Nikulan oppaassa sanottiin? Anteeksi nyt, mutta kuulostaa puhtaalta huijaamiselta.”

”Ensinnäkin: astrologia ei ole mitään huijaamista vaan keskiajalta periytynyttä tietoa ja toiseksi, mä en millään lailla usko siihen. Ei astrologia ole uskon asia, ihan sama kuin kysyisi: uskotko polkupyörällä ajamiseen? Sitä joko osaa ajaa tai ei, ja jos osaa, niin mieluummin pyöräilee kuin kävelee, koska siten pääsee kätevämmin ja nopeammin perille.”

”Olli löysi mun draconic chartin, ja nyt sen maailmankuva on säpäleinä.”

Aura ilmestyi olohuoneeseen: ”Te olette tunteneet, mitä, muutaman tunnin ja jo nyt ensimmäinen perhe- anteeksi naapuririita käynnissä?”

”Olli löysi mun draconic chartin, ja nyt sen maailmankuva on säpäleinä.”

”Jassoo.” Aura kääntyi kannoillaan. ”Mä palaan suosiolla tuonne maustepurnukoiden rauhallisempaan ja yksiviivaisempaan maailmaan.”

Anna tuijotti Ollia. ”No?”

”Mitä no?”

”No että niinkö siinä kävi? Mun kirjani keikkauttivat sun maailmankuvaa niin pahasti, ettet sä haluakaan tutustua muhun? Mä olen nyt sitten saanut leiman ’naapurin hullu astrologinen sekopää’, joka saa pitää oppaansa ja karttansa, niinkö?”

Olli vetäisi asuntonsa oven klassiseen teinityyliin vähän kovempaa kiinni kuin olisi ollut tarpeen.

”Ei käynyt. Eikä ollut tarkoitus haastaa riitaa, mutta ihan oikeasti hei. Astrologiaa?!”

”Okei, kuule”, Anna ehdotti. ”Astrologia ei ole mikään niin iso ja mystinen juttu kuin sinusta nyt selvästi vaikuttaa. Mitä jos antaisit mahdollisuuden? Mitä jos mä tekisin sulle kartan, ja jos mikään siinä ei, siis ei yhtään mikään osu kohdalleen, niin mä olen valmis myöntämään, että sä voitit tän skaban, eikä me palata tähän aiheeseen enää ikinä? Eli jos sä kertoisit mulle sun syntymäajan ja – ”

”Kiitos vain, mutta ei kiitos.” Olli jatkoi, että hänellä oli sittenkin vielä muutama artikkeli luettavana ja kiitti kahvista ja pullasta.

Hän vetäisi asuntonsa oven klassiseen teinityyliin vähän kovempaa kiinni kuin olisi ollut tarpeen ja avasi heti läppärin; hän uppoutuisi Kalevalan tuttuun turvalliseen maailmaan ja unohtaisi äskeisen absurdilta tuntuvan episodin.

Koska seinän takaa kuului taas kolinaa ja Annan naurua, Olli pani päälle myös television ja väänsi äänet niin täysille kuin kehtasi toisella puolella asuvaa yh-äitiä ajatellen ja kanavasurffasi: Nelosella riehui Huutokauppakeisari, Avalla joku strippasi, Kolmosella kilpailtiin, Nelosella Riku Nieminen soitti sombrero päässä kitaraa, kiitos ei. Hän kelpuutti Yle Teeman Pohjois-Amerikassa asuvien latinoiden historiasta kertovan dokumentin ja yritti keskittyä siihen toivoen samalla, että hänellä olisi ollut naapurina edelleen Kalle, hiljainen ja näkymätön vanha mies, joka ei ollut koskaan kiusannut hänen elämäänsä millään lailla, sanonut portaissa vastaan tullessaan päivää ja siinä se.

Sitäkö hän tosiaan halusi? Oikeasti?

Hän tarttui summamutikassa johonkin lattialla lojuvaan tutkimukseensa liittyvään artikkeliin mutta ajatukset eivät pysyneet paperissa.

Olli löysi mun draconic chartin ja nyt sen maailmankuvan on säpäleinä.

Epämääräisen artikkelinlukuhetken jälkeen, kolmatta iltapalavoileipää voidellessaan hän palasi yhä uudestaan Annan tarjoukseen: Jos mä teen sulle kartan, ja jos mikään siinä ei, siis ei yhtään mikään osu kohdalleen, niin mä olen valmis myöntämään, että sä voitit tän skaban, eikä me palata tähän aiheeseen enää ikinä?

Entä jos hän ottaisikin tarjouksen vastaan, mitä hän siinä menettäisi? Uskottavuutensako? Ja kenen silmissä muka? Omissaanko? Ei tämä enää tämän hullummaksi voisi muuttua. Häntähän vedettiin juuri irti muistojen juoksuhiekasta ja jos se vaati yhden astrologisen kartan kestämistä, niin eikö se olisi siitä pieni hinta?

Seinän takana Aura nosti muuttolaatikon pohjalta viimeisen Ikea-maljakon ja vesikannun astiakaappiin ja sanoi Annalle: ”Tämä alkaa olla tässä, sä selviät lopusta, eikö?”

”Selviän, kiitos tsiljoonasti, mä puran huomenna viimeiset laatikot ja menen iltapäivällä Annukan avuksi Hillariinaan. Se saa näyttää mulle uusimmat aarteet, ja kirjanpito-ohjelmaakin on päivitetty sitten viime kesän.”

”Äkkiä sä sen handlaat, älä huoli.”

”Emmä huolikaan, mutta kun Annukka on vihdoin saanut kaupan luistamaan, niin en haluaisi pilata koko hommaa.”

”Sä et varmasti pilaa sitä”, Aura vakuutti samalla kun ujutti jalkansa hamsterinruskeisiin kopio-Ugeihin. ”Annukka sanoi, että kun sä olet tiskin takana, niin tavaraa menee enemmän kuin yleensä. Että sussa on kuule tyttö taikaa, tai ainakin hyvän myyjän vikaa.”

Se siitä vapaudesta ja omillaan olosta, Anna mietti.

Auran mentyä Anna jäi seisomaan kädet lanteilla uudessa keittiössään. Vaikka asunnossa oli vielä täysi kaaos, hän nautti, sydämensä pohjasta.

Tämä siunattu rauha.

Ainoa ääni oli Ollin puolelta kuuluva television pauhu. Kuulosti siltä kuin Olli katsonut täysillä jotain lännenelokuvaa, mutta sekään ei haitannut Annaa, sillä hän oli vihdoinkin omillaan ja vapaa!

Tai no.

Samassa hänen puhelimeensa kilahti WhatsApp-viesti Alinalta: ”Äipän kännykkä jäi sinne mutta me ollaan jo Haapajärvellä niin pane se aamulla postiin. Niin ja mä huomasin just netistä, että siellä on Robinin keikka parin viikon päästä että mä tuun sitten yöksi yhden mun kaverin kanssa.”

Meni pari sekuntia ja puhelimeen kilahti toinen viesti: ”Tai ehkä me tullaan kaikki, kun isä muisti juuri että silloin on Hippoksella jotkut isot ravit ja äitiä ja Aulistakin kiinnostaa, Ok?”

Se siitä vapaudesta ja omillaan olosta, Anna mietti. Mutta viestin perässä oli sentään kysymysmerkki – hänellä oli siis edes symbolinen mahdollisuus päättää, majoittaisiko armaan perheensä vai ei.

Kohta hän kirjoitti Alinalle: ”Täällä on ihmeen hiljaista, niin että johan tässä ehtikin tulla ikävä mun rakasta ryhmä rämää, ihana jos/kun tulette. Ajakaa varovasti Elämäjärventie, pus! <3”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.