Päivät Valterin kanssa ovat hauskoja ja kepeitä. Valter rohkaisee Ernaa ottamaan yhteyttä Amandaan, eihän parasta ystävää voi noin vain unohtaa. Suureksi yllätykseksi Amanda haluaa tulla käymään Alpeilla. 

Kiirehdimme huoneeseeni. Emme uskaltaneet puhua enää mitään. Jos rikkoisimme hetken sanoilla, kaikki saattaisi särkyä. Onko tässä nyt mitään järkeä? Eikö meidän pitäisi pysyä ystävinä? Mitä toiset sanovat?

Suutelin Valteria nopeasti. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut itseään vasten. Valter työnsi oven kiinni jalallaan ja kiskoi takkini vetoketjun auki. Riisuin hänen fleece-takkinsa ja t-paitansa yhtenä myttynä.

Olimme jo sängyssä, ennen kuin ehdimme katua. Ja sen jälkeen ei kaduttanut yhtään.

”Miksei me tehty tätä aikaisemmin?” Valter sanoi jälkeenpäin. Hänen sotkuinen tukkansa ja onnelliset kasvonsa olivat kauneinta, mitä olin koskaan nähnyt.

Suhde Valteriin oli ihana salaisuus. Tuntui kuin sisälläni olisi loistanut aurinko. Vietin päivät entiseen tapaan rinteessä, se oli ihanampaa kuin koskaan, ja koko ajan tiesin, että illalla saisin tavata hänet kahdestaan.

Päätimme salata suhteemme toisilta hiihtopummeilta. He olivat meille kuin perhe, ja tiesimme, että menettäisimme heidät, jos he tajuaisivat, että me olimme pariskunta.

”Se olisi ihan sama, kuin Lumikki alkaisi seurustella yhden kääpiön kanssa. Mitä ne muut kääpiöt tekisivät?” sanoin.

”Ne varmaan turhautuisivat ja tappaisivat sen yhden onnekkaan. Mutta kuka mä niistä olen? Mitä niitten nimet olivat? Nuhanenä? Jörö?”

Luettelin loputkin. Muistin koko letkan: Viisas, Lystikäs, Unelias, Ujo ja Vilkas.

”Hmm. Ei noi kyllä kauhean hyviltä esikuvilta vaikuta. Entäs jos olisi sellainen kääpiö kuin Seksikäs. Voisinko mä olla se?”

”Voithan sä vaikka olla.”

Mielessäni ajattelin, että Valter oli kyllä prinssi, ei enempää eikä vähempää. Mutta en halunnut puhua hänelle sellaista, hän olisi voinut säikähtää. Suhteemme oli kuitenkin pelkkää hauskanpitoa. Se loppuisi ennen pitkää, viimeistään silloin kun kevät koittaisi ja hiihtokausi loppuisi. Silloin kaikki hiihtopummit lähtisivät omille teilleen.

Suhteen salaaminen oli joskus yhtä tuskaa, koska vietimme suurimman osan päivästä toisten kanssa, ja Valterin kämppiksinä oli kuusi muuta suomalaista poikaa. Toisaalta se toi hommaan tiettyä jännitystä. Joskus Valter saattoi kiskaista minut keittiöön, kun kukaan ei nähnyt, ja suudella minua pikaisesti.

Yritimme kuitenkin pysytellä aivan pokkana toisten seurassa. Toiset pojat ihmettelivät, missä Valter vietti yönsä, mutta päättelivät, että hänellä kävi armoton flaksi after ski -baareissa.

”Äijästä on tullut törkeä pukki”, he sanoivat puoliksi moittien, puoliksi ihaillen.

Hotellini omistaja, ranskalainen Jean-Patrice kylläkin huomasi yövieraani. Hän katsoi meitä karsaasti, kun tulimme hämärissä hotellille ja menimme portaita ylös huoneeseeni.

”Erna”, hän sanoi, kun söin yhtenä aamuna paahtoleipää baaritiskillä ennen rinteeseen menoa. ”Sinun ei pitäisi olla noin löyhätapainen. Ihmiset alkavat puhua. Ei ole hienon naisen tapaista olla noin antelias.”

”Miltä vuosisadalta sä olet kotoisin?”

Jean-Patrice ei ollut koskaan esittänyt mielipiteitään yhden illan jutuistani. Mutta Valter häntä jostakin syystä ärsytti. Hän keksi miehestä kaikenlaisia vikoja; väitti että Valter oli huono laskija, kielitaidoton, sivistymätön ja mitä vielä.

Mainitsin siitä Valterillekin, ja hän sanoi, että asiassa ei ollut mitään epäilystä.

”Se on ihastunut suhun, raukka.”

Ehkä se piti paikkansa? Jean-Patrice oli aina kohdellut minua korostetun kohteliaasti, suudellut kättäni ja nimitellyt minua ihanaksi neidoksi, mutta olin pitänyt sitä vain ranskalaisena kohteliaisuutena.

”Kuule Erna”, Valter sanoi. ”Mitäs jos lähdettäisiin vähäksi aikaa kahdestaan johonkin? Mä ajattelin, että voitaisiin mennä vaikka kiipeämään jäätikölle.”

Olin nähnyt joskus kalliokiipeilijöitä naskaleineen yrittämässä Mont Blancia ylös. Tähän aikaan vuodesta kukaan ei yrittänyt huipulle, mutta jyrkät reunamat ja jäätyneet putoukset tarjosivat haastetta niille, jotka eivät pelänneet palelemista. Olin kokeillut sitä talven mittaan joitakin kertoja ja olin mielestäni valmis tositoimin.

”Onko se vaikeaa?” kysyin.

”Se on raskasta”, Valter sanoi. ”Ja vaarallista, jos ei ole huolellinen. Mutta enimmäkseen raskasta. Ihan tappoa.”

”Kuulostaa hyvältä.”

”Mä ajattelinkin, että sä saattaisit pitää siitä.”

Lähdimme siis kahdestaan kiipeilyreissulle. Hankimme varusteet, jääpiikit, hakut, köydet ja muut. Pieni juna vei meidät kylään, josta pääsi Mont Blancille. Majoituimme söpöön retkeilymajaan. Se oli kallion kainalossa kuin pieni satuolentojen mökki.

Aamuvarhaisella näin vuorikauriin loikkaavan kiveltä toiselle.

”Katso, Valter”, minä sanoin.

Valter tuli viereeni ikkunan luo.

”Kohta me menemme ihan samalla tavalla! Yhtä ketterästi.”

Ilma oli kylmä, ja olimme pukeutuneet päästä varpaisiin high tech -asuihin. Valter oli melko kokenut kiipeilijä, mutta minä olin ensikertalainen.

Kävelimme gondolihissille toisten turistien kanssa.

Jäätyneet vesiputoukset muodostivat majesteettisia, sinertäviä ryöppyjä. Kuvien perusteella olisi luullut, että vuorten huiput olisivat pelkästään valkoisia, mutta oikeassa valaistuksessa lumi ja jää loistivat kaikissa väreissä.

”Eikö ole tavallaan outoa, että ihmiset käyvät elokuvissa ja sellaista. Tai pelaavat pelejä. Kun oikeassa maailmassa on tällaisia juttuja”, minä sanoin.

Hissi kuljetti meitä yhä ylemmäs. Turistit näpsivät kuvia.

”Niin. Todellisessa maailmassa on hyvät grafiikat, mutta juonissa olisi parantamisen varaa”, Valter sanoi.

”Mun mielestä meidän elämässä on nyt hyvä juoni”, sanoin.

Tuntui hyvältä ja vähän ujostuttavaltakin sanoa niin. Emme koskaan tunteilleet, me vain seikkailimme ja harrastimme eläimellistä seksiä.

Valter puristi kättäni. Hissi tömähti ylätasanteelle.

”Oletko valmis?”

Tasanteella aukesi häikäisevä näköala joka suuntaan. Laakson kaupungit näyttivät tulitikkuaskien kokoisilta. Ihmisiä ei edes erottanut.

Istuimme maahan ja kiinnitimme kenkiimme jääraudat.

”Ota tämä”, Valter sanoi ja antoi minulle hakun käteen.

Hissiltä alkoi jyrkkä harjanne, jotka pitkin lähdimme tasapainoilemaan. Kummallakin puolella aukesi pudotus jäätikölle.

”Olkaa varovaisia”, tasanteelle jääneet turistit huutelivat.

”Totta kai!” minä huusin takasin.

Mustat linnut lensivät ohitse, ne kiertelivät vuorta laajoin kaarin.

Välillämme kulki punainen, vahva nailonköysi. Valter pysähtyi ja kääntyi varovasti. Hän kaivoi jotakin taskustaan.

”Hymyile”, hän sanoi ja otti valokuvan. Jälkeenpäin katsottuna hymy näytti pikemminkin irvistykseltä. Jännitti niin, että suuta kuivasi.

Köysi kiristyi ja löystyi, kiristyi ja löystyi.

”Varo ettet kompastu siihen”, Valter sanoi. Hänen äänensä kuulosti sävyttömältä, hänkin joutui jo keskittymään.

Pääsimme turvallisesti harjanteelta alas jäätikölle, ja sieltä oli helppo kävellä kohti seuraavaa rinnettä.

Jyrkkä seinämä oli jään peitossa.

”Tuosta sitten ylös!” Valter sanoi.

Iskimme hakut ja raudat jäähän ja lähdimme ylöspäin. Alkuun eteneminen oli aika nopeaa. Jääreittiä ei ollut pultattu valmiiksi, joten rakensimme kaikki varmistukset itse. Kiersimme käsin jääpintaan ruuveja. Niihin me kiinnitimme köydet.

”Jaksatko vielä?” kyselimme toinen toisiltamme.

Aluksi kiipeäminen ei tuntunut kovinkaan raskaalta. Se oli kevyen ja ketterän ihmisen laji. Aluksi minua pelotti, mutta pian vaaraan tottui. Siitä tuli toinen luonto. Tiesin, että väärä liike tarkoittaisi todennäköisesti kuolemaa, mutta pelko katosi mielestäni. Maailmassa oli vain hakun iskuja, jäärautojen kalahduksia, kiiltävää jäätä. Olin kuin hyönteinen tai kone, olento, joka vain kiipeisi, kiipesi ja kiipesi.

Ylhäällä huomasimme, että aurinko oli jo laskemassa. Palelsi.

”Oltiinpa me pitkään!”

”Joo, tämä on nyt ongelma. Se oli vaikeampi reitti kuin oppaassa sanottiin. Meidän täytyy lähteä pian retkeilymajaan ennen kuin tulee pimeä.”

Emme kuitenkaan ehtineet ennen pimeää. Reitin varrella oli syviä railoja.

”Me ei voida mennä tuosta. Se oli itsemurha”, Valter sanoi. Kuulin hänen äänessään ensimmäistä kertaa huolestumista.

Valitsimme turvallisemman mutta pidemmän reitin - tosin näissä maastoissa turvallisuuskin oli suhteellinen käsite. Pian alkoi olla niin hämärää, että tuskin näimme jalkojamme.

Valter kaivoi rinkastaan energiapatukoita. Söimme ne seisaaltamme, kallioon nojaten. Jatkoimme matkaa joka askelta varoen.

Yö tuntui ikuiselta. Lopulta aamun kajo alkoi värjätä lumikenttiä sinertäviksi. Pian aurinko paistoi, lämmitti poskia ja peitti koko tienoon kirkkaudellaan. Maisema oli kaunis kuin luomistyön aamuna. Uusin voimin jatkoimme takaisin hissille.

Olimme olleet vuorella alle vuorokauden, mutta se tuntui paljon pidemmältä ajalta. Melkein kuin kokonaiselta elämältä. Katsoin Valteria. Tunsin häneen itsestään selvää läheisyyttä. Olin liian väsynyt erittelemään tunteitani. Hän oli osa minua, tuntui melkein siltä kuin osaisimme lukea toistemme ajatukset.

Kun pääsimme vuorelta alas ja majapaikkaamme, olimme niin väsyneitä, että emme jaksaneet edes riisua kenkiämme. Rojahdimme sänkyyn ulkovaatteissa ja nukuimme koko illan ja seuraavaan aamuun.

Aamulla kaikkia lihaksia särki. Tuntui siltä kuin olisi toipunut pitkästä sairaudesta. Aamiainen maistui ihanalta. Appelsiinimehua juodessa voimatkin alkoivat palata.

Katselin tyytyväisenä ikkunasta siintävää vuorenrinnettä.

”Tullaan kesällä tänne. Kiivetään Mont Blancille”, Valter sanoi.

Se oli ensimmäinen kerta, kun puhuimme tulevaisuudesta.

”Kuulostaa hyvältä”, sanoin.

Lepäilimme koko päivän majassamme, keräsimme voimia ja juttelimme.

Kerroin Valterille vähän lapsuudestani, siitä kuinka olin juoksennellut Jamin kanssa pitkin pihoja ja metsiä.

”Senkö takia sinä kestät meitä sukkahien hajuisia kundeja niin hyvin? Kun sinulla on veli?”

”Niin, pääsisipä vain tyttöjen kanssa kasvohoitoon ja juomaan cosmopolitaneja”, sanoin.

Se oli ihan totta. Minulla ei ollut koskaan ollut paljon tyttöpuolisia ystäviä, mutta Amandan kanssa olisin mielelläni tehnyt jotakin sellaista. Hän olisi tiennyt, mikä on trendikästä. Olisimme voineet mennä vaikka laittamaan kynnet kuntoon.

Mutta Amandan minä olin menettänyt jo kauan sitten.

”Mitä sä ajattelet?” Valter kysyi. Hän kietoi kätensä hartioideni ympäri ja veti minut luokseen. Hän tiesi aina ilman sanoja, milloin olin alakuloinen.

”Miten niin?”

”Mä mietin mun yhtä vanhaa ystävää. Sen nimi oli Amanda. Se tarkoittaa rakastettua, ja sellainen se just oli, rakastettava.”

”Missä se rakastettava nyt on?”

”En mä tiedä! Mä kuulin, että se on ruvennut joogaopettajaksi. Se on ihan erilainen kuin minä. Sellainen henkistynyt ja herkkä. Se pystyy varmaan harrastamaan mindfulness-hengitystä ja juomaan vihermehuja ja kaikkea sellaista.”

Valter irvisti.

”Kuulostaa pelottavalta.”

”Ei Amanda ollut pelottava. Se oli ihana. Se pelasti mut ja mun veljen varmaan tuhat kertaa erilaisista pulmista. Me ei oltu mitään pulmusia, Jami varsinkaan.”

”Mitä teille sitten tapahtui?”

”Me mokattiin vähän liian raskaasti. Mun veli sekaantui huumeisiin. Mun olisi pitänyt sanoa Amandalle, ettei se saa sotkeutua siihen hommaan. Mutta se teki jotain, se hommasi meille jostakin 10 000 euroa. Sen jälkeen se nosti kytkintä. Mä en tiedä, mitä se teki saadakseen ne rahat. Mä pelkään, että jotain ihan kamalaa… Se oli sellainen nätti tyttö, sellainen vaaleakiharainen. Jos se vaikka jotenkin tarjosi itsensä vastineeksi…”

En pystynyt jatkamaan lausettani. Kysymys oli vaivannut minua vuosikaudet.

”Miten sun veljelle sitten kävi?” Valter kysyi.

”Ihan hyvin. Se opiskeli sähkömieheksi, eikä se mun tietääkseni käytä edes kofeiinia. Mä en edes ehtinyt kiittää Amandaa siitä, että se pelasti Jamin.”

Valter laski käden otsalleni ja silitti hiuksiani. Suljin silmäni.

”Tiedätkö mun mielestä sun kannattaisi ottaa siihen Amandaan yhteyttä. Oli mitä oli, niin jos te olitte noin hyvät ystävät, niin teidän ei kannata päästää toisistanne irti.”

Valter kertoi ystävästään, sveitsiläisestä Nickistä, jonka kanssa hän oli kiipeillyt.

”Noin kundit, joiden kanssa me ollaan nyt, ne on mun hyviä ystäviä, mutta Nick oli mulle kuin veli. Sen varaan mä olisin antanut henkenikin. Ja annoinkin, monta kertaa.”

”Missä se Nick nyt on?”

”Jotkut sanoo, että Mont Blancia kiertävät mustat linnut on kuolleiden kiipeilijöiden sieluja. Ehkä se on siellä. Me oltiin kiipeilemässä, ja se putosi sata metriä jäätikölle.”

”Mä olen tosi pahoillani.”

”No joo, niin mäkin, tavallaan. Mutta Nick tiesi, mitä se teki. Kyllähän me kaikki tiedetään. Mutta jos Nick vielä eläisi, mä en välittäisi mistään menneistä epäselvyyksistä. Mä vain menisin sen luo.”

Mietin Valterin puheita pitkään sen jälkeen kun palasimme kiipeilyreissultamme. Minusta tuntui, että hän oli oikeassa. Googlasin Amandan yhteystiedot. Löysin kuvan, jossa hän oli päällä seisonnassa.

Muotoilin sähköpostia varmaankin tunnin, ennen kuin rohkaistuin lähettämään sitä.

”Hei Amanda!” minä kirjoitin. ”En ole varma, mitä ajattelet nykyisin minusta, ja onko tämä yhteyden­otto sinusta inhottava. Haluaisin vain kertoa, että ajattelen sinua usein. Ystävyytemme on kalleimpia aarteita, joita minulla on koskaan ollut. Toivottavasti voit hyvin. Tosi hotin näköinen päällä seisonta, muuten. Olisi ihanaa kuulla sinusta, mutta ymmärrän, jos et halua olla enää tekemisissä. Terveisin Tiikerilija.”

Emmin pitkään signeeraisinko viestini Erna vai Tiikerililja -nimellä. Tiikerililja oli ollut Amandan suosima lempinimeni. Tuntui jotenkin melodramaattiselta laittaa se viestin perään, mutta päädyin siihen kuitenkin. Amandalta minä en voisi salata tosiolemustani. Hän tunsi minut parhaiten.

Yllätykseni ja iloni oli suuri, kun vastaus tuli heti seuraavana päivänä. Se kuului näin:

”Tiikerililja! Et usko, miten iloiseksi tulin viestistäsi! Minäkin olen ajatellut sinua tosi paljon. Oli surullista, että kävi niin kuin kävi. Meidän pitäisi tavata ja jutella. A.”

En voinut uskoa viestiä todeksi! Naputin nopeasti vastauksen.

”Niin pitäisi. Ainoa ongelma, että minä olen Ranskassa. Olen täällä Mont Blancilla hiihtopummina.”

Amanda vastasi: ”Hiihtopummina vai? Kuulostaa mahtavalta! Aina sä keksit kaikkea tuollaista.”

Minä: ”Tämä on aika mahtavaa, vuoret ja ihmiset ja lumi. Sun pitäisi tulla tänne lomalle. Mä näyttäisin sulle kaikki paikat.”

Amanda: ”Mulla on vähän lomaa varastossa. Mä olin ajatellut pysyä kotona ja lukea tiiliskiviromaanin, mutta jos mä saisin lennot, niin voisinhan mä kai tulla sinnekin!”

Minä: ”Jeeeeeeee!:) :) :)”

Amanda: ”Jipiiiiii!”

Amandan tapaaminen ujostutti vähän. Oli kulunut niin pitkä aika. Kumpikin meistä oli muuttunut.

Amanda oli henkistynyt kovasti, hänestä oli tullut joogi. Lapsuuden topakka, määrätietoinen tyllerö oli muuttunut lempeästi hymyileväksi, joustavasti käveleväksi naiseksi, jonka hymy voisi sulattaa jäätiköt.

Hän majoittui hotelliini. Minua vähän nolotti, että majoitin hänet sellaiseen rotanloukkuun, mutta onneksi Jean-Patrice teki vastaanoton mieluisaksi olemalla oma, ritarillinen itsensä. Hän suuteli Amandankin kättä ja antoi hänelle parhaan huoneensa.

”Vain parasta kauniin Ernan kauniille ystävälle”, Jean-Patrice sanoi ja kumarsi tapansa mukaan syvään.

Amanda naurahti.

”Onpas täällä höveleitä miehiä”, hän sanoi.

Esittelin hänet myös Valterille ja muille pojille. He kilpailivat siitä, kuka saisi opettaa häntä.

”Sun kannattaa ehkä vähän varoa noita”, sanoin. ”Noi kundit ovat aika kovia metsästämään hametta.”

Amanda virnisti.

”En mä mitään unelmienprinssiä ole täältä hakemassa.”

”Tuntuu, että sä ymmärrät pelin hengen.”

Vietimme monta hauskaa päivää rinteessä. Amandakin piti laskettelusta, vaikka hän ei suhtautunut siihen yhtä pakkomielteisesti kuin minä. Kävimme kylässä juomassa kaakaota ja juttelemassa. Joskus tuntui, että aika kuroutui umpeen ja naurumme kaikui aivan kuin lapsina. Olin onnellinen, että hän oli taas osa elämääni.

Amanda ei juonut kovinkaan paljon alkoholia, joogit eivät sellaista ilmeisesti harrastaneet, mutta osasi hän silti bilettää. Yksissä after ski -bileissä näin hänet juttelemassa nurkassa Jean-Patricen kanssa. Heidän päänsä olivat melkein yhdessä, ja osasin aavistaa, että seuraavan yönä kummankaan ei tarvitsisi olla yksin. Olin iloissani kummankin puolesta. Jean-Patrice oli varmasti mainio lomaromanssi. Ja varmaankin minun parhaan ystäväni vietteleminen parantaisi Jean-Patricen toivottaman ihastuksen minuun.

Menin ohi ja nostin peukun pystyyn. Amanda nosti omansa takaisin virnisti.

Seuraavana aamuna Amandan tukka oli pörrössä ja hänen poskillaan läikehti puna. Hän istui aamiaishuoneessa kahvikuppi edessään ja moikkasi minua.

”Oliko kiva yö?” minä virnuilin.

Amanda vilkuili ympäri aamiaishuonetta.

”Odotatko sä jotakuta? Jean-Patricea ehkä?”

Arvelin, että Jean-Patrice oli rinteessä.

Kaadoin kuppiini paksua kaakaota, otin palan voileipää ja juustoa.

”Kuule”, minä sanoin. ”Mä luulen, että se jota sä odotat, ei ole ehkä tulossa. Täällä on vähän tällaiset vapaamieliset seurustelutavat.”

Amanda katsoi kummissaan.

”Katsos kun nyt oli ihan poikkeuksellisen hyvä aamu, lumiolosuhteet on ihan optimaaliset”, yritin selittää. ”Niin varmaan Jean-Patricekin on mennyt rinteeseen. Ei täällä kukaan paljon muuta ajattelekaan. Mä uskon, että se voi olla tosi loukkaavaa… Mutta Jean-Patrice ei tarkoita sillä mitään henkilökohtaista, se on vaan vähän sellainen. No, miten sen nyt sanoisi, onhan se tavallaan vähän mulkku jätkä. Sä tekisit nyt viisaimmin, jos sä keskittyisit pitämään hauskaa lomaa etkä haikailisi sen perään. Se on ihan komea mies, mutta ei mitään poikaystävämateriaalia.”

”En mä Jean-Patricea odota!”

”Et vai? Ketä sitten?”

Amanda hymyili ja kallisti päätään. Hänen orvokinsinisiin silmiinsä syttyi tuike.

”Valteria. Me vietettiin yö yhdessä. Se ehkä lähti jo laskemaan, mutta tulee varmaan kohta takaisin. Se oli niin ihana… Mun on pakko kertoa mitä se teki mulle… Kukaan ei ole ikinä…”

Valter? Valter ja Amanda! Tuijotin eteeni mitään näkemättä. Amanda kertoi minulle punastellen toimenpiteistä, jotka kuulostivat yhtä aikaa sekä suloisen romanttisilta että häkellyttävän rivoilta.

”Valter? Oletko sä ihan varma?”

”Joo”, Amanda heläytti. ”Se söpö suomalainen poika, jolla on harmaat silmät ja sellainen sekavärinen tukka ja täydellinen vartalo. Se joka on niistä seitsemästä törpöstä se ainoa lievään ajattelutoimintaan kykenevä.”

Valterhan se. Nousin ylös.

”Mihin sä menet?” Amanda kysyi.

”Mun.. Mä unohdin yhden jutun mun huoneeseen! Mulla on tänään oppilaita, että vietä sä kiva päivä!”

Puhuin nopeasti, etten purskahtaisi itkuun. Juoksin portaat ylös aamiaishuoneesta suoraan omaan huoneeseeni.

Huone näytti kamalalta. Vastaani löi haju joka koostui sulaneen lumen mineraaleista, hiestä ja lasketteluvaatteiden tekokuiduista. Ulko- ja sisävaatteita oli kuivumassa pitkin ja poikin tuoleja ja seiniä. Sänky oli petaamaton, ja lakanat rypyssä. Sängyn vieressä retkotti hotellin kirjastosta lainaamani, kiharasivuinen pokkari. Se oli jokin pöljä romanssi, jossa skotlantilainen lairdi ja Lontoon hienostoneitonen kohtasivat kiihkeissä merkeissä Ylämailla. Ei pitäisi lukea sellaista, ajattelin. Siitäkö mieleeni tuli tällaisia typeriä ajatuksia Valterista? Olinko minä kuvitellut, että hän kosisi minua polvillaan tai jotain? Ei tietenkään. Kun hän oli nähnyt Amandan, hän oli heti käynyt kiinni. Kuinka muutenkaan? Amandan kauneus oli ylimaallista.

Verhot olivat auki, mutta ikkunasta näkyi vain hotellin vieressä seisovan vajan seinä ja rivi roskapönttöjä.

Yhtäkkiä näin huoneeni ja elämäni juuri niin surkeana kuin se todella oli. Olin aina tuntenut olevani täällä vapaa ja onnellinen, mutta nyt kun katsoin hämärää, pientä, sotkuista huonettani ja mietin elämätapaani, se alkoikin näyttää kammottavan säälittävältä. Ei tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Pelkkää juhlimista ja lunta. Eikö minun pitäisi edetä elämässäni, mennä opiskelemaan tai kunnon töihin?

Olin jollakin tiedostamattomalla tasolla olettanut, että me Valterin kanssa odottaisimme toisiamme. Olisimme täällä Alpeilla rennosti ja vapaasti, ilman sitoumuksia, mutta sitten, joskus muutaman talven jälkeen, kun tämä elämänvaihe olisi ohi, aloittaisimme yhteisen elämän.

Mutta nyt ymmärsin, että se skenaario oli ollut koko ajan vain päässäni. Valter oli aina ollut minua kohtaan reilu ja lämmin, todellinen ystävä. Mutta ei siinä muuta ollut. Ystävyyttä ja vähän rentoa seksiä. Emme olleet kieltäneet toisiltamme yhden illan juttuja, mutta ne olivat loppuneet kummaltakin kuin veitsellä leikaten siinä vaiheessa, kun aloitimme suhteemme. Mutta Valter ei ollut kai yhtä vakavasti kuin minä.

Aloin siivota vihoissani huonetta. Minusta rupesi tuntumaan, että huone oli tavallistakin pienempi. Seinät kaatuivat päälle.

Rinteeseen, minä ajattelin. Ja äkkiä. Lumella kaikki tuntui aina paremmalta. Rinteessä olisin taas vapaa. Pelkkä pienen pieni, nopeasti liikkuva hahmo, musta siluetti valkoista vasten.

Laskeminen puhaltaisi kaikki pahat ja sotkuiset ajatukset mielestäni. Onnettomat, säälittävät haaveeni. Vuoret olivat ihmistä suurempia, niiden majesteettiset huiput olivat kohonneet kohti taivasta jo miljoonia vuosia sitten ja seisoisivat siinä vielä silloinkin, kun ihmiskunta olisi jo kauan sitten kadonnut. Toivoin, että ihmiskunnan tuho tapahtuisi pian.

Pukeuduin nopeasti ja lähdin ulos. Pihalla tuli vastaan Jan, joka moikkasi minua. Hän oli ollut niin aikaisin liikkeellä, että oli jo palaamassa.

”Millaiset olosuhteet?” minä kysyin. ”Hyvät varmaan?”

”No joo” hän sanoi. ”Aikaisin aamulla oli ihan hyvä, mutta nyt näyttää, että alkaa tulla kunnolla lunta. Mä ajattelin, että olisin kokeillut sitä pohjoisen puolen offaria, mutta en mä viitsinyt.”

Pohjoisrinne oli legendaarisen vaikea ja legendaarisen hieno. Hotelli oli pystyttänyt sen alkuun varoituskylttejä, eikä mikään vakuutus korvaisi, jos siellä katkaisi jalkansa tai menetti henkensä.

Se oli tietysti paras laskupaikka. Kielletty oli aina parasta.

Eikä se sitä paitsi niin vaarallinen ollut. Kaltaiseni kokeneen laskijan pitäisi selvitä siitä leikiten. Olin ollut siellä muutamia kertoja Valterin ja toisten kanssa, ja vaikka se olisi ollut hengenvaarallinen aloittelijoille, se ei tarjonnut mitään kohtuutonta haastetta minulle.

Menin hissin kyytiin ja ajoin korkeimmalle kohdalle. Lumi tuiskusi kasvoilleni. Tuli kylmä.

Hakeuduin rinteen alkuun ja potkaisin itseni liikkeelle. Näkyvyys oli aika heikko, mutta tiesin, mitä tein. Laskeminen tuntui juuri siltä miltä piti. Lumen peittämät kuuset vilahtelivat oikealta ja vasemmalta ohi.

Railo tuli eteeni yllättäen, mutta osaisin väistää sitä, pyyhkäisin reunan läheltä, päihdyksissäni vaarasta. Minulla ei ollut yhtäkään ajatusta. Pelkkää valkoista.

Toinen railo. Liian kova vauhti. Tein nopean korjausliikkeen, kallistuin vasempaan. Vaara vältetty, jälleen.

Eteenpäin! Yhtäkkiä suksien alla ei ollut mitään.

Tuntui melkein siltä, kuin olisin pienen hetken paikallani ilmassa, kuin jyrkänteeltä putoava Kelju Kojootti. Todellisuudessa minä jo putosin. Ja putosin.

Jokin kova osui kylkeeni, jäärailon kova reuna.

Törmäys. Koko kehoni vääntyi, käsi jäi alle. Yritin huutaa, mutta en pystynyt.

Näin pelkkää valkoista.

Valkoista.

Valkoista.

Ja sitten mustaa.

Jatkuu päivittyy joka lauantai. 

Lue lisää:

Edellinen osa

Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanit Mantelimaa, Säde ja Liha tottelee kuria.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.