Lukijan nimimerkillä kirjoittama kertomus on yksi Me Naisten Kaikkien aikojen kesä -kirjoituskilpailun palkituista novelleista. Kuva: Shutterstock
Lukijan nimimerkillä kirjoittama kertomus on yksi Me Naisten Kaikkien aikojen kesä -kirjoituskilpailun palkituista novelleista. Kuva: Shutterstock

Tapaan Aaronin työpaikan käytävällä enkä ole saada häntä enää mielestäni. Hän on kohtelias ja huomaavainen niin kuin kanadalaiset taitavat olla. Yllättäen tiemme kohtaavat uudelleen.

Lämpö. Auringonpaiste ja taivaan kirkkaus. Pystyin aistimaan tuon kaiken suljettujen silmieni läpi maatessani kuumalla hiekalla Hurghadassa, Egyptissä. Haistoin meren suolan ja kuulin aaltojen lempeän liplatuksen rantahiekassa. Muita ääniä ei kuulunut, oli täydellinen, rento hiljaisuus. Tunsin vaipuvani yhä syvempään rentoutumisen tilaan, tiesin nukahtavani pian. Kunnes yhtäkkiä alkoi kuulua pieni ääni. Naps, naps, naps... Ja tunsin jonkin osuvan jatkuvasti aurinkolasieni linsseihin. Ääni ja tunne jatkui tasaisena. Aloin ärsyyntyä, kuka kehtasi häiritä rauhaani?

– Anna, Anna, Anna!

Mitä ihmettä, joku tietää nimeni. Kuka se voi olla, matkustin tänne yksin, mietin. Avaan silmäni, kun jokin napsahtaa silmäkulmaani linssin alle.

– Anna, mitä sä haaveilet? Oot ollut jo vaikka kuinka kauan ihan omissa maailmoissasi, työkaverini ja paras ystäväni Katja kysyy ja heittää minua vielä kerran pullan palalla naamaan.

– Lopeta, sanon.

– Haaveilin lomasta Egyptissä, ihan ansaitusti. En tiedä, kuinka kauan jaksan vielä istua täällä keskellä kauneinta kesää tekemässä jotain hemmetin inventaariota.

Oli heinäkuinen torstai, ja kello oli jo yli viisi. Istuimme Katjan kanssa työpaikkamme keittiön työtasolla syömässä seuraavan päivän kokouspullia, jotka oli tilattu jo hyvissä ajoin odottelemaan aamulla saapuvia tärkeitä vieraita. Itsehän olisin aamuksi tilannut mieluummin vaikka hedelmiä ja sämpylöitä, mutta jos ulkomaiset isokenkäiset haluavat pullaa aamupalaksi, minkäs minä sille mahdoin.

Olimme tehneet inventaariota vuoroissa koko päivän kolmen parin voimin. Jouduimme toki tekemään välillä myös omia töitämme, joten inventaariossa tuntui kestävän ikuisuus. Meidän oletettiin saavan työt valmiiksi vielä tänään, jotta tuotepäälliköillä olisi ajantasaiset tiedot varastomme laajuudesta palaverissa aamulla.

– Tule, mennään jatkamaan savottaa, sanoin Katjalle, ja hyppäsimme alas pöydiltä.

Nappasimme mukaamme vielä yhdet pullat sekä mukilliset pahaa kahvia ja marssimme takaisin varaston uumeniin pitkät hiukset ponnareilla heiluen.

Aamulla töihin tullessani haukottelin makeasti. Olimme saaneet laskennan valmiiksi vasta kahdeksalta, jonka jälkeen meidän oli pitänyt vielä syöttää tiedot järjestelmäämme tuotepäälliköitä varten.

Rakastin kesäiltoja kaupungissa.

Olin käynyt vielä illalla tunnin kävelyllä hiljentyvässä heinäkuisessa kaupungissa ennen nukkumaanmenoa. Tiesin, etten saa heti unta pitkän työpäivän jälkeen, ja vietin hetken ennemmin ulkona kuin tv:n äärellä. Rakastin kesäiltoja kaupungissa. Sillä oli ihan oma tuoksunsa ja valonsa. Kadut olivat kuivia, ja ilmassa leijuivat meren ja katupölyn tuoksut. Ihmiset olivat rennompia ja hymyilivät, toisin kuin marraskuisessa pimeässä, jossa kaikilla oli kiire, kiire, kiire, äkkiä pois siitä synkkyydestä ja kylmyydestä.

Leimasin kellokorttini ja lähdin kohti keittiötä. HR-päällikkö Leena tuli vastaan keittiön ovella tympeän näköisenä.

– Huomenta. Huomasitko eilen mitään erikoista keittiössä? Luulin tilanneeni leivonnaisia tarpeeksi koko kokousryhmälle, mutta jostain syystä niitä on toimitettu neljä liian vähän.

– Voi ei, emme huomanneet mitään normaalista poikkeavaa. Joudutko nyt hakemaan lisää? kysyin viattoman näköisenä.

– Joudun, eikä minulla todellakaan ole aikaa tällaiseen, Leena jupisi tuimana.

Hän mietti hetken ja lähti sitten kohti pahaa aavistamattoman näköistä assistenttiaan. Luulenpa, ettei Leena taidakaan hakea pulliaan itse, ajattelin ja hain kahvia hymyillen. Vaelsin työpisteelleni tervehtien työkavereitani matkalla ja ryhdyin hommiin.

Kymmenen maissa aamupäivällä lähdimme Katjan kanssa kahvitauolle. Ulkomaiset vieraamme olivat ilmeisesti saapuneet, sillä pullalaatikot ja kannuittain kahvia oli kiikutettu viereiseen neuvotteluhuoneeseen. Istuimme keittiöön ja selailimme vanhoja naistenlehtiä. Kävimme samalla läpi edellisen viikonlopun tapahtumia.

Katja oli juuri eronnut poikaystävästään, jonka kanssa hän oli asunut kaksi vuotta. Viikonloppuna he olivat käyneet läpi tavaroita, jotta saisivat ne jaettua järkevästi erossa.

– Ihan oikeasti, mä en tajua, minkä takia mun pitää käydä läpi jotain sen cd-levyjä, joita sillä oli jo ennen meidän suhdetta. Ihan kuin mä haluaisin jonkun Pet Shop Boysin levyn nyt, kun en ole sitä kuunnellut koskaan aiemminkaan! Katja pauhasi.

Mies oli solakka ja jäntevä, selkeästi himourheilevaa tyyppiä.

Kuuntelin vain puolella korvalla. Huomioni oli kiinnittynyt pitkään tummatukkaiseen mieheen, joka jutteli esimieheni kanssa neuvotteluhuoneen ovella. Mies oli solakka ja jäntevä, selkeästi himourheilevaa tyyppiä. Hänellä oli tumma lyhyt tukka, joka oli kammattu taaksepäin. Kasvot olivat kapeat ja silmät ilmeisesti ruskeat. Kädessään hän pyöritteli mustia silmälaseja.

Luulin miehen syventyneen keskusteluun niin, ettei hän huomaisi tuijotustani, mutta yhtäkkiä tajusin katsemme kohtaavan. Punastuin ja käänsin äkkiä katseeni takaisin Katjaan, joka kuului puhuvan nyt jostain Star Warsin hahmosta tehdystä figuurista, joka oli pudonnut imuroidessa ja hajonnut. Ex-poikaystävä oli saanut siitä sätkyn, ja Katjan tarjous ostaa uusi oli saanut miehen raivon partaalle.

– Siis mistä helvetistä mä olisin voinut tietää, että se lelu oli joku helvetin keräilykappale, en mä mikään kahdeksanvuotias nörtti ole, hän kiivastui.

Laskin käteni hänen kädelleen.

– Mitäs jos nyt ihan vaikka rauhoittuisit, mennään töiden jälkeen terassille puimaan asiaa tarkemmin, sanoin ja nousimme lähteäksemme takaisin töihin.

Vilkaisin kuitenkin vielä taakseni ja huomasin mysteerimiehen katsovan perääni. Käännyin äkkiä toiseen suuntaan ja hymyilin itsekseni tyytyväisenä.

Lauantaina heräsin virkeänä – terassilla vietetystä edellisillasta huolimatta – ja päätin lähteä aamupalan jälkeen lenkille merenrantaan. Sidoin pitkän ruskean tukkani ponnarille ja sujautin sen läpi lippiksen kiristysnauhan raosta. Sipaisin tapojeni vastaisesti ripsiväriä ripsiini. Eihän sitä koskaan tiedä, mietiskelin ja rasvasin vielä huuleni kosteuttavalla huulirasvalla. Vaihdoin ylleni harmaat juoksuhousut ja pinkin paidan. Jostain syystä se tuntui sopivalta valinnalta kesäiseen aamupäivään.

Juostuani lähes kokonaan normaalin lenkkini, pysähdyin Kaivopuiston rannassa sijaitsevan jäätelökioskin luokse ja ostin kahvin. Istuin kivestä tehdylle aidalle kioskin lähelle ja join kahviani hiljaisuudessa. Aurinko paistoi ja lokit kirkuivat. Mietin itsekseni, ettei täältä välttämättä edes tarvitsisi matkustaa ulkomaille, jos kesä vain olisi edes hitusen lämpimämpi ja kestäisi kauemmin.

Kesä olikin ollut tähän saakka yllättävän lämmin ja aurinkoinen. Juhannuksena satoi vettä, mutta se nyt on enemmän sääntö kuin poikkeus tässä maassa. Nousin ylös aidalta ja käännyin kohti roskista kioskin vieressä. Juuri, kun olin aikeissa heittää pahvisen kahvikuppini roskikseen, näin mysteerimiehen lenkkeilevän minua kohti. Hän hölkkäsi hitaasti, päällään hihaton valkoinen juoksupaita ja tummat sortsit. Tuijotin häntä niin kiinteästi, että pudotin kuppini maahan.

Yhtäkkiä havahduin horroksestani, kun mies ilmestyi eteeni ja kumartui.

– Anteeksi, pudotit kuppisi, hän sanoi ja nosti sen maasta.

– Äh, joo, siis, tai en, mutta... änkytin ja punastuin.

Ihan kuin olisin saanut sähköiskun.

Kiva, olen varmaan samanvärinen kuin paitani, ajattelin synkeänä.

– Aaron, hän sanoi ja ojensi kätensä.

– Anna, vastasin ja tartuin siihen.

Ihan kuin olisin saanut sähköiskun. Tunsin, kuinka jokin virtasi lävitseni, ja katseemme lukittuivat yhteen. Katsoimme toisiamme kymmenisen sekuntia pidempään, kuin olisi ollut soveliasta ventovieraille ihmisille ja päästimme irti.

– Joit ilmeisesti jo kahvia. Voisinko tarjota toisen tai vaikka jäätelön?

– Kahvi maistuisi vielä, sanoin.

– Näin sinut eilen työpaikallani. Oletko meillä töissä vai vasta tulossa? kysyin, kun olimme saaneet kahvimme ja istuuduimme aidalleni.

– Tulin tulkiksi johtoryhmän ja teidän esimiestenne kokoukseen, Aaron vastasi.

– Olen syntynyt Suomessa, mutta isäni on kanadalainen. Työskentelen johtoryhmän kanssa joka kerta, kun käymme tytäryhtiöissämme, jotta viestiminen on mahdollisimman selkeää puolin ja toisin.

– Ymmärrän. Yleensä yritän vain hymyllä ja nyökytellä, jos joku heistä kyselee jotain, koska en ymmärrä sanaakaan heidän aksenttinsa takia, naurahdin.

Aaron nauroi myös, ja jäin jälleen tuijottamaan häntä silmiin. Jutustelimme niitä näitä niin kauan, että kahvimme olivat kylmettyneet jo aikaa sitten.

Lauantai-iltana Katja tuli luokseni. Avasimme kuoharipullon ja istuimme olohuoneeni ikkunalaudalle. Ikkuna oli ulkoneva, joten meillä oli hyvin tilaa. Kerroin Katjalle lenkistäni ja Aaronista.

– Ei voi olla totta. Just kun mulla olis mahdollisuus pokailla, sä bongaat jonkun hottiksen ja vielä duunissa. Milloin viimeks on niiden seinien sisällä edes näkynyt yhtään potentiaalista MIESTÄ, niinku oikeesti! Katja huudahti mustaa tukkaansa letittäen.

– Ei oo reilua.

– No en mä mitään ole pokaillut, sanoin.

– Me törmättiin sattumalta, ja se tarjosi kahvit. Jotka tosin taisi jäädä juomatta. Eikä me edes sovittu mitään jatkoa, töissä me varmaan nähdään maanantaina.

– No just joo. Huitase se lasillinen, nyt lähdetään ulos. Mäkin haluan pokailla, Katja sanoi ja hyppäsi alas ikkunalta lettiään heilauttaen.

Katja käveli kylpyhuoneeseeni ja alkoi penkoa kaappeja.

– Missä sun meikit on? hän kysyi.

– Laukussa, vastasin ja hörppäsin lasistani.

Kaadoin vähän lisää ja jäin pohtimaan aamuista kohtaamista. Aaron oli hauska ja kohtelias. Kanadalaiset juuret näkyivät hänessä muun muassa hyvinä käytöstapoina ja huomaavaisuutena. Hän kysyi minulta useamman kerran istuessamme, onko minulla kylmä tai haluaisinko lähteä jo jaloittelemaan. Bonuksena tietenkin intohimo lempiurheilulajiani jääkiekkoa kohtaan. Aaron oli jopa pelannut joskus junnulätkää Suomessa, mutta opiskelu ja muutto Kanadaan college-iässä olivat jäädyttäneet peliuran alkuunsa. Hän oli vielä jatkanut pelaamista Kanadassa, mutta ei ollut lopulta halunnut yrittää siitä uraa itselleen.

Nyt hän työskenteli Keski-Euroopassa menestyneessä monikansallisessa yhtiössä ja auttoi johtoryhmää usein vierailuilla tytäryhtiöissä muualla Euroopassa. Ja hän oli vasta 29-vuotias. Aaron oli kertonut viipyvänsä Suomessa tällä kertaa vain viikon, eli hän lähtisi tulevana perjantaina johtajien kanssa takaisin.

Tavallaan halusin tutustua häneen paremmin, koska hänen kanssaan jutteleminen oli tuntunut niin helpolta ja kotoisalta. Pystyin olemaan lähes oma itseni hänen kanssaan. En tietenkään halunnut antaa itsestäni liian innokasta tai suorasukaista kuvaa, siksi olin vain lähes oma itseni, ajattelin ja virnistin itsekseni.

Toisaalta ymmärsin kyllä, ettei kannattaisi antaa itsestään liikoja vain viikon takia. En uskonut kaukosuhteisiin, koska olin sen verran pessimistinen ihmisluonteen suhteen. Ei olisi kovin mukavaa huomata, että oltuani itse uskollinen useita kuukausia, poikaystävälläni olisi ihan tavallinen sinkkuelämä siellä missä hän ikinä olisikaan. Naurahdin itsekseni, tässä taas haaveilen ties mistä kaukosuhteista, vaikka olen tavannut miehen tasan yhden kerran. Ravistin itseni pois päiväunista.

– Katja hei, laita munkin naama, nyt lähdetään tosimielellä, huikkasin ja lähdin kylpyhuoneeseen.

Maanantaiaamu valkeni kirkkaana. Kello soi kuudelta. Kaivauduin peittojeni alta sen verran, että sain näpäytettyä puhelimeni näyttöä kerran. Torkutin puoli tuntia ja nousin tuskaisena istumaan. Krapula ilmeisesti jatkui vieläkin. Olimme lähteneet Katjan kanssa luotani ensin syömään, jonka jälkeen olimme siirtyneet toiseen ravintolaan terassille. Kuoharia ja siideriä oli uponnut molempiin melkoista vauhtia.

Terassilta olimme palanneet takaisin ruokapaikkamme läheisyyteen Mikonkadulle ja päätyneet toiselle terassille. Muistin ostaneeni itse ensimmäisen siiderin, mutta sen jälkeen pöytäämme oli istunut ilmeisesti polttariporukka, joka tarjosi meille juotavaa samaa tahtia kuin miehet joivat itse. Tulevalla sulhasella oli ollut päällään musta gorillapuku, jossa oli irtopää. Muistin ihmetelleeni ääneen heille, kuinka sulho oli ajatellut selviytyä illasta saamatta lämpöhalvausta. Vastausta kysymykseeni en tosin muistanut enää tässä vaiheessa.

Ilta oli kuitenkin jatkunut hauskoissa merkeissä. Olin laahustanut kotiin samaan aikaan Hesarin jakajan kanssa, eli melko aikaisin, jos ajattelee positiivisesti. Koko sunnuntai meni sohvalla. Olin noussut ainoastaan vessaan sekä avaamaan pitsapojalle oven.

Puhelimen herätys piipitti taas. Pyyhkäisin herätyksen pois näytöltä ja lähdin pesulle.

Metrossa torkahtelin aurinkolasieni takana. En ollut jaksanut pukeutua kovin skarpisti, vaan olin vetänyt päälleni löysät boyfriend-farkut sekä sinisen lempihupparini. Asemalla laahustin ulos metrosta ja nousin katutasolle Itä-Helsingin aamuun. Näppäilin tekstarin Katjalle, joka vastasi aikovansa ilmoittautua sairauslomalaiseksi.

Voi helvetti, ajattelin ja tartuin hänen käteensä.

Kävelin kohti työpaikkaani nenä kiinni puhelimessa. En katsonut eteeni ja törmäsin johonkin. Pyllähdin tyylikkäästi takamukselleni ja kirosin. Minulle ojennettiin käsi. Katsoin ylös ja näin Aaronin hymyilevän minulle. Voi helvetti, ajattelin ja tartuin hänen käteensä.

– Huomenta, hän sanoi vetäessään minut pystyyn.

– Oletko kunnossa?

– Juu, kiitos avusta. Anteeksi, törmäsinkö sinuun? kysyin.

– Kyllä, mutta se ei haittaa, hän vastasi.

Tajusin yhtäkkiä, miten olin pukeutunut. Virttyneet farkkuni ja vanha hupparini hävettivät minua, sillä Aaronilla oli siistit puvunhousut ja valkoinen kauluspaita. Puvuntakki roikkui rennosti hänen käsivarrellaan.

– Mennäänkö, hän kysyi ja nousimme yhdessä portaat etuovelle.

Koko hissimatkan mietin kuumeisesti jotain puheenaihetta, mutta valitettavan kiusallinen hiljaisuus jatkui perille saapumiseen saakka. Aaron hymyili ja elehti kädellään minua astumaan ensin ulos hissistä.

– Kiitos, sanoin ja puikahdin ulos käytävään.

Tiemme erosivat sisällä, ja lähdin naama jälleen paloautonpunaisena hakemaan kahvia. Kipitin keittiöstä äkkiä työpisteelleni, etten törmäisi Aaroniin ainakaan heti uudelleen. Käyttäydyn kuin mikäkin teini, ajattelin ja avasin koneen. Miksi minua häiritsee niin kovasti, mitä olen pukenut päälleni tai miltä näytän. Hänhän lähtee pois tällä viikolla, enkä ehkä tapaa häntä enää koskaan. Päätin syventyä hyvin vähäisellä jäljellä olevalla tarmollani töihin, enkä ajatella koko miestä enempää.

Kymmeneltä lähdin jälleen kännykkääni naputellen kahville. Katja oli tekstaillut minulle tylsyyksissään koko aamun, enkä ollut saanut juuri mitään aikaiseksi. Katja yritti houkutella minua keksimään itselleni vatsataudin ja lähtemään kanssaan rannalle. Mieli teki, kun katsoin ulos ikkunasta. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Laskin puhelimeni ja kahvikuppini pöydälle ja kumarruin eteenpäin aikeenani laittaa hiukseni nutturalle. Keräilin hiuksia käsiini pää alaspäin, kun yhtäkkiä tajusin, etten ollut enää yksin keittiössä. Sidoin hiukseni ja nousin ylös hitaasti. Kukapa muukaan kuin Aaron seisoi edessäni. Miten joudunkin aina kohtaamaan hänet jotenkin epäedullisessa tilassa ollessani, mietiskelin. Aaron hymyili leveästi.

– Onko sinulla lounassuunnitelmia, hän kysyi.

– Eipä oikeastaan, kun Katjakin on tänään poissa, vastasin.

– Lähdetkö kanssani jonnekin syömään? Aaron kysyi.

– Ei millään pahalla, mutta olet hieman ylipukeutunut näiden kulmien lounaspaikkoihin, vastasin huvittuneena.

Itse olin alipukeutunut minkä tahansa muun alueen ravintoloihin.

– Jos se ei häiritse sinua, se ei häiritse minuakaan, Aaron vastasi ja hymyili jälleen.

Flirttailiko hän minulle?

– Lähdetään vain, vaikka kello 12, sanoin rohkaistuneena, otin kahvia ja lähdin äkkiä takaisin töihin ennen kuin tajuaisin, mitä olin tehnyt.

En saanut mitään aikaiseksi enää puoleen tuntiin ennen sovittua lounasaikaa. Vilkuilin kelloa perhoset vatsassani lepattaen. Viittä vaille ilmoitin muille ääneen lähteväni nyt syömään ja pakenin pukuhuoneeseen hetkeksi. Yritin vähän lisäillä meikkiä ja harjata tukkaani. Laitoin sen kiinni ja avasin taas uudelleen. En osannut päättää. Otin hupparin pois ja laitoin sen heti takaisin. Tärisin kuin teini ensirakkautensa edessä. Lopulta päädyin avaamaan hupparini vetoketjua hieman ja nostamaan housujani. Saa kelvata, ajattelin ja lähdin laukkuineni kohti ulko-ovea.

Aaron odotti ovella hymyillen. Hän näytti todella hyvältä tummassa puvussaan. Hän avasi minulle oven ja lähdimme.

– Minun täytyy tunnustaa eräs asia, hän sanoi ulkona ja pysähtyi.

– En yhtään tunne näitä seutuja, joten sinun täytyy päättää lounaspaikka.

– Sopii. Onko sulla autoa? kysyin.

– On, parkkihallissa, hän vastasi.

Lähdimme kävelemään kohti parkkihallia. Oven sisäpuolella Aaron painoi avaimesta nappia ja jostain kuului piippaava ääni.

– Tänne päin, hän sanoi ja käveli edelläni.

Tulimme vuokraamon ikkunatarroin varustetun, kiiltävän mustan BMW:n 5-sarjalaisen kohdalle. Aaron katsoi minua pahoitellen.

– Onhan se aika mauton, mutta ei oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa siinä vaiheessa. Pomot halusivat kaikille mahdollisimman uudet ja hienot autot, enkä voinut kieltäytyä. Mieluummin ajaisin vaikka Priuksella.

– Ehkä mä kestän sen, tämän yhden kerran, vastasin naurahtaen ja hyppäsin autoon.

Ihastelin salaa kermanvaaleaa nahkasisustaa ja selkeitä linjoja. Aaron istahti kuljettajan paikalle ja kumartui penkkien väliin laittamaan takkinsa takapenkille. Hän tuoksui hyvältä. Tuoksu toi mieleeni jonkin muiston, mutta en ehtinyt saada siitä kiinni, kun se jo katosi. Jännityin automaattisesti Aaronin ollessa niin lähellä, ja hänkin ilmeisesti aisti tunnelman muutoksen.

Hitaasti hän suoristautui takaisin penkilleen ja jäi katsomaan minua ihan läheltä. Suljin silmäni ja vedin henkeä. Sitten tunsin hänen huultensa painuvan omilleni. Suudelma oli hidas ja pehmeä. Se tuntui kestävän kauan. Aaron vetäytyi ensimmäisenä irti. Odotin vielä muutaman sekunnin ja avasin silmäni. Hän hymyili taas tuota suloista hymyään ja katsoi minua ruskeilla silmillään. Nostin käteni hänen poskelleen ja silitin häntä.

– Sä olet suloinen, hän kuiskasi ja kumartui suutelemaan minua uudelleen ja uudelleen.

Lopulta irrottauduin ja sanoin:

– Aaron, meidän täytyy nyt oikeasti ajaa ulos täältä hallista ja mennä syömään vaikka keskustaan. Muuten meitä tullaan pian etsimään.

Aaron nauroi, vaihtoi vaihteen peruutukselle ja ajoi ulos hallista.

Aaron oli hyvä suutelija, ja hänen huulensa olivat todella pehmeät.

Ajoimme Kauppatorille ja jätimme auton parkkiin. Olin ollut autossa ihan hiljaa ja keskittynyt katselemaan komeaa miestä vieressäni. Aaron oli kertoillut tarinoita nuoruudestaan Quebecissä. Tunnelma oli rento ja välitön. Minä mietin suudelmia. Aaron oli hyvä suutelija, ja hänen huulensa olivat todella pehmeät.

Katsahdin häneen kävellessämme kohti kauppahallia, ja hän otti minua kädestä. Tunsin jälleen välillämme kulkevan jännitteen. Kävimme ostamassa hallista syötävää ja juotavaa ja tulimme ulos katselemaan merta. Söimme rauhallisen hiljaisuuden vallitessa ja lopulta palasimme taas käsi kädessä autolle.

– Anna, Aaron sanoi palattuamme työpaikkamme parkkihalliin.

Hän kääntyi katsomaan minua.

– Jos voisin, laittaisin sinut matkalaukkuuni ja ottaisin mukaani kotiin. Mutta koska se ei taida olla mahdollista, haluaisin viedä sinut ulos joka päivä tällä viikolla, jos sallit.

– Toki, vastasin.

– Hyvä, hän sanoi ja otti minua kädestä.

– Valmistaudu elämäsi parhaaseen viikkoon, alkaen huomisesta. Tämän illan aion käyttää Googlen ja Mapsin parissa, Aaron virnisti ja suuteli minua vielä kerran.

Seuraava työpäivä kului kuin siivillä ajatellessani tulevaa iltaa. Katja oli kuin karman ansiosta saanut oikeasti vatsataudin, eikä ollut todistamassa jännitystäni. Lopulta kellon lyödessä neljä, juoksin pukuhuoneeseen valmistautumaan. Vaihdoin ylleni punaisen pallokuvioisen kesämekon ja kiilakorkokengät. Pukuhuoneessa olevat työkaverini ihmettelivät salamannopeaa asunvaihtoani, mutta en jäänyt kertomaan heille syytä siihen. Avasin ruskeat hiukseni liehumaan vapaana ja lähdin ovelle.

Aaron odotti minua jälleen. Hän vei minut kädestä pitäen ulkona odottavalle autolleen, ja lähdimme ajamaan kohti keskustaa. Ensimmäisenä treffi-iltana oli ohjelmassa romanttinen kävely Kaivopuistossa ja siihen päälle kahvit Cafe Ursulassa. Onneksi sää oli lämmin ja ilta kaunis. Palasimme autolla keskustaan ja menimme syömään hienoon ravintolaan. Illalla Aaron vei minut kotiin ja herrasmiehenä suuteli vain kevyesti alaovella.

– Huomiseen, hän sanoi, hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Huulet kihelmöiden jäin odottamaan jännityksellä seuraavaa päivää.

Jokaiselle päivälle hän oli keksinyt uutta tekemistä. Keskiviikkona hän vei minut miniristeilylle keskustasta itään. Söimme illallista laivalla ja tuijottelimme toisiamme kuin vastarakastuneet. Auringonlasku merellä on yksi kauneimmista asioista, joita olen nähnyt.

Torstaina hän vei minut hotelli Tornin ravintolaan syömään ja sen jälkeen tornin huipulle juomaan samppanjaa ja katselemaan kaunista maisemaa. Saimme jälleen nauttia lämmöstä kesäyössä sekä tietenkin toisistamme.

Perjantaina hän halusi viedä minut lounaalle vielä viimeisen kerran. Kävimme ensin sushilla ja yritimme keskittyä kaikkeen muuhun kuin iltapäiväisen eron ajattelemiseen.

Sanoja ei tarvittu, enkä olisi niihin pystynytkään.

Ajoimme lounaan jälkeen jälleen Kaivopuistoon ja kävelimme sen tutun jäätelökioskin luo. Ostimme kahvit ja istuimme aidalle. Olimme molemmat hiljaisia ja pidimme toisiamme kädestä. Sanoja ei tarvittu, enkä olisi niihin pystynytkään. Halusin itkeä, mutta tolkutin itselleni, että tiesin koko ajan tämän olevan vain väliaikaista, enkä olisi saanut rakastua.

Iltapäivällä Aaron kävi vaivihkaa vinkkaamassa minut luokseen keittiöön. Nieleskelin kyyneleitäni, yritin koota itseni ja astelin hänen luokseen.

– Älä itke, ei anneta tämän olla niin vakavaa, hän sanoi.

Nyökkäsin ja yritin hymyillä. Aaron otti käteni omiinsa ja painoi suukon otsalleni. Sitten hän otti laukkunsa ja takkinsa ja lähti kohti ulko-ovea. Katselin hetken hänen peräänsä ja lähdin huokaisten takaisin töihin.

Neljältä kävelin ulos ja lähdin metrolle.

– Nähdäänkö Stokkan kellon alla? luki saamassani tekstarissa.

Viesti oli Katjalta. Vatsatauti alkoi ilmeisesti hellittää.

– Joo, just lähdin töistä.

Vedin syvään henkeä ja päätin, etten murehtisi Aaronin lähtöä enää enempää.

Tapasimme kellon alla iltapäivän ihmisvilinässä. Katja näki jo kaukaa ilmeeni.

– Sä tarvitset juotavaa, hän sanoi ja nappasi minut käsikynkkäänsä.

– There’s no better time for champagne than anytime! hän huudahti.

En voinut olla nauramatta.

– Sä keksit noita jo omasta päästäsi, sanoin lähtiessämme kävelemään kohti Espan puistoa.

– Voi olla, Katja hihitti.

– Mutta nyt sulla on ainakin tarpeeks hauskaa seuraa unohtamaan kaiken ikävän.

– Totta, en tiedä mitä tekisin ilman sua, sanoin ja rutistin Katjan kainalooni.

– Siis sulla oli täydellinen kesämies, ja nyt sä itket sen perään, Katja sanoi myöhemmin Kappelin terassilla.

– Joo, mutta sehän siinä just olikin, kun se oli niin täydellinen. Kaikki siinä, ulkonäkö, luonne, jääkiekko... Mitä muuta nainen kaipaa, kysyin ja otin huikan kuoharilasistani.

– Meidän kannattais kyllä ostaa aina kerralla koko pullo, eihän tästä tuu mitään, kun laseittain käy hakemassa, Katja manasi ja tarkasteli tyhjän lasinsa pohjaa.

– Ja kyllä sä tiedät, mitä muuta nainen kaipaa, hän sanoi silmää iskien.

– Joo, joo. Mä haen lisää juotavaa, anna mun laukku, sanoin ja nousin.

Venyttelin selkääni nopeasti ja otin Katjan ojentaman laukun. Pengoin lompakkoani sen sisältä ja pudotin vahingossa koko laukun maahan. Sen sisältö levisi pitkin ahdasta terassia ja kirosin.

– Katja, vahdi tota, sanoin ja heitin lompakkoni hänelle.

Kyykistyin keräilemään kamojani. Konttailin anteeksi pyydellen kummastuneiden ihmisten jaloissa ja pyydystin tavaroitani sieltä täältä. -Seuraavaksi kyllä ostan sellaisen laukun, jossa kaiken saa vetoketjujen taakse jemmaan, puhisin itsekseni.

Juuri kun luulin kaiken löytyneen, huomasin huulikiiltoni kierineen kohti uloskäynnin portaita. Konttasin sen luokse ja nousin pölyjä itsestäni pyyhkien ylös. Ja meinasin saman tien pyörtyä hämmästyksestä. Aaron. Seisoi siinä edessäni ja virnisteli huvittuneesti.

– Jälleen tapaamme sulle kiusallisessa tilanteessa, hän sanoi ja nauroi.

Punastuin tyypilliseen tapaani ja hyppäsin hänen kaulaansa.

– Mitä sä täällä teet? huudahdin.

”Olimme jo matkalla kentälle, kun tajusin, etten halua vielä jättää sua.”

– Olimme jo matkalla kentälle, kun tajusin, etten halua vielä jättää sua, hän sanoi.

– Pyysin pomoltani viikon kesälomaa ja jäin pois kyydistä. Hyppäsin taksiin ja ajoin takaisin sun työpaikalle, mutta olit jo lähtenyt. Työkaverisi arvelivat sun löytyvän joltain keskustan terassilta. Kävin läpi ensin Mikonkadun ja kävelin sieltä tänne. Ja mitä mä näinkään. Sun sievä takamuksesi keikkui täällä ympäriinsä, hän sanoi, ja purskahdimme yhdessä nauramaan.

Katja ilmestyi viereeni.

– Mä haen nyt pullon sampanjaa, ei tässä enää kuoharilla pärjätä, hän sanoi, löi lompakkoni käteeni ja lähti sisälle.

Kohautin olkapäitäni nauraen Aaronille ja johdatin hänet pöytäämme istumaan.

Kaksi tuntia myöhemmin istuimme edelleen Kappelin terassilla. Katja ja Aaron olivat välittömästi tulleet toimeen loistavasti. Puheenaiheet rönsyilivät ympäriinsä. Aaron oli juuri kertomassa meille, kuinka upea Kanadan kesä olikaan.

– Täytyy varmaan lähteä käymään siellä tänä kesänä, vai mitä, Katja, kysyin ja virnistin.

– Totta kai tulette, Aaron sanoi.

– Perheeni naapurissa asuu eräs ystäväni Wayne, joka varmasti haluaisi tavata teidät, varsinkin Katjan.

– Ahaa, onko hänkin entinen jääkiekkoilija? Katja kysyi ja repesimme nauramaan.

– Oli sarjataso melkein mikä tahansa, Katjalle kelpaa, kunhan on pelannut, nauroin.

– Tunnenko Kanadasta muka muita kuin kiekkoilijoita? Aaron kysäisi viattomasti ja nousi.

– Käyn vessassa, haenko samalla lisää juotavaa?

– Kiitos, vastasimme melkein kuorossa ja nauroimme taas.

Aaron poistui päätään pudistellen sisälle.

– Mikä mahtava tyyppi, en yhtään ihmettele, ettet halunnut päästää sitä käsistäsi, Katja sanoi.

– Jep. Ja mieti, mikä kesä tästä vielä saadaan. Aaron on täällä vielä viikon, ja sen jälkeen me taidetaan lähteä Kanadaan!

– Otetaan sille, Aaron sanoi palatessaan ja kaatoi meille lasilliset.

Jatkoimme juttua Katjan ja Aaronin kanssa terassilla, kunnes tuli pimeää. Lopulta jouduimme luovuttamaan kesäyön viileydessä ja lähdimme kävelemään kohti rautatieasemaa.

Kävelimme Aaronin kanssa käsi kädessä, Katja toisella puolellani. Katja tuuppasi minua huomaamattomasti hartiaan ja hymyili. Hymyilin leveästi takaisin ja iskin silmää. En keksinyt mitään parempaa kuin tämä hetki.

Vierelläni olivat sekä paras ystäväni että uskomattoman ihana uusi tuttavuus. Tästä taitaisikin tulla kaikkien aikojen kesä!

Julkaisemme Kaikkien aikojen kesä -lukijanovelleja kesän aikana.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.