Minkä lukijoiden kirjoittamista rakkaustarinoista haluaisit lukea Me Naisten Kesäliitteistä? Äänestä parasta tarinan aloitusta, voit voittaa upean kosmetiikkapaketin.

Me Naisten rakkausnovellikilpailun loppusuoralle pääsi 10 tarinaa, joiden aloituksista sinä pääset nyt äänestämään suosikkisi. Minkä rakkaustarinan haluaisit lukea loppuun saakka Me Naisten Kesäliitteistä? Julkaisemme viisi lukijoiden ja toimituksen parhaiksi valitsemaa novellia kesä-heinäkuun lehdissä. Kaikkien äänestäneiden kesken arvomme Lumenen 63 euron arvoisen meikkipaketin.

Novelliehdokkaat ovat numeroituina alla, ja äänestys löytyy tekstien lopusta. Äänestysaikaa on maanantaihin 11.5. asti.

1. Tuvan täydeltä haaveita

Kuului vain kärpästen surinaa ja koivujen laiskaa havinaa iltapäivän paahteessa. Jäätee huurteisessa lasissa ja romanttinen hömppäromaani edessään Katri tunsi kehonsa joka solun rentoutuvan. Tämä se vasta oli elämää! Lammaspaimenen saappaissa Koskivaarassa, kaukana kaupungin hälinästä ja kiireestä, ainoana seuranaan kaksikymmenpäinen lauma valkoisia uuhia ja sekarotuinen Poju talonvahtina. Katri huokaisi, oikaisi viltillä selälleen ja tuijotteli haaveillen taivaalle.

Mikä onni, että hän oli sattunut huomaamaan ilmoituksen lehdessä ennen kesälomaa. Kaikki tutut kesäsuunnitelmat purjeveneineen ja sukutapaamisineen olivat kariutuneet äkillisesti Jorin muuttaessa ulos asunnosta huhtikuussa. Kaikki se oli tullut aivan yllättäen, Jorin ilmoitus erosta ja tunnustus suhteesta. Lapsi oli ilmoittanut tulostaan, ja perijä oli perijä. Lapsi tuli siis kasvattaa alusta saakka Jorin perheeseen ja Katri sai lähteä. Kai Katri nyt ymmärtäisi, että kihlaus piti purkaa pikimmiten, no hard feelings ja näkemisiin. Jorilla oli kiire ehtiä lapsensa äidin kanssa naimisiin ennen kuin kukaan tajuaisi mahan alkaneen kasvaa jo ennen häitä. Jälkikäteen Katri oli miettinyt, miksei muuttoauton katoaminen kadunkulmasta ollut tuntunut juuri miltään. Eikö eron olisi pitänyt sattua ja pahasti. Mutta tunne rinnassa oli vain helpotusta ja yhtäkkisen vapauden huuma. Jori ei enää sanelisi, mitä hänen tulisi tehdä elämällään tai millainen olla.

Lilli

2. Se tavallinen tarina

Voi hyvä Jumala. Voi ihmiset. Ette voi arvata, miten tylsää on laivalla. Samaa teräksenharmaata horisonttiin asti… ja taivas yhtä harmaa.

Lokit kirkuvat niin, että korviini vihloo. Kävin syömässä salongissa. Syönnin jälkeen katselin tanssisalia. Ihmisen drinkkeineen, ja toiset notkuivat parketilla. Kaikkia tuntui kaikkialla olevan kaksittain. Vilkaisin aulan peiliin. Siellä minä, nainen vaaleat hiukset, siniset silmät, ei laiha, ei lihava. Tavallinen, tavis… Ja leski. Kolmenkymmenen ikäinen. Ennen kaikkea leski.

Minun mieheni hävisi. Eihän se ole mahdollista, mutta niin vain kävi. Hän nousi lentokoneeseen, joka ei koskaan päätynyt mihinkään. Hävisi. Matkustaakseen liikematkalle hän nousi aamulla, pukeutui, suuteli minua hajamielisesti, ajatukset jo liikeasioissa, tilasi taksin… Eikä häntä enää ole. Nyt siitä on vuosi. Minä ulvoin ja ulisin. Isä ja äiti lohduttivat minkä taisivat, sanoivat, että on hyvä ettei meillä ollut lapsia, nyt minulla olisi elämä edessäni. Elämä. Mitä he siitä tietävät. Ja siitä tunteesta, kun jää jäävuoren sisään. Minä jatkoin työtäni kirjastossa. Lajittelin kirjoja, etsin asiakkaille kirjoja, otin vastaan kirjoja. Yhtään kirjaa en jaksanut lukea. Kaikissa niissä on onnellinen loppu, tavalla tai toisella. Vihaan tarinoita, joita ennen ahmin ja rakastin.

Nyt on kesäloma. Mitä kaikkea me suunnittelimmekaan tekevämme lomalla… Kun kerrankin olisi aikaa… ei ainaisia liikeasioita.

Ulla Welin

3. Siwallettua rakkautta

Isosedältä perimäni, vanhoista lastulevyistä kyhätty kaappikello kumahti noin kymmentä. Vatsani murahti kummasti ja jopa synkronisesti lemmikkini nälkäisten ääntelyiden kanssa. Hän siinä jo silmät kiiluen tuijotteli ovenpielessä emäntäänsä. Kultumussukkani! Hellyyden aalto pyyhkäisi sydäntäni. Niinpä tämän nälkäisen ilmeen saattelemana lähdin tallustelemaan kohti valtakuntani valkoista kodinelektroniikkalaitetta. Mussukkani roikotti päätään olkapäälläni tunteisiini vedoten, tassutellen perässäni. Hän tarvitsee elävän ravintonsa lisäksi myös elämänsä päättänyttä lihaa. Jääkaapin sijainti eteisaulan keskiössä, niin sanotussa feng shuin iiriksessä, on täydellinen energiavirtojen kannalta. Toiveikkaana ruokavarastoni oven siis avasin. Vain kalmea valo kasvoihini sieltä kumotti ja kovin ikävä näkymä: tyhjyyttä täynnä! En halunnut uskoa aamusilmiäni. Ovi kiinni! Ehkä tämä on vielä sitä pahaa unta, johon juuri havahduin kellon kumahduksen myötä. Ovi auki! Totta on! Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ellei kikkaraksi kuivunutta kinkkupalaa tai jotain muuta sen tapaista klönttiä lasketa mukaan. Ei Kultumussukalle tuollainen käppänä kelpaa. Kuin todistaakseen minulle vielä itsekin asian, näyttää hän minulle kitalakeaan, jotta pohjattoman tyhjän masunsa näkisin. ”Ei syytä huoleen Kultumussukka, mami korjaa tilanteen pian!”

Kuten jääkaappinikin, olen tyhjyyttä täynnä. Sydämeni karrelle on kipristynyt, kuin näkemäni kuiva kinkku.

Eija Rahikainen

4. Toinen kierros

Vedän huuliin lisää korallia. Kolmen kotivuoden ja velourpuvussa hiihtelyn jälkeen tuntuu kuin olisin valeasussa. Tummanruskea tukkani valuu olkapäille. Olen kerrankin onnistunut tupeeraamaan sen niin, että se näyttää lähes paksulta. Suljen huulipunan meikkipussiin, käteni melkein tärisevät. Katson itseäni peilistä ja hymyilen. Mahanpohjassa on ihana kutkutus, aivan kuin jotain jännittävää olisi tapahtumaisillaan. Odotan työpaikkani aulan naistenhuoneessa, että uusi, kuulemma rento eikä ollenkaan hassumman näköinen, pomoni tulee noutamaan minut aulasta. Vilkaisen rannekelloa, viittä vaille. Suoristan oranssia neulettani ja päätän mennä norkoilemaan vastaanottotiskin läheisyyteen. Respan tyttö hymyilee kannustavasti. Auringonvalo siilautuu isoista kattoikkunoista ja ihmiset kulkevat aulan läpi kerroksiin iloisesti lörpötellen kahvikupit käsissään. Jään seisomaan auringonkiloon ja suljen hetkeksi silmäni.

– Kröhöm, joku yskäisee edessäni. Avaan silmät salamannopeasti.

– Se uusi pomo, edessäni seisova pitkä tumma mies toteaa virnistäen ja ojentaa kätensä.

– Ei, ei, siis minä palaan siis tänään äitiyslomalta, sanon nauraen, mutta salaa mielissäni.

– Ei kun siis minä olen, uusi pomosi. Anni, oletan, mies sanoo hymyillen ja rutistaa kättäni lujasti. Naurahdan nolona ja tunnen, kuinka kaulalleni lehahtaa punaisia läikkiä.

Katja Tarnanen

5. Keltaisia narsisseja, rakas

En koskaan unohda päivää, kun varastimme rannasta veneen katsoaksemme auringonlaskua järvellä. Soudimme keskelle vettä, ja taivas näytti palavan ja niin näytti sinun silmäsikin, kun puhuit tulevaisuudesta niin innokkaasti, että melkein menetit äänesi – tiedän että se kuulostaa surkealta kliseeltä elokuvista, mutta silti, se tapahtui meille sinä iltana. Puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä, mielessä pyörineet pelot ja toiveet soljuivat huulilta ulos kevyeen kesäilmaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoimme ne kolme maagista sanaa toisillemme.

Kirjoitan sinulle, koska on olemassa asioita, joita minun on sanottava. Minulla ei ole ketään kenelle voisin puhua, ei muita kuin sinä – olet ainoa, kenen haluan minua kuuntelevan. Sanani eivät kuulu papin, vanhempiesi, ystäviemme tai itkevien sukulaistesi uteliaille korville. Heille jotka eivät luultavasti ole sanoneet sinulle sanaakaan koko elämäsi aikana. Silti, he itkivät silmänsä irti hautajaisissasi ja surivat sinun surkean lyhyttä elämääsi, vollottivat murheellisina. Voin kuvitella kuinka olisit pyöritellyt silmiäsi, jos olisit ollut kuuntelemassa, niin kuin aina, kun olit ärsyyntynyt jostakin. Joka tapauksessa, minä nyökkäsin heille päätäni tyynesti – aivan kuin olisin ollut jonkin sortin rohkea mies – kättelin, ja lähdin pois. Kun olin yksin perheesi puutarhassa, aloin itkeä kovempaa, kuin olen koskaan itkenyt.

Mikä huolestuttaa minua eniten on se, että minun olisi pitänyt sanoa ja tehdä enemmän, kun veri vielä kulki suonissasi ja sydän pamppaili rinnassasi. Kun öisin makaan sängyssäni ja yritän nukkua, mielestäni tulee ajatusten pyörremyrsky, joka ei lopeta sekoittumistaan.

Kevät

6. Kuuma, kuumempi, kuumin

Juhannuksen jälkeen alkoivat helteet. Alkukesä oli ollut kylmä niin kuin oli ennustettukin. Saara oli viettänyt kesälomaansa jo viikon päivät, Annan loma oli alkanut edellisenä päivänä. Joka kesä he pitivät lomansa suurin piirtein samaan aikaan pystyäkseen viettämään edes viikon yhdessä. Siitä ei tingitty: tyttöjen yhteisestä lomaviikosta, jonka he joka vuosi suunnittelivat yhdessä ja varasivat johonkin ihanaan aurinkokohteeseen. Lomaa alettiin suunnitella usein jo talvella, viimeistään helmikuun puolessavälissä. Pari kertaa Saara oli yrittänyt ehdottaa, että he tekisivät tällä kertaa kaiken eri tavalla, lähtisivät kulttuurimatkalle Lontooseen tai matkustaisivat joogamatkalle Intiaan, mutta siltikin he päätyivät joka kerta palvomaan aurinkoa ja juomaan pinkkejä drinkkejä Välimeren öihin. Ehkä valinta puhui puolestaan; kaikessa ihanuudessaan loma oli aina odottamisen arvoinen.

Tänään oli tarkoitus juhlia yhteisten lomapäivien alkamista, ja Anna oli saanut valita alkuillan kuppilan. Saara oli varma, että Anna valitsisi taas sen saman, jossa he olivat istuneet viimeiset puoli vuotta. Siellä Anna olisi saanut kuolata paikan kuuminta baarimikkoa, mutta Saaran yllätykseksi Anna päätti toisin.

– Toissa viikolla mä näin sen jätkän imuttavan jotain kakskymppistä vetyperoksidivamppia keskellä päivää tuolla kaupungilla, joten päättelin, että misu ei ehkä ole ihan mikä tahansa hoito. En jaksa lähtee taisteleen siitä jätkästä. Varsinkaan jos sen naismaku on tuollainen, Anna nyrpisti nenäänsä tuohtuneena.

– Mä oon muutenki ollu liian onnettomasti rakastunu johonki sellaseen, jota mä en tunne yhtään ja jota mä en pysty saamaan, Anna jatkoi toivottomana.

– Ja me tiedetään molemmat, että sä saisit kenet tahansa.

– No ei me kyllä sitä tiedetä.

Vihiluodon kivellä

7. Sopimus

Huhtikuu

Kevät oli alkanut tehdä lupauksiaan jo maaliskuun lopussa, mutta nyt kun elettiin pääsiäistä ja huhtikuu oli puolessa, oli se perunut ne kaikki. Yhtä viileästi ja heppoisin perustein kuin Jannekin perui omansa, ajatteli Janita työntäen hyisiä sormiaan syvemmälle takkinsa taskuihin.

Päivän pidentyminen tuntui suorastaan henkilökohtaiselta loukkaukselta, kun aurinko kuitenkin pysytteli piilossa. Varsinkin nyt, kun taas yksi mies käveli hänen ylitseen, ja ulos hänen elämästään. Kertaakaan ei edes taakseen katsonut. Sääliä Janita ei kaivannut, mutta jonkinlaista herkkyyttä kuitenkin. Hehän olivat olleet menossa parin kuukauden kuluttua naimisiin, jumalauta! Mutta ei. Janitan vanhempien luona syödyn päivällisen jälkeen tuosta noin vain kylmää vettä niskaan.

– Kuule, ei tästä taida mitään tulla. Me ollaan niin erilaisia ihmisiä. Halutaan ihan erilaisia asioita elämiltämme. Enkä mä ole vielä valmis mihinkään kotileikkeihin.

Valmis? Kotileikkeihin? Jos ei mies ollut valmis neljäkymmentä jo täytettyään, niin koskas sitten? Ja kehtasi vielä kutsua hänen haavettaan leikiksi. Hän halusi perheen ihan oikeasti. Leikkiä tuntui olevan nykyinen elämä, jotenkin tyhjää ja yhdentekevää. Työ mainostoimistossakaan ei ollut niin hohdokasta ja dynaamista kuin Janita oli vastavalmistuneena kuvitellut. Kantakaupungissa asuminenkaan ei tuntunut enää miltään elämisen ehdolta, niin kuin nuorena, lähiössä kasvaneena. Kyllä ne kadut oli jo niin dallattu, ravintolasafkat syöty, eikä leffassakaan tullut enää niin usein käytyä, saati sitten baareissa. Ihan hyvin olisi jo voinut muuttaa Kehä Kolmosen toiselle puolelle. Tai kauemmaksikin. Oikeasti maalle.

Sanna Piazza

8. Safiiritaivas

Saara katselee näkymää edessään. Aurinko heittyy viistosti maahan ja maisema hohkaa oranssia ja punaa. Oikealla, lähes näkymättömissä, virtaa Colorado-joki. Vasemmalla kohoaa keltainen rinne, jota täplittävät piikkipensaat ja kaktukset.

Viikon täysihoito arizonalaisella karjatilalla on haaveiden täyttymys. Saara on säästänyt kolme vuotta päästäkseen matkaan. Piitu oli varmaan vain pyytänyt isältään, Saara ei ole kysynyt, oli vain tyytyväinen kun sai hyvän ystävän mukaan matkalle. Ei kaikkia kiinnosta Yhdysvallat tai varsinkaan joku cowboy-meininki. Piitu lähti varmaan hevosten takia, ja maisemien. He olivat monet kerrat surffanneet netissä ja ihailleet sinne talletettuja kuvia retkeläisistä hevosten selässä taustalla kaktukset ja oranssit louhikot.

Letkaa johtaa Jack, viisikymppinen kokenut karjapaimen, joka ilmeisesti tätä nykyä keskittyy oppaan tehtäviin. Piitun ja Saaran perässä tulee nuoripari Englannista. Pisamainen mies näyttää lippalakissaankin jo niin punakalta, että Saaran olisi tehnyt mieli mennä tarjoamaan tälle aurinkovoidetta. Lewiksien jälkeen ratsastaa kaksi nuorta miestä. Saara ei kuullut esittelytilaisuudessa, mistä päin he olivat, joka tapauksessa jenkkejä. Vihoviimeisenä ryhmää pitää silmällä Tony, jonka leveät hartiat ja levollisen olemuksen Saara pani heti merkille.

Kotka tai haukka kaartelee ryhmän yläpuolella, Saara yrittää tavoitella mielestään lajitunnistusta, mutta vastavaloon hän ei voi olla varma miltä lintu lopulta näyttää. Nyt mennään alamäkeä, sora rahisee ja lipsahtelee hevosen kavioiden alla. Tulee jyrkempi kohta, ja Saara jännittää kaikki lihaksensa ja nojaa takakenoon ettei putoaisi. Toinen opiskelijapojista, taisi olla Steve, hoputtaa ratsunsa hänen rinnalleen.

– Are you doing ok?

– Kyllä, ihan hyvin menee, Saara sanoo suu viivana ja kasvot valkoisina.

Liisa Eno

9. Kesäloma

Oli kesäkuun alku, ilma oli jo poikkeuksellisen lämmin ja kesän vihreys tuoksuineen oli saapunut kaikkialle. Mariannen kalpeat kasvot tuntuivat suorastaan säikähtävän auringon valovoimaisia säteitä, kun hän nousi päivänvaloon työpaikastaan, joka oli kuin maanalainen bunkkeri, toimistorakennus alimmaisessa kerroksessa, ilman ikkunoita. Marianne tunsi itsensä lopen uupuneeksi noustessaan pyöränsä selkään ja lähtiessään pyöräilemään töistä kotiin päin. Hän ei odottanut mitään niin paljon kuin alkavaa kesälomaansa.

Marianne pysähtyi suojatien reunaan odottamaan valon vaihtumista vihreäksi ja mietti vielä taakse jäänyttä työpäiväänsä. Hänen työnsä toimistosihteerinä oli asioiden hoitamista, puhtaaksi kirjoittamista, puhelimeen vastaamista ja tietenkin kahvin keittämistä. Valo muuttui vihreäksi ja huokaisten Marianne nousi takaisin pyöränsä satulaan. Työasiat Mariannen oli vielä suhteellisen helppo unohtaa, muttei viimesyksyistä eroa pitkäaikaisesta avopuolisostaan Jannesta. Eron jälkeen, elämä tuntui tarjonneen pelkkää ankeutta ja harmautta.

Saavuttuaan kaksioonsa Marianne lysähti olohuoneen sohvalle, kesälomaan oli vielä viikko aikaa. Silloin Marianne lähtisi vanhempiensa huvilalle saaristoon ja jättäisi kiireisen kaupungin taakseen. Mariannen oli tarkoitus viettää ensin viikko yksikseen huvilalla, kunnes hänen vanhempansa ja veli perheineen saapuisivat saaristoon viettämään juhannusta.

Puhelin soi Mariannen laukun pohjalla, ja vaivoin hän jaksoi vääntää itsensä ylös sohvalta vastatakseen puhelimeen. Nähdessään äitinsä soittavan, Marianne päästi vaikerruksen suustaan, mutta painoi luurin korvalleen.

– Ootko sinä hengissä siellä, kuulostat niin väsyneeltä? Pirkko kailotti.

– Odotas ei taida pulssi enää tuntua, tulin juuri töistä kotiin, Marianne vastasi ja alkoi automaattisesti tunnustella kaulaansa.

– Mitä, mitä, Ihmetteli Pirkko, joka ei tuntunut ymmärtävän pilaa. Hän yhä piti kolmekymppistä tytärtään pikkulapsena, jolta oli aika ajoin hyvä varmistaa, oliko tämä muistanut syödä.

– Et arvaa kenen kanssa tänään juttelin Prismassa, Pirkko jatkoi samaan hengenvetoon.

– Jannen kanssa minä siellä juttelin, Pirkko mylvi kertoessaan suurta uutista.

Saaga

10. Kolmas kerta toden sanoo

Oli tavallinen syksyinen perjantai-ilta. Kaijalla oli kiireinen työpäivä takanaan. Hän käveli kotiaan kohti mietteissään. Työssä oli ollut hankalia asiakkaita ja kotona odotti hankala asuinkumppani. Jos odotti. Saattoi olla, että Kalle oli taas lähtenyt ravintolaan tai kavereiden kanssa kaljoittelemaan. Jos mies ei ollut kotona, se tiesi useimmiten ikävyyksiä. Miehen tullessa kotiin Kaija kuuli jo avaimen rapinasta lukossa, onko mies humalassa vai selvin päin. Humalassa ollessaan miehellä oli aina samat litaniat, hän väitti Kaijan vehdanneen jonkun miespuolisen työtoverin tai asiakkaan kanssa. Erityisesti Kaijan iltavuorot olivat sellaisia, joista Kallen mielikuvitus laukkasi kovasti. Ja sitten syyttelyiden jälkeen nyrkki heilui, tai ase, niin kuin viime kerralla. Näissä tilanteissa oli ihan turha sanoa mitään, tilanne joskus vain paheni vastaan väittämisellä. Kalle oli sairaalloisen mustasukkainen, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Kaija ei voinut ymmärtää sitä, että jos jutteli jonkun toisen miehen kanssa, toinen saattoi kuvitella, että juttelussa oli jo meneillään suunnitelmat sänkyyn menemisestä. Kaija ei ollut millään tavalla koskaan antanut aihetta oikeaan mustasukkaisuuteen.

He olivat pitäneet Kallen kanssa yhtä jo vuosia. Seurustelu oli alkanut hyvin nuorena. Kalle oli ollut tuolloin 18-vuotias ja Kaija 15. Kalle ei ollut innostunut opiskelusta keskikoulun jälkeen, hän teki erilaisia hanttihommia milloin kenenkin laskuun. Kaija oli opiskellut ammatin ja toimi ravintolapäällikkönä eräässä pikkukaupungin ravintolassa. Kaijan ja Kallen suhde ei ollut enää aikoihin toiminut, se oli homehtunut jo vuosia sitten. Suhteesta oli kadonnut rakkaus, ja arki oli yhtä samaa junnaamista.

Auroora

Äänestys on päättynyt!

Kiitos osallistuneille ja onnea Sari Vantaalta.

Rakkaustarinaa äänestäneiden kesken arvottiin Lumenen kosmetiikkapaketti, joka sisältää 8 pitkäkestoista Gel Effect -kynsilakkaa sekä Blueberry Wild Curl -ripsivärin. Palkinnon arvo on 63 euroa.


Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.