Kuvat Karoliina Paatos
Kuvat Karoliina Paatos

Katsokaa. Jälkiä hipstereistä! Ne ovat jännittävä eliölaji, jonka pitäisi esiintyä tällä alueella. Niistä puhutaan nyt paljon, ja täällä niitä on selvästi liikkunut. Tuurilla ja sinnikkäällä tarkkailulla löydämme ehkä myös elävän yksilön.

Hipsterit, nuo kaupunkiluonnon mysteerit, loputtoman kiehtovat ja kauniit eliöt. He ovat aina hiukan edellä muita. He löytävät kiinnostavimmat ravintolat, kireimmät housut ja nousemaisillaan olevat artistit. Mistään he eivät tykkää niin paljon kuin lähellä paahdetusta reilun kaupan herkku­kahvista. He ovat saaneet elää melko lailla rauhassa, mutta sitten tuli Iina Kuustonen ja teki Putoukseen hipsterin oloisen sketsihahmon Jäbä Leissonin. Nyt kaikki puhuvat Jäbästä, joka ajaa Jopolla,­ on töissä mainostoimistossa ja ”kreaa” eli luo kaikkea uutta ja huikeaa.

Tässä on jäbä, jonka ansiosta kaikki tietävät nyt hipsterin.

Onko Jäbä oikeanlainen hipsteri? Vai aivan väärän näköinen? On lähdettävä kaupungille hipsterijahtiin ja selvitettävä. Asiantuntijat kyllä varoittavat, että elävien hipstereiden etsiminen on kuin naaraisi Tasmanian jokia vesinokkaeläinten toivossa: vaikka niitä pitäisi esiintyä, niitä ei näy. Yritetään silti. Onhan­ meillä tuntomerkkejä.

Siltanen: heikolta näyttää

Siltanen Helsingin Kalliossa on juuri sellainen ravintola, jossa luulisi hipsterin viihtyvän. Huonelämpötila on miellyttävä, istuimet sopivasti löpsähtäneitä retronahkasohvia ja pöydät 60-luvulta: niiden ääressä olisi mukava suunnitella vaikka uutta, yhteisöllistä kaupunkifestaria!

Ihmisiä Siltasessa on perjantain alkuillasta kovin vähän, mutta yhden pöydän nurkalla kiiltelee sentään Applen kannettava tietokone. Se on varma merkki.

Koneen takana istuva noin 35-vuotias mies antaa lähestyä itseään, mutta hipsteriksi hän ei tunnustaudu.

– Sehän on kirosana! Tajuan kyllä, mitä­ sillä tarkoitetaan, mutta kun ei se enää merkitse mitään.

Mies selvittää: alun perin hipstereiksi sanottiin Yhdysvalloissa 40-luvun jazzdiggareita, jotka matkivat idoliensa elämäntyyliä – pukeutumista, rentoutta ja sarkastista huumoria.

Se on Sandron Rabatini-cocktail! Sitä tarjoilee bar manager Oskar Wegelius.

Suomessa hipstereiksi alettiin viitisen vuotta sitten sanoa nuoria kaupunkilaisia, jotka olivat luovissa­ töissä muusikkoina tai media-alalla, seurasivat trendejä tarkasti, viihtyivät somessa ja arvostivat vihreyttä.

Nykyään hipsteri on kuulemma jo niin väsynyt käsite, että sanan voisi kuopata.

– Täällä niitä ei ainakaan ole... mutta kokeile Sandroa, sieltä voisi löytyä.

Sandro: lämpenevää

Pari korttelia ylämäkeen, ja olemme suositussa Sandro-ravintolassa. Se kylpee kynttilän­valossa ja odottelee illan ruuhkaa simpukoiden ja pohjoisafrikkalaisten ruokien kimppuun.

Toistaiseksi asiakaskunta on tavallisen näköistä. Viisikymppisiä ystävättäriä, jokunen pariskunta. Henkilökunta ei sentään petä: baarimikko Oskarilla on viikset! Hipsterimiehillähän kuuluu olla karvoitusta naamassa.

Oskar tarjoaa maistiaiset cocktailista, joka on kuin juotava tsatsiki: jogurtti­likööriä, vodkaa, kurkkua, limeä, granaattiomenaa.­ Hyvää, yllättävää. Entäs­ tuo viiksi- ja partapuoli?

– Mä vaihtelen. Ennen mulla oli iso parta, marraskuussa jätin vain viikset, kun baari osallistui movemberin viiksikampanjaan. Ne olivat silloin sellaiset isot, rullattavat...

Jos hipsteri on kirosana, mukavaa Oskaria­ ei tee mieli nimitellä. Onneksi­ cocktailmestari Daniel tulee paikalle ja sanoo sanan kainostelematta: hänen­ mukaansa­ Kallio on Helsingin hipsterikeskus.

Ilmari tekee musiikkia harrastuksekseen ja on työkseen peltiseppä: ”Olin tämän päivän jumissa taivaalla, kattosiltaa piti asentaa, mutta nosturi meni rikki.”

Daniel halusi tuoda cocktailkulttuurin keskustasta Kallioon, koska tänne tulevat­ nyt myös trendikkäimmät ihmiset.

–  Kallio on uusi Punavuori. Ei tämä ole pelkkä hipsteripaikka, mutta kuitenkin aika hipsteri. Ja kun mietin, että mikä olisi oikein hipsteriä, niin tajusin että superfood!­ Seuraava drinkki listallamme onkin martini, johon tulee goji-marjoja.

Daniel neuvoo tarkkailemaan lähikulmia, kyllä siellä hipstereitä liikkuu. Sandrossa­ ei juuri nyt vain ole ketään – paitsi hetkinen. Ottiko tuo nurkkapöytään istuva mies äsken punaisen pipon päästään? Ehkä näimme juuri hipsterin naamioituvan tavikseksi.

Stupido: polttaa

Musiikki on hipstereille tärkeää. He kuuntelevat sitä hyvistä äänentoisto­laitteista vinyylilevyiltä, joita he käyvät ostamassa esimerkiksi Stupido Shopista muutaman korttelin päästä.

Stupido muutti Punavuoresta Kallioon neljä kuukautta sitten. Uusissa tiloissa käy välillä bändejä soittamassa, ja tiskillä myydään myös hyvää kahvia. Mukavan rentoa, suorastaan hips... no, maltetaan vielä.

–  Muutimme Kallioon, koska täältä löytyivät isommat tilat ja tuntuu, että täällä on nyt se kuhina. Sekä cd:tä että vinyyliä myydään, tällä viikolla on mennyt paljon Bruce Springsteeniä, Arcade Firea, Daft Punkia, selittää Mathias Foster tiskin takaa.

Hänellä itsellään, sivumennen sanoen, on sellainen oikeanlainen pipo päässään.

Vinyylihyllyn edessä seisoo asiakas, Janne Uotila, joka on kerännyt käteensä jazzmerkki Blue Noten uuden julkaisun, Gregory Porterin levyn. Miksi vinyyli?

Janne Uotilan mielestä vinyyli­levy tarjoaa paremman kuuntelukokemuksen kuin cd.

– Myin ison vinyylikokoelmani pois aikoinaan ja kadun sitä. Vinyyli näyttää ja saundaa paremmalta. Lisäksi: jos kuuntelee musaa keskittyneesti, äänilevy on hieno formaatti. Yksi puoli kestää juuri optimaalisen keskittymisajan, 20 minuuttia,­ ja sitten käännetään.

Kokeillaan varovasti tunnustella, onko­ hipsukoita näkynyt. Tämähän olisi heille luonteva elinympäristö.

– Eiii, mä vihaan sitä sanaa, Mathias parahtaa.

– Antaa ihmisten olla sellaisia kuin haluavat, kaikki kukat saavat kukkia.

Aihe on polttava, koska Mathias teki tänään Ilta-Sanomien nettisivuilla Jäbä Leissonin innoittaman ”Testaa, oletko hipsteri” -testin. Siinä kysyttiin paitsi sitä,­ äänestääkö vihreitä ja tykkääkö pyöräilystä myös että ”oletko ollut levy­kaupassa töissä”. Mathias paljastui testissä 65-prosenttiseksi hipsteriksi.

 Mathias Foster on myynyt Kalliossa levyjä, kahvia ja hauskaa tunnelmaa muutaman kuukauden.

– No, kai mä voin sitten rehellisesti tunnustautua, mitä väliä? Mathiasta meinaa ärsyttää, mutta hän päätyy kuitenkin nauramaan.

Mathias neuvoo etsimään vielä hipsukampia läheisistä vintagekaupoista.

– Tuossakin rinteessä on kolmen komean­ miehen pitämä vaatekauppa Welodrom, avattu syksyllä.

Harmi, se on mennyt jo kiinni. Täytyy palata vielä.

Teurastamo – hipsuleiden kehto?

Nyt on tiistai, lounasaika, ja bongauskierros on hyvä aloittaa uusin voimin läheiseltä Teurastamolta. Vanhan teurastamon tiloihin on avattu viime aikoina jos jonkinlaista luomu-, lähi-, hauskuus-, herkku- ja retrokonseptia, ja huhujen­ mukaan missään ei näy niin runsaasti hipsteripipoja kuin paikallisessa ravintolassa ruoka-aikana.

Mari Antikainen on menossa katuruokaruokailemaan. Marin mielestä tyylissä on tärkeintä mukavuus­ ja se, että­ rahaa­ jää muuhunkin elämään.

Jädelino-jäätelökahvilan kyltti pysäyttää. Se on kirjoitettu leikkisällä Comic Sans -kirjasintyypillä. Tämän on pakko olla ironiaa, hipstereiden huumoria. Comic­ Sans oli nimittäin 2000-luvun alussa niin suosittu, että siitä tuli pian kaikkien oikeiden graafikoiden hylkimä junttifontti.

Mutta tämä ei ole juntti­ympäristö, joten Comic Sans on varmasti tulossa muotiin ja viestii siitä, että jäätelökahvilaa pitävät todelliset edelläkävijät. Ei sittenkään. Vesiperä:

– Hehheh, onko se kyltti ihan hirveä? Meille on joku jo sanonut siitä. Mutta me tehtiin kaikki itse, ja meistä se näytti kivalta.­ Eihän me tuollaisia tiedetä, kertoo Jädelinon Tiina Karhu.

Italialaista jäätelöä ja trendeistä viis veisaavaa meininkiä, siis. Omistaja­portaassa ei ainakaan olla ironisia yyberhipstereitä, entä asiakkaissa?

– No yllättävän vähän. Täällä käy lapsi­perheitä ja paljon 30–40-vuotiaita miehiä. Heille näyttää maistuvan jäätelö.

Kellohalli: ei mitään

Viimeksi mainittuja on nytkin laumoittain viereisessä Kellohallissa, mutta mitäs,­ mitäs? Ei näy paksusankaisia laseja­ ja kokopartoja. Sen sijaan on duunareita huomioliiveissään, bisnesmiehiä ja monenlaista­ äijää.

Yhdessä pöydässä on sentään ihmisiä läppäreiden kanssa, selvästi suunnittelemassa jotain luovaa projektia. Kreaamassa! Idiksiä! Ja pöydän alla makaa valkoinen koira, jonka nimi on Ferrari. Ferrari!

Seurue on itse asiassa Teurastamolla töissä, ja he palaveeraavat maaliskuisesta Streat Helsinki -nimisestä katuruokatapahtumasta.

Matias Rantanen, Maarit Kivistö ja Nina Ruotsalainen suunnittelevat maaliskuista katuruokatapahtumaa. Ferrari (pöydän alla) on myös tullut Kellohalliin töihin.

Katuruoka on kova juttu. Ensin siitä intoiltiin New Yorkissa ja Berliinissä, nyt se on täällä. Se on myös hipsterijuttu jos jokin, mutta tuottaja Nina­ Ruotsalainen tekee käsillään ilmaan­ hipsuja puhuessaan hipstereistä.

– Kaipa se jotain edelläkävijää on tarkoittanut, mutta no joo. Olen kerran itsekin­ kirjoittanut jotain juttua ja kysynyt ehkä neljältäkymmeneltä ihmiseltä Flow-festareilla, että oletko hipsteri. Kukaan ei myöntänyt.

Nina vinkkaa hipsterihakuun Vaasankadulle. Siellä on ainakin yksi kuuma katuruokapaikka,­ ja toinen avautuu pian.

Vaasankatu – ne eivät syö

Ihmisiä ärsyttää tulla lokeroiduksi. Kukapa­ haluaisi olla klisee. Ja mikä edellä­kävijä se sellainen on, jolla on ryhmäidentiteetti? Sehän olisi perässähiihtäjä.

Kallion katukuvassa näkyy kyllä paksu­sankaisia silmälaseja ja lämpimiä, liioittelevan isoja takkeja, mutta enemmän täällä tallaa perusmummoja.

Jos internetiä on uskominen, oikeat hipsterit taluttavat kaduilla lemmikkirapua, koska koira on liian tavanomainen, tai laamaa, koska rapu on liian tavanomainen. Polkupyöränsä he nikkaroivat laudoista ja ajavat kahvilaan kirjoittamaan runoja kirjoituskoneella.

Mirja Koski myy Made In Kallion kahvilassa terveellisiä Mmaku-smoothieitaan. Mukana myös pakurikääpää!­

Vaasankadulla näkyy vain jokunen paleleva­ chihuahua ja pari Jopoa. Ruokapaikkoja kyllä on! Edelläkävijät ovat jo kauan sitten jättäneet sushin, nyt he hamuavat­ katuruokaa, sellaista kuin tässä puhutussa Street Gastrossa: yksinkertaista pikaruokaa hyvistä raaka-aineista.

Näyttää kuitenkin siltä, että hipsterien hoikkuuden salaisuus on selvinnyt. He eivät syö lounasta. Ei täällä näy ketään.­ Keittiö neuvoo käymään ”pommin­varmassa” Made In Kallio -kahvilassa, mutta hiljaista on sielläkin. Made In Kalliossa smoothieita myyvä Mirja ehdottaa­ viereistä Soi Soi -kasvisravintolaa.

Soi Soin nurkkapöydässä istuvat tytöt ovat trendikkään ja raikkaan näköisiä kuin mitkäkin, mutta hekään eivät ole kuulemma hipstereitä.

Kaisa Anttila käy usein Soi Soissa syömässä. ”Ruuan takia. Lisäksi tykkään paikoista, joissa on olkkarifiilis.”

– No, tultiin tänne ihan ruuan takia, ei minkään muodikkuuden. Tyyli on peräisin siskon vaatekaapista, hän muuttaa Australiaan ja luopui näistä. Jos itse ostan­ vaatteita, niin käytettyinä.

Soul Vintage: ulkonäkö pettää

Käytettyjä vaatteita varten ei tarvitse poistua kauas. Jos vain uskaltaa astua sisään vintageliikkeeseen, joka näyttää liian mukavalta ollakseen kauppa ja liian tyylikkäältä ollakseen olohuone, niin Helsinginkadun Soul Vintage on kelpo ratkaisu. Omistaja Erika Tatti juo kahvia vihreässä nojatuolissa.

– Kyllä täällä käy aika paljon hipstereitä. Mahtavia tyyppejä, yhdistävät vanhaa ja uutta. He hakevat vähän kalliimpaa ja parempaa, heillä on Martensit jalassa ja pieni laukku, Erika kuvailee.

Erikalla on itselläänkin Martensit.

Erika Tatti jätti vakituisen työpaikan ja perusti miehensä kanssa Soul Vintagen. ”Halusin kokeilla! Tehdä jotain, mihin on intohimoa.”

– No, näytän kuulemma hipsteriltä, mutta en ole. Ai missäkö ero on? En halua­ näyttäytyä. En mene klubille, jossa kalja maksaa kymmenen euroa. Menen mieluummin halpaan pubiin pelaamaan kavereiden kanssa lautapelejä.

Erikan kaupasta viedään Martensit käsistä. Lisäksi täältä saa himoittuja 80-luvun Converse-tennareita. Silloin  ne tehtiin vielä Yhdysvalloissa, niissä on vähän jäykempi pohja kuin nykyisissä ja erilainen kärki. Ero tämän päivän malleihin on juntin silmiin yhtä selkeä kuin Arlan­ ja Rainbown edamjuustoissa, mutta hipsteri on tarkka.

Kaupassa tapahtuu myös kaikkea ylimääräistä kivaa: bändit soittavat ja kesäisin­ vuokrataan pyöriä. Juuri sellaisia kaupunkikulttuuriasioita, joita jäbäleissonit­ kreaavat palavereissaan.

– Käykää seuraavaksi Welodromissa, siinä kauniiden poikien paikassa.

Welodrom: hippuls vikkuls

– Tekö olette ne kauniit pojat, joita täällä mainostetaan?

Tuomas Kaitanen ja Anton Morelli myöntävät olevansa Welodromin omistajia. He pahoittelevat, että troikan kolmas jäsen on nyt poissa. Anton pahoittelee myös sitä, ettei ole käynyt pariin päivään suihkussa, mutta ei sitä huomaa.

Kauniit pojat ovat paitsi yrittäjiä myös bändi, Stockers. Vaatebisnekseen he päättivät lähteä hetken mielijohteesta.

Anton Morelli ja Tuomas Kaitanen pitävät Welodrom-vintagekauppaa. ”Yllättävän hyvin tää pärjää – ainakin niihin kriisi­laskelmiin verrattuna, joita tehtiin aloittaessa.”

– Me myydään laadukkaita, käytettyjä kledjuja ja kavereiden vaatemerkkejä. Nahkarotseja menee, neuleita, Cousteau-pipoja ja sitten tämmöisiä hippuls vikkuls -juttuja, Tuomas kuvailee ja vilauttaa­ 90-luvun alun kuvioneuletta.

Ja arvatkaa mitä? Tuomas ja Anton eivät ole hipstereitä.

– Välitetäänhän mekin siitä, mitä meillä on päällä, että jos se sitten on hipsteriä. Nyt, kun ikää on jo 24 vuotta niin alkaa arvostaa myös mukavuutta. Pari vuotta sitten olisin vetänyt tälläkin pakkasella tiukimmissa kesäfarkuissa mitä löytyy, Anton kertoo.

On niitä, täytyy vain uskoa

Ei voi väittää, etteikö olisi varoitettu. Niitä löytyy huonosti. Moni näyttää harjaantumattomaan silmään hipsteriltä, mutta juuri kukaan ei kerro olevansa sellainen. Ehkä he ovatkin samanlainen laji­ kuin hammaskeijut ja tontut – he eivät hiisku itsestään, mutta totta kai heitä on olemassa!

Eihän kaupungissa muuten olisi hauskoja vintageliikkeitä, irtonaisia kaupunkitapahtumia tai kekseliästä ruokaa.

Kämppisten Kaisa Anttilan ja Laura Rautiaisen pukeutumisfilosofiassa keskeistä on mukavuus ja se, ettei­ vaatteita ostella turhaan.

Musiikintunti ei ole kaikille rentoja rytmejä sekä nautinnollista laulua. Se on jättänyt joillekin jopa liikuntatuntien kaltaiset – tai pahemmat – muistot.

Käsi ylös, kuka muistaa vielä musiikintuntien laulukokeet! Ne, joissa piti esiintyä koko luokalle? Tai nokkahuilutreenit, joissa oli vaikeaa jo pelkästään koskea instrumenttiin?

– Pojat pesivät nokkahuilut yleensä huonommin kuin tytöt ja sitten ällötti jo valmiiksi, jos seuraavalla kerralla itselle osuisi sellainen poikalimahuilu, kertoo Me Naisten haastattelema 38-vuotias Sari. 

Sari sai ala-asteella muutenkin tarpeekseen nokkahuilun soittamisesta eikä ole kapistukseen koskenut sen jälkeen.

Joidenkin nounou-listalla on nyt jopa hyväntuulinen karaoke, kiitos nolojen musatuntien. Tai no, ehkä muutaman tuopin jälkeen sitä voi kokeilla, jos ei ole kauheasti yleisöä.

Me Naiset selvitti, mitä kaikkea traumaattista koulujen musiikkitunneilla on tapahtunut. 1980–90-lukujen koululaiset kertovat nyt tarinansa.

1. Pikarunolausuntaa ankeassa varastossa

”Laulukokeet olivat ala-asteella horroria. Ensimmäisinä vuosina niitä laulettiin koko luokan edessä. Myöhemmin ne laulettiin opettajalle jossain varastossa, jossa ne nauhoitettiin ja soitettiin vielä myöhemmin koko luokalle. En osannut kunnolla sanoa r- ja s-kirjaimia, joten jännitin jo pelkästään niiden lausumista. Lauluni olivat usein yhtä pikarunonlausuntaa ilman mitään rytmiä.” Jenna, 32

2. Ällöttäviä lainasoittimia

”Lainanokkahuiluista jäi kammottavia fiiliksiä. Jos oma oli sattunut unohtumaan kotiin, joutui lainamaan yleiseen käyttöön tarkoitettuja nokkiksia. Ehkä ne eivät oikeasti edes olleet niin saastaisia, koska pestiinhän ne aina käyttäjien välissä, mutta oppilaiden kesken onnistuimme kehittämään niille maineen ehkä maailman ällöttävimpänä asiana.” Sanna, 29

3. Levyraadin epäreilu päätös

”Meillä oli musiikintunnilla usein levyraati. Vein sinne kerran isoveljeni C-kasetin, jonka olin kelannut Sabrinan suositun Boys, boys, boys -kappaleen kohtaan. Musiikinopettajamme oli vanhoillislestadiolainen, vähän vanhempi nainen, joka keskeytti vihaisesti mankan heti alussa ja käski minun mennä rehtorin kansliaan. Myöhemmin sain puhuttelun siitä, kuinka tokaluokkalaisen ei pidä kuunnella niin irstaita lauluja eikä varsinkaan tuoda niitä kouluun. Täysin epäreilua, sillä en edes ymmärtänyt puoliakaan renkutuksesta.” Mimmi, 35

”Sain puhuttelun, kuinka tokaluokkalaisen ei pidä kuunnella niin irstaita lauluja eikä varsinkaan tuoda niitä kouluun.”

4. Säestäjäkään ei kuullut ääntäni

”Mulla oli kakkosluokalla niin hento ääni, että opettaja joutui lopettamaan säestyksen pianolla kesken, kun hän ei kuullut lauluani. Kappale oli Pii, pii, pikkuinen lintu.” Katariina, 37

5. Opettajan nauru traumatisoi

”En ole ikinä ollut musikaalinen ja olen sen kyllä aina tiennyt. Silti sain vuosikymmenien traumat, kun jouduin ala-asteella laulamaan laulukokeessa. Opettaja säesti pianolla luokan takahuoneessa. Heti, kun aloin laulaa, opettaja hörähti nauramaan. Sen jälkeen meni noin 30 vuotta ennen kuin seuraavan kerran lauloin muiden kuullen. Ja tämäkin tapahtui aamuyöllä karaokebaarissa noin kahden promillen humalassa.” Pauliina, 42

6. Karaoke jäi kokonaan, enkelirooli melkein

”Meillä ei onneksi tarvinnut laulaa koko luokan edessä, mutta traumat jäi silti, kun näytti siltä, etten pääsisi lauluäänen takia joulukuvaelmaan enkeliksi. Muun muassa tästä syystä en koskaan laula karaokea – oli promillet mitä vaan.” Mari, 26

”Meni noin 30 vuotta ennen kuin seuraavan kerran lauloin muiden kuullen.”

Nyt on sinun vuorosi! Kerro alla kommentointikentässä, millaisia muistoja sinulla musiikintunneilta.

Kysely

Koulun musatunnit: parasta vai pahinta?

Miina on osoittautunut hauskaksi ja rennoksi tyypiksi. Kuvat: Ava
Miina on osoittautunut hauskaksi ja rennoksi tyypiksi. Kuvat: Ava

Mistä saisi ostettua Ensitreffit alttarilla -sarjan Miinan rentoa asennetta ja itsevarmuutta?

Kuten moni tietää kokemuksesta, avioliitto ei ole ihan helppo konsepti toteuttaa onnistuneesti käytännössä. Etenkään, jos puolisonsa tapaa ensimmäisen kerran vasta alttarilla.

Eikä avioelämää suoranaisesti helpota sekään, jos yhteiselo täytyy aloittaa tv-kameroiden valvovan silmän alla. Jotkut meistä kuitenkin suoriutuvat tästä haasteesta – eräät jopa hyvin.

Esimerkki mallisuorituksesta löytyy Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta Miinasta.

1. Luottavainen mieli

Miinan ja Heikin hääpäivä ei ollut mieltäylentävää katsottavaa. Heikki säikkyi Miinan tyyliä, kommentoi tämän lempirunoilijavalintaa tylysti ja kieltäytyi kysymästä, onko Miinan hameen alle meneminen okei. Tuoreen avioparin yhdessäolo näytti parhaimmillaankin vaivaannuttavalta. 

Miina ei alkuvaikeuksista lannistunut. Hän malttoi antaa aikaa kivikasvoiselle puolisolleen eikä ryhtynyt tekemään kankeasti sujuneesta hääpäivästä liian pitkälle vietyjä tulkintoja. 

2. Loistava huumorintaju

Moni meistä toivoo puolisoa, jonka kanssa huumorintaju kävisi yksiin. Heikillä on käynyt tässä suhteessa erinomainen tuuri. Hän kehuu neljännessä jaksossa, että Miina on hauskin nainen, jonka hän on ikinä tavannut.

3. Makaronilaatikko valmiina

Kun Heikki saapuu seminaarimatkalta kotiin Miinan luo, on Miina loihtinut makaronilaatikkoa. Huomaavaista ja fiksua! Turhien nälkäkiukkuriitojen välttäminen lienee yksi toimivan avioliiton salaisuuksista.

(Jos puolisopisteiden kerääminen kiinnostaa, ota talteen makaronilaatikon ohje.)

4. Ihailtava itsevarmuus

– Ei tarvi lototakaan, kun voitit jo elämäsi loton, Miina kuvailee itseään vaimona. 

Hänen itsevarmuutensa ei pienestä hetkahda. Hän kertoo, että Heikillä on ollut paljon odotuksia siitä, millainen tuleva puoliso olisi, eivätkä esimerkiksi Miinan tatuoinnit ole Heikin mieleen. Miina toteaa tyynesti, että odotuksia puretaan yhdessä pikkuhiljaa. 

Perhepotretissa Heikki, Miina ja Manuela-koira.
Perhepotretissa Heikki, Miina ja Manuela-koira.

5. Rento asenne

– Tuu sitten kun tuut, ei se oo sen kummempaa! 

Näin Miina ohjeistaa Heikkiä, joka miettii, tulisiko seitsemän aikaan nukkumaan käyvän Miinan viereen makaamaan. Turha vaiheilu ja asioiden pyörittely eivät kuulu Miinan tapoihin.

”Olen tällainen Pertsa Perusmuija, ja ihan hyvin pärjään.”

Telkkarinkatsojien näkökulmasta on tietysti kiva, että Ensitreffit alttarilla -kaudesta löytyy myös draamaa, mutta Heikin ja Miinan avioliiton kannalta rento suhtautuminen asioihin on vain hyvä juttu. 

6. Ihana koiranomistaja

Miten Miinan pörröinen Manuela-hauva liittyy avioliittoon, te kysytte? Ei mitenkään, tietenkään. Valkoinen karvakaveri Manuela on silti sen verran hellyttävä tapaus, että se on mainittava.

Miina on sitä paitsi hieno esimerkki koiranomistajasta, joka selvästi rakastaa lemmikkiään, mutta jonka koko elämä ei pyöri koiran ympärillä. Heikki mainitsee neljännessä jaksossa, että Miinalla on hyvät verkostot, jotka auttavat koiranhoidossa ja mahdollistavat matkustelun. 

7. Pertsa Perusmuija

Miinalla on viehättävä pukeutumistyyli – vaikka Heikki ei Miinan hääeleganssista heti syttynytkään – ja kauniisti sisustettu koti. Toisaalta hän on ihan tavallinen tyyppi, joka ei hienostele turhia. Hän esimerkiksi herkuttelee makaronilla ja ketsupilla. 

– Et sä kyllä mikään kulinaristi ole, Heikki kommentoi. 

– En olekaan. Olen tällainen Pertsa Perusmuija, ja ihan hyvin pärjään.