Kuvat Karoliina Paatos
Kuvat Karoliina Paatos

Katsokaa. Jälkiä hipstereistä! Ne ovat jännittävä eliölaji, jonka pitäisi esiintyä tällä alueella. Niistä puhutaan nyt paljon, ja täällä niitä on selvästi liikkunut. Tuurilla ja sinnikkäällä tarkkailulla löydämme ehkä myös elävän yksilön.

Hipsterit, nuo kaupunkiluonnon mysteerit, loputtoman kiehtovat ja kauniit eliöt. He ovat aina hiukan edellä muita. He löytävät kiinnostavimmat ravintolat, kireimmät housut ja nousemaisillaan olevat artistit. Mistään he eivät tykkää niin paljon kuin lähellä paahdetusta reilun kaupan herkku­kahvista. He ovat saaneet elää melko lailla rauhassa, mutta sitten tuli Iina Kuustonen ja teki Putoukseen hipsterin oloisen sketsihahmon Jäbä Leissonin. Nyt kaikki puhuvat Jäbästä, joka ajaa Jopolla,­ on töissä mainostoimistossa ja ”kreaa” eli luo kaikkea uutta ja huikeaa.

Tässä on jäbä, jonka ansiosta kaikki tietävät nyt hipsterin.

Onko Jäbä oikeanlainen hipsteri? Vai aivan väärän näköinen? On lähdettävä kaupungille hipsterijahtiin ja selvitettävä. Asiantuntijat kyllä varoittavat, että elävien hipstereiden etsiminen on kuin naaraisi Tasmanian jokia vesinokkaeläinten toivossa: vaikka niitä pitäisi esiintyä, niitä ei näy. Yritetään silti. Onhan­ meillä tuntomerkkejä.

Siltanen: heikolta näyttää

Siltanen Helsingin Kalliossa on juuri sellainen ravintola, jossa luulisi hipsterin viihtyvän. Huonelämpötila on miellyttävä, istuimet sopivasti löpsähtäneitä retronahkasohvia ja pöydät 60-luvulta: niiden ääressä olisi mukava suunnitella vaikka uutta, yhteisöllistä kaupunkifestaria!

Ihmisiä Siltasessa on perjantain alkuillasta kovin vähän, mutta yhden pöydän nurkalla kiiltelee sentään Applen kannettava tietokone. Se on varma merkki.

Koneen takana istuva noin 35-vuotias mies antaa lähestyä itseään, mutta hipsteriksi hän ei tunnustaudu.

– Sehän on kirosana! Tajuan kyllä, mitä­ sillä tarkoitetaan, mutta kun ei se enää merkitse mitään.

Mies selvittää: alun perin hipstereiksi sanottiin Yhdysvalloissa 40-luvun jazzdiggareita, jotka matkivat idoliensa elämäntyyliä – pukeutumista, rentoutta ja sarkastista huumoria.

Se on Sandron Rabatini-cocktail! Sitä tarjoilee bar manager Oskar Wegelius.

Suomessa hipstereiksi alettiin viitisen vuotta sitten sanoa nuoria kaupunkilaisia, jotka olivat luovissa­ töissä muusikkoina tai media-alalla, seurasivat trendejä tarkasti, viihtyivät somessa ja arvostivat vihreyttä.

Nykyään hipsteri on kuulemma jo niin väsynyt käsite, että sanan voisi kuopata.

– Täällä niitä ei ainakaan ole... mutta kokeile Sandroa, sieltä voisi löytyä.

Sandro: lämpenevää

Pari korttelia ylämäkeen, ja olemme suositussa Sandro-ravintolassa. Se kylpee kynttilän­valossa ja odottelee illan ruuhkaa simpukoiden ja pohjoisafrikkalaisten ruokien kimppuun.

Toistaiseksi asiakaskunta on tavallisen näköistä. Viisikymppisiä ystävättäriä, jokunen pariskunta. Henkilökunta ei sentään petä: baarimikko Oskarilla on viikset! Hipsterimiehillähän kuuluu olla karvoitusta naamassa.

Oskar tarjoaa maistiaiset cocktailista, joka on kuin juotava tsatsiki: jogurtti­likööriä, vodkaa, kurkkua, limeä, granaattiomenaa.­ Hyvää, yllättävää. Entäs­ tuo viiksi- ja partapuoli?

– Mä vaihtelen. Ennen mulla oli iso parta, marraskuussa jätin vain viikset, kun baari osallistui movemberin viiksikampanjaan. Ne olivat silloin sellaiset isot, rullattavat...

Jos hipsteri on kirosana, mukavaa Oskaria­ ei tee mieli nimitellä. Onneksi­ cocktailmestari Daniel tulee paikalle ja sanoo sanan kainostelematta: hänen­ mukaansa­ Kallio on Helsingin hipsterikeskus.

Ilmari tekee musiikkia harrastuksekseen ja on työkseen peltiseppä: ”Olin tämän päivän jumissa taivaalla, kattosiltaa piti asentaa, mutta nosturi meni rikki.”

Daniel halusi tuoda cocktailkulttuurin keskustasta Kallioon, koska tänne tulevat­ nyt myös trendikkäimmät ihmiset.

–  Kallio on uusi Punavuori. Ei tämä ole pelkkä hipsteripaikka, mutta kuitenkin aika hipsteri. Ja kun mietin, että mikä olisi oikein hipsteriä, niin tajusin että superfood!­ Seuraava drinkki listallamme onkin martini, johon tulee goji-marjoja.

Daniel neuvoo tarkkailemaan lähikulmia, kyllä siellä hipstereitä liikkuu. Sandrossa­ ei juuri nyt vain ole ketään – paitsi hetkinen. Ottiko tuo nurkkapöytään istuva mies äsken punaisen pipon päästään? Ehkä näimme juuri hipsterin naamioituvan tavikseksi.

Stupido: polttaa

Musiikki on hipstereille tärkeää. He kuuntelevat sitä hyvistä äänentoisto­laitteista vinyylilevyiltä, joita he käyvät ostamassa esimerkiksi Stupido Shopista muutaman korttelin päästä.

Stupido muutti Punavuoresta Kallioon neljä kuukautta sitten. Uusissa tiloissa käy välillä bändejä soittamassa, ja tiskillä myydään myös hyvää kahvia. Mukavan rentoa, suorastaan hips... no, maltetaan vielä.

–  Muutimme Kallioon, koska täältä löytyivät isommat tilat ja tuntuu, että täällä on nyt se kuhina. Sekä cd:tä että vinyyliä myydään, tällä viikolla on mennyt paljon Bruce Springsteeniä, Arcade Firea, Daft Punkia, selittää Mathias Foster tiskin takaa.

Hänellä itsellään, sivumennen sanoen, on sellainen oikeanlainen pipo päässään.

Vinyylihyllyn edessä seisoo asiakas, Janne Uotila, joka on kerännyt käteensä jazzmerkki Blue Noten uuden julkaisun, Gregory Porterin levyn. Miksi vinyyli?

Janne Uotilan mielestä vinyyli­levy tarjoaa paremman kuuntelukokemuksen kuin cd.

– Myin ison vinyylikokoelmani pois aikoinaan ja kadun sitä. Vinyyli näyttää ja saundaa paremmalta. Lisäksi: jos kuuntelee musaa keskittyneesti, äänilevy on hieno formaatti. Yksi puoli kestää juuri optimaalisen keskittymisajan, 20 minuuttia,­ ja sitten käännetään.

Kokeillaan varovasti tunnustella, onko­ hipsukoita näkynyt. Tämähän olisi heille luonteva elinympäristö.

– Eiii, mä vihaan sitä sanaa, Mathias parahtaa.

– Antaa ihmisten olla sellaisia kuin haluavat, kaikki kukat saavat kukkia.

Aihe on polttava, koska Mathias teki tänään Ilta-Sanomien nettisivuilla Jäbä Leissonin innoittaman ”Testaa, oletko hipsteri” -testin. Siinä kysyttiin paitsi sitä,­ äänestääkö vihreitä ja tykkääkö pyöräilystä myös että ”oletko ollut levy­kaupassa töissä”. Mathias paljastui testissä 65-prosenttiseksi hipsteriksi.

 Mathias Foster on myynyt Kalliossa levyjä, kahvia ja hauskaa tunnelmaa muutaman kuukauden.

– No, kai mä voin sitten rehellisesti tunnustautua, mitä väliä? Mathiasta meinaa ärsyttää, mutta hän päätyy kuitenkin nauramaan.

Mathias neuvoo etsimään vielä hipsukampia läheisistä vintagekaupoista.

– Tuossakin rinteessä on kolmen komean­ miehen pitämä vaatekauppa Welodrom, avattu syksyllä.

Harmi, se on mennyt jo kiinni. Täytyy palata vielä.

Teurastamo – hipsuleiden kehto?

Nyt on tiistai, lounasaika, ja bongauskierros on hyvä aloittaa uusin voimin läheiseltä Teurastamolta. Vanhan teurastamon tiloihin on avattu viime aikoina jos jonkinlaista luomu-, lähi-, hauskuus-, herkku- ja retrokonseptia, ja huhujen­ mukaan missään ei näy niin runsaasti hipsteripipoja kuin paikallisessa ravintolassa ruoka-aikana.

Mari Antikainen on menossa katuruokaruokailemaan. Marin mielestä tyylissä on tärkeintä mukavuus­ ja se, että­ rahaa­ jää muuhunkin elämään.

Jädelino-jäätelökahvilan kyltti pysäyttää. Se on kirjoitettu leikkisällä Comic Sans -kirjasintyypillä. Tämän on pakko olla ironiaa, hipstereiden huumoria. Comic­ Sans oli nimittäin 2000-luvun alussa niin suosittu, että siitä tuli pian kaikkien oikeiden graafikoiden hylkimä junttifontti.

Mutta tämä ei ole juntti­ympäristö, joten Comic Sans on varmasti tulossa muotiin ja viestii siitä, että jäätelökahvilaa pitävät todelliset edelläkävijät. Ei sittenkään. Vesiperä:

– Hehheh, onko se kyltti ihan hirveä? Meille on joku jo sanonut siitä. Mutta me tehtiin kaikki itse, ja meistä se näytti kivalta.­ Eihän me tuollaisia tiedetä, kertoo Jädelinon Tiina Karhu.

Italialaista jäätelöä ja trendeistä viis veisaavaa meininkiä, siis. Omistaja­portaassa ei ainakaan olla ironisia yyberhipstereitä, entä asiakkaissa?

– No yllättävän vähän. Täällä käy lapsi­perheitä ja paljon 30–40-vuotiaita miehiä. Heille näyttää maistuvan jäätelö.

Kellohalli: ei mitään

Viimeksi mainittuja on nytkin laumoittain viereisessä Kellohallissa, mutta mitäs,­ mitäs? Ei näy paksusankaisia laseja­ ja kokopartoja. Sen sijaan on duunareita huomioliiveissään, bisnesmiehiä ja monenlaista­ äijää.

Yhdessä pöydässä on sentään ihmisiä läppäreiden kanssa, selvästi suunnittelemassa jotain luovaa projektia. Kreaamassa! Idiksiä! Ja pöydän alla makaa valkoinen koira, jonka nimi on Ferrari. Ferrari!

Seurue on itse asiassa Teurastamolla töissä, ja he palaveeraavat maaliskuisesta Streat Helsinki -nimisestä katuruokatapahtumasta.

Matias Rantanen, Maarit Kivistö ja Nina Ruotsalainen suunnittelevat maaliskuista katuruokatapahtumaa. Ferrari (pöydän alla) on myös tullut Kellohalliin töihin.

Katuruoka on kova juttu. Ensin siitä intoiltiin New Yorkissa ja Berliinissä, nyt se on täällä. Se on myös hipsterijuttu jos jokin, mutta tuottaja Nina­ Ruotsalainen tekee käsillään ilmaan­ hipsuja puhuessaan hipstereistä.

– Kaipa se jotain edelläkävijää on tarkoittanut, mutta no joo. Olen kerran itsekin­ kirjoittanut jotain juttua ja kysynyt ehkä neljältäkymmeneltä ihmiseltä Flow-festareilla, että oletko hipsteri. Kukaan ei myöntänyt.

Nina vinkkaa hipsterihakuun Vaasankadulle. Siellä on ainakin yksi kuuma katuruokapaikka,­ ja toinen avautuu pian.

Vaasankatu – ne eivät syö

Ihmisiä ärsyttää tulla lokeroiduksi. Kukapa­ haluaisi olla klisee. Ja mikä edellä­kävijä se sellainen on, jolla on ryhmäidentiteetti? Sehän olisi perässähiihtäjä.

Kallion katukuvassa näkyy kyllä paksu­sankaisia silmälaseja ja lämpimiä, liioittelevan isoja takkeja, mutta enemmän täällä tallaa perusmummoja.

Jos internetiä on uskominen, oikeat hipsterit taluttavat kaduilla lemmikkirapua, koska koira on liian tavanomainen, tai laamaa, koska rapu on liian tavanomainen. Polkupyöränsä he nikkaroivat laudoista ja ajavat kahvilaan kirjoittamaan runoja kirjoituskoneella.

Mirja Koski myy Made In Kallion kahvilassa terveellisiä Mmaku-smoothieitaan. Mukana myös pakurikääpää!­

Vaasankadulla näkyy vain jokunen paleleva­ chihuahua ja pari Jopoa. Ruokapaikkoja kyllä on! Edelläkävijät ovat jo kauan sitten jättäneet sushin, nyt he hamuavat­ katuruokaa, sellaista kuin tässä puhutussa Street Gastrossa: yksinkertaista pikaruokaa hyvistä raaka-aineista.

Näyttää kuitenkin siltä, että hipsterien hoikkuuden salaisuus on selvinnyt. He eivät syö lounasta. Ei täällä näy ketään.­ Keittiö neuvoo käymään ”pommin­varmassa” Made In Kallio -kahvilassa, mutta hiljaista on sielläkin. Made In Kalliossa smoothieita myyvä Mirja ehdottaa­ viereistä Soi Soi -kasvisravintolaa.

Soi Soin nurkkapöydässä istuvat tytöt ovat trendikkään ja raikkaan näköisiä kuin mitkäkin, mutta hekään eivät ole kuulemma hipstereitä.

Kaisa Anttila käy usein Soi Soissa syömässä. ”Ruuan takia. Lisäksi tykkään paikoista, joissa on olkkarifiilis.”

– No, tultiin tänne ihan ruuan takia, ei minkään muodikkuuden. Tyyli on peräisin siskon vaatekaapista, hän muuttaa Australiaan ja luopui näistä. Jos itse ostan­ vaatteita, niin käytettyinä.

Soul Vintage: ulkonäkö pettää

Käytettyjä vaatteita varten ei tarvitse poistua kauas. Jos vain uskaltaa astua sisään vintageliikkeeseen, joka näyttää liian mukavalta ollakseen kauppa ja liian tyylikkäältä ollakseen olohuone, niin Helsinginkadun Soul Vintage on kelpo ratkaisu. Omistaja Erika Tatti juo kahvia vihreässä nojatuolissa.

– Kyllä täällä käy aika paljon hipstereitä. Mahtavia tyyppejä, yhdistävät vanhaa ja uutta. He hakevat vähän kalliimpaa ja parempaa, heillä on Martensit jalassa ja pieni laukku, Erika kuvailee.

Erikalla on itselläänkin Martensit.

Erika Tatti jätti vakituisen työpaikan ja perusti miehensä kanssa Soul Vintagen. ”Halusin kokeilla! Tehdä jotain, mihin on intohimoa.”

– No, näytän kuulemma hipsteriltä, mutta en ole. Ai missäkö ero on? En halua­ näyttäytyä. En mene klubille, jossa kalja maksaa kymmenen euroa. Menen mieluummin halpaan pubiin pelaamaan kavereiden kanssa lautapelejä.

Erikan kaupasta viedään Martensit käsistä. Lisäksi täältä saa himoittuja 80-luvun Converse-tennareita. Silloin  ne tehtiin vielä Yhdysvalloissa, niissä on vähän jäykempi pohja kuin nykyisissä ja erilainen kärki. Ero tämän päivän malleihin on juntin silmiin yhtä selkeä kuin Arlan­ ja Rainbown edamjuustoissa, mutta hipsteri on tarkka.

Kaupassa tapahtuu myös kaikkea ylimääräistä kivaa: bändit soittavat ja kesäisin­ vuokrataan pyöriä. Juuri sellaisia kaupunkikulttuuriasioita, joita jäbäleissonit­ kreaavat palavereissaan.

– Käykää seuraavaksi Welodromissa, siinä kauniiden poikien paikassa.

Welodrom: hippuls vikkuls

– Tekö olette ne kauniit pojat, joita täällä mainostetaan?

Tuomas Kaitanen ja Anton Morelli myöntävät olevansa Welodromin omistajia. He pahoittelevat, että troikan kolmas jäsen on nyt poissa. Anton pahoittelee myös sitä, ettei ole käynyt pariin päivään suihkussa, mutta ei sitä huomaa.

Kauniit pojat ovat paitsi yrittäjiä myös bändi, Stockers. Vaatebisnekseen he päättivät lähteä hetken mielijohteesta.

Anton Morelli ja Tuomas Kaitanen pitävät Welodrom-vintagekauppaa. ”Yllättävän hyvin tää pärjää – ainakin niihin kriisi­laskelmiin verrattuna, joita tehtiin aloittaessa.”

– Me myydään laadukkaita, käytettyjä kledjuja ja kavereiden vaatemerkkejä. Nahkarotseja menee, neuleita, Cousteau-pipoja ja sitten tämmöisiä hippuls vikkuls -juttuja, Tuomas kuvailee ja vilauttaa­ 90-luvun alun kuvioneuletta.

Ja arvatkaa mitä? Tuomas ja Anton eivät ole hipstereitä.

– Välitetäänhän mekin siitä, mitä meillä on päällä, että jos se sitten on hipsteriä. Nyt, kun ikää on jo 24 vuotta niin alkaa arvostaa myös mukavuutta. Pari vuotta sitten olisin vetänyt tälläkin pakkasella tiukimmissa kesäfarkuissa mitä löytyy, Anton kertoo.

On niitä, täytyy vain uskoa

Ei voi väittää, etteikö olisi varoitettu. Niitä löytyy huonosti. Moni näyttää harjaantumattomaan silmään hipsteriltä, mutta juuri kukaan ei kerro olevansa sellainen. Ehkä he ovatkin samanlainen laji­ kuin hammaskeijut ja tontut – he eivät hiisku itsestään, mutta totta kai heitä on olemassa!

Eihän kaupungissa muuten olisi hauskoja vintageliikkeitä, irtonaisia kaupunkitapahtumia tai kekseliästä ruokaa.

Kämppisten Kaisa Anttilan ja Laura Rautiaisen pukeutumisfilosofiassa keskeistä on mukavuus ja se, ettei­ vaatteita ostella turhaan.
Tilaajille
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen

Yli miljoona suomalaista tekee henkisesti raskasta työtä, jossa on vaara kyynistyä. Ensihoitaja Mika Länsisola kertoo, miten työ on muuttanut häntä.

Kutsumusammatti. Palkitseva ja mielenkiintoinen työ, jolla on merkitystä. Samalla kuitenkin duuni, jossa joutuu päivittäin kasvotusten esimerkiksi kurjuuden, sairauden, päihteiden ja syrjäytymisen kanssa.

Joka neljännellä suomalaisella on henkisesti raskas työ, kertoo Työterveyslaitoksen...

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.