Hiljan nuoruuskuva. Kuvat Panu Pälviä, Vesa Ranta, Hilja Laitilan omaisten albumit.
Hiljan nuoruuskuva. Kuvat Panu Pälviä, Vesa Ranta, Hilja Laitilan omaisten albumit.
Kansallisarkiston kirjasto säilöö satojentuhansien suomalaisten kohtaloita.
Kansallisarkiston kirjasto säilöö satojentuhansien suomalaisten kohtaloita.
Käsinkirjoitettu puhelinsanoma kertoo, että kemiläinen sekatyöläinen Hilja Maria Laitila on pidätetty Turussa 17.12.1933.
Käsinkirjoitettu puhelinsanoma kertoo, että kemiläinen sekatyöläinen Hilja Maria Laitila on pidätetty Turussa 17.12.1933.
Parikymppinen Hilja yhdessä äitinsä Emmin ja lastensa Olavin ja Anna-Liisan kanssa. Nuorimmainen Paavo ei ole vielä syntynyt. Hän on ainoa elossa oleva Hiljan lapsista.
Parikymppinen Hilja yhdessä äitinsä Emmin ja lastensa Olavin ja Anna-Liisan kanssa. Nuorimmainen Paavo ei ole vielä syntynyt. Hän on ainoa elossa oleva Hiljan lapsista.
Hilja pysyi kommunistina loppuun asti. Kuvassa Hilja (edessä keskellä) SKP:n tilaisuudessa siinä vaiheessa, kun puolue ei ollut enää Suomessa kielletty.
Hilja pysyi kommunistina loppuun asti. Kuvassa Hilja (edessä keskellä) SKP:n tilaisuudessa siinä vaiheessa, kun puolue ei ollut enää Suomessa kielletty.
Minä ja isomummoni Hilja hänen 80-vuotispäivillään 1980. Kommunistisen naisjärjestön SNDL:n viiri on nostettu kunniapaikalle kukkien keskelle.
Minä ja isomummoni Hilja hänen 80-vuotispäivillään 1980. Kommunistisen naisjärjestön SNDL:n viiri on nostettu kunniapaikalle kukkien keskelle.
Hiljan Kemin Kulmankylään rakennuttama talo oli hänelle kaikki kaikessa. Se oli ensimmäinen oma koti.
Hiljan Kemin Kulmankylään rakennuttama talo oli hänelle kaikki kaikessa. Se oli ensimmäinen oma koti.

Isomummoni Hilja oli vakaumuksellinen kommunisti, joka joutui aatteensa vuoksi istumaan vuosia vankilassa. Lapsena en jaksanut kuunnella hänen tarinoitaan. Ne oli selvitettävä jälkikäteen.

"Kysyttäessä kuulusteltavalta, missä hän on saanut ohjauksen Suomen Kommunistisen Puolueen toimintaan, vastaa, että elämä on hänet siihen opettanut. Uudelleen kysyttäessä kieltäytyy edelleen tekemästä selkoa, missä on viimeisen vuoden ajan oleskellut." (Ote Etsivän keskuspoliisin kuulustelupöytäkirjasta, 17.12.1933)

Tiedot löytyvät Kansallisarkistosta helposti. EK-Valpo II, kotelo 105, henkilömappi 3011. Sivuja on yhteensä 88. Laitila, Hilja Maria. Ammatti: työmiehen vaimo. Rangaistus: kolme vuotta ja kuusi kuukautta kuritushuonetta valtion­petoksen valmistelusta.

Minun isomummoni.

Muistikuva lapsuudesta on kirkas. Isomummoni Hilja istuu keinutuolissa ja pajattaa juttujaan. Ympärillä hälisee sukua, mutta kukaan ei oikein jaksa kuunnella. Avataan joululahjoja, otetaan valokuvia, juodaan kahvia.

Vuodesta toiseen suvun vanhin istuu samalla paikalla. Ääni käy hauraammaksi, mutta ei sen niin väliä, sillä jutut on kuultu jo moneen kertaan: ennen oli elämä kovaa, köyhän elo pelkkää nälkää ja vilua. Mutta hän, hän oli kommunisti aikana, jona se oli kiellettyä, ja hän yritti parantaa köyhien oloja. Istui jopa vankilassa aatteensa takia. Eikä murtunut, vaikka kuinka kovisteltiin.

Lapsen korvissa kommunismin ihailu kuulostaa kummalliselta, sillä kommunistejahan on Neuvostoliitossa. Isommat lapset ovat kertoneet, että niillä on pommi, jolla voi räjäyttää napin painalluksella koko maailman mäsäksi. Uutiskuvissa Neuvostoliitossa on harmaata, ihmisillä rumat vaatteet ja kauppojen hyllyt tyhjät. Isomummon täytyy olla vähän kajahtanut, kun sellaista sakkia ihailee.

Sitten tulee joulu, jolloin Hilja ei enää istukaan kiikkustuolissa. Minä olen kasvanut aikuiseksi. Silloin alkaa harmittaa. Miksi en koskaan kuunnellut? Hilja oli köyhä, kouluja käymätön työläisnainen Kemistä, joka vietti vankilassa aatteensa takia seitsemän vuotta. Uhrasi vuosia omasta nuoruudestaan, pienten lastensa elämästä. Mikä Hilja oli naisiaan? Mikä häntä ajoi?

Valkoisten piikatyttö

"Johtavia kommunistinaisia. Esiintynyt suuriäänisenä työttömäin lähetystössä sen käydessä 1.10. Kemin köyhäinhoidon kansliassa. Käynyt potkurilla saarnamatkoilla Torniossa, Röytässä ja Kuusiluodossa." 

Hiljan henkilömapista selviää, että ensimmäisen kerran hän oli joutunut poliisin kanssa tekemisiin maaliskuussa 1930 osallistuttuaan kommunistinaisten mielenosoitukseen. Hilja oli saanut kolmensadan markan sakon julkisella paikalla rähisemisestä ja poliisin vastustamisesta. Sen jälkeen ohranaksi kutsuttu Etsivä keskuspoliisi oli alkanut seurata Hiljan tekemisiä tarkasti.

Siinä ei ollut mitään erikoista. Sisällissodan jälkeen kommunistipuolue oli julistettu laittomaksi. Kommunismin kitkemiseen keskittyneen Etsivän keskus­poliisin, myöhemmin Valtiollisen poliisin, kirjoissa on merkintöjä lähes 200 000 suomalaisesta. Vankeustuomion saaneita kommunistejakin oli tuhansia. Kommunistien uskottiin suunnittelevan vallankumousta, ja häkki saattoi heilahtaa jo lentolehtisten levittämisestä. Hiljakin oli tovereineen jakanut lappusia, joissa luki: Työtä töitä tekeville! Leipää nälkäisille!

Vuonna 1900 syntyneen Hiljan lapsuus oli kovin erilainen kuin minun, joka synnyin 78 vuotta myöhemmin. Hän oli syntynyt pienessä savupirtissä Savossa, perhe oli muuttanut Kalle-isän metsätöiden perässä Kemiin, mutta sitten isä oli kuollut. Perhe oli menettänyt kotinsa, ja pienet velipojat oli annettu huutolaisiksi. Esikoinen Hilja sai jäädä, koska Emmi-äiti oli raskaana. Jonkun oli hoidettava vauvaa, että äiti pääsi töihin.

Vuoden 1918 tapahtumia Hilja seurasi vielä sivusta. Hän oli piikana herrasväessä, jossa oltiin valkoisten puolella. Hiljalla ei ollut hätää, mutta monella muulla oli. Suomen itsenäistymisen jälkeen viljan saanti Venäjältä oli tyrehtynyt, ja moni näki nälkää. Jauhokilon sai summalla, jonka saattoi saada kokoon panttaamalla kihlasormuksensa. Mutta vauraan talon rouvalta ei Hiljan mukaan herunut armoa edes leipää kerjänneille lapsille.

Hilja ei välttynyt väkivallan näkemiseltä. Mustikkametsällä hän ihmetteli kamalaa hajua, kunnes tajusi eksyneensä paikkaan, jossa oli lahdattu ihmisiä. Hilja oli nimensä mukaisesti vielä hiljainen tyttö, ja halusi pysyä politiikasta kaukana.

Kymmenen vuotta myöhemmin Hilja oli muuttunut nainen. Vanhoista asiakirjoista selviää poliisin uskoneen, että Hilja tovereineen olisi ollut valmis tarttumaan jopa aseisiin. Mikä lie totuus, mutta oikeudenmukaisuutta köyhä Hilja ainakin janosi. Ja voita leipänsä päälle.

Ääni menneisyydestä

– Se oli hyvää aikaa. Oli nuoruutta, oli ystäviä!

Vhs-kasetin kuva on suhruinen, ääni särisevä. Nauhalla puhuva vanhus on jo melkein satavuotias, mutta hän syttyy muistellessaan nuoruuttaan 1920-luvun alussa. Vaikka minua eivät Hiljan jutut hänen eläessään kiinnostaneet, onneksi joitakin kiinnosti. Vuonna 2000 Aulikki Nukala ohjasi dokumentin Sadan vuoden muistot, ja Hilja oli yksi haastateltavista. Hiljan muistoista ohjelmaan päätyi vain osa, mutta Nukala jätti nauhat omaisille.

Nauhoilla Hilja muistelee poliittisen heräämisensä tapahtuneen pikkuhiljaa. 1920-luvun alussa hän oli päässyt töihin Laitakarin sahalle. Hiljakin oli houkuteltu mukaan ammattijärjestön toimintaan, ja hän oli nähnyt, mitä yhteistoiminnalla sai aikaiseksi. Sahalla oli muun muassa ollut lakko, jonka seurauksena työntekijät olivat saaneet tuntuvan palkankorotuksen. Työväensakilla oli myös monenlaista harrastustoimintaa: oli tansseja, urheiluseuraa ja näytelmäkerhoa.

– Heittäydyin siihen koko nuoruuteni innolla! Olin löytänyt oman porukkani, Hilja muistelee.

Vanhemmat toverit alkoivat puhua, että Hiljassa olisi ainesta muuhunkin kuin näyttelemiseen. Hilja oli hyvä puhumaan ja kirjoittamaan – siihen nähden, että oli käynyt vain kaksi luokkaa kansakoulua. Jossain vaiheessa Hilja oli sitten liittynyt "maanalaiseen" eli laittomaksi julistetun SKP:n jäseneksi.

Sahalla Hilja kohtasi myös tulevan miehensä Yrjön. Mentiin naimisiin, syntyi kolme lasta. Olavi, Anna-Liisa ja Paavo. Asuttiin Yrjön vanhempien nurkissa.

Salateitä Moskovaan

"Hilja Maria Laitila on lähtenyt Kemistä jollekin kuuden kuukauden kursseille, ja hänen pitäisi palata takaisin illegaalisena puolueen naistoiminnan organisaattoriksi. 158 senttiä pitkä, vartalo hoikka, kaitakasvoinen, teräväpiirteinen."

Kuvaus Hiljan ulkonäöstä kuulostaa paikkansapitävältä, vaikka usein poliisi kuvaili "kommunistinaikkosia" vähemmän imartelevin sanankääntein: koukkunokkainen, huonohampainen, pyylevä...

Syksyllä 1932 Hilja jätti perheensä ja lähti opiskelemaan kansainväliseen Lenin-kouluun Moskovaan. Sen suomenkielisessä siivessä valmennettiin ihmisiä puolueen johtotehtäviin kotimaassaan. Koska kaikki kommunismiin viittava oli Suomessa kiellettyä, opetus oli siirretty Neuvosto-Venäjän puolelle.

Mitä Hiljan mielessä mahtoi liikkua? Päätös oli erikoinen sen ajan työläisvaimolle, kun muistaa, että nuorin hänen lapsistaan oli vasta seitsemänvuotias. Mutta kommunisteilla oli tukalat oltavat. Ehkä Hiljakin oli alkanut pelätä. Aviomies oli jäänyt työttömäksi, ja lapsilla oli nälkä. Hilja ei ymmärtänyt, miksei terveille käsille riittänyt töitä. Haastattelunauhalla hän kertoo etsineensä vastausta jopa Raamatusta. Ei ollut löytynyt.

Karl Marxin tavoin Hilja oli alkanut ajatella, että uskonto oli oopiumia kansalle. Ensimmäisen kerran Hilja oli alkanut epäillä jumalan olemassaoloa jo pikkutyttönä katsellessaan varakkaiden perheiden lasten talvitamineita. Oli karvahatut, turkiskauluksiset palttoot ja lämpöiset damaskit, kun hän itse oli palellut villatakissa. Hän ei ollut ymmärtänyt, mistä Jumala häntä rankaisi.

Lenin-koulussa opiskelusta maksettiin palkkaa. Hilja olisi jo aikoinaan halunnut opiskella, mutta koulunkäynti oli tyssännyt isän kuolemaan. Yrjö tuskin olisi voinut kieltää rouvaansa lähtemästä. Hilja oli itsepäinen, Yrjö herkkä, luonteeltaan passiivinen ja vetäytyvä. Maailmanparantamisen sijasta Yrjö oli kiinnostunut vieraista naisista. Lapsistaan Hilja oli ajatellut, että he kyllä pärjäisivät. Olihan heillä koti, isä, kaksi isoäitiä ja pappa.

Ryhmä opiskelijoita lähti Suomesta matkaan syksyllä, Hilja salanimellä Lea Linder. Ryhmä matkusti ensin junalla Viipuriin. Viipurista matka jatkui soita, metsiä ja jorpakoita pitkin Neuvosto-Venäjälle. On vaikea sanoa, tiesikö Hilja lähtiessään matkan todelliset riskit.

Puolen vuoden sijaan koulu kesti melkein vuoden. Kurssin loputtua opiskelijat saivat viettää hetken kylpylässä Krimillä – se olikin hyvää lepoa sitä ajatellen, mikä heitä Suomessa odotti.

Vettä ja leipää

"Laitila, Hilja Maria: Umpimielinen. Ei tahdo puhua mitään. Hiljainen aatteen ihminen, sulkeutunut luonne. Mies ehkä eri mieltä."

Hilja pidätettiin Turun linja-autoasemalla 17. joulukuuta 1933, joitakin viikkoja Suomeen paluunsa jälkeen. Kuulusteluissa Hiljasta ei saatu juuri mitään irti. Myöhemmin hän kehui, ettei ollut suostunut kertomaan nimeäänkään, ennen kuin oli saanut ohranan tarjoamaan pullakahvit.

Hiljan laukusta löytyi kuitenkin kommunistista kirjallisuutta sekä vallankumouksellisiksi tulkittuja kirjoituksia. Ne yhdessä salakirjoituksessa käytettävän "shifferin" kanssa riittivät tuomaan Hiljalle tuomion valtionpetoksen valmistelusta. Hilja passitettiin suorittamaan tuomiotaan Hämeenlinnan naisvankilaan.

Vankilassa olot olivat kurjat. Vankeja rangaistiin vesi-leipäkuurilla ja jopa kahdeksan vuorokauden mittaisilla eristyksillä pimeässä, pienessä kopissa. Kopissa oli kylmä, ja nukkua ei voinut, koska vartin välein oli pakko nousta lämmittelemään.

Hilja kertoi usein tarinaa ministeri Urho Kekkosesta, joka oli vieraillut vankilassa. Hilja oli ollut kutomassa vauvannuttua, kun ministeri oli kysynyt, mitä hän saa palkaksi työn valmistuttua.

"Todennäköisesti kahdeksan päivää vettä ja leipää", Hilja oli lohkaissut.

Vankilanjohtaja oli kiirehtinyt selittämään, että koska työn jälki oli usein niin huonoa, vankeja piti rangaista. Hiljan mukaan vesi-leipäkuurit loppuivat Kekkosen käyntiin.

Kouluun lähtöään Hilja ei kuitenkaan koskaan katunut. Koulussa hän oli viimein saanut vastauksen siihen, mikä maailmaa pyöritti. Se ei ollut Jumala, vaan jokin vielä suurempi voima: raha.

Koulussa oli ollut myös hyvää ruokaa, ja ennen kaikkea sitä oli ollut riittävästi.

Äiti tulee kotiin

Valokuva on harvinainen. Olen pulleajalkainen kaksivuotias ja istun Hiljan sylissä. On hänen 80-vuotispäivänsä. En muista, että Hiljalla olisi ollut tapana ottaa syliin tai edes pörröttää tukkaa. Mutta ei hän ollut hellinyt omia lapsiakaan. Ehkä se ei ollut ajan tapakaan.

Hiljan poika Paavo muistaa yhä, kuinka äiti kotiutui ensimmäiseltä vankilareissulta. Hilja ei ollut nähnyt lapsiaan viiteen vuoteen. Kukaan ei ollut käynyt vierailulla, sillä perheellä ei ollut varaa matkustaa Kemistä Hämeenlinnaan. Kirjeen sai sentään laittaa kerran kuussa.

Itse asiassa Hilja ei tullut kotiin, vaan meni ensin äitinsä luo. Joku oli kuitenkin kuullut asiasta, ja Paavo ja hänen siskonsa Anna-Liisa lähtivät katsomaan, pitikö huhu paikkansa. Vanhin, Olavi, ei tahtonut mukaan. Hän oli äidilleen äkäinen.

– Ovella pysähdyin ja tarkistin siskolta, että eihän mulla ole paskainen naama, Paavo naurahtaa.

– Ja siellähän se Hilja oli. Sanoimme päivää, ja siinäpä se. Ei halattu tai itketty. 

Silti on vaikea uskoa, etteikö lasten näkeminen olisi liikuttanut Hiljaa. Ehkä vankila oli vain opettanut pitämään tunteet kurissa. Haastattelunauhoilla Hilja muistelee, että vankilassa naiset eivät puhuneet kodista, puolisosta tai lapsista.

– Hulluksihan me olisimme tulleet, jos niitä olisimme alkaneet ajatella ja jokainen akka kertoa, hän sanoo nauhalla.

Vankilasta vapautuneita naisia Hilja kuvaili usein puu-ukoiksi.

– Eivät ne itkeneet tai nauraneet. Tunteet oli pitänyt piilottaa. Sellainen se kai olin minäkin.

Ei armoa

"Aviosuhde on aina ollut kovin riitaisa, ja Hilja Laitila on vannoutunut aatteellinen kommunisti, jonka mieli­pidettä miehensäkään ei varmasti pysty muuttamaan. Osasto ei voi puoltaa anomukseen suostumista." (Valtiollisen poliisin osastopäällikön vastaus Hilja Laitilan armahdusanomukseen.)

Hilja ei ehtinyt monta vuotta vapaudesta nauttia. Kesän korvalla 1941 kommunisteiksi tiedettyjä otettiin laajoin joukoin turvasäilöön, ja yhtenä lauantai-iltana ohranan auto oli Hiljan pihassa. Kun Hilja oli mennyt saunatakkisillaan kysymään, mitä miehet halusivat, poliisit olivat sanoneet, että rouvan tulisi lähteä välittömästi heidän mukaansa. "Rouva ei lähde minnekään ennen kuin on kammannut tukan", hän oli virkkonut.

Hiljaa pidettiin turvasäilössä yli kolme vuotta. Ilman syytettä, ilman tuomiota. Äiti Emmi ja puoliso Yrjö kirjoittivat armahdusanomuksia. Turhaan.

Hilja koki turvasäilössä pitämisensä suurena vääryytenä, koska "ei millään muotoa tunnistanut olevansa rikollismaailman ihminen". Vasta 19. syyskuuta 1944 tehty välirauhasopimus vapautti turvasäilössä pidetyt poliittiset vangit.

Koti korvaukseksi

Hilja oli kutakuinkin saman ikäinen kuin minä nyt joutuessaan ensimmäisen kerran vankilaan. Ajatus siitä, että hän menetti seitsemän vuotta omasta ja lastensa elämästä, tuntuu murheelliselta. Esikoinen Olavi olikin katkera äidilleen elämänsä loppuun asti. Silti Hilja ei koskaan katunut vakaumustaan.

Kemin Kulmankylässä seisoo edelleen Hiljan talo. "Kaikki mitä minulla ikinä on ollut", hän tapasi sanoa. Vankilavuosina Hilja oli saanut pakkomielteen omasta kodista. Sotien jälkeen Hilja sai valtiolta korvauksia vankilavuosistaan. Niiden ja pienen pankkilainan turvin hän ja Yrjö saattoivat lopulta laittaa itselleen talon. Laitettiin kasvimaa ja kanalakin. Ei tarvinnut enää nähdä nälkää. Hilja vannoi, ettei lähtisi talosta ennen kuolemaansa.

SKP:stä tuli laillinen puolue, ja Hilja oli vuosikaudet mukana kunnallispolitiikassa. Hilja pysyi kommunistina, joskin liberaalina, kuolemaansa saakka. Hänen tavoitteensa oli parantaa työläisten oloja ja kehittää sosiaaliturvaa. Urho Kekkosta Hilja piti aina suuressa arvossa, vaikka tämä eri puolueen miehiä olikin. 

Hilja eli melkein satavuotiaaksi. 

Pitkän ikänsä salaisuudeksi hän väitti "kovan työn ja huonon ruuan".

Toukokuussa 2000 Hilja haudattiin koruttomin menoin vapaa-ajattelijoiden hautausmaalle, jota hän oli ollut itse perustamassa. Kovasti odottamiaan satavuotisjuhlia Hilja ei koskaan saanut, mutta hautajaiskahvit juotiin hänen puutarhassaan – ihan kuin hän oli toivonutkin. 

Enoni vaimoineen pitää nykyään Hiljan taloa kesäpaikkanaan. Hilja ei kuulemma ole jättänyt kotiaan vieläkään. Korituoli natisee itsestään, koira haukkuu jotain, mitä muut eivät näe.

Kursivoidut kohdat EK-Valpon Hilja Laitilan henkilömapista. Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 16/2013.

Kuningatar Elisabet II:n elämästä kertovan hittisarjan toinen kausi on nyt katsottavissa Netflixissä. Mitkä koukuttavan sarjan tapahtumista ovat historiankirjojen valossa totta – ja mitkä eivät?

Prinssi Philip lähti seikkailemaan ja jätti Elisabetin yksin

Totta. Kakkoskauden yksi suurista teemoista on prinssi Philipin etsikkoaika. Vuonna 1956 mies todella lähti viideksi kuukaudeksi seilaamaan pitkin poikin maailman meriä rehvakkaassa herraseurassa. Hänen rinnallaan oli aviokriisissä rypevä Mike Parker (1920–2002), joten myös prinssin moraali joutui epäilyttävään valoon. 

Joskus prinssinkin pitää vain jättää kaikki ja mennä. Kuva: Netflix
Joskus prinssinkin pitää vain jättää kaikki ja mennä. Kuva: Netflix

Prinssi Philip oli rakastunut ballerinaan

Ei todisteita! Kun Elisabet sujauttaa tv-sarjassa miehensä matkalaukkuun kirjeen, hän  törmää medaljonkiin, jossa on ballerina Galina Ulanovan kuva. Sarjassa annetaan ymmärtää, että kuvassa oli prinssin salainen rakastettu.

Galina Ulanova (1910-1998) oli tosiaan venäläinen ballerina, ja hän saapui Lontooseen uransa loppuvaiheessa vuonna 1956, mutta hän ei tuntenut prinssiä. 

Tanssijarakastetun hahmo perustunee huhuun, jonka mukaan Philipillä olisi ollut suhde Pat Kirkwoodin (1921–2007) kanssa vuonna 1948 (samaan aikaan, kun Elisabet oli raskaana, auts). Tanssija-näyttelijä itse tyrmäsi aina suhdehuhut ja sanoi heidän olleen vain ystäviä. 

Pääministeri ei uskonut Lontoon savusumun vaarallisuuteen, sitten avustaja kuoli

 Osittain totta, osittain ei. Pääministeri Winston Churchill (1874–1965) ei tosiaan tahtonut uskoa Lontoon tappavaan savusumuun, ja kyllä vuonna 1952 savusumu aiheutti 12 000 ihmisen kuoleman. Savusumun takia bussiturmassa menehtynyt avustaja on kuitenkin keksitty hahmo, joka on kirjoitettu useamman Churchillin entisen avustajan muistelmien pohjalta.

Prinsessa Margaretilla oli kielletty suhde Peter Townsendiin 

Totta. Hävittäjälentäjä ja ylitallimestari Peter Townsend (1914–1995) ja prinsessa Margaret todella rakastuivat, mutta koska miehellä oli takanaan avioero, avioliitto ei tullut kysymykseenkään. Kakkoskaudenkin prinsessalla on edessään lisää historiallisesti paikkansapitävä sydänsuruja.

Ykköskaudella Margaret (Vanessa Kirby) rakastui Peter Townsendiin (Ben Miles), kakkoskaudella seuraa lisää kuninkaalliselle sopimattomia suhteita. Kuva: Netflix
Ykköskaudella Margaret (Vanessa Kirby) rakastui Peter Townsendiin (Ben Miles), kakkoskaudella seuraa lisää kuninkaalliselle sopimattomia suhteita. Kuva: Netflix

Prinssi Philip pakotti poikansa karuun ja kaukaiseen sisäoppilaitokseen

Valitettavasti totta. Kuningataräiti toivoi, että herkkä nuorukainen olisi saanut jäädä opiskelemaan lähemmäs kotia, mutta prinssi Philip vaati, että hänen poikansa lähtee Gordonstounin tiukkakuriseen sisäoppilaitokseen Skotlantiin. Prinssi Philip oli itse opiskellut siellä ja viihtynyt. Charles kuitenkin vihasi aikaansa opinahjossa, ja on kuvaillut sitä ”vankeusrangaistukseksi”.  

Nuori Charles (Billy Jenkins) vihasi vuosiaan Gordonstonin siäsoppilatoksessa. Kuva: Netflix
Nuori Charles (Billy Jenkins) vihasi vuosiaan Gordonstonin siäsoppilatoksessa. Kuva: Netflix

The Crownin toinen kausi nyt Netflixissä.

Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Onko reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en, Ulla Virtanen ihmettelee.

Taannoin Italian-reissulla kiertelin poikaystäväni kanssa kaupunkeja. Padovan kaupungissa oli kuuluisa vanha kirkko Basilica di Sant’Antonio. Vaikkemme kumpikaan kuulu kirkkoon, se ei estä meitä ihastelemasta kauniiden rakennusten arkkitehtuuria ja tutustumista historiaan. Joten suuntasimme siis basilikaan.

Mahtipontisella ovella seisoi kaksi vahtimiestä, jotka katsoivat meitä ja sanoivat, että herra on kyllä tervetullut sisälle, mutta naispuolinen ei saa tulla sortseissa ja t-paidassa. Hetken tuijotettuani heitä hämmennyksen vallassa tajusin, että herra poikaystävällähän oli myös sortsit ja t-paita. Huomautin tästä portsareille ja kysyin uudestaan, enkö muka saa mennä sisälle kirkkoon. “Of course you can”, he totesivat. Minun tulisi vain ensin hakea kirkon toimistosta päälleni kaapu.

Päätimme poikaystäväni kanssa, että hän käy vilkaisemassa, miltä sisällä näyttää, ja minä odotan ulkona.

Totta kai tiedän, että katolisuudessa, niin kuin monissa uskonnoissa, on omia, pyhiksi kutsuttuja sääntöjä. Tämä uskonnollinen epäreiluus alkoi kuitenkin odotellessani ärsyttää niin, että haastoin vahtimiehiä. Tivasin heiltä, ovatko he tosiaan sitä mieltä, että on reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en. He totesivat, että minä voin aivan vapaasti mennä lähellä sijaitsevaan pienempään kirkkoon tai sitten pukeutua tätä rakennusta varten kaapuun.

Minua raivostutti vielä enemmän. Jos jotkut laativat epäreiluja ja epätasa-arvoisia sääntöjä, niin olisivat sitten edes loogisia säännöissään! Ilmeisesti pienemmässä kirkossa jumalaa ei niin paljon ärsytä Virtasen Ullan sortsit, mutta isommassa hänen muotisilmäänsä sen sijaan tökkii. Tämä on yhtä epäloogista kuin se, että gynekologilla otetaan housut pois sermin takana, mutta sitten kävellään toosa paljaana makaamaan pöydälle.

Ymmärrän toki, että tämä on aika pientä henkilökohtaisen tason syrjintää. Olenhan hetero, ateisti, valkoihoinen nainen, joka on kasvanut Suomessa, korkealaatuisen koulutuksen ja terveydenhuollon maassa, jossa tasa-arvokin on moniin maihin verrattuna erittäin pitkällä. Kovin harvoin joudun siis kokemaan mitään suurta syrjimistä. Joten se, että minä en pääse johonkin kirkkoon, on toki pieni asia.

Silti se saa raivostuttaa. Useinhan saa kuulla, että toisten uskontoa pitää kunnioittaa. Miksi uskonnot eivät sitten kunnioita minun ihmisyyttäni? Miksi uskonto saa syrjiä?

Uskoa saa mihin haluaa, muttei olla epäreilu.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi uskonnot saavat syrjiä minua?

Jopa ravintolat saavat asettaa pukeutumiselle ohjeet. En ole katolisen kirkon puolustaja, mutta on hyvä ymmärtää ihan tavalliset säännöt tahdikkuudelle. Jos tietyt asiat ovat toisille erityisen tärkeitä, ja sinulle ei, miksi haastat? Et voi mennä moniin muihinkaan tilaisuuksiin shortseissa, koska se ei ole kunnioittavaa. Linnan juhlat, Eu-parlamentti, opettajien pukeutuminen koulussa jne jne. Jos tilanteissa mennään aina niin pitkälle, että tehdään mitä itse halutaan, kaikista asioista saa...
Lue kommentti