Metallifani Satu Kohtala istui iskelmä­festareilla väärään pöytään. Lavatanssikonkari Maarit Maantila-Hyytiäinen yllättyi hevimörköjen käytöstavoista. Molempia ihmetytti, kuinka joku voi kuunnella samaa biisiä koko illan.

Kuvat Panu Pälviä

Iskelmäfani hevifestareilla: "Joko se kappale vaihtui?"

"Anna sielusi helvettiin!" mörisee ääni Hyvinkään Villatehtaan sisä­pihalla. Metalliorkesteri Deathchainin työvuoro on jo hyvässä vauhdissa, kun Maarit Maantila-Hyytiäinen, 37, vasta saapuu Steelfest Open Air -tapahtumaan.

Humppilalainen lastentarhanopettaja ei ole koskaan aiemmin ollut hevifestivaaleilla.

Äkkivilkaisulla Deathchainin soittajat näyttävät hänen silmissään kaikki samalta. Miehillä on nahkahousut, niittiliivit, tukevat haara-asennot, tatuoinnit ja tukkaa niin paljon, että kasvoja on vaikea erottaa pehkojen takaa. Lavakoreografiaksi riittää vimmattu pään heilutus, jota hevigurut kutsuvat moshaukseksi.

– Herranjestas, mitä rynkytystä! Tuon on pakko sattua niskaan. Pitääköhän heidän käydä usein fysioterapeutilla? Maarit miettii.

Tänään niskajumppaa harrastaa eturiviin pakkautunut yleisökin, jota alkukesän kohmeinen keli ei tunnu häiritsevän. Minihametyttöjen kylmyydestä kalvakka iho sävyttyy hyvin yhteen kuopiolaisorkesterin seuraavan biisin, Jumalten kuoleman, kanssa.

Maarit on tyytyväinen, että tuli valinneeksi ylleen hyvät kävelykengät ja tuulta pitävän goretex-takin. Asu herättää ensin ihmetystä hevikansan keskuudessa, mutta pian uusi tulokas on hyväksytty joukkoon. Maarit soluttautuu pelkoa uhmaten aivan eturiviin.

– Joko se kappale vaihtui? Miten nämä kuulostavat kaikki ihan samalta? En saa sanoista mitään selvää! hän huutaa, mutta ääni uhkaa peittyä massiivisen  jylinän alle.

Rumpali Kassara pieksee kattiloitaan eläimellisellä raivolla, ja basistiherra Kuolio näyttää, mistä hänen nimensä on peräisin. Maarit pyörittää epäuskoisena päätään – väärään suuntaan tosin.

Kake Randelinia ala-asteelta lähtien

Yläneen Valasrannalla olisi nytkin toisenlainen meno. Se on yksi Maaritin suosikkipaikoista, ja siellä hän käy kesäisin tanssimassa polkkaa, masurkkaa, jenkkaa ja vanhaa rokkia.

– Parhaimpina vuosina kävin pyörähtelemässä kolme, neljäkin kertaa viikossa. Silloin oli muuten kunto kohdallaan. Tanssiminen on älyttömän hyvää liikuntaa, Maarit kehaisee.

Maarit innostui tanssimusiikista jo alakouluikäisenä, jolloin kasettisoittimessa pyörivät Kake Randelinin laulut, kuten Avaa hakas ja Jannu huoleton. Kuusitoistavuotiaana hän humppasi jo A. Aallon rytmiorkesterin tahdittamana Säkylässä Eenokin lavalla. Tanssimusiikin hilpeä hyväntuulisuus vetosi Maaritiin heti.

– Kaikki luokkakaverit kuuntelivat 80-luvulla Madonnaa ja Bon Jovia, mutta minä tykkäsin enemmän iskelmästä. Dingon keikalla kyllä kävin, mutta ei se fanitusilmiö minuun tarttunut, Maarit muistaa.

Humppakunnolla hevijuoksuun

Yleisö alkaa pakkautua Villatehtaan sisäpihalla yhä tiiviimmäksi massaksi. Metallikansa kerääntyy rinkiin ja heittäytyy villiin juoksuun, joka myös moshpitinä tunnetaan.

Jossain viuhtovan tukkameren, törmäilevien kyynärpäiden ja tamppaavien niittibuutsien keskellä näkyy vilahdus Maaritin goretex-takista. Hevirinki on voimakas, mutta humppilalainen lastentarhanopettaja on tottunut yllättäviin tilanteisiin ja onnistuu pelastautumaan massan imusta viime hetkillä.

– Tuonne kun kaatuu ja jää muiden jalkoihin, se on äkkiä sairaalareissu, Maarit huomauttaa.

Tunnelma festareiden kauppakojujen luona on kaikkea muuta kuin villi. Myyjät värjöttelevät kohmeisen oloisena bändipaitarykelmän takana, eikä viereisiin bajamaja-vessoihinkaan ole ruuhkaa.

Norwegian Black Metal -farkkutakkiin sonnustautunut hevimies on ostanut jäätelökioskista vaaleanpunaisen pehmiksen. Myös metrilakua olisi ollut tarjolla.

Isoon nälkään Steelfest myy perinteistä grillimuonaa, ranskanperunoita ja hampurilaisia. Suosituin juoma on keskiolut, joka peittoaa anniskelualueen ruuhkasta päätellen näilläkin festareilla monet bändit.

– Vaikutelma tästä porukasta on paljon leppoisampi kuin kuvittelin. Odotin näkeväni roisisti kiroilevia pitkätukkia, mutta nämähän ovat ihan ihmisiksi, Maarit tunnustaa.

Lävistyskoruja Steelfestissä myyvä Jari Mälkiä kuulee Maaritin kommentin.

– Olemme kiertäneet metallifestareilla monta vuotta, enkä ole ikinä nähnyt tapahtumissa tappeluita. Heviporukka on suvaitsevaista ja helposti lähestyttävää sakkia, Jari vakuuttaa.

Maaritillakin on kokemuksia ennakkoluuloista.

– Telkkarissa näytetyt humppaohjelmat antavat tanssipaikoista aivan vääränlaisen kuvan. Sitä kameroiden eteen punkevaa sakkia kun katsoo, tulee mieleen, että kaikki tämän lajin harrastajat ovat kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Minä tiedän monia kaksi- ja kolmekymppisiä, jotka voivat mennä yhtä hyvin rokkikeikalle kuin lavatansseihinkin.

Häijyjä uutisia

Seuraava esiintyjä on monen metallifanin unelma: lauteille nousee 22-vuotias oululaisyhtye, Impaled Nazarene. Hard core -punkkia ja black metallia musiikissaan yhdistelevä orkesteri tunnetaan muun muassa kappaleestaan Nyrkillä tapettava huora.

Laulaja Mika Luttisella ei ole tukkaa ollenkaan, mutta sitäkin häijympi katse, kun hän julistaa:

– Minulla on teille uutinen: Jumala on kuollut!

Maarit ei jää ottamaan selvää vuosituhannen sensaatiosta, vaan suuntaa sormet kohmeessa uloskäyntiä kohti. Omien ennakkoluulojen voittaminen tuntuu hyvältä, mutta musiikkilajin vaihtajaksi hänestä ei ole.

– Eiköhän tämä ollut tässä. Jos kuuntelen tätä räimettä vielä tunninkin, saatan tulla hulluksi.

Kotimatkalla radiossa soi Jesse Kaikuranta.

Hevifani iskelmäfestareilla: Saappaat jalassa humpalle

Rivi värikkäitä korkokenkiä ja sandaaleja jonottaa baaritiskille Ikaalisten kylpylän ravintolassa. Korot kopsuttavat malttamattomina lattiaa, sillä Iskelmäparatiisi-tapahtuman ensimmäinen orkesteri Varjokuva on jo lavalla. Kenkäjoukon jatkoksi ilmestyvät Satu Kohtalan, 29, mustat korokepohjasaappaat, jotka ovat tampaanneet maata viimeksi Metallican konsertissa kesäkuussa.

Satu huokaisee, kun 60-luvun rautalankamusiikki pärähtää soimaan. Tänä iltana hän ei pääse rentoutumaan suosikkiaan, death metal -yhtye Morbid Angelia kuunnellen.

Sadulle iskelmägenre on musta aukko. Epämääräistä hissimusiikkia, joka ei herätä tunteita. Lavatansseissa hän muistaa olleensa kerran, mutta silloinkin ulkomusiikillisista syistä.

– Juomaanhan sinne tietysti mentiin. Olimme kaverin kanssa alaikäisiä, emmekä päässeet muuallekaan. Haukivuoren tanssilavalla oli kätevä tissutella salaa äidiltä ja isältä.

Ikaalisten iskelmäparatiisiin ei tulla juomaan. Ravintolan pöydissä näkyy kyllä oluttuoppeja ja siideriä, mutta myös mehu- ja vesilaseja. Suurin osa niistä jää nytkin puolilleen, sillä värikkäiden korkokenkien omistajat ovat juuri kuulleet Salatun surun ensitahdit: Vaikka vuokses sain surun suuren vain, sen kestän. Mitä tunnen, sen muita huomaamasta estän...

Tämän nostalgisemmaksi laulu ei voi enää muuttua! The Renegades -yhtyeen alun perin levyttämä ja Dannyn suomeksi kääntämä hitti on soinut kaikilla mahdollisilla tanssilavoilla ja radioasemilla yli neljäkymmentä vuotta.

Klassikko aiheuttaa ryntäyksen tanssilattialle. Pääasiassa neli- ja viisikymppisistä koostuva joukko täyttää parketin reunoja myöten ja alkaa toteuttaa tuttua koreografiaa. Hitaasti ympäri pyörien ja eteenpäin hivuttautuen. Naiset keinuttavat hieman lannettaan, miesten ylävartalo on jännityksestä jäykistynyt. Kylpylän ikkunoista avautuu näkymä ilta-auringon valaisemalle Kyrösjärvelle.

Satua haukotuttaa.  

Kaikki samaa puuroa

Seinässä olevan valokyltin mukaan nyt on miesten haku. Satu saa istua pöydässään yksin. Revittyihin mustiin housuihin ja tatuoinnit paljastavaan toppiin pukeutunut vantaalainen on ruutupaitamiesten mielestä selvästi epäilyttävä. Kuin viihdeohjelmaan osallistunut huijari, joka huutaa pian: "olette piilokamerassa".

– En minä kyllä oloani kovin mukavaksi tunne. Tuskin auttaisi, vaikka olisi kavereitakin mukana, hän tunnustaa ja ottaa rohkaisuryypyn siiderilasistaan. 

Hevifestari Tuska Open Airin kaltaisissa tapahtumissa Satu sukkuloi kuin kotonaan. 16-vuotiaasta saakka festareilla käynyt nainen kuuntelee päivittäin black- ja death-metallia, jonka moni Ikaalisten tanssija saattaisi niputtaa paholaisen touhuksi. Jos iskelmälaulujen teksteissä tanssitaan kesäillan valssia ja poimitaan metsäkukkia, metallimusiikissa tapetaan jumalia ja flirttaillaan pahuuden kanssa. Sadulle romantiikka on yhtä kuin taannoinen häämatka Cannibal Corpsen keikalle Milanoon. 

– Metallibiisien sanoitukset on usein tehty pilke silmäkulmassa. Itse kuuntelen nykyään enemmän sävel- ja rytmikulkuja. Tutustakin biisistä voi löytää aina uusia juttuja, Satu vakuuttaa.  

Iskelmässä sama monikerroksellisuus ei hänen mielestään toimi.

– Kuuntele nyt näitäkin biisejä! Kaikki kuulostaa samalta puurolta. 

Metallimusiikissa Satu arvostaa aitoutta. Sitä, että biisit on oikeilla soittimilla soitettu.

– Teininä purin musiikin kautta kapinaa, kiukkua ja turhautumisen tunteita. Nykyään saan siitä hyvää energiaa. Siksi haluan kuunnella lempibändejäni kaikkialla: työmatkoilla, kotona ja livekeikoilla.

Väärällä paikalla

Tennistossuissaan lavalle rynnännyt Neljänsuora-yhtye muuttaa tanssikansan hiihtävän askelluksen superpallomaiseksi pompahteluksi.

Turkulainen Pekka Junttila bongaa lavan reunalta yksinään seisoskelevan Sadun ja hakee neitoa tanssiin. Koreografiaa ei tarvitse etukäteen sopia: iloisen keltaiseen kesäpaitaan pukeutunut eläkeläinen pyörittää daamiaan vimmatusti. Mustat korokepohjasaappaat pysyvät hyvin rytmissä, mutta vieressä humppaavia korkokenkänaisia hihityttää.

Tanssijoiden rintama etenee määrätietoisesti ympäri parkettia ja työntää kyynärpäätaktiikalla heikommat pois tieltään. Satu ja Pekka kyntävät omaa polkuaan sinnikkäästi kappaleen loppuun saakka.

– Tuntui ihan samalta kuin metallifestarien moshpitissä! Samanlaista ympäri juoksemista, Satu oivaltaa ja hakeutuu turvaan ensiksi löytämäänsä tyhjään pöytään. 

Vasta esileikkiä

Tanssipaikkojen maine saattaisi olla Sadun silmissä lopullisesti mennyttä, ellei paikalle osuisi naurunremakan kera viittä ystävystä. Mirka Uusitalo, Maiju Johansson, Sinikka Kestilä, Aki Lyytikäinen ja Irene Vilén yllyttävät ensikertalaista tulemaan paikalle huomennakin.

– Sinun on pakko tulla! Tämä ilta on vasta esileikkiä: todelliset bileet alkavat huomenna, kun tanssit pidetään tuolla järven rannassa, Aki houkuttelee.

– Eikä missään nimessä mitään korkokenkiä sinne. Lenkkareilla on paras tanssia, opastaa Sinikka.

Satu kieltäytyy kohteliaasti. Tarja Lunnas, Juha Tapio ja Telaketju saavat jäädä seuraavaan kertaan. Tai no, ehkä seuraavaa kertaa ei tule.

Joillakin niitä ei ole ollenkaan ja joillakin vaikka muille jakaa. Arvaatko hiusten perusteella, ketkä julkisuuden henkilöt ovat kuvissa?

 

Hyönteisruoka on saapunut Suomeen ja siitä povataan maailman ruokakriisin pelastajaa. Mutta miltä se maistuu? Vai maistuuko miltään?

”Hieman makea”, ”jännä jälkimaku”, ”yksinään vähän tunkkainen”, ”mielenkiintoisella tavalla huokoinen”.

Näin Me Naisten raati kuvaili Belgiassa kasvatettujen ja uunissa paahdettujen kokonaisten kotisirkkojen makua hyönteisruokatestissä.

Granolassa kotisirkat olivat silmällä selvästi havaittavissa kaurahiutaleiden, siementen, omenan ja puolukkajauheen seassa, mutta rapsakka suutuntuma katosi muun rouskeen sekaan eikä sirkkoja aamiaisjugurtissaan mitenkään maistanut tai tuntenut. Moni piti sirkkamysliä perushyvänä granolana.

– Ei tämä minua ällötä millään tavalla. Hyvää on, kommentoi yksi raatilainen.

– Nyt ollaan syvästi omien ennakkoluulojen kanssa tekemisissä, myönsi toinen, mutta pisteli reippaasti kipollisen sirkkagranolalla ryyditettyä jugurttia menemään.  

– En ostaisi maun takia. Ei mitenkään ihmeellinen, kommentoi kolmas.

Onko liian madventuresia vai maistuisiko sirkkamysli?
Onko liian madventuresia vai maistuisiko sirkkamysli?

Hyönteisruoan trendikkyys näkyykin tällä hetkellä sirkkaruoan hinnassa. Pieni 200 gramman paketti granolaa maksaa noin 9 euroa. Hintaa nostaa ehkä myös se, että kotimaisten sirkkojen kasvatus on vasta alussa ja sirkat tuodaan Suomeen muualta Euroopasta.

Trendin aallonharjalla

Suomessa jyllää tällä hetkellä pienimuotoinen hyönteisruokabuumi.

Fazerin leipomosta kerrotaan, että he eivät ole aina saaneet sirkkajauhoa Hollannista niin paljon ja nopeasti, kuin heidän leipurinsa sitä taikinaansa tarvitsisivat. Kaikki sirkkaleivät menevät ja illalla kyselijöille pitää tarjota 'ei oota'.

Se ei ole ihme.  Hyönteisleipä maistuu nimittäin pelkän Oivariinin kanssa erinomaiselta. Sen sirkkajauhopitoisuus on kolme prosenttia, ja kuulostaa hämmästyttävältä, että yhteen pieneen leipään on silti käytetty 70 kotisirkkaa.  

Näyttää ja maistuu vastaleivotulta leivältä, mutta sisältää 70 kotisirkkaa jauhettuna. Kuva: Fazer
Näyttää ja maistuu vastaleivotulta leivältä, mutta sisältää 70 kotisirkkaa jauhettuna. Kuva: Fazer

– Olin vähän varautunut, ennen kuin laitoin leivän suuhuni, mutta tämähän on hyvää, testiryhmäläinen kehuu.

– Siemenet tekevät leivästä rapsakan. Kivalla tavalla vähän pähkinäinen ja paahteinen maku.

– Leipä on niin hyvää, että unohdin sirkat kokonaan. Olen pääosin kasvisyöjä, joten en ehkä kuitenkaan ota sitä jokapäiväiseen käyttöön.

Hyönteisten tunteet

Sirkkaleipää ja sirkoista valmistettuja einespihvejä mutustellessaan voikin miettiä tuntevatko hyönteiset ja sattuuko niihin.

Ympäristön kannalta hyönteissyöntiä pidetään kuitenkin niin paljon parempana ratkaisuna kuin perinteistä lihansyöntiä, että sen myötä vegaanius on saanut uuden muodon: entovegaani sallii ruokavalioonsa hyönteiset ja hyönteisperäiset tuotteet, mutta ei lihaa, kalaa tai maitotuotteita.

Ilmeisesti kaikki valmistajatkaan eivät pidä kotisirkkoja liharuokana, sillä kaupan einesaltaassa myytävät sirkkajauheella ryyditetyt pihvit on nimetty kasvispihveiksi. Ne sisältävät 83% kasviksia ja 4,6% kasvatetun kotisirkan jauhetta, ja saavat raadilta kehuja.

– Tämähän on miellyttävä tuttavuus einespihvien joukossa.

– Tuhti, ruokaisa, täyttävä eikä lainkaan kuiva. Kiva, että pinaatti, parsakaali ja kaikki ainekset  – paitsi kotisirkka – maistuvat.

Hyönteispihvit voittavat pinaattiletut ja monet kasvispihvit niin maussa kuin proteiinipitoisuudessa.
Hyönteispihvit voittavat pinaattiletut ja monet kasvispihvit niin maussa kuin proteiinipitoisuudessa.

Testasimme tuotteet: Fazer Sirkkaleipä 250g, 3,99e, Veljekset Mattilan Sirkka-kasvispihvit 300g, 3,98e ja Samu sirkkagranola 200g, 8,90e