Äläkä aloita ruoskintaa nyt. Kuva: Shutterstock
Äläkä aloita ruoskintaa nyt. Kuva: Shutterstock

Se ei nimittäin auta laihduttamisessa, siitä tulee vain paha mieli.

Näytän pahalta. Hirveältä. Kamalat selluliittimuhkurat. Itse asiassa näytän pystyyn nostetulta sialta! Nyt oikein herkuttelen tässä peilin edessä, kokeilen, montako leukaa saan näkyviin. Olenpa ällöttävä, ällöttävän ällöttävä!

Tutun kuuloista? Suunnilleen tuolla tavalla ajattelee moni lihava, tukeva, hoikka ja laiha nainen katsellessaan peilikuvaansa. Vaikka narsismista puhutaan paljon, itseinho on reippaasti yleisempi häiriö: jos kolme neljäsosaa suomalaistytöistä on tyytymättömiä vartaloonsa, kuinka moni aikuisista naisista mahtaa rakastaa kroppaansa?

Vihapuhe peilin edessä on myös se juttu, jolla moni motivoi itsensä kuntoilu- ja laihdutuspuuhiin, mutta onkohan se paras tapa? Ei ole, sanoo Taija Rintee, joka toimii sairaala Neon painonhallintaklinikalla psykologina.

– Monet painonsa kanssa kamppailevat puhuvat itselleen niin inhottavasti, että ei tulisi mieleenkään puhua niin kellekään muulle. Tarvitsisimme itsekurin sijasta itsemyötätuntoa, Rintee toteaa.

Mistä sitä myötätuntoa irtoaisi?

Taija Rinteen mielestä itseruoskinnan siivittämä tahdonvoima tekee laihduttamisesta epämiellyttävää ja joustamatonta rääkkiä. Kun aloittaa tiukan, itseinhoisen dieetin, tapahtuu ennemmin tai myöhemmin repsahdus – ja se lisää itseinhoa entisestään. Seuraa hälläväliä-meininki: en pystynyt tähänkään, mitä väliä sillä enää on, mitä nyt syön, syönpä vielä lisää.

Painonhallinnan pitäisikin olla miellyttävämpää, jotta se onnistuisi.

– Näkökulmaksi kannattaisi vaihtaa se, että kun omassa kehossa pitää viihtyä koko elämä, miten siitä saisi pidettyä parasta mahdollista huolta? Jos huolenpito tarkoittaa painon pudotusta, projekti pitäisi ajatella koko elämän mittaisena itsestään huolehtimisen asiana, Rintee sanoo.

Myötätunto ei sitten tarkoita periksi antamista mieliteoille! Rajat pitää Taijan mukaan asettaa. Mutta kun tausta-ajatuksena pitää hyvinvoinnin vaalimisen, kieltäytymisestä ei tule elämän keskipiste. Päivät eivät ole samanlaisia, ihmiset eivät ole robotteja – joustavuus on sallittua. Kun suurimmaksi osaksi pysyy terveellisissä elämäntavoissa, satunnaiset repsahdukset eivät ylly ruoskinnan sävyttämäksi mässäilyksi. Syöminen kohtuullistuu.

Enää pitäisi siis keksiä, miten pystyn puhumaan hirvittävän pullealle, inhottavan muhkuraiselle, vastenmieliselle possunvartalolleni myötätuntoisesti? Jenkkipsykologi Lisa Firestonelta tulee vinkki: aivan aluksi lopetat sen ikävän, kriittisen äänen kuuntelemisen, joka puhuu rumasti peilikuvallesi. Se et ole oikea sinä, se antaa huonoja neuvoja, se on vihollinen! Kun itseinhoista mutinaa alkaa kuulua, vaienna se tietoisesti, siirry pois peilin edestä tai tsemppaa itsesi ajattelemaan jotain ihanaa. Koska jos alat kuunnella itseinhon ääntä, se ei hiljene sittenkään, kun olet tavoitepainossasi – ja pian et ole tyytyväinen mihinkään itsessäsi.

Lue myös:

5 vinkkiä ahmimisen hillitsemiseen

Miksi syöminen ahdistaa?

Pian on helppoa – laihtumiseen tarvitaan ehkä vain oikeita mikrobeja

Naisystävä Katja ei aio esiintyä suuremmin miehensä rinnalla julkisuudessa.

Laulaja Ressu Redford, 56, esitteli torstai-iltana uuden naisystävänsä Katjan ravintola Pincho Nationin avajaisissa Turussa.

– Hyvin menee ja kesää vietetään yhdessä. Kesän kohokohta on nyt, kun aurinko paistaa, Ressu jutteli.

Silminnähden rakastunut pariskunta on seurustellut jo jonkin aikaa. Katja on käynyt miehensä keikoilla ja myönsi ihastuneensa tämän huumorintajuun.

– Muun muassa siihen, hän virnisti.

Katja totesi myös, ettei aio esiintyä julkisuudessa isommin, vaan aikoo pysytellä yksityishenkilönä. Hän kertoi työskentelevänsä ”aivan eri alalla” kuin Ressu.

– Minä olen syntyperäinen turkulainen, ja Katja on tästä läheltä, Ressu lisäsi.

Ressu Redford oli naimisissa lähes 20 vuotta Nina Björkfeltin kanssa. Pari erosi virallisesti joulukuussa 2016. Heillä on kaksi poikaa: vuonna 1998 syntynyt Frans ja vuonna 2000 syntynyt Elliot.

Tasa-arvotyön tavoite ei voi olla se, että kaikilla on asiat yhtä päin prinkkalaa.

”Mulla on pahemmat tasa-arvo-ongemat!” ”Ei kun mulla! Itsemurhatilastot hei!” ”Eikä, mieti palkkatasa-arvoa!”

Tältä keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta toisinaan kuulostaa – sekä henkilökohtaisella että valtakunnallisella tasolla.

Valitettavaa kyllä, naiset ovat miehiä huonommassa asemassa monessa asiassa, miehet ovat naisia huonommassa asemassa monessa muuassa asiassa, ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä en edes aloita. 

Kun ongelmia kerran piisaa, voi erehtyä, että ratkaisu on sen keksiminen, kenellä asiat ovat huonoiten. Todellista tasa-arvotyötä on kuitenkin yritys parantaa heikomman osapuolen tilannetta, ei huonontaa paremmin pärjäävän elämää. 

Eroon syrjivästä asepalveluksesta

Viimeisin esimerkki vanhasta keskustelusta pulpahti pintaan, kun Elisabeth Rehnin johtama ajatushautomo esitti Suomeen mallia, jossa koko ikäluokka sukupuolesta riippumatta suorittaisi jonkinlaisen kansalaispalveluksen. 

”Kyllä ainainen luuttuaminen, pyykkääminen ja vauvojen pullauttelu onkin raskasta!”

Kansalaispalveluksessa olisi epäilemättä omat ongelmansa, mutta toteutuessaan se olisi ratkaisu yhteen maamme räikeimmistä tasa-arvoepäkohdista. Ehkä sukupuoleen perustuvan asevelvollisuuden jättäminen historiaan voisi avata tietä muillekin tasa-arvoparannuksille.

Jos siis pystyisimme nielemään sen, että tasa-arvon saavuttaminen tässä asiassa ei tule olemaan naisille yhtään kivaa, eikä syrjivän asepalveluksen räjäyttäminen johda yhtäkkiä naisten ongelmien katoamiseen. 

Imurointi ei ole kansalaisvelvollisuus

Kulttuurintutkimuksen apulaislehtori ja tohtorikoulutettava Siri Lindholm kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla, että vaatimus yleisestä kansalaispalveluksesta on naisille kohtuuton, sillä naisilla on muutakin hommaa: tilastollisesti katsoen meillä naisilla on tapana synnyttää uusia veronmaksajia ja käyttää kotitöihin joka viikko peräti kahdeksan tuntia enemmän aikaa kuin keskivertomies. 

Kyllä ainainen luuttuaminen, pyykkääminen ja vauvojen pullauttelu onkin raskasta! Silti se ei ole sama asia kuin asepalvelus tai siviilipalvelus, joista jompaankumpaan suomalaismiehet ovat sukupuolensa perusteella pakotettuja.

Synnyttäminen ei – ainakaan vielä – ole naisille laissa säädetty kansalaisvelvollisuus, eikä imuroidakaan tarvitse vankilan uhalla.

Jakomerkki

Vauvojen pullauttelu voi olla raskasta – mutta ei se silti ole sama asia kuin armeijaan pakottaminen

Suurin ongelmahan tuossa kansalaisvelvollisuuksien suorittamisessa tuntuu olevan eläkekertymän pieneneminen (x * 9 kk + 6 kk). Ehdottaisin tähän ratkaisuksi yhteistä eläkekertymää rekisteröidyssä parisuhteessa (miksei perheessäkin). Eli lasketaan tulot yhteen, jaetaan tasan ja kummallekin siitä sitten se varsinainen eläke.
Lue kommentti