Mikko Rimminen on luvannut äidilleen lopettaa tupakoinnin ennen kuin täyttää neljäkymmentä.
Mikko Rimminen on luvannut äidilleen lopettaa tupakoinnin ennen kuin täyttää neljäkymmentä.
Mikon työasento ei ole ehkä se kaikkein ergonomisin.
Mikon työasento ei ole ehkä se kaikkein ergonomisin.
Pub Angeleterressa Mikko ottaa oluen, tällä kertaa alkoholittoman.
Pub Angeleterressa Mikko ottaa oluen, tällä kertaa alkoholittoman.
Helsingin öiset, autiot kadut ovat tuttuja Mikolle. Jos Mikko ei olisi kirjailija, hän haluaisi ajaa taksia. Sitäkin voisi tehdä öisin.
Helsingin öiset, autiot kadut ovat tuttuja Mikolle. Jos Mikko ei olisi kirjailija, hän haluaisi ajaa taksia. Sitäkin voisi tehdä öisin.
Mikon isä on edesmennyt elokuvaohjaaja Sakari Rimminen. "Isä sanoi, että älä vain ryhdy elokuva-alalle, koska se on taloudellisesti niin epävarmaa. Ryhdyin sitten kirjailijaksi."
Mikon isä on edesmennyt elokuvaohjaaja Sakari Rimminen. "Isä sanoi, että älä vain ryhdy elokuva-alalle, koska se on taloudellisesti niin epävarmaa. Ryhdyin sitten kirjailijaksi."
Ennen Mikko tuijotti öisin tekstiviestichatteja. "Niitä on joskus ikävä", kirjailija harmittelee.
Ennen Mikko tuijotti öisin tekstiviestichatteja. "Niitä on joskus ikävä", kirjailija harmittelee.
Löytyiskö jotain mupellettavaa?
Löytyiskö jotain mupellettavaa?
Mikolla on aina ollut kissoja. Tässä kurkistelee Leevi.
Mikolla on aina ollut kissoja. Tässä kurkistelee Leevi.
Mikon yö sujuu usein kirjoitellen, viiniä hörppien ja tupakkia poltellen.
Mikon yö sujuu usein kirjoitellen, viiniä hörppien ja tupakkia poltellen.
Mikon yö jatkuu vielä hampaiden­pesun jälkeenkin.
Mikon yö jatkuu vielä hampaiden­pesun jälkeenkin.

Kirjailija Mikko Rimminen, 38, on ollut yöeläjä niin kauan kuin hän muistaa. Mitä Mikko pikkutunneilla puuhaa?

Kaikki alkoi siitä, kun Mikko Rimminen löysi kirjat. Sen jälkeen hän ei enää nukkunut öisin. Mikko luki kaiken mahdollisen mitä käsiinsä sai: scifiä, venäläisiä klassikoita, luontokirjoja, sieni­oppaita, jääkiekkoilijaelämäkertoja.

Helsinkiläiskodissa riitti luettavaa, koska äiti oli kirjastossa töissä. Mikko kuitenkin jakoi huoneen veljiensä kanssa, ja siksi hänen piti lukea taskulampun ­valossa peiton alla. Mikko oppi hipsimään perheen vanhassa krunikkalaisasunnossa niin, etteivät lattialankut ­narisseet.

Se oli varhaisessa teini-iässä. Sen tarkemmin Mikko ei osaa sanoa, koska hän on vähän huono numeroissa. Kun hän voitti Finlandian, hän kertoi Helsingin Sanomien toimittajalle väärin ikänsä.

– Lukionhan meinasin sössiä valvomisen takia. Kolmannella, kun minulla oli jo ajokortti, säilytin autossa tyynyä ja peittoa. Lähdin muka aamulla kouluun, mutta oikeasti ajoin auton yhden sillan alle Hakaniemessä ja jatkoin unia.

Mikko ei kärsi unettomuudesta, vaan hän valvoo vapaaehtoisesti. Yö on Mikolle vapauttavaa aikaa.

– Kun muu maailma on pysähtynyt, tuntuu, ettei kukaan odota tai vaadi ­minulta mitään. Saan rauhassa hommastella omiani.

21:30

Ilta alkaa Mikon lähibaarista Pub Angleterresta Fredrikinkadulla Helsingin keskustassa. Mikolla on Jokerit-huivi kaulassa ja edessä saksalainen alkoholiton Krombacher-olut. Huivi selittyy sillä, että Mikko on tullut suoraan Jokerit–Lukko-matsista. Alkoholiton olut siitä syystä, että huomenna iltapäivällä on edessä lento Berliiniin. Mikko on menossa sinne tekemään tutkimustyötä uutta kirjaansa varten. Hän ei halua ottaa riskiä, että homma riistäytyisi lapasesta.

– Krapulassa matkustaminen on hirveää, mies irvistää ja hörppää mukistaan.

Mikko  on joskus viettänyt Berliinissä seitsemän kuukautta kirjoit­taen. Tutkimustyön tekeminen on kuitenkin uutta.

– Jos ei vetelehtimistä, kommunikaatiovaikeuksia ja kaljanjuontia pidetä tutkimustyönä, Mikko naurahtaa.

Mikolla on usein läppäri mukana baarissa, koska hän tykkää kirjoittaa pienen hälyn keskellä. Se auttaa suuntaamaan huomion tekstiin. Suosikkipaikka on ­ravintola Sikarihuone Lönnrotinkadulla.

– Kotona on aina tiskattavaa tai imuroitavaa. Tai sitten kissani vaativat huomiota ja tulevat kaatuilemaan näppäimistön päälle. Ainoa vaara on, että tutussa kuppilassa jää helposti jauhamaan tiskille paskaa.

Mikon ääni on vähän käheä. Jää­kiekko-ottelussa tuli taas karjuttua. Mikko käy matseissa veljensä kanssa, heillä on kausikortit Jokeri-matseihin.

Mikko on jo vuosia käynyt pelaamassa itsekin jääkiekkoa Brahen kentällä puulaakiporukassa. Mikko irvistää, että kun keski-ikäiset miehet alkavat pelata, luut paukkuvat helposti. Häneltäkin on murtunut sekä leuka että käsi.

– Jengi on sekalainen. Ollaan pelattu yhdessä jo vuosia, mutten vieläkään tiedä kaikkien nimiä. Se on kyllä ­mukavaa, siinä paha maailma unohtuu.
Mikko kulauttaa Krombacherinsa tyhjäksi. Otetaanko toiset? Otetaan vaan! Iltahan on vasta nuori.

22:55

Kissanhiekka! Mikko on unohtanut ostaa kissoilleen Leeville ja Pipsalle hiekkaa. Lähikauppaan ehtisi vielä juosten.

– Äh, antaa olla. Siellä myydään vain yhdenlaista hiekkaa, eikä se niille prinsessoille kelpaa.

Mikko on poikamies ja asuu Helsingin keskustassa Kampissa kahden kissansa kanssa. Hän on kuitenkin ollut pitkiä aikoja parisuhteessa, kerran naimisissakin. Sitä Mikko ei enää muista, minä vuonna ero tuli.

Mutta polttareissa mies tönäistiin humalassa alas maa­uimalan hyppytornista. Silloinkin oli yö.

Kumppaneille miehen yökukkuminen ei ole koskaan ollut ongelma.

– Enhän minä minkään rälläkän kanssa mellasta. Lukeminen tai kirjoittaminen ei ole sitä häiritsevintä puuhaa. Mutta joskus kun oikein eläydyn kirjoittamiseen, saatan pahoinpidellä näppäimistöä raivokkaalla kaksisormijärjestelmälläni.

Vielä muutama vuosi sitten Mikko seurusteli kirjailija Katja Ketun kanssa. Siitäkin erosta on jo aikaa, mutta Mikolla ei ole haku päällä. Lapsia Mikko ei ole koskaan kaivannut, vaikka kaverit ­ympärillä ovat perheellistyneet. Onko mies tyytyväinen yksineläjä?

– Eivät kai sinkut oikeasti koskaan ole ­kovin onnellisia. Hohdokas sinkkuelämä taitaa olla vain City-lehden luoma harha. Mutta nyt kun kysyt, niin en minä hirveästi mieti koko asiaa. Ehkä olen siis ihan tyytyväinen tilanteeseeni.

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, mutta se sopii Mikolle.

– En tarvitse mitään ryhmähaleja kesken päivän. Jos tulee seurankaipuu, auttaa jos käväisen kaupassa.

Mutta ei Mikko silti ihan erakkoluonne ole. Ennen Nenäpäivää Mikko kirjoitti romaania, jossa Helsinki on tyhjentynyt ihmisistä. Siinä oli kissa ja koira, jotka seikkailivat autioilla kaduilla.

– Ei siitä tullut mitään. Tajusin, että minähän tykkään ihmisistä. Mutta ihmis­suhdepuusilmä minä kyllä olen. En ikinä huomaa sellaisia juttuja että sillä ja sillä on suhde.

00:00

Avaamme oven Mikon toiseen kantapaikkaan, Coronaan.

– Täältä saa hyvää kahvia, Mikko ­kehuu, ottaa silti alkoholittoman oluen.

Ravintolasta saisi myös hyviä toasteja, mutta Mikolla ei ole nälkä. Kotona pitäisi olla kyllä ”jotain mupellettavaa”. Mikko tykkää ruuanlaitosta, ja sieni­ruuat ovat hänen bravuurinsa. Silti syöminen saattaa unohtua usein tunneiksi, koska kirjoittaessa ei vain tule nälkä – varsinkaan jos samalla hörsii punaviiniä ja polttelee tupakkaa.

– Heikkona hetkenä tuli kyllä äidille luvattua, että lopetan ennen kuin täytän neljäkymmentä.

Coronan edessä Mikko laittaakin ­tupakiksi. Aikaa lopettaa on sentään vielä yli vuosi.

Coronassa ei ole tänään ketään tuttuja, joten kun oluet on juotu, Mikko ­ehdottaa, että siirrytään hänen poikamiesboksiinsa.

Vähän alkaa jo haukotuttaa, sillä Mikko on herännyt ­tänään poikkeuksellisesti jo kahdeksan jälkeen. Mikko kuuluu valtion kirjallisuustoimikuntaan, joka päättää valtion apurahoista ja taiteilijaeläkkeistä, ja heillä on ollut aamulla ­kokous. Sen ja Kriittisen korkeakoulun opetustyön takia Mikko on joutunut korjaamaan vuorokausirytmiään ”kansalaiskelpoisemmaksi”.

Silti hän pääsee harvoin nukkumaan ennen kolmea tai neljää.

– Nukun nykyään vähemmän kuin ­ennen. Ennen mulle oli aikaisin, jos iltapäivällä kolmelta oli tapaaminen. Joskus jos olen valvonut aamuun asti, en ole sitten viitsinyt mennä ollenkaan nukkumaan. Välillä otan univelkaa takaisin ja saatan nukkua kolmekymmentä tuntia putkeen. Herään vain välillä vessaan.

Pussikaljaromaaniaan Mikko kuitenkin kirjoitti päivisin.

– Tarvitsin tosi paljon sitä valoa, koska kirja tapahtuu yhden kesäpäivän ­aikana. Nenäpäivä taas tapahtuu marraskuun pimeydessä, joten sitä oli hyvä kirjoittaa yöllä.

00:45

Tervetuloa Mikolle! Mikko pahoittelee etukäteen, ettei ole ehtinyt siivota, mutta miehen tilavassa kaksiossa näyttää kyllä ihan siistiltä. Kaikki tavarat ovat jämptisti paikoillaan.

– On täällä tosi likaista. Näkisittepä päivänvalossa, Mikko mutisee.

Mikko on asunut samassa asunnossa jo miltei yhdeksän vuotta. Kun hän seurusteli Katja Ketun kanssa, pari asui hetken maalla Eeva Joenpellon kirjailijatalossa Sammatissa.

Mutta nyt seuraa yllätys: Mikko on ­sisustajamiehiä. Asunnossa on harkitun näköistä. Keittiönkaapit Mikko on itse sutinut punertavanruskeiksi. Pöydän tuolit ovat kaikki tarkoituksella erilaisia. Keittiön seinällä on taideteos, jossa on kuva vessanpöntöstä.

– Kaverini dyykkasi Design­museon roskalavalta. Ihastuin siihen heti.

No onneksi on vähän jotain boheemiakin: Mikolla ei ole naulakkoa vaan sen virkaa toimittaa yksinäinen seinään hakattu naula. Mikko ripustaa siihen takkinsa, vieraat saavat mytätä kamppeensa eteisen lipaston päälle.
Makuuhuoneen taulu on käännetty nurin päin. Kyllästyttääkö?

– No ei se siitä johdu. Siinä vain on ­kuva minusta. Kuka sitä itseään viitsii aina katsoa, Mikko hymähtää.

Olohuoneessa on Bertoian Diamond-tuoli. Onko se aito?

– Ainakin myyjä Huutonetissä väitti niin.

Mikolla oli jossain vaiheessa pienimuotoinen Huutonet-addiktio.

– Kerran huusin veneen, joka ei pysynyt lainkaan pinnalla.

Sieltä on löytynyt myös kuntopyörä ja soutulaite. Television edessä ovat käsi­painot.

– Siis mullahan on täällä melkein kunto­sali!

Toinen yllätys: Mikko myös polkee kuntopyörällä, jos ei nyt ihan päivittäin niin viikoittain.

– Joskus olen lukenut, juonut kaljaa ja polttanut tupakkaa pyöräillessäni, Mikko kehaisee.

Mikon asuintalo on hyvin hiljainen. Mikosta tuntuu, että hän taitaa olla ­ainoa, joka talossa välillä metelöi.

– Joskus on tullut pidettyä jatkoja, joista on huomautettu. Niin kuin kerran, kun riisuimme paidat, laitoimme punkit soimaan ja hypimme toisiamme vasten. Siinä rupesi jo huonekaluja kaatumaan.

01:30

Mikko on rojahtanut sohvalle kaukosäädin kädessä. Itä-Suomen murteella puhuva tyttö leiskuttelee teeveessä ­poninhäntäänsä ja venyttelee niin, että napa näkyy. Ruudulla on kuva pinkasta seteleitä ja sekalaisesta läjästä kolikoita. Ne pitäisi laskea yhteen. Tv-pelin voittajalle on luvassa 600 euroa.

– Kato nyt mite palijon tässä on rahhaa, kato kato! Mie tiijän, että sie tiijät vastauksen. Fiksu ihimine, soita nyt miulle, tyttö sopottaa.

Kukaan ei soita.

– Ei hemmetti, pitääkö mun soittaa?

Tytön seuraaminen on hypnoottista, ja Mikko unohtuu toljottamaan ohjelmaa minuuteiksi.

Mikko katsoo myös tv-sarjoja bokseilta. Viimeksi meni viisi jaksoa putkeen Orphan Black -sarjaa. Sarjoja ahmies­sa hurahtaa helposti koko yö. Yle Areenasta Mikko katsoo Avaraa luontoa.

– Kun opiskelin Kriittisessä korkeakoulussa, opettajani Matti Paavilainen sanoi, että 80 prosenttia kirjailijan työstä on sohvalla makaamista, Mikko muistaa.

02:00

Mikko on siirtynyt sohvalta läppärin kanssa sänkyyn. Hän selaa iltapäivä­lehden nettisivuja.

– Tässä on totuus työnteostani!

Kun Mikko kirjoitti viimeisintä ­romaaniaan Hippaa, hän saattoi unohtua kirjoittamaan kaksitoista tuntia putkeen, koska kirjaa oli vain niin hauska kirjoittaa. Hippa kertoo veljeksistä, jotka ovat töissä äitinsä muuttofirmassa. Pojat ovat sympaattisia tyyppejä, mutta vähän vetelyksiä, sellaisia joilla on elämän­hallinnassa hiukan ongelmia.

Jotenkin monista Mikon henkilö­hahmoista tulee mieleen mies itse. Hipassa on kohtaus, jossa veljekset lähtevät roudaamaan vammaisryhmää kehitys­vammaisten kesäfestareille. Kohtaus on hillittömyydessään niin hauska, että lukija tyrskii vedet silmissä. Se pohjautuu ­Mikon omiin kokemuksiin, sillä hän oli sivarissa kuskina vammaisten hoito­laitoksessa.

– Tykkäsin työstä älyttömästi. Jos minusta ei olisi tullut kirjailijaa, ajaisin työkseni ehkä autoa. Olen ollut myös ­lähettinä. Olisi hienoa, jos puhelin­luettelossa lukisi kohdallani Autoilija. Olisi mahtavaa olla taksikuski, koska silloin voisin heittää öykkäröivät kirjailijat ulos taksistani, Mikko virnistää.

Sitäkin työtä voisi tehdä öisin.

02:30

Nälkä. Nyt voisi keksiä jotakin mupellettavaa. Mikko kaivelee jääkaappia, naksauttaa auki vielä yhden holittoman  ja nostaa voileipätarpeet pöydälle: savujuustoa, kinkkua, maustekurkkua ja ­tomaattia.

– Välillä saatan innostua kokkailemaan yölläkin ihan kunnolla, vaikka ­yösyömiseen tavallaan kuuluukin se, ­että järsitään kylmää nakkia jääkaapin valossa. Mutta miksei öisin tule kokki­ohjelmia? Olen suunnitellut kaverini kanssa kännikokkiohjelmaa, jossa jengin pitäisi baarista tullessaan taikoa jotain siitä, mitä jääkaapista löytyy, Mikko ­innostuu.

Vielä pitäisi jaksaa pakata huomista Berliinin-reissua varten, mutta Mikolla ei ole kassia. Repusta on mennyt hihna poikki. Vaihtoehdot ovat joko lähteä reissuun rikkinäisellä repulla tai käydä ostamassa aamulla uusi. Kampin ostoskeskus olisi kyllä ihan kivenheiton päästä.

– Olen aina vihannut sitä, mutta kerran satuin menemään sinne tosi varhain aamulla, kun siellä ei ollut kuin muutama mummo. Sehän on aivan eri paikka aamulla kuin illalla.

Mikko painaa radion päälle, sieltä tulee klassista. Kotona on aina tv tai ­radio päällä, muuten on liian hiljaista. Mikko avaa keittiön ikkunan ja laittaa tupakaksi – kulttuurikodissa tupakoidaan sisällä.

Syönnin päälle mies pesee hampaat. Nyt pitäisi vieraiden alkaa jo häipyä. ­Vähän Mikkoa huolettaa, saako tästä juttua aikaiseksi, kun mitään ei tapahtunut.

– Voi tietysti ajatella, että mieto köyhyys jännittävien käänteiden suhteen korreloi kirjojeni sisällön kanssa, Mikko hymähtää.

Mutta vielä pitää kysyä intiimi kysymys. Nukkuuko Mikko mieluummin ­yksin vai jonkun toisen kanssa?

– Riippuu ihmisestä. Kivahan se, jos on jotain vieressä. Oli se sitten kissat, kirja tai tohveli. Tykkään etenkin nukahtaa kirja naamalla.

03:15

Ulkona on pakkasyö. Mikon ikkuna on ainoa, jossa loistaa enää valo.

Jälkeenpäin Mikko laittaa viestin:

”Lähtönne jälkeen osoitin itsekuria ja suljin television, jota olisin ehkä muuten katsonut aamuun asti. (Jännittävän visailun ratkaisu on yhä selvittämättä.) Suoritin silmät ristissä viiden minuutin pikapakkaamisoperaation sillä seurauksella, että ­palelin ja haisin seuraavat kuusi päivää Berliinissä. Luin muutaman minuutin verran kirjaa, jonka nimi oli oireellisesti Universumi tyhjyydestä. Heräsin ilman herätyskelloa puoli kahdeksalta kosmologian, voileivänkappaleiden ja kissojen alta.”

Lue myös:

Sienestykseen hurahtanut Mikko Rimminen: "Sienirunoni lipsahtavat oodeiksi"

Mikko Rimminen: "Ilon hetket ovat tässä työssä vähissä"

Keski-ikäisten naisten tuntija

Mikko Rimminen

■ Vuonna 1975 syntynyt kirjailija muistetaan muun muassa teoksistaan Pussikaljaromaani ja Nenäpäivä, josta hänet palkittiin Finlandia-palkinnolla vuonna  2010.

■ Uusin romaani Hippa ilmestyi viime syksynä.

■ Opiskellut kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

■ Sinkkumies asuu Helsingin Kampissa kissojensa Leevin ja Pipsan kanssa.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.