”Minussa on kaksi puolta. Toisaalta olen reipas, itsevarma ja lujatahtoinen, toisaalta herkkä tunneihminen”, Tuija sanoo. Kuvat: Jouni Harala
”Minussa on kaksi puolta. Toisaalta olen reipas, itsevarma ja lujatahtoinen, toisaalta herkkä tunneihminen”, Tuija sanoo. Kuvat: Jouni Harala

Toimittaja Tuija Pehkosta kiusattiin vuosia työpaikalla. Perheen ja ystävien avulla hän kesti koettelemuksen.

Toimittaja Tuija Pehkosen, 31, kädenpuristus on vakaa, katse suora ja kirkas. Ääni, se tv-ruudusta ja radiosta niin tuttu, on lämmin ja miellyttävä.

Harva on tiennyt Tuijasta rankkaa asiaa, josta hän kertoo tuoreessa kirjassa Suuria unelmia. Kirjaan on haastateltu julkisuudesta tuttuja ihmisiä eri teemoista. Tuijan teema on sinnikkyys. Sitä luonteenpiirrettä hän on elämässään tarvinnut, sillä toimittajanuran alkumetreillä häntä kiusattiin työpaikalla vuosien ajan. Tuijan vahvuudet – iloisuus ja avoimuus – tulkittiin silloin tarkoitushakuisesti väärin ja käännettiin häntä vastaan.

Asiasta puhuminen tuo yhä pintaan raskaita tunteita.

– Nuorena tyttönä ajattelin, että jos olen kiva muille, muut ovat kivoja minulle. Jouduin huomaamaan, ettei se ihan aina menekään niin, Tuija sanoo.

– Kiusaaminen työpaikoilla on Suomessa pelottavan yleistä. Toivon, että siitä puhumalla voin auttaa edes yhtä kohtalotoveria. Tiedän, miltä kiusatusta tuntuu. Olo voi olla yksinäinen, ja tilanne tuntua välillä sietämättömältä.

Reippaasti töihin

1990-luvulla Iisalmessa Tuija Pehkosen isosisko Tanja on töissä paikallisessa apteekissa. Pian Tuijakin pääsee sinne. Jo 12-vuotiaana hän pyyhkii pölyjä hyllyiltä ja lääkepurkeista, pakkaa salmiakkia pikkuisiin paperipusseihin, postittaa pakkauksia. Aluksi vain pari tuntia kerrallaan, kaksi kertaa viikossa. Iän karttuessa tunteja tulee lisää.

– Olen tehnyt töitä pienestä pitäen. Olen ylpeä siitä, että minut kasvatettiin uutteraksi ja velvollisuudentuntoiseksi, Tuija sanoo.

Vanhemmat kannustavat myös koulunkäyntiin. Tuija nauttii siitä, selvittää yläasteen, lukion ja ylioppilaskirjoitukset melko helposti. Välivuoden jälkeen hän paahtaa puheviestinnän pääsykoekirjoja tosissaan ja pääsee sisään sekä Tampereen että Helsingin yliopistoihin. Tuija valitsee jälkimmäisen. Ajatus uudesta elämästä Helsingissä houkuttelee.

” Etenemiseni ei johtunut suhteista tai terävistä kyynärpäistä. Tein vain kovasti töitä ja olin niistä aidosti innoissani.”

Opinnot alkavatkin sujua heti. Opiskelun ohella Tuija tekee koko ajan töitä. Täyttää sämpylöitä patonkipaikassa, myy silmälaseja optikkoliikkeessä, ahertaa pr-assistenttina maahantuontifirmassa.

Iloinen nuori tyttö kartuttaa osaamistaan ja saa kiitosta. Jokaisessa työpaikassa Tuijasta pidetään.

Kunnes tie lopulta vie omaa koulutusta vastaaviin hommiin, media-alalle.

– Olin niin iloinen päästyäni unelmieni töihin. Etukäteen en tuntenut ketään. Etenemiseni ei johtunut suhteista tai terävistä kyynärpäistä. Tein vain kovasti töitä ja olin niistä aidosti innoissani.


Liikunta on aina ollut Tuijalle keino purkaa stressiä ja nauttia elämästä. Hän käy säännöllisesti salilla, juoksee, ui ja joogaa ehtiessään.

 

Perättömiä juoruja

Supatusta selän takana. Pilkallisia katseita. Ikäviä, valheellisia juttuja, jotka kantautuvat korviin mutkan kautta.

Tuija saa hämmästyksekseen kuulla päässeensä uuteen työhönsä niin sanotusti reittä pitkin.

Kiusaajien mielestä hän on myös liian puhelias. Liian iloinen. Liian flirtti. Liian kaikkea.

– Minut suljettiin yhteisön ulkopuolelle. Edelleen loukkaa se, miten yksin siinä tilanteessa jäin, Tuija sanoo.

– Erityisesti satutti moraalini epäileminen. Kevytkenkäisen leima on tehokas keino horjuttaa nuoren naisen uskottavuutta työssä. Edes se, että elin tuolloin pitkässä ja onnellisessa parisuhteessa, ei katkaissut juoruilta siipiä.

Tuija oppii nopeasti tunnistamaan kiusaamisen ruman dynamiikan. On ne pari moottoria, aktiivista tyyppiä, jotka valitsevat jonkun uhrikseen. Heitä seuraavat myötäilijät, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä juttuja, levittämään niitä eteenpäin ja kääntämään kiusatulle selkänsä. Joukon reunamilla haahuilevat neutraalit tyypit, jotka kyllä näkevät mitä tapahtuu, mutta eivät puutu siihen, koska ajattelevat, ettei asia oikeastaan koske heitä.

”Ihmettelin, kuinka nämä ihmiset voivat olla näin vahvasti minua vastaan – eiväthän he edes tunne minua.”

Tuijan tapauksessa joukosta erottuu pari valopilkkua, ihmistä, jotka tsemppaavat ja yrittävät välillä puolustaa. Kiusaajien porukkaan verrattuna puolustajia on kuitenkin kovin vähän. Kukaan ei puutu tilanteeseen tosissaan.

Kiusaaminen jatkuu pitkään.

– Alussa en voinut uskoa, että tämä todella tapahtuu minulle. Olin aina pärjännyt kaikissa yhteisöissä, saanut helposti ystäviä. Nyt olin yhtäkkiä silmätikku, syntipukki. Ihmettelin, kuinka nämä ihmiset voivat olla näin vahvasti minua vastaan – eiväthän he edes tunne minua.

Tuija puree hammasta ja päättää, että keskittyy vain työhönsä, josta onnekseen pitää valtavasti.

– Päätin, etten vajoa samalle tasolle kiusaajien kanssa. En lähtenyt oikomaan enkä korjailemaan perättömiä juttuja, koska minusta ne eivät kuuluneet työpaikalle.

– Monta kertaa ajattelin, että tämä on väärin, kohtuutonta. Olin tehnyt vuosia töitä saadakseni unelmieni työn. Nyt kun olin saanut sen, halusin vain pois. Mietin usein, onko jääminen todella vaivan arvoista.

Jostain Tuija kuitenkin löytää voimaa. Hän päättää, ettei anna periksi.

– Koin, että luovuttaminen ja irtisanoutuminen olisivat tarkoittaneet kiusaajien voittoa.

Panssarin takana

Onneksi muut palikat Tuijan elämässä ovat kunnossa. Perhe ja läheiset kannustavat. Luottoystävät jaksavat kuunnella ja tarjota tukea ja ymmärrystä. Hurtti huumorikin auttaa – vielä vuosia myöhemmin Tuijaa naurattaa muistikuva siitä, kuinka eräs hänen kavereistaan tarjoutui vitsinä viemään koirankakkapussin pahimman kiusaajan ovelle.

– Tapani selviytyä kiusaamisesta oli se, että pidin erillään työelämän ja oman elämäni. En käynyt työpaikan juhlissa, jos ne eivät olleet pakollisia. Ajattelin, että todelliset ystäväni tulevat muualta kuin omalta alaltani, ja siitä periaatteesta pidin kiinni pitkään.

– Pahimpina päivinä menin suoraan töistä salille tahkoamaan rautaa punk-musa kuulokkeissa pauhaten. Se auttoi kestämään.

”Puhuminen kiusaajille oli kuin veden heittämistä hanhen selkään.”

Tulee kuitenkin erityisen vaikeita hetkiä.

Välillä Tuija itkee aamuisin ennen töihin lähtöä niin, että joutuu tekemään meikin kahteen kertaan.

Eräänä juhannuksena hän on niin uupunut, että jää kotiin suunnitellun mökkireissun sijaan ja nukkuu läpi aaton.

Tuija rakentaa työminän, vahvan panssarin, jonka suojassa jaksaa päivän kerrallaan. Reppanan roolia yhteisössä hän ei halua. Välillä kuori kuitenkin murtuu. Tuija yrittää muutamaan otteeseen puhua kahden kesken joidenkin työtovereidensa kanssa, saada heidät ymmärtämään, että asioiden täytyy muuttua.

Joskus siinä tilanteessa tulee itku.

– Puhuminen kiusaajille oli kuin veden heittämistä hanhen selkään. Heidän käytöstään ei muuttanut mikään – ei suora puhe, eivät edes kyyneleet.

– Yksi heistä väitti minulle, että liioittelen. Asia oli kuulemma iso ja vakava vain minun mielestäni. Sama tyyppi myönsi toimineensa väärin, muttei silti muuttanut käytöstään.

Kiusaaminen laantuu vasta, kun Tuijan asema työyhteisössä vakiintuu. Tulee henkilökohtaisia onnistumisia, hän saa arvostusta työnantajalta. Se lämmittää, kaikesta huolimatta.


 

Kiusaaminen on aina väärin

Nyt tapahtuneesta on jo vuosia. Tuijan entinen työyhteisö on hajonnut, lähes jokainen entisistä kollegoista vaihtanut työpaikkaa.

Tuija itse on nykyään yrittäjä, hänen uransa sekä tv-ruudussa että radiossa on nousujohteinen.

– Olen saanut huomata, että media-alalla on paljon myös ihania ihmisiä, sydämellisiä tyyppejä. Olen onnekseni saanut heitä ystävikseni.

Jotkut alkuaikojen kollegoista, niistä myötäilijöistä, ovat vuosien varrella tulleet pyytämään anteeksi käytöstään. Pahimmat mollaajat eivät ole palanneet asiaan sanallakaan. Tuija on hyväksynyt anteeksipyynnöt, vaikka ne eivät tapahtunutta muutakaan.

Hän on pohtinut paljon työpaikkakiusaamisen dynamiikkaa.

– Kiusaaminen on aina väärin, ja kiusaaja tietää sen itsekin, muttei jostain syystä osaa lopettaa. Toivon, että saatuaan elämänsä järjestykseen kiusaajat olisivat niin vahvoja, että pyytäisivät anteeksi kiusaamiltaan. Aina voi yrittää pyytää ja antaa anteeksi, Tuija sanoo.

”Jokainen meistä voi toimia oikein – olla se tyyppi, joka katkaisee ruman kierteen.”

Sivustaseuraajatkaan eivät hänen mielestään ole tilanteessa viattomia.

– Se, etteivät he puutu asiaan, mahdollistaa kiusaamisen jatkumisen. Kuka vain voi avata suunsa ja sanoa, että tämä tuntuu pahalta, ei tehdä näin, en tahdo olla tässä mukana.

– Jokainen meistä voi toimia oikein – olla se tyyppi, joka katkaisee ruman kierteen.

Tuijan neuvo kiusaamisen sivustakatsojille on selvä.

– Jos näet, että toisella on paha olla, toimi.

Suomalaisille työpaikoille Tuija Pehkonen toivoisi selkeissä kiusaamistapauksissa suorempaa puuttumisen kulttuuria. Tilanteet eivät jatkuisi , paisuisi ja pahenisi, jos suhtautuminen asiaan tiukkenisi, hän uskoo.

Parasta on yhdessä

Omat kokemukset ovat tehneet Tuija Pehkosen varovaiseksi sen suhteen, millaisiin läpänheittoihin hän lähtee mukaan.

– Yritän olla haavoittamatta muita sanoillani edes epähuomiossa. Tiedän, miltä tuntuu olla se ihminen, joka pahoittaa mielensä.

Tuija on ylpeä siitä, että jaksoi pystypäin läpi vaikeiden vaiheiden.

– Työpaikkakiusaaminen on raskas asia, josta olen selviytynyt. Se on tehnyt minusta sen ihmisen, joka olen nyt. Olen sisäisesti vahvempi ja luotan itseeni enemmän kuin nuorena tyttönä. Pikkujutut eivät tunnu enää missään.

– Jouduin kohtaamaan pahoja ihmisiä, mutten muuttunut pahaksi itse. Kyynisyys ja katkeruus syövät vain omaa elämää, Tuija toteaa.

Juuri nyt hänen kalenterinsa on täynnä kiinnostavia töitä sekä radiossa että televisiossa. Joka keskiviikko hänen äänensä kuullaan Yle Puheella.

Kesällä Tuija haastattelee ihmisiä Lorenz Backmanin aisaparina MTV:n päivittäisohjelmassa Kesäterassi.

Syksyllä hänet nähdään SUB-kanavalla realityohjelmassa Rankat duunit yhdessä Viivi Pumpasen kanssa. Siinä Tuija ja Viivi testaavat rajojaan eri tavoin vaativissa ammateissa – pintapelastajina, metsureina, muistisairaiden vanhusten hoitajina.

Työpäivät ovat välillä pitkiä ja fyysisesti ja henkisesti kuormittavia. Silti Tuija ei vaihtaisi hetkeäkään pois. Hän nauttii erityisesti tiimityöskentelystä, muiden ihmisten kanssa toimimisesta.

On niin hienoa olla samalla puolella.

Tuija Pehkonen

Media-alan yrittäjä on syntynyt 1985.

vuoden radiojuontaja 2010 ja positiivisin helsinkiläinen 2012. Blogi: blogit.kauneusjaterveys.fi/tuijapehkonen.

Tunnetaan mm. ohjelmista Suomen ihanimmat häät ja Tanssii tähtien kanssa.

Kertoo työelämänsä vaiheista Anthony ja Anu Ubaudin tuoreessa kirjassa Suuria unelmia (Cozy Publishing).

Kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen ja Jane-vaimo ehtivät olla yhdessä lähes 27 vuotta.

Lontoon filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen, 59, ja hänen vaimonsa Jane eroavat, kertoo Iltalehti.

Lehden mukaan avioeroa on hakenut Jane Salonen, joka on jättänyt avioerohakemuksen Los Angelesissa sijaitsevalle oikeustalolle kesäkuussa 2017.

Salonen on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista. Ennen Lontoon-pestiään hän toimi Los Angelesin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä myös New Yorkin filharmonikkojen kanssa.

Esa-Pekka ja Jane menivät naimisiin vuonna 1991. Heillä on kolme täysi-ikäistä lasta.

Jenni Dahlman ja Ossi Väänänen ovat kummatkin täysipäiväisesti kotona vauvan kanssa. Välillä Jennin on kuitenkin päästävä tuulettumaan. – Uskon olevani parempi äiti, kun olen välillä erossa lapsestani.

Kuulisitpa tämän tyhjän surinan, joka pääni sisällä käy, Jenni Dahlman, 36, parahtaa. Vaikka Jenni yrittää pinnistellä muistellakseen, millaista elämä oli ennen lasta, kaikki ajatukset palautuvat bumerangina nykyhetkeen ja omaan kymmenkuiseen poikaan.

– Poikani on vilkas tapaus. Hän taitaa olla tullut äitiinsä, sillä oma lempinimeni oli aikanaan Turbo. Hän on tosi hyväntuulinen ja erittäin hymyilevä. Moni kysyy meiltä: eikö hän itke koskaan? Jenni kertoo hymyillen.

Jennin elämä on vuodessa vaihtunut kansainvälisestä ja lennokkaasta elämästä vauva-arkeen Espoossa. Jenni asui Sveitsissä yli kymmenen vuotta, osan ajasta ex-miehensä, F1-kuski Kimi Räikkösen kanssa. Eron jälkeen Jenni oli ajatellut jäävänsä ulkomaille, mutta tavattuaan jääkiekkoilija Ossi Väänäsen hän päätti muuttaa Suomeen.

– Kyllä lapsi on muuttanut paljon. Ex tempore -elämäni on vaihtunut elämään vauvan ehdoilla. Silti lapsi on paras asia maailmassa, en vaihtaisi päivääkään.

”Ossi on äärettömän hyvä isä. Arvostan sitä, että hän on vahvasti mukana lapsen elämässä.”

Lapsen isä Ossi lopetti aktiivisen jääkiekkouransa heinäkuussa 2016. Hän ehti pelata NHL:ssä seitsemän kautta ja oli sen jälkeen Jokereiden kapteeni. Nyt kuitenkin sekä Jenni että Ossi viihtyvät kotona täysipäiväisesti.

– Koska Ossi ei enää pelaa, hänellä on aikaa meille. Olen kiitollinen siitä, että voimme molemmat olla lapsen kanssa kotona. On mahtavaa, että saamme olla läsnä lapsellemme nyt, kun hän on vielä niin pieni, Jenni iloitsee.

– Ossi on äärettömän hyvä isä. Arvostan sitä, että hän on vahvasti mukana lapsen elämässä. Tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys. Vaikka isä hoitaa lasta omalla tavallaan ja äiti omallaan, lapsi tottuu siihen kyllä.

Jenni ja Ossi tapasivat vuonna 2013 ja ehtivät viettää usean vuoden yhdessä ennen vauvan tuloa. Jenni kertoo olevansa iloinen, että lapsi tuli juuri nyt.

– Minulle oli tärkeää, että meille ehti kehittyä hyvä ja tasapainoinen suhde ennen lasta. Olin 35-vuotias, kun minusta tuli äiti, joten olen ehtinyt kokea kaikenlaista. Mutta kaikki on lopulta mennyt juuri oikein. Menneisyys on muokannut minusta minut. En kadu mitään.

Suomeen asettumisensa jälkeen Jenni on tehnyt jonkin verran tv-töitä: hänet on nähty sekä Possessa että juontamassa Mallikoulu-ohjelmaa. Silti Jenni pitää tv-töitä harrastuksenaan. Hän ei ole koskaan tehnyt töitä kahdeksasta neljään, vaan aina projektiluontoisesti.

– Juuri nyt minulla ei ole sen suurempia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Nautin kotielämästä. En oikein itsekään tiedä, mitä haluaisin tehdä. Käyn neuvotteluja muutamasta tulevasta projektista, mutta mikään ei ole vielä varmaa.

Jennin hyvän olon eväät


Koti

Koti on minulle tosi tärkeä paikka, paras, mitä maailmassa on. En silti ole kotihiiri, vaan haluan mennä ja tehdä asioita. Tykkään kutsua kotiini myös ystäviäni.

Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen. Erityisen paljon tykkään puhtaista linjoista. Tavaraa ei saa olla liikaa, mutta silti pitää tuntua kodikkaalta. Olen rakastunut Balmuirin tuotteisiin, ne ovat samaan aikaan tyylikkäitä, kodikkaita ja kaiken lisäksi suomalaisiakin.

Minulle on tärkeää, että koti on siisti. Haluan, että lakanat ovat puhtaat ja tavarat niille varatuilla paikoillaan. Lapsen kanssa tästä on tosin tullut lipsuttua: painavat kynttilänjalat on ollut pakko siirtää pois hänen ulottuviltaan. Tykkään myös harmonisista väreistä, vaikka lapsen värikkäät lelut ovatkin tuoneet siihen pienen lisämausteen.”

Hassuttelu ja huumori

”Nauraminen on parasta. Jos muuten ei naurata, itselleen voi nauraa aina. Kotonamme hauskuutellaan ja heitetään paljon läppää. Ehkä poikamme iloinen olemus on perua siitä? Ainakin hän saa minulle aina hymyn huulille.

Myös Ossi on erittäin huumorintajuinen ja hassutteleva. Välillä huumorimme on niin rankkaa, että osan voisi jättää sanomattakin. Silti minusta on mahtavaa, että kotona on ihminen, joka on huumorissa kanssani samalla tasolla – tai astetta pahemmallakin. Olen tosin aika helppo nauratettava, sitä varten ei tarvitse hirveästi vääntää.

Myös ystävilläni on samanlainen huumorintaju. Vanessa Kurrilla on tosi räiskyvä huumori ja kielenkäyttö. Kun pääsemme hänen kanssaan vauhtiin, pitää katsoa, ettei kukaan kuule: tuntemattomat saattaisivat olla jutuistamme ihmeissään.”

Jenni on ollut aina lapsirakas. "Minulla on monta kummilasta."
Jenni on ollut aina lapsirakas. "Minulla on monta kummilasta."

Tyttöjen illat

”Meitä on Espoossa tiivis äitiporukka, johon kuuluvat minun ja Vanessan lisäksi Janina Fry ja Suvi Tiilikainen. Olen saanut meistä lapsen viimeisimpänä, ja on helpottavaa, että voin kysellä kokeneemmilta ystäviltäni mielipiteitä ja suuntaa-antavia vinkkejä vanhemmuuteen.

Äitiporukallemme on myös tärkeää viettää aikaa yhdessä vain naisten kesken. Yleensä menemme syömään ravintolaan, otamme muutaman lasin kuplivaa ja vaihdamme kuulumiset. Emme useinkaan ehdi soitella, joten jutellessa ilta tuntuu aina loppuvan kesken.

Vaikka tapaamisemme vaativat aikamoista järjestelyä, kukaan ei pahastu, jos joku ilmoittaa viime hetkellä olevansa liian väsynyt lähtemään. Kaikki tajuavat tilanteen. On ihanaa, että ymmärrämme toisiamme.

Olen lähdössä pian Suvin kanssa Sveitsiin viettämään tyttöjen viikonloppua. Odotan sitä innolla. Nautin tällaisista irtiotoista ihan eri tavalla kuin ennen, koska nykyään ne ovat niin harvinaisia.

Minulla on muutenkin laaja kaveripiiri. Osa ystävistäni on kulkenut mukana liki 30 vuotta. Osaan arvostaa näitä ystävyyssuhteita iän myötä yhä enemmän. Ystäväni ovat aina olleet tukenani, mikä on vuosien myötä tullut todistettua. Se tuntuu hyvältä.”

Matkailu

”Ennen olin spontaani ja lähdin matkalle päivänkin varoitusajalla. Mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 kamala kesäkuu: satoi, oli jäätävän kylmä ja minulla päälläni kevytuntuvatoppatakki. Silloin totesin, että nyt saa riittää. Katsoin netistä, missä oli lämmintä ja lensin seuraavana aamuna Barcelonaan viikoksi.

”Suomessa on ihanaa asua, mutta kyllä se lamauttaa, kun ei ole valoa.”

Lapsen kanssa matkustelu vaatii aika paljon lisää suunnitelmallisuutta, mutta on toki mahdollista. Vietimme perheen kesken marraskuun Espanjassa paossa pimeää aikaa. Huomasin, että energiatasoni siellä olivat aivan erilaiset kuin kotimaassa. Suomessa on ihanaa asua, mutta kyllä se lamauttaa, kun ei ole valoa.

Ulkomailla rakastan istua ostoskaduilla kahviloissa ja katsella ohikulkijoita. Lapsi on tuonut matkailuun uuden lisän: hänelle pysähdytään juttelemaan, jopa suukottelemaan, ja kysytään hänen nimeään. Viime reissulla poika oppi oikein odottamaan sitä.

Myös Sveitsissä asuessani totuin siihen, että ihmiset tervehtivät vaikkapa iltakävelyllä toisiaan. Kun muutin Suomeen ja moikkasin naapuria rappukäytävässä, hän melkein pelästyi. Mutta ei se ruoho silti aina ole vihreämpää aidan toisella puolella: ovat sveitsiläisetkin omanlaisensa, sisäänpäin kääntynyt kansa.

Suomalaisissa parasta on aitous. Me olemme ehkä ujoja, mutta kyllä täällä silti asiat ovat kokonaisuudessaan hyvin. Nyt, kun olen lapsen myötä tutustunut muun muassa julkiseen neuvolaan, ei voi kuin ihailla sitä, miten hienosti täällä on asiat järjestetty. Haluan ehdottomasti kasvattaa lapseni Suomessa.”

Itsestä huolehtiminen

”Aina toisinaan tarvitsen äitiydestä pientä happihyppelyä. Lapsi on minulle ykkösprioriteetti, mutta haluan, että minulla on muutakin elämää. Vaikka minulla on vauva, voin silti käydä hieronnassa, kasvohoidossa tai ostaa kauniita asioita. Mikään niistä ei ole pois vauvalta.

Äitiys on niin kokonaisvaltaista, että itsestä huolehtiminen unohtuu helposti. Vastasyntynyt toki tarvitseekin äitiä jo ihan imetyksen takia, eivätkä silloin ole kasvohoidot ensimmäisenä mielessä. Mutta se ei silti tarkoita, että on pakko vain pyöriä tukka pystyssä kotona.

Uskon olevani parempi äiti, kun olen välillä erossa lapsestani. Olen silti häneen ihan yhtä hurahtanut kuin kuka tahansa vanhempi.

Välillä tarvitsemme Ossin kanssa myös parisuhdeaikaa ilman lasta. Olemme onnekkaita, sillä meidän molempien vanhemmat haluavat olla mukana poikamme elämässä. Heidän avullaan yhteinen aika onnistuu. Ei se vaadi mitään ihmeellistä: jo rauhallinen lounaskin tekee hyvää.”

"Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen."
"Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen."

Hevoset

”En kaipaa kilparatsastuksen aiheuttamaa stressiä. Olen todella kilpailuhenkinen ja otin ratsastuksen niin tosissani, että väsyin. Oli henkisesti raskasta elää jatkuvan paineen alla, joten lopetin urani. Nyt olen ihmisenä paljon vapautuneempi.

Vuonna 2011 tipuin hevosen selästä ja mursin nilkkani, joka piti leikata. Sen jälkeen rohkeuteni ei enää riittänyt. Lopetinkin urani vuotta myöhemmin.

Kun olin tänä syksynä ystäväni kanssa katsomassa Helsinki Horse Show’ta, hän haikaili kilparatsastuksen perään. Huomasin, ettei minulla ollut yhtään samanlainen olo. Siitä tiesin tehneeni oikean ratkaisun.

Jouduin luopumaan kesällä viimeisestä omasta hevosestani. Se jouduttiin ikävä kyllä lopettamaan, koska sen jalassa oli parantumaton vamma.

Nykyään ratsastus on nautinto eikä työ. Parasta siinä on keskittyminen: hevosen selässä on oltava täysin läsnä. Ja onhan se myös äärettömän hyvä kuntoilumuoto. Tykkään myös talli-ilmapiirin rentoudesta, siellä on samanhenkisiä ihmisiä kuin minä.

Ylipäätään olen aina ollut eläinrakas. Minulla on 12-vuotias jackrussellinterrieri, jonka kanssa tykkään käydä pitkillä kävelyillä luonnossa.”

 

Jenni Dahlman

Syntyi 27.10.1981 Piikkiössä.

Asuu Espoossa jääkiekkoilija Ossi Väänäsen ja parin kymmenkuisen pojan kanssa.

Oli Kimi Räikkösen kanssa naimisissa vuosina 2004–2014.

Työskennellyt mallina ja juontajana. Miss Suomen perintöprinsessa vuodelta 2000.