"Meidän talossa ei pidätellä tunteita. Välillä kuohahtaa, mutta riidat menevät nopeasti ohi", Virpi Suutari tunnustaa. Kuvat Panu Pälviä
"Meidän talossa ei pidätellä tunteita. Välillä kuohahtaa, mutta riidat menevät nopeasti ohi", Virpi Suutari tunnustaa. Kuvat Panu Pälviä

Ohjaaja Virpi Suutari ja näyttelijä Martti Suosalo tietävät jo toisensa askelista, millä tuulella puoliso on. Pitkän liiton resepti on simppeli: Virpi visioi, Martti toteuttaa.

Ravihevonen, tovehtija, komodonvaraani.

Näyttelijä Martti Suosalolla, 51, on vaimolleen, ohjaaja Virpi Suutarille, 46, monta lempi­nimeä. Ravihevosen Martti kohtasi viimeksi tänä aamuna Helsingin Tapanilassa sijaitsevan kodin keittiössä: mahdottomat aikataulut stressasivat Virpiä niin, ettei tämä malttanut olla hetkeäkään aloillaan. Ohessa perhekin sai kuulla kunniansa.

– Virpi sparraa itseään hyvään suoritukseen valittamalla eli tovehtimalla. Kun startti koittaa, hän on kuin ravuri, joka ampaisee liikkeelle volttilähdöllä, puoliso luonnehtii ja iskee vaimolle silmää.

– Se on sukuvika. Olen kainuulainen pessimisti, joka uskoo kaiken menevän päin seinää ja märehtii milloin mitäkin ongelmaa. Onneksi on Martti, joka hokee, että kaikki järjestyy, Virpi nauraa.

Aina ei tarvita edes sanoja. Martin mielestä vaimo on alkanut suuttuessaan muistuttaa yhä enemmän äitiään.

– Virpin jalat kääntyvät tällä tavalla sisäänpäin ja kädet jännittyvät koukkuun niin kuin käsilaukkua sylissä pidellessä, näyttelijä demonstroi.

Mutta mikä on komodonvaraani?

– Se on tropiikissa elävä lisko, joka saalistaa puremalla ja erittämällä myrkkyä. Uhri ei kuole heti vaan väsyy pikkuhiljaa, innostuu Martti.

– No mutta olen sentään kiltti varaani, Virpi puolustautuu.

– Juu, tämähän kuvaakin sinnikkyyttäsi, kun etsit päähenkilöitä dokumentteihisi. Minä olisin monta kertaa luovuttanut, mutta sinä metsästät niin kauan, että löydät täydelliset ihmiset ja tarinat.

Juuri osuvista henkilö- ja ajankuvista dokumenttielokuvaohjaaja Virpi Suutari on vuosien varrella saanut kiitosta. Viimeksi presidentti Sauli Niinistö kehui syrjäytyneistä nuorista kertovaa dokumenttia Hiltonia. Maaliskuussa ensi-iltansa saa Virpin monivuotinen projekti Edenistä pohjoiseen, joka kertoo puutarhanhoitoon hurahtaneista pariskunnista. Ennen kaikkea elokuva on kuvaus rakkaudesta.

– Pareilla on puutarhanhoito lähtenyt lapasesta, mutta he antavat puolisonsa kukoistaa juuri sellaisena kuin tämä luonnostaan on. Se on suurta viisautta. Pitkissä suhteissa on ihailtavaa sitkeyttä, huumoria ja armollisuutta, Virpi pohtii.

Kypsä marja ja hikarityttö

Virpille ja Martille aihe on tuttu: rakkauden roihahtamisesta tulee jo kaksikymmentä vuotta. Vuonna 1994 Virpi työskenteli Helsingin Sanomissa kesätoimittajana ja Martti näytteli Ryhmäteatterissa.

– Menin yhtenä iltana näytöksen jälkeen ravintolaan, joka oli melkein tyhjä. Virpi notkui yksin siinä baaritiskillä, Martti muistelee.

– No olihan siellä nyt minun työkavereitakin, mutta ehkä sinä näit vain minut, vaimo kiusoittelee.

Suhde eteni nopeasti. Virpi huomasi pian viettävänsä öitä Martin ja näyttelijä Tero Jartin kommuunissa. Ensimmäisen kyläilyn jälkeen Tero ei malttanut olla kysymättä Martilta, kuka se nainen oli, joka puhui taukoamatta koko yön.

Asetelma avioliitossa on yhä sama. Virpi puhuu. Martti kuuntelee, nyökkäilee, vaipuu välillä ajatuksiinsa ja heittää ehtiessään joukkoon lauseen pari.

– Virpillä on kauhea tarve jakaa kaikki työasiat kotona. Joskus olen niin väsynyt, että jutut menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, hän tunnustaa.

Jokin mystinen magneetti on vetänyt paria silti yhteen alusta saakka. Esikoinen, Iivari syntyi jo vuosi tapaamisen jälkeen, vaikka Virpi oli ajatellut pysyvänsä ikuisesti lapsettomana.

– Olin ollut aina se koulun hikipinkotyttö, joka unelmoi vain uran luomisesta. Kun tapasin Martin, olisin ollut valmis tekemään lapsia vaikka kuinka paljon.

– Minä olin kypsä marja poimittavaksi. Olin kyllästynyt pyörimään oman napani ympärillä. Halusin perheen, Martti sanoo.

Ensimmäinen yhteinen koti löytyi Helsingin Käpylän kyläyhteisöstä. Samoilla kulmilla vietettiin Virpin ja Martin häitä neljä vuotta myöhemmin.

– Tapasimme täydelliseen aikaan.

Minä olin 28- ja Martti 32-vuotias. Meillä oli jo ollut seikkailumme ja olimme löytäneet ammatillisesti itsemme. Suhteemme on ollut alusta asti biologian ja intohimon sanelema juttu, Virpi miettii.

Martin vaatemöykyt

Intohimo on yhä tallella, vaikka viisihenkisen perheen logistiikkapeli vaatii paljon. Niin tänäänkin. 18-vuotiaalla Iivarilla on ollut kevään ensimmäinen ylioppilaskoe ja kahdeksanvuotiaalla Ainolla musiikkiluokan pääsykokeet.

Virpi on jo ollut leikkaamassa seuraavaa dokumenttiaan, ja Martilla on illalla Luolasto-näytelmän harjoitukset Kansallisteatterissa. Kesken haastattelun Martti muistaa, että 14-vuotiaan Siirin tilille pitää siirtää rahaa.

– Meillä on ollut koko alkuvuoden niin hirveä hässäkkä, että täällä kotona kaikki on rempallaan. Yritän pestä joka välissä pyykkiä, mutten ehdi lajitella sitä. Lakanoitakaan en ole ehtinyt mankeloida moneen kuukauteen, Virpi murehtii.

– Mitä se haittaa. Minä teen puhtaista pyykeistä aina mytyn ja työnnän sen kaappiin. Hyvin on toiminut, Martti neuvoo.

Kun Virpi tapasi Martin, mies oli vielä suurelle yleisölle tuntematon. 1990-luvun lopulla Suomi hypnotisoitui karismaattisesta näyttelijästä: ei ollut elokuvaa ilman Suosaloa.

– Julkisuus ei näy kotona mitenkään, mutta ammatillisesti olen todella ylpeä Martista. Tuntuu, että lavalla hänellä on ihmeellinen yhteys toiseen todellisuuteen. Esityksissä melkein unohdan, että hän on mieheni.

Parhaimmillaan Martti on vetänyt teatterissa kolmekin näytöstä päivässä.

– Kun Martti tulee töistä, tiedän heti, millä päällä hän on. Jos näytös on mennyt hänen mielestään huonosti, eteisestä kuuluu syvä huokaus ja voimakas kolaus, kun kengät pamahtavat nurkkaan. Sitten hän menee keittiöön ja tuijottaa jääkaappiin ikuisuuden, Virpi sanoo.

Martti kiertää yhä esittämässä Luolamies-monologia ympäri Suomea.

– Kun haluan lomaa perheestä, buukkaan itselleni viikon kiertueen. Silloin saan nukkua pitkään ja olla itsekseni.

– Tosin silloin soitat sieltä koko ajan ja sanot, että sinulla on kauhea ikävä ja haluat kotiin, huomauttaa vaimo.

Virpikin matkustaa usein elokuvafestivaaleille työnsä puolesta. Seuraava reissu suuntautuu Sveitsiin, jossa Eedenistä itään saa Euroopan-ensi-iltansa.

– Se on hieno juttu, mutta festareilla hengaileminen ei enää minua kiinnosta. Vieraassa kaupungissa ja ylisosiaalisten ihmisten keskellä tulee jotenkin sieluton olo. Viihdyn parhaiten kotona.

Virpin muotopuutarha

Suosalo-Suutari-perheen hulluinta aikaa oli 2000-luvun taite, jolloin he rakensivat omakotitaloaan. Iivari oli tuolloin nelivuotias, Siiri vasta kuusikuinen. Virpi kuvasi Jussilla palkittua Joutilaat-elokuvaansa, ja Martilla oli roolit kolmessa eri elokuvassa ja kahdessa näytelmässä.

– Asuimme 50-neliöisen talon yläkerrassa ja pesimme vauvan peppua keittiön lavuaarissa, koska suihku oli maakellarissa. Paavo-setäni työskenteli raksalla timpurina ja nukkui yöt pihalla pienessä asuntovaunussa, Martti muistaa.

Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, etteivät he olisi selvinneet ilman sukulaisten ja vanhempiensa tukiverkostoa. Virpin vanhemmat lensivät usein lastenhoitoavuksi Rovaniemeltä, Martin vanhemmat ajoivat hätiin Turusta.

Uurastus kannatti. Kolmikerroksinen mansardikattoinen koti on jokaisen romantikon unelma, vanhaa tyyliä kunnioittaen sisustettu puutalo. Suurista ikkunoista tulvii valoa varsinkin yläkertaan, jossa on Virpin työhuone.

– Minulle on jätetty hiukan vaatimattomampi työtila. Se on tuolla kellarin vessassa, Martti sanoo.

Hän on jo tottunut siihen, että Virpillä on mielessään aina uusi toteuttamista vaativa visio. Kuopuksen syntymän jälkeen äitiyslomalainen vuokrasi viljelypalstan Fallkullasta ja patisti Martin rakentamaan sinne ranskalaista muotopuutarhaa muistuttavan keittiötarhan.

– Haasteena on se, että minä heittelen ilmaan ideoita ja Martti alkaa heti orjallisesti toteuttaa niitä. Kun hän kaivaa vielä kuoppaa jossain takapihalla, olen keksinyt jo jonkun uuden projektin.

Puutarhahurmokseen Virpi ajautui heti omakotitalon valmistuttua. Hänen isänsä riensi avuksi perustustöissä.

– Lapsena en käsittänyt isän perennarakkautta. Oman talon myötä puutarhanhoidon sielu avautui. Se on uskomattoman palkitsevaa, sielua ja ruumista hapettavaa työtä. Ilmaista terapiaa, jonka sivutuotteena syntyy kesäkurpitsoja.

Luopumisen hetki

Virpi menetti isänsä viime kesänä hieman ennen elokuvansa valmistumista. Viimeiset päivät hän vietti siskonsa kanssa isän luona Lapin keskussairaalassa.

– Isä ehti sairastaa pitkään, joten tiesimme, että hyvästien hetki koittaa. Silti luopuminen on ollut kova pala koko perheelle. Myös lapsille, jotka eivät olleet vielä menettäneet ketään läheistään. Välillä on jo helpompia päiviä, mutta yhtäkkiä iskee hirveä ikävä, Virpi sanoo.

Samaa hellyyttä Virpi kertoo tuntevansa dokumenttinsa pariskuntia kohtaan, joista vanhimmat ovat olleet yhdessä kuusikymmentä vuotta. Hän näkee heissä myös Marttia ja itseään.

– Pitkässä suhteessa vaaditaan sietokykyä, mutta vuosien myötä mukaan tulee armoa ja hellyyttä. Elämässä tapahtuu kaikenlaista, mutta yhdessä selviämme ja yhdessä vanhenemme. Toivoisin, että ihmiset suhtautuisivat lempeämmin itseensä ja kumppaniinsa.

Miksi niin monet sitten luovuttavat ensimmäiseen töyssyyn? Martti arvelee, että kyse on yhteiskunnan paineesta.

– Ehkä se on tämä itsenäisyyden ja vapauden ihannointi, jolla varsinkin naisia hypnotisoidaan.

– Minä kyllä tavallaan ymmärrän sen. Olen itsekin ollut lapsesta saakka sellainen hurmaantuja. Lumoudun uusista ihmisistä helposti, Virpi miettii.

– Ja sen takia minä elän jatkuvassa pelossa, puoliso murjaisee.

Oikeasti pelko on ollut turhaa. Miksi lähteä, kun yhdessä on niin mukavaa! Martti on varma, että ilman Virpiä hän olisi asunut vuosia erakkona veneellään.

– Virpi on tehnyt minusta sosiaalisemman. Hän raahaa minua vähän väliä juhliin tai kutsuu kavereita kylään.

Virpi sanoo oppineensa Martilta itsenäisyyttä ja hengitystekniikkaa. Siitä on hyötyä erityisesti niinä aamuina, kun ravihevonen alkaa nostaa päätään.

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)

Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg
Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jukka Haapalainen ryöstettiin maaliskuussa Lontoon-kotinsa portailla, kun hän oli tulossa vaihtamasta rahaa. Ryöstäjät veivät kännykän ja rahat sekä hakkasivat Haapalaisen.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomari Jukka Haapalainen ja tanssijapuoliso Sirpa Suutari-Jääskö eivät ole juuri viettäneet aikaa Lontoossa sijaitsevassa kodissaan maaliskuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen.

Jukka oli tuolloin vaihtamassa rahaa ulkomaan työmatkan jälkeen. Neljä miestä näki tilanteen ja seurasi tätä kotiovelle.

– He ryöstivät rahat ja kännykän. Jouduin siinä vähän hakatuksikin, Jukka kertoo.

– Miehiä oli neljä ja Jukka taisteli vielä vastaan, Sirpa kertoo päätään pudistellen.

Sirpa kuuli ulkoa miehensä huutoa ja tilasi paikalle ambulanssin. Verta vuotava Jukka paikattiin. Fyysiset vammat ovat parantuneet, mutta perusturvallisuuden tunteeseen tapahtunut vaikutti.

– Perusturvallisuuden tunne on edelleen järkkynyt, eikä se varmaan koskaan palaudu täysin ennalleen. Tämä tapahtui vielä oman kodin portailla. Asumme turvallisella alueella, Lontoon keskustassa, jota olen pitänyt aina mukavana alueena. Tämän jälkeen olen ollut varuillani.

Episodin jälkeen pari suuntasi Suomeen tekemään koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen.

– Emme ole päässeet oikein mittaamaan, miltä Lontoon-kodissa oleminen tuntuu, Sirpa sanookin.

”Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin.”

Jukka painottaa, ettei ole antanut pelolle liikaa valtaa, vaikka luottamus toisiin ihmisiin on järkkynyt.

– Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin ja yrittää löytää jotain ihmeellistä ymmärrystä näitä tekijöitä kohtaan. Onneksi on paljon töitä, joista saan positiivista virtaa, Jukka sanoo.

Pari on matkustellut ympäri maailmaa koko 20 vuotta kestäneen uransa ajan, mutta ei ole joutunut aikaisemmin vaarallisiin tilanteisiin.

– Tietysti matkustaessa olemme pyrkineet välttämään turvattomia paikkoja, Sirpa kertoi tänään Linnanmäen lehdistöpäivässä, jossa esitettiin myös UIT: kauden esiintyjät.

UIT:n ensi-illan jälkeen pari palaa kuitenkin Lontooseen, jossa heillä on esiintymis- ja luennointitehtäviä British open -tanssikilpailuissa.