"Meidän talossa ei pidätellä tunteita. Välillä kuohahtaa, mutta riidat menevät nopeasti ohi", Virpi Suutari tunnustaa. Kuvat Panu Pälviä
"Meidän talossa ei pidätellä tunteita. Välillä kuohahtaa, mutta riidat menevät nopeasti ohi", Virpi Suutari tunnustaa. Kuvat Panu Pälviä

Ohjaaja Virpi Suutari ja näyttelijä Martti Suosalo tietävät jo toisensa askelista, millä tuulella puoliso on. Pitkän liiton resepti on simppeli: Virpi visioi, Martti toteuttaa.

Ravihevonen, tovehtija, komodonvaraani.

Näyttelijä Martti Suosalolla, 51, on vaimolleen, ohjaaja Virpi Suutarille, 46, monta lempi­nimeä. Ravihevosen Martti kohtasi viimeksi tänä aamuna Helsingin Tapanilassa sijaitsevan kodin keittiössä: mahdottomat aikataulut stressasivat Virpiä niin, ettei tämä malttanut olla hetkeäkään aloillaan. Ohessa perhekin sai kuulla kunniansa.

– Virpi sparraa itseään hyvään suoritukseen valittamalla eli tovehtimalla. Kun startti koittaa, hän on kuin ravuri, joka ampaisee liikkeelle volttilähdöllä, puoliso luonnehtii ja iskee vaimolle silmää.

– Se on sukuvika. Olen kainuulainen pessimisti, joka uskoo kaiken menevän päin seinää ja märehtii milloin mitäkin ongelmaa. Onneksi on Martti, joka hokee, että kaikki järjestyy, Virpi nauraa.

Aina ei tarvita edes sanoja. Martin mielestä vaimo on alkanut suuttuessaan muistuttaa yhä enemmän äitiään.

– Virpin jalat kääntyvät tällä tavalla sisäänpäin ja kädet jännittyvät koukkuun niin kuin käsilaukkua sylissä pidellessä, näyttelijä demonstroi.

Mutta mikä on komodonvaraani?

– Se on tropiikissa elävä lisko, joka saalistaa puremalla ja erittämällä myrkkyä. Uhri ei kuole heti vaan väsyy pikkuhiljaa, innostuu Martti.

– No mutta olen sentään kiltti varaani, Virpi puolustautuu.

– Juu, tämähän kuvaakin sinnikkyyttäsi, kun etsit päähenkilöitä dokumentteihisi. Minä olisin monta kertaa luovuttanut, mutta sinä metsästät niin kauan, että löydät täydelliset ihmiset ja tarinat.

Juuri osuvista henkilö- ja ajankuvista dokumenttielokuvaohjaaja Virpi Suutari on vuosien varrella saanut kiitosta. Viimeksi presidentti Sauli Niinistö kehui syrjäytyneistä nuorista kertovaa dokumenttia Hiltonia. Maaliskuussa ensi-iltansa saa Virpin monivuotinen projekti Edenistä pohjoiseen, joka kertoo puutarhanhoitoon hurahtaneista pariskunnista. Ennen kaikkea elokuva on kuvaus rakkaudesta.

– Pareilla on puutarhanhoito lähtenyt lapasesta, mutta he antavat puolisonsa kukoistaa juuri sellaisena kuin tämä luonnostaan on. Se on suurta viisautta. Pitkissä suhteissa on ihailtavaa sitkeyttä, huumoria ja armollisuutta, Virpi pohtii.

Kypsä marja ja hikarityttö

Virpille ja Martille aihe on tuttu: rakkauden roihahtamisesta tulee jo kaksikymmentä vuotta. Vuonna 1994 Virpi työskenteli Helsingin Sanomissa kesätoimittajana ja Martti näytteli Ryhmäteatterissa.

– Menin yhtenä iltana näytöksen jälkeen ravintolaan, joka oli melkein tyhjä. Virpi notkui yksin siinä baaritiskillä, Martti muistelee.

– No olihan siellä nyt minun työkavereitakin, mutta ehkä sinä näit vain minut, vaimo kiusoittelee.

Suhde eteni nopeasti. Virpi huomasi pian viettävänsä öitä Martin ja näyttelijä Tero Jartin kommuunissa. Ensimmäisen kyläilyn jälkeen Tero ei malttanut olla kysymättä Martilta, kuka se nainen oli, joka puhui taukoamatta koko yön.

Asetelma avioliitossa on yhä sama. Virpi puhuu. Martti kuuntelee, nyökkäilee, vaipuu välillä ajatuksiinsa ja heittää ehtiessään joukkoon lauseen pari.

– Virpillä on kauhea tarve jakaa kaikki työasiat kotona. Joskus olen niin väsynyt, että jutut menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, hän tunnustaa.

Jokin mystinen magneetti on vetänyt paria silti yhteen alusta saakka. Esikoinen, Iivari syntyi jo vuosi tapaamisen jälkeen, vaikka Virpi oli ajatellut pysyvänsä ikuisesti lapsettomana.

– Olin ollut aina se koulun hikipinkotyttö, joka unelmoi vain uran luomisesta. Kun tapasin Martin, olisin ollut valmis tekemään lapsia vaikka kuinka paljon.

– Minä olin kypsä marja poimittavaksi. Olin kyllästynyt pyörimään oman napani ympärillä. Halusin perheen, Martti sanoo.

Ensimmäinen yhteinen koti löytyi Helsingin Käpylän kyläyhteisöstä. Samoilla kulmilla vietettiin Virpin ja Martin häitä neljä vuotta myöhemmin.

– Tapasimme täydelliseen aikaan.

Minä olin 28- ja Martti 32-vuotias. Meillä oli jo ollut seikkailumme ja olimme löytäneet ammatillisesti itsemme. Suhteemme on ollut alusta asti biologian ja intohimon sanelema juttu, Virpi miettii.

Martin vaatemöykyt

Intohimo on yhä tallella, vaikka viisihenkisen perheen logistiikkapeli vaatii paljon. Niin tänäänkin. 18-vuotiaalla Iivarilla on ollut kevään ensimmäinen ylioppilaskoe ja kahdeksanvuotiaalla Ainolla musiikkiluokan pääsykokeet.

Virpi on jo ollut leikkaamassa seuraavaa dokumenttiaan, ja Martilla on illalla Luolasto-näytelmän harjoitukset Kansallisteatterissa. Kesken haastattelun Martti muistaa, että 14-vuotiaan Siirin tilille pitää siirtää rahaa.

– Meillä on ollut koko alkuvuoden niin hirveä hässäkkä, että täällä kotona kaikki on rempallaan. Yritän pestä joka välissä pyykkiä, mutten ehdi lajitella sitä. Lakanoitakaan en ole ehtinyt mankeloida moneen kuukauteen, Virpi murehtii.

– Mitä se haittaa. Minä teen puhtaista pyykeistä aina mytyn ja työnnän sen kaappiin. Hyvin on toiminut, Martti neuvoo.

Kun Virpi tapasi Martin, mies oli vielä suurelle yleisölle tuntematon. 1990-luvun lopulla Suomi hypnotisoitui karismaattisesta näyttelijästä: ei ollut elokuvaa ilman Suosaloa.

– Julkisuus ei näy kotona mitenkään, mutta ammatillisesti olen todella ylpeä Martista. Tuntuu, että lavalla hänellä on ihmeellinen yhteys toiseen todellisuuteen. Esityksissä melkein unohdan, että hän on mieheni.

Parhaimmillaan Martti on vetänyt teatterissa kolmekin näytöstä päivässä.

– Kun Martti tulee töistä, tiedän heti, millä päällä hän on. Jos näytös on mennyt hänen mielestään huonosti, eteisestä kuuluu syvä huokaus ja voimakas kolaus, kun kengät pamahtavat nurkkaan. Sitten hän menee keittiöön ja tuijottaa jääkaappiin ikuisuuden, Virpi sanoo.

Martti kiertää yhä esittämässä Luolamies-monologia ympäri Suomea.

– Kun haluan lomaa perheestä, buukkaan itselleni viikon kiertueen. Silloin saan nukkua pitkään ja olla itsekseni.

– Tosin silloin soitat sieltä koko ajan ja sanot, että sinulla on kauhea ikävä ja haluat kotiin, huomauttaa vaimo.

Virpikin matkustaa usein elokuvafestivaaleille työnsä puolesta. Seuraava reissu suuntautuu Sveitsiin, jossa Eedenistä itään saa Euroopan-ensi-iltansa.

– Se on hieno juttu, mutta festareilla hengaileminen ei enää minua kiinnosta. Vieraassa kaupungissa ja ylisosiaalisten ihmisten keskellä tulee jotenkin sieluton olo. Viihdyn parhaiten kotona.

Virpin muotopuutarha

Suosalo-Suutari-perheen hulluinta aikaa oli 2000-luvun taite, jolloin he rakensivat omakotitaloaan. Iivari oli tuolloin nelivuotias, Siiri vasta kuusikuinen. Virpi kuvasi Jussilla palkittua Joutilaat-elokuvaansa, ja Martilla oli roolit kolmessa eri elokuvassa ja kahdessa näytelmässä.

– Asuimme 50-neliöisen talon yläkerrassa ja pesimme vauvan peppua keittiön lavuaarissa, koska suihku oli maakellarissa. Paavo-setäni työskenteli raksalla timpurina ja nukkui yöt pihalla pienessä asuntovaunussa, Martti muistaa.

Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, etteivät he olisi selvinneet ilman sukulaisten ja vanhempiensa tukiverkostoa. Virpin vanhemmat lensivät usein lastenhoitoavuksi Rovaniemeltä, Martin vanhemmat ajoivat hätiin Turusta.

Uurastus kannatti. Kolmikerroksinen mansardikattoinen koti on jokaisen romantikon unelma, vanhaa tyyliä kunnioittaen sisustettu puutalo. Suurista ikkunoista tulvii valoa varsinkin yläkertaan, jossa on Virpin työhuone.

– Minulle on jätetty hiukan vaatimattomampi työtila. Se on tuolla kellarin vessassa, Martti sanoo.

Hän on jo tottunut siihen, että Virpillä on mielessään aina uusi toteuttamista vaativa visio. Kuopuksen syntymän jälkeen äitiyslomalainen vuokrasi viljelypalstan Fallkullasta ja patisti Martin rakentamaan sinne ranskalaista muotopuutarhaa muistuttavan keittiötarhan.

– Haasteena on se, että minä heittelen ilmaan ideoita ja Martti alkaa heti orjallisesti toteuttaa niitä. Kun hän kaivaa vielä kuoppaa jossain takapihalla, olen keksinyt jo jonkun uuden projektin.

Puutarhahurmokseen Virpi ajautui heti omakotitalon valmistuttua. Hänen isänsä riensi avuksi perustustöissä.

– Lapsena en käsittänyt isän perennarakkautta. Oman talon myötä puutarhanhoidon sielu avautui. Se on uskomattoman palkitsevaa, sielua ja ruumista hapettavaa työtä. Ilmaista terapiaa, jonka sivutuotteena syntyy kesäkurpitsoja.

Luopumisen hetki

Virpi menetti isänsä viime kesänä hieman ennen elokuvansa valmistumista. Viimeiset päivät hän vietti siskonsa kanssa isän luona Lapin keskussairaalassa.

– Isä ehti sairastaa pitkään, joten tiesimme, että hyvästien hetki koittaa. Silti luopuminen on ollut kova pala koko perheelle. Myös lapsille, jotka eivät olleet vielä menettäneet ketään läheistään. Välillä on jo helpompia päiviä, mutta yhtäkkiä iskee hirveä ikävä, Virpi sanoo.

Samaa hellyyttä Virpi kertoo tuntevansa dokumenttinsa pariskuntia kohtaan, joista vanhimmat ovat olleet yhdessä kuusikymmentä vuotta. Hän näkee heissä myös Marttia ja itseään.

– Pitkässä suhteessa vaaditaan sietokykyä, mutta vuosien myötä mukaan tulee armoa ja hellyyttä. Elämässä tapahtuu kaikenlaista, mutta yhdessä selviämme ja yhdessä vanhenemme. Toivoisin, että ihmiset suhtautuisivat lempeämmin itseensä ja kumppaniinsa.

Miksi niin monet sitten luovuttavat ensimmäiseen töyssyyn? Martti arvelee, että kyse on yhteiskunnan paineesta.

– Ehkä se on tämä itsenäisyyden ja vapauden ihannointi, jolla varsinkin naisia hypnotisoidaan.

– Minä kyllä tavallaan ymmärrän sen. Olen itsekin ollut lapsesta saakka sellainen hurmaantuja. Lumoudun uusista ihmisistä helposti, Virpi miettii.

– Ja sen takia minä elän jatkuvassa pelossa, puoliso murjaisee.

Oikeasti pelko on ollut turhaa. Miksi lähteä, kun yhdessä on niin mukavaa! Martti on varma, että ilman Virpiä hän olisi asunut vuosia erakkona veneellään.

– Virpi on tehnyt minusta sosiaalisemman. Hän raahaa minua vähän väliä juhliin tai kutsuu kavereita kylään.

Virpi sanoo oppineensa Martilta itsenäisyyttä ja hengitystekniikkaa. Siitä on hyötyä erityisesti niinä aamuina, kun ravihevonen alkaa nostaa päätään.

Jenna Rantonen on ollut työttömänä vuodesta 2014 asti. Hänen mielestään aktiivimalli on loukkaus työttömiä kohtaan. ”Teen kaikkeni työllistyäkseni. Siitä huolimatta paskaa tulee niskaan.”

Jos joku asia on puhuttanut suomalaisia vuonna 2018 niin työttömyysturvan aktiivimalli – eikä se ole mikään ihme.

Aktiivimalli vaikuttaa valtavan monen suomalaisen elämään. Suomessa oli huhtikuussa noin 233 000 työtöntä. Huhtikuussa hieman alle puolet heistä menetti työttömyystukiaan 4,65 prosenttia, koska ei pystynyt täyttämään tammi–maaliskuussa aktiivimallin ehtoja.

Aktiivimallia on kritisoitu monin sanoin. Sitä on kutsuttu esimerkiksi rankaisukeinoksi, joka ei aidosti auta ketään työllistymään.

Samoin mallista ajattelee myös 22-vuotias Jenna Rantonen. Lahtelainen Jenna on yksi niistä, joiden työttömyystukea aktiivimalli on rokottanut, vaikka hän hakee aktiivisesti töitä.

– Olen tehnyt ja teen kaikkeni työllistyäkseni. Siitä huolimatta paskaa tulee niskaan, koska en onnistunut täyttämään aktiivimallin ehtoja. En usko, että malli auttaa ketään työllistymään. Minulle se ei ole ainakaan niin tehnyt, Jenna kertoo.

Satojen työhakemusten vuodet

Jenna valmistui vuonna 2014 lähihoitajaksi. Lonkkien virheasennon takia hän kärsii kovista kivuista selässä ja alaraajoissa. Kipujen takia fyysinen hoitotyö ei kuitenkaan onnistu.

– Olen tilanteessa, jossa en tarvitse sairauslomaa, mutta en voi tehdä koulutustani vastaavaa työtä terveyteni takia, Jenna kertoo.

Valmistumisensa jälkeen Jenna on tehnyt pari lyhyttä pätkää oman alansa töitä. Sen lisäksi hän on osallistunut työkokeiluihin ja opiskellut hammashoitajaksi puoli vuotta. Suurimmaksi osaksi Jenna on viimeiset neljä vuotta ollut työttömänä. Oman arvionsa mukaan hän on vuosien aikana lähettänyt satoja työhakemuksia.

”Ajatus opiskelusta antaa vähän valoa muuten toivottomalta tuntuvaan tilanteeseen.”

Tälläkin hetkellä Jenna etsii työpaikkoja viikoittain. Sopivia paikko ei kuitenkaan ole juuri tarjolla.

– Selkäni rajoittaa työnhakua. Voin tehdä vain toimistotöitä. Mutta moniin paikkoihin vaaditaan korkeakoulutus, jota minulla ei ole. Toki voisin laittaa hakemuksia sellaisiinkin paikkoihin, mutta en rehellisesti sanottuna tiedä, ketä se hyödyttäisi.

Heikko työllisyystilanne on saanut Jennan miettimään uutta urasuuntaa. Syksyllä hän tähtää haastatteluihin, jotta pääsisi opiskelemaan terveydenhuollon sihteeriksi.

– Toivottavasti se lykästää. Ajatus opiskelusta antaa vähän valoa muuten toivottomalta tuntuvaan tilanteeseen.

Arjen avaaja

Aktiivimallia on kritisoitu myös siitä, ettei se tunnu ymmärtävän työttömän arjesta tai työnhaun realiteeteista juuri mitään. Myös Jenna yhtyy kritiikkiin.

– Työttömän elämää ohjaa päätökset, jotka on tehnyt ihmiset, jotka eivät ymmärrä, millaista on olla työtön. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Millaista työttömän arki ja työnhaku oikeasti on? Pyysimme Jennaa kirjoittamaan elämästään kolmen viikon ajan päiväkirjaa:

VIIKKO 1

Maanantai

Aamuni ovat melkein aina samanlaisia. Herään kahdeksan maissa, luen puhelimesta uutiset ja lähden koirani kanssa lenkille. Baron on minulle tärkeä kaveri, joka auttaa pitämään päivärytmini tasaisena.

Aamutoimien jälkeen tsekkaan työvoimatoimiston verkkosivut. Käyn läpi ja hyväksyn oman suunnitelmani, jonka päivitin työkkärin työntekijän kanssa viime viikolla puhelimitse.

Sen jälkeen teen kotitöitä. Illalla lähden ystävän kanssa Mäkkäriin. Se on harvinaista herkkua.

Tiistai

Juon päiväkahvit ulkona ja samalla tsekkaan työkkärin tarjonnan. Mitään minulle sopivaa ei löydy. Tuttuun tapaan tilanne turhauttaa. Haluaisin niin kovasti töihin.

Työttömyys vaikuttaa mielialaani todella paljon. Se stressaa, ahdistaa ja tulee uniin. Ahdistuneena ruokakaan ei maistu.

Välillä mietin, yritänkö tarpeeksi, kun en joka hetki ole etsimässä uutta työtä ja fiksaamassa ansioluetteloa. Voisinko tehdä vielä enemmän? Kaikista eniten synkkyyteen vetää se, kun ehtii jo innostua työpaikasta ja odottaa haastattelukutsua, mutta sitten sähköpostiin tuleekin viesti, jossa lukee ”valitettavasti sinua ei valittu tällä kertaa.”

”Yritän ajatella, että tilanteeni on kuitenkin loppupeleissä ihan hyvä.”

Arjen tärkein kaveri.
Arjen tärkein kaveri.

Kun huolet painavat, on pakko ottaa aikalisä omiin ajatuksiin. Yritän ajatella, että tilanteeni on kuitenkin loppupeleissä ihan hyvä. Asun avopuolisoni kanssa ja minulla on perhe, joka tukee. Vaikka terveyteni ei ole ihan paras, huonomminkin voisi mennä.

Loppupäivän yritän rentoutua. Katselen sarjoja ja luen lempiblogejani.

Keskiviikko

Herään tavallista aiemmin. Selkäni on päättänyt pitää vapaapäivän, ja säryt tekevät liikkumisesta vaikeaa. Aamutoimien jälkeen lähden koiran kanssa ulos. Loppupäivän kuuntelen selän vointia. Päivä kuluu hitaasti, ihan kuin koomassa.

Luen eräästä blogista kokemuksia työttömyydestä, yrittäjyydestä ja osa-aikatyöstä. Se herättää minussa surua. Miksi työttömän elämä ja toimeentulo on tehty niin vaikeaksi? Mitä pitää tehdä, jos työtä ei saa, vaikka kuinka yrittää? Miksi aktiivimalli rankaisee minua, vaikka yritän kaikkeni?

Torstai

Lähden kaupungille ja käyn ostoksilla. Tiukan budjetin kanssa ostan vain sen, mitä tarvitsen. Alennukset syynään tarkkaan. Alkuillasta käyn apteekissa. Astmalääkkeisiin kuluu 34 euroa. En ole vielä saanut lääkettä varten lääkäriltä Kelaan lausuntoa, joten joudun maksamaan täyden hinnan. Se on kova lasku, mutta lääkkeet on pakko ostaa. Ei niistä voi tinkiä.

Perjantai

Mietin puoleenpäivään asti, lähdenkö läheisen kotieläinpihan avajaisiin. Päätän lähteä. On päästävä ulos kotoa.

Joskus päiviin on vaikea keksiä tekemistä. Epäilen, että arkeni vaikuttaa muiden silmään tylsältä. Itse yritän välttää ajattelemasta niin. Kyllä jokaiseen päivään jotain keksii.

”Epäilen, että arkeni vaikuttaa muiden silmään tylsältä. Itse yritän välttää ajattelemasta niin.”

Yhteiskunnan työttömille tarjoama toiminta ei tunnu minulle omalta. En käy työttömien ryhmissä, koska en näe, että ne auttaisivat minua mihinkään suuntaan. Niissä ei käy edes käy omanikäistäni porukkaa, joiden kanssa voisi jutella. Ne tuntuvat vain ylimääräiseltä kuluerältä, koska bussimatkat maksavat niin paljon.

Lauantai & sunnuntai

Viikonloppuaamuisin menemme yhdessä avopuolisoni kanssa lenkittämään koiraa. Se on mukavaa. Joskus saattaa mennä useita päiviä ilman, että juttelen kenenkään muun kuin avopuolisoni kanssa. Minulla on rakkaita ystäviä, mutta suuren osan ajastani olen omissa oloissani. Työttömänä elämä on usein yksinäistä.

Joskus minua hävettää kertoa muille, että olen työtön. Huomaan myös tuntevani kateutta muita samanikäisiä kohtaan, koska heillä on töitä tai he opiskelevat. En tunne juurikaan itseni ikäisiä työttömiä. Vertaistukea on vaikea saada.

Lauantaina menemme avopuolisoni äidille syömään ja illalla lenkille. Pelaamme erän sulkapalloa. Sunnuntaina herään huonosti nukutun yön jälkeen siihen, että selkä kiukuttelee. Aamulla avopuoliso saa lenkittää koiran yksin. Koko päivä tuntuu löysältä.

”Työttömänä elämä on usein yksinäistä.”

Viikon yhteenveto: ”Tällä viikolla oli paljon puuhaa! Yhteinen kaupunkireissu äidin kanssa ja kotieläinpihan avajaiset jäivät mieleen.”

VIIKKO 2

Maanantai

Pidän siivouspäivän. Saan touhuun kulumaan useamman tunnin. Sen jälkeen otan rennosti ja odotan, että avopuolisoni pääsee töistä, jotta pääsemme kauppaan.

Olemme sopineet, että puolisoni hoitaa kauppalaskut, koska minulla ei yksinkertaisesti ole siihen rahaa. Minun rahani ovat jatkuvasti tiukassa. Mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. Lopetin kuntosalilla käymisenkin, koska se maksoi niin paljon. Onneksi on koira, jonka kanssa voin lenkkeillä.

”Harmittaa, että toinen joutuu elättämään minut.”

Puolisoni on keskituloinen. Hänen tulojensa takia en saa Kelan työttömyyskorvauksen lisäksi asumistukea tai toimeentulotukea. Kuukaudessa saan siis 494 euroa. Siitä lähtee vielä 20 prosenttia veroa.

Minua harmittaa, etten voi auttaa rahallisesti avopuolisoani tai olla itsenäinen. Minua harmittaa, että toinen joutuu hoitamaan melkein kaikki laskut ja elättämään minut. Se on nöyryyttävääkin.

Kannan oman korteni yhteiseen kekoon tekemällä kotityöt. Se on vähintä, mitä voin tehdä.

Tiistai & keskiviikko

Lähdemme tiistaiaamuna siskoni kanssa äidille kylään. Vierailulla menee pitkälle iltapäivään ilman, että ajankulua edes huomaa.

Keskiviikkona käyn verkossa läpi avoimia työpaikkoja ja tarkistan CV:n, jotta se on ajan tasalla. Tarkistan myös työvoimatoimiston lähettämät työtarjoukset. Mitään ei ole taaskaan saatavilla.

Torstai & perjantai

Päivärytmini rikkoo ainoastaan lääkärin soitto. Saan B-lausunnon, jotta saan astmalääkkeet jatkossa halvemmalla. Olo on helpottunut.

Äidiltäni leikattiin torstaina lisäkilpirauhanen. Hän pääsee kotiin perjantaina. Menen hänen seurakseen yöksi.

”Kyllä elämästä pitää välillä nauttiakin.”

Ylppäreihin lähdössä!
Ylppäreihin lähdössä!

Matkalla sairaalaan ostan torilta pari rasiaa kotimaisia mansikoita piristykseksi. Ne ovat kalliita, mutta sen arvoisia. Kyllä elämästä pitää välillä nauttiakin.

Lauantai & sunnuntai

Vierailen sukulaisen ylioppilasjuhlissa. Laitan päälleni saman mekon, joka itselläni oli päällä pari vuotta sitten omissa juhlissani. Olisipa varaa uuteen, mutta ei vain ole. Kummoista lahjaakaan en voi antaa.

Päivä kuluu nopeasti juhliessa iltaan asti. Sunnuntaina käymme kaupassa ja avopuolisoni tekee ruokaa. Päivä on ihanan leppoisa.

Viikon yhteenveto: ”Siskoni ja minun yhteinen vierailu äidin luona oli viikon kohokohta. B-lausunto sai hieman huokaisemaan helpotuksesta. Myös ylioppilasjuhlat olivat mahtavat.”

VIIKKO 3

Maanantai

Tälle päivälle ei ole akuutteja kotitöitä. Tsekkaan jo aamulla avoimet työpaikat. Masentaa, kun taaskaan ei löydy mitään sopivaa.

Odotan jo kuumeisesti lääkäriaikaa, joka on varattu kesäkuun lopulle. Toivottavasti silloin saan tietää selän kunnosta enemmän. Toivon, että se auttaisi tilannettani.

Lounaalla teen pikapyttipannua ja katson Muumeja. Ne piristävät aina, kun elämä potkii.

Tiistai

Masentaa. Mietin liikaa raha-asioita, töitä ja koulua. Minusta ei juuri nyt tunnu olevan yhtään mihinkään. Vietän koko päivän tekemättä mitään.

Keskiviikko

Hoidan heti aamusta koiran ihottumat. Sen jälkeen mietin, jaksanko lähteä mihinkään. Rahaa ei ole. Ehkä voisin lähteä ulos valokuvaamaan? Päätän tehdä niin.

”Tuntuu siltä, että elämä romahtaa, kaikki ahdistaa ja vituttaa.”

Koko viikko on taas yksi niistä, jolloin mikään ei onnistu. Tuntuu siltä, että elämä romahtaa, kaikki ahdistaa ja vituttaa. Onneksi minulla on avopuolisoni. Hän tukee vaikeassa paikassa.

Torstai & perjantai

Olo on ankea. Olen tsekannut pitkin viikkoa avoimia työpaikkoja. Mitään sellaisia, mitä voisin hakea, ei ole tullut vastaan. Joko puuttuu koulutus tai työ ei vain sovellu selälleni. 

Valokuvauspäivän satoa.
Valokuvauspäivän satoa.

Lauantai & sunnuntai

Lauantaina käymme kansainvälisillä suurmarkkinoilla. En osta mitään. Rahat ovat lopussa ja voin hakea vasta seuraavalla viikolla työttömyyskorvausta.

”Työ on arvokasta muutenkin kuin vain rahan takia. Enpähän ole koko ajan kotona.”

Onneksi ensi viikolla on luvassa uudenlaista tekemistä. Menen alkuviikosta vapaaehtoisena hoitamaan maahanmuuttajaperheiden lapsia, kun heidän äitinsä opettelevat suomea.

Vaikka työstä ei saa rahaa, se piristää. Harmi kyllä vapaaehtoistyö ei kerrytä minulle aktiivisuutta. Se ei siis suoraan nosta toimeentuloani. Mutta kyllä työ on arvokasta muutenkin kuin vain rahan takia. Enpähän ole koko ajan kotona.

Viikon yhteenveto: ”Viikko oli masentava ja lannistava. Itkun kanssa se kuitenkin meni ohi. Tällaisia viikkoja mahtuu elämään aina välillä.”

Entinen pitkäaikaistyötön, nyk...

Millaista työttömän arki oikeasti on? Pitkäaikaistyötön Jenna, 22, piti päiväkirjaa kolme viikkoa

Toivon tosissaan että jokainen ketä siellä huutelee että aktiivisuutta ja "kyllä tekevälle aina töitä löytyy" tämän tyyppisiä juttuja, joutuvat oikeasti joskus kokemaan työttömyyden ja sen jatkuvan pettymyksen mikä työn hakemiseen liittyy..voisi olla sen jälkeen eri ääni kellossa..KUKAAN kuka ei ole henkilökohtaisesti joutunut pitkäaikaistyöttömyyttä kokemaan, ei sitä ymmärrä.
Lue kommentti
Raakel ja Nicke yhteiskuvassa vuonna 2013. Kuva: Sanoma-arkisto
Raakel ja Nicke yhteiskuvassa vuonna 2013. Kuva: Sanoma-arkisto

90-luvun alusta saakka tunteneella pariskunnalla on viisi yhteistä lasta.

Raakel ja Nicke Lignell juhlivat tänään 23. hääpäiväänsä. Päivän kunniaksi Raakel julkaisi Instagram-tilillään ihastuttavan hääkuvan pariskunnasta 23 vuoden takaa.

– 23 vuotta sitten sanoimme TAHDON. Tahdon myös tänään. Kiitos Nicke, Raakel kirjoittaa kuvan alla.

 

A post shared by Raakel Lignell (@raxlig) on

Yli 20 vuotta sitten otetussa mustavalkoisessa hääkuvassa Raakel ja Nicke poseeraavat melko vakavina. Raakelilla oli hääpäivänään yllään pitkä huntu ja olkapäät paljastava hääpuku.

Ihan niin kuin ennenkin

Raakel ja Nicke tapasivat ensimmäisen kerran 90-luvun alussa. Nyt heillä on viisi lasta: Greta, Edith, Poujou, Joel ja Eliel.

Pariskunnan yhteisiin vuosiin on mahtunut paljon. Hieman yli kymmenen vuotta sitten nokkakolarissa rattijuoppo törmäsi Nicken autoon. Ensiavussa todettiin, että hän oli saanut törmäyksessä kallonmurtuman ja aivoverenvuodon. Nicke on kertonut avoimesti, että kolari muutti hänen suhtautumistaan elämään. 

– Kun palasin töihin, pelkäsin aluksi mokaavani. Entä jos pää ei pelaa? Ei auttanut muu kuin ottaa armeliaampi asenne itseä kohtaan. Eihän mokaaminen niin vaarallista ole. Opin myös ymmärtämään nyt-hetken tärkeyden. Huomisesta emme tiedä mitään.

Nicke paljasti vuonna 2013 kaksikon pitkän suhteen salaisuudeksi sen, että he tuntevat toisensa niin hyvin.

– Tunnemme toisemme hyvin ja tulemme hemmetin hyvin juttuun, olemme olleet yhdessä niin pitkään. Raksun kanssa me tykkäämme toisistamme aika tavalla, ihan niin kuin ennenkin.