Hiihtäjä Virpi Kuitusella on menossa kullan ja kohun vuosi. Kauan haaveiltu menestys on vaatinut veronsa ja kuljettanut Virpin raskaan koulun läpi.
– Nyt tiedän luottaa vain omiin vaistoihini, hän sanoo.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2007.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2007.

”Onpa komeita miehiä”, Virpi Kuitunen, 31, tiirailee ikkunasta vastapäisen videovuokraamon pahviäijiä. Miehistä vitsailun voi tulkita kahdella tapaa: nainen on taas sinkku tai sitten hän vain haluaa vedättää meitä kaikkia juorunsa lukeneita.

Vaikka menestyksekkään kauden julkisuus on ollut mestarihiihtäjälle enimmäkseen suopeaa, kevään aikana Virpi on joutunut otsikoihin haluamattaan. Hänen ja liikunnanopettaja Kenneth Westerlundin monivuotisen suhteen väitetään päättyneen eroon. Iltalehti uutisoi, että Virpi on poistanut kotisivultaan merkinnät avoliitostaan, Seiska taas kertoi pääministerin ex-naisystävän Susan Kurosen vierailleen urheilijaparin talolla Espoossa Virpin poissa ollessa, ja nyt kaikki vain haluaisivat tietää, onksne vai eiksne enää oo.

Siihen kysymykseen Virpi Kuitunen ei aio vastata, mutta tiputtelee valppaiden poimittaviksi lisää vihjeitä: hän saapuu haastatteluun ilman kihlasormusta; hän kehuskelee leivontataidoillaan ja toteaa taikovansa leipomuksia enemmänkin, jos olisi joku, joka niitä syö.

– Ajattelen, että kun itse tiedän omat asiani, minun ei tarvitse lukea niitä muualta. En ole keksinyt muuta tapaa selvitä kuin olla piittaamatta kirjoituksista, jos en ole itse sanonut sanaakaan asioista.

Virpi Kuitunen käyttää itsestään sellaisia sanoja kuin tunneihminen ja heittäytyjä.

– Pistän itseni likoon sieraimia myöten, oli sitten kyse ihmissuhteesta tai hiihdosta. Se mikä urheilussa on vahvuuteni, voi olla heikkouteni arkielämässä. Ihmissuhteissa heittäytyjä voi saada näpeilleen, mutta urheilussa se on ehto menestymiselle. Ammattitaitoa on kyky pitää nämä asiat erillään toisistaan. Kun numerolappu on rinnassa, silloin ajatuksissa on tilaa vain voittamiselle.

Kotiosoite unohtui

Viime kauden huikeista tuloksista voi päätellä, etteivät yksityiselämän tapahtumat päässeet horjuttamaan Virpin keskittymistä laduilla. Talvi oli 15 vuotta kestäneen hiihtouran ylivoimaisesti komein. Virpi voitti maailmancupin, Tour de Skin, kolme maailmanmestaruutta sekä sprintin MM-pronssia. Koko kauden Kuitunen oli kiistatta maailman kovin naishiihtäjä, mutta tunteilleen hän antoi vallan vasta viimeisen osakilpailun ratkettua.

– Kesken kauden on turha miettiä, miten hyvin on mennyt tai kuinka menestynyt olen. Huipulla on niin tiukkaa, että kuusi, seitsemän naista voi pudottaa minut sieltä milloin vain. Joku voi kutsua sitä suomalaiseksi vaatimattomuudeksi, mutta en halua iloita, ennen kuin voitto on varma.

Kun kausi päättyi ja maailmancupin voitto varmistui, Virpin tunteet purkautuivat ryöppynä.

– Vain ne, jotka ovat saavuttaneet jotain itselleen suurta, tietävät mistä puhun. Niin äärimmäistä tyytyväisyyttä ja iloa en ole tuntenut muualla.

Menestys ei ole tullut ilmaiseksi. Virpin mukaan sen hintana on ollut yksityisyys. Kun leireillä, harjoituksissa ja kilpailuissa kuluu kaksi kolmasosaa vuodesta, muulle elämälle tuskin jää aikaa. Loka- ja huhtikuun välisinä kuukausina hän vietti kotona yhteensä 33 päivää. Useimmilla visiiteillään hän ehti vain pestä pari koneellista pyykkiä, puhtaita ei kannattanut kassista edes purkaa.

Kerran hän on unohtanut kotiosoitteensa – se piti tarkistaa kalenterista taksikuskia varten. Virpi muistaa käyneensä lomamatkalla, mutta ei enää sitä, minä vuonna.

– Ystävät on tullut aika hyvin punnittua. Ne, jotka ovat ymmärtäneet, millaista omistautumista urheilu-ura vaatii, ovat pysyneet. Kaikki eivät sitä kuitenkaan niele.

Toisaalta menestys on lisännyt varmuutta ja tuonut tekemisiin rauhan.

– Tiedän, että valintani ovat olleet oikeita, ja että ihan tavallinen kova treeni riittää. On helppo jatkaa levollisin mielin, kun tiedän meneväni oikeaan suuntaan.

Yksi palasi voittajana

Virpin ura ei ole aina ollut yhtä menestystä, mitaleja, ihailijapostia ja suosiollisia sponsoreita. Itse asiassa päätös ammattilaiseksi lähtemisestä syntyi keskellä ensimmäistä hiihtokriisiä, kun Kuitusen jalka murtui 11 vuotta sitten.

– Olin muka ollut kovasti urheilijaa, mutta treenaaminen taisi olla melko pintapuolista suorittamista. Kun jalkani sitten murtui, valmentajani Jarmo Riski otti minut puhutteluun. Muistan elävästi hetken, kun istuin nahkapallilla Jarmoa vastapäätä ja hän kysyi, mitä oikeasti halusin. Hän tenttasi, miten pitkälle sitkeyteni ja intoni riittäisivät. Silloin tajusin olevani pitkän tien päässä. Jos minulla oli unelma, nyt oli oikea hetki tehdä siitä tavoite ja alkaa tehdä töitä sen saavuttamiseksi. Muuten unelmista ei tulisi koskaan totta.

Unelma ja tahdonvoima punnittiin uudelleen viisi vuotta myöhemmin 2001. Viiden muun suomalaishiihtäjän kanssa Virpi tuomittiin kilpailukieltoon Hemohesin käytöstä. Hän ja Milla Jauho (nyk. Saari) valittivat tuomiosta. Välimiestuomioistuimelle olisi kelvannut kolmen kuukauden kilpailukielto, mutta kielto pysyi kahdessa vuodessa. Virpi palasi kilpaladuille 2003, ja seuraavalla kaudella hän jo voitti MM-hopeaa.

Osa aikalaisista vaihtoi kokonaan alaa, joku tyri mahdollisuutensa kadottamalla elämänhallintansa, joku kärysi kielletystä aineesta myöhemmin.

Virpi on ainoa, joka palasi tuosta joukosta voittajaksi.

– Vain minä tiedän, mitkä tilanteeni ja tietomääräni silloin olivat. Olen käynyt ne asiat läpi itse sekä läheisteni kanssa. Siltä pohjalta on oikeastaan ollut ihan helppo jatkaa. Palasin, koska minulla ei ollut muuta kuin hirmuinen tahto osoittaa itselleni ja muille, mikä todellinen tasoni on, Virpi sanoo.

– Sen opin, että pitää uskoa niihin ensimmäisiin ja omiin tuntemuksiin, jotka toisesta ihmisestä heräävät. Jos tulee epäilys, voiko toiseen luottaa, sitä tunnetta on kuunneltava tarkkaan.

Virpi tuntee ylpeyttä siitä, että on osannut säilyttää herkkyytensä kovienkin kokemusten keskellä, oli sitten kyse urheilusta tai ihmissuhteista.

– Joissain tilanteissa olisin varmasti päässyt helpommalla olemalla kova ja paksunahkainen. Uskon

kuitenkin, että se kostautuu myöhemmin. Tai jos olen antanut muiden ohjailla päätöksiäni, olen aina joutunut katumaan. Viisainta on uskaltaa olla herkkä ja tehdä valintoja omasta sydämestä. Nyt tiedän, että vain omia vaistojaan kannattaa kuunnella. Vain minä voin tuntea, mikä on parhaaksi itselleni. Se pätee kaikessa, Virpi pohtii.

Lomailun kosto

Samaan aikaan kun puoli Suomea köllöttelee laiturinnokassa voikukka varpaan välissä, Virpi pakkaa kamppeitaan seuraavaa, Vuokatinleiriä varten. Sen ja edellisen, Åren-leirin, väliin on mahtunut pari välipäivää, joina on hoidettu haastatteluja, edustustehtäviä ja kaikkea sitä sälää, jota Virpi ei halua kalenteriinsa kisa- tai harjoituskauden aikana. Hiihtäjän varsinainen kesäloma osuu yleensä huhtikuulle ja kestää kaksi viikkoa.

– Ammatinvalintakysymys. Pidempää lomaa en osaa edes kaivata, sillä yhdessätoista ammattilaisvuodessa treenaamisesta on tullut luonteva tapa. Lomalla pystyn olemaan korkeintaan viikon tekemättä mitään fyysistä, mutta sen pidempi loikoilu kostautuu turvotuksena ja pahana olona.

Virpi ei keksi toista asiaa, jonka puolesta olisi valmis paiskimaan hommia seuraavat 15 vuotta.

– En pidä itseäni erityisen pitkäjännitteisenä. Hiihtouralla on ollut tärkeää asettaa sopivia välitavoitteita, joiden saavuttaminen motivoi jatkamaan eteenpäin.

Kestävyysurheilija ei liioin kutsu itseään kilpailuhenkiseksi. Hiihtäessään hän tempoo ensisijaisesti voittaakseen itsensä.

– Ala-asteen opettajani kertoi, miten koulun kilpailussa olin hiihtänyt edelläni suksineen tytön kiinni. En kuitenkaan ollut kehdannut ohittaa häntä, vaan olin kannustanut hiihtämään kovempaa. Opettaja tuumasi: mikä onni, etten enää hiihdä samalla tavalla.

Virpi innostui urheilusta isoveljensä perässä. Ensimetrit hän sivakoi kotinsa pelloilla Kangasniemellä. Myöhemmin isä ja äiti kuskasivat seuraharrastuksiin keskustaan 20 kilometrin päähän. Samassa taloudessa asuneet mummo ja pappa auttoivat kolmen lapsen, kotieläinten ja mansikkapeltojen hoidossa.

– Ei sitä lapsena tajunnut, mikä rikkaus oli asua isovanhempien kanssa. Tuntuu hullulta, miten lyhyessä ajassa sellaisesta tavasta on ajauduttu eroon. Maalaistyttöä minussa on aina, en voisi asua Helsingin tai minkään muun kaupungin keskustassa. Luonnon läheisyys on tärkeää, ja vaikka lapsena saatoin inhota marjastamista, nykyään lähimetsän mustikoiden poimiminen on suunnilleen kunnia-asia, Virpi nauraa.

Virpi on asunut vuoden päivät upeassa omakotitalossa Espoossa, tontilla ”jota äiti ei ikinä uskoisi osaksi kaupunkia”. Kotiovelta pääsee suoraan luontoon ja puolessa tunnissa lentokentälle. Se on jatkuvasti matkustavalle luksusta.

Maailman rehellisin suhde

Vaikka terävimmällä huipulla nyt onkin, Virpi on arka suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Ihannetapauksessa ura jatkuisi Vancouverin olympialaisiin 2010.

– Tulevia ei pidä liikaa miettiä: koskaan ei tiedä, mitä sattuu. Kai minunkin pitää jotain keksiä urheilu-uran jälkeen – mieluiten jotain, mistä maksetaan palkkaa, Virpi vitsailee.

Ammattivalmentajaksi hän ei usko aikovansa. Oma valmentaja Jarmo Riski on ollut liian hyvä esikuva, jonka tasoa Virpi ei uskoisi saavuttavansa samassa pestissä.

– Valmentajan homma on aikamoista, mutta hyvin Jarmo on minua kestänyt. Tällä tasolla vaadin paljon itseltäni, mutta myös valmentajalta, Virpi sanoo.

– Suhteemme on yksi rehellisimmistä ja läheisimmistä, mitä kuvitella saattaa. Kummankaan ei hyödytä huijata toista tai jättää mitään kertomatta, oli sitten kyse kunnosta, iloista tai suruista.

Paula Vesala kertoi Enbuske, Veitola, Salminen -ohjelmassa oppineensa Yhdysvalloissa, että kohtauksiin voi pyytää turvahenkilön paikalle.

Paula Vesala kertoi torstai-iltana Enbuske, Veitola, Salminen -show'ssa, että on kokenut seksuaalista häirintää urallaan. Hän ei eritellyt, onko ahdistelua tapahtunut liittyen hänen muusikon, näyttelijän vai näytelmäkirjailijan uraansa.

– Ehkä mä voin puhua koko taiteen kentästä, jolla olen operoinut. Olen kokenut kyllä monenlaista ahdistelua. Se on tosi laaja ilmiö, Vesala kertoi ohjelmassa.

”Voi pyytää turvahenkilön paikalle.”

Juontaja Maria Veitola kysyi Vesalalta, miten sellaisista tilanteista voi selvitä.

– Mä olen oppinut Amerikassa koulussa, että on hyvä etukäteen sanoa, että pyytää turvahenkilön paikalle, kun on lähestymässä tällainen kohtaus, jossa kaipaa turvallista ilmapiiriä. Usein kuvausryhmässä on vaikka vanhempi naishenkilö, joka pysyy huoneessa ja varmistaa, ettei mennä asiattomuuksiin.

Lue myös: Ohjaja Heidi Linden kertoo seksuaalisesta ahdistelusta Suomen elokuvapiireissä: ”Moni on niin traumatisoitunut, että on jättänyt alan”

Tällä hetkellä Vesala nähdään valkokankaalla Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntematon sotilas -elokuvassa. Elokuvassa on yksi kohtaus, jossa Vesala on saunassa Rokkaa näyttelevän Eero Ahon kanssa. Vesala otti aikaisemmin Twitterissä kantaa kohtaukseen liittyvään uutisointiin. Esimerkiksi Ilta-Sanomat uutisoi kohtauksesta otsikolla Paula Vesala rohkeassa saunakohtauksessa uudessa Tuntemattomassa sotilaassa.

– Sanokaas mulle, kuka suomalainen saunoo vaatteet päällä puolison kanssa? Ja jos ollaankin saunassa alasti, onko se ”yllättävää ja rohkeaa”? Vesala ihmetteli viime viikolla Twitterissä.

”Olen saanut sellaisia viestejä, että olen ansainnut tämän ahdistelun.”

Nyt Vesala kertoi EVS-ohjelmassa saamastaan palautteesta.

– Mä olen saanut sellaisia viestejä, että olen ansainnut tämän ahdistelun, koska olen esiintynyt elokuvassa ilman vaatteita. Toivoisin, ettei siihen liittyisi häpeän tunnetta, mitä siihen liittyy. 

Olli Lindholm kertoo elämäkerrassaan, että isä katosi hänen elämästään kokonaan 80-luvun puolivälissä. – Ihan hyvä, että lähti, Olli sanoo.

Yö-muusikko Olli Lindholm, 53, kertoo vaikeasta isäsuhteestaan tuoreessa elämäkerrassaan Olli – Yhden miehen varietee (Docendo).

– Olen siitä erikoinen lapsi, että mulla on kantapäässä jännä viilto. Se kertoo, että isyystesti on tehty. Isä ei halunnut tunnustaa, että olen sen lapsi, Olli kertoo Arno Kotron kirjoittamassa kirjassa.

”Ihan hyvä, että lähti.”

Ainoana lapsena Olli eli käytännössä kahden äitinsä kanssa, sillä isä oli paljon pois kotoa töiden takia. 80-luvun puolivälissä isä katosi Ollin elämästä kokonaan.

– Ihan hyvä, että lähti, Olli toteaa kirjassa. 

Ollin mukaan hänen isänsä oli ”ihan siedettävä silloin, kun joi, muuten ei”. Hän muistelee kirjassa erästä joulua, jolloin isällä ja pojalla tuli riita.

– Muistojen äärellä saa toisaalta aina miettiä, mikä on totta ja mikä ei – mikä on jälkeenpäin lisättyä. Muisti on petollinen kapistus. Itse
muistan, että joskus murrosikäisenä tulee isän kanssa riita joulutähden asennosta tai jostain, haen kirveen ja yritän lyödä sillä isää, Olli kertoo kirjassa.

Ollin mukaan hänen äitinsä ei muista kyseistä välikohtausta.

– Mutta oikeastaanhan se on toisarvoista, oliko mukana kirves vai ei. Ilmapiiri oli joka tapauksessa tuo.

Ei tiedä, minne haudattu

Olli on aikaisemminkin puhunut vaikeasta isäsuhteestaan. Viime vuonna hän kertoi Vain elämää -ohjelmassa, ettei tiedä, minne isä on haudattu.

– Mä olin hänen ainoa läheinen, ja mulle tuli 1998 syksyllä soitto Satakunnan keskussairaalasta, että isänne on aivokuollut. Menin hänen luo, sanoin isälle, että kaikki on ok, että kyllä mä sua ymmärrän, että näin on käynyt. Sitten ne otti piuhat irti. Mä en edes tiedä, minne hänet on haudattu. Hän testamenttasi ruumiinsa ja hänet polttohaudattiin, Olli kertoi ohjelmassa.

Tuolloin Olli kertoi myös pelänneensä isäänsä aina.

– Sitä aina odotti kädet ristissä, että voi kun isä olisi kännissä, niin se olisi mukavampi. Meillä oli todella huonot välit, ja pelkäsin häntä helvetisti.

Arno Kotro, Olli Lindholm: Olli – Yhden miehen varietee on juuri ilmestynyt.