Hiihtäjä Virpi Kuitusella on menossa kullan ja kohun vuosi. Kauan haaveiltu menestys on vaatinut veronsa ja kuljettanut Virpin raskaan koulun läpi.
– Nyt tiedän luottaa vain omiin vaistoihini, hän sanoo.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2007.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2007.

”Onpa komeita miehiä”, Virpi Kuitunen, 31, tiirailee ikkunasta vastapäisen videovuokraamon pahviäijiä. Miehistä vitsailun voi tulkita kahdella tapaa: nainen on taas sinkku tai sitten hän vain haluaa vedättää meitä kaikkia juorunsa lukeneita.

Vaikka menestyksekkään kauden julkisuus on ollut mestarihiihtäjälle enimmäkseen suopeaa, kevään aikana Virpi on joutunut otsikoihin haluamattaan. Hänen ja liikunnanopettaja Kenneth Westerlundin monivuotisen suhteen väitetään päättyneen eroon. Iltalehti uutisoi, että Virpi on poistanut kotisivultaan merkinnät avoliitostaan, Seiska taas kertoi pääministerin ex-naisystävän Susan Kurosen vierailleen urheilijaparin talolla Espoossa Virpin poissa ollessa, ja nyt kaikki vain haluaisivat tietää, onksne vai eiksne enää oo.

Siihen kysymykseen Virpi Kuitunen ei aio vastata, mutta tiputtelee valppaiden poimittaviksi lisää vihjeitä: hän saapuu haastatteluun ilman kihlasormusta; hän kehuskelee leivontataidoillaan ja toteaa taikovansa leipomuksia enemmänkin, jos olisi joku, joka niitä syö.

– Ajattelen, että kun itse tiedän omat asiani, minun ei tarvitse lukea niitä muualta. En ole keksinyt muuta tapaa selvitä kuin olla piittaamatta kirjoituksista, jos en ole itse sanonut sanaakaan asioista.

Virpi Kuitunen käyttää itsestään sellaisia sanoja kuin tunneihminen ja heittäytyjä.

– Pistän itseni likoon sieraimia myöten, oli sitten kyse ihmissuhteesta tai hiihdosta. Se mikä urheilussa on vahvuuteni, voi olla heikkouteni arkielämässä. Ihmissuhteissa heittäytyjä voi saada näpeilleen, mutta urheilussa se on ehto menestymiselle. Ammattitaitoa on kyky pitää nämä asiat erillään toisistaan. Kun numerolappu on rinnassa, silloin ajatuksissa on tilaa vain voittamiselle.

Kotiosoite unohtui

Viime kauden huikeista tuloksista voi päätellä, etteivät yksityiselämän tapahtumat päässeet horjuttamaan Virpin keskittymistä laduilla. Talvi oli 15 vuotta kestäneen hiihtouran ylivoimaisesti komein. Virpi voitti maailmancupin, Tour de Skin, kolme maailmanmestaruutta sekä sprintin MM-pronssia. Koko kauden Kuitunen oli kiistatta maailman kovin naishiihtäjä, mutta tunteilleen hän antoi vallan vasta viimeisen osakilpailun ratkettua.

– Kesken kauden on turha miettiä, miten hyvin on mennyt tai kuinka menestynyt olen. Huipulla on niin tiukkaa, että kuusi, seitsemän naista voi pudottaa minut sieltä milloin vain. Joku voi kutsua sitä suomalaiseksi vaatimattomuudeksi, mutta en halua iloita, ennen kuin voitto on varma.

Kun kausi päättyi ja maailmancupin voitto varmistui, Virpin tunteet purkautuivat ryöppynä.

– Vain ne, jotka ovat saavuttaneet jotain itselleen suurta, tietävät mistä puhun. Niin äärimmäistä tyytyväisyyttä ja iloa en ole tuntenut muualla.

Menestys ei ole tullut ilmaiseksi. Virpin mukaan sen hintana on ollut yksityisyys. Kun leireillä, harjoituksissa ja kilpailuissa kuluu kaksi kolmasosaa vuodesta, muulle elämälle tuskin jää aikaa. Loka- ja huhtikuun välisinä kuukausina hän vietti kotona yhteensä 33 päivää. Useimmilla visiiteillään hän ehti vain pestä pari koneellista pyykkiä, puhtaita ei kannattanut kassista edes purkaa.

Kerran hän on unohtanut kotiosoitteensa – se piti tarkistaa kalenterista taksikuskia varten. Virpi muistaa käyneensä lomamatkalla, mutta ei enää sitä, minä vuonna.

– Ystävät on tullut aika hyvin punnittua. Ne, jotka ovat ymmärtäneet, millaista omistautumista urheilu-ura vaatii, ovat pysyneet. Kaikki eivät sitä kuitenkaan niele.

Toisaalta menestys on lisännyt varmuutta ja tuonut tekemisiin rauhan.

– Tiedän, että valintani ovat olleet oikeita, ja että ihan tavallinen kova treeni riittää. On helppo jatkaa levollisin mielin, kun tiedän meneväni oikeaan suuntaan.

Yksi palasi voittajana

Virpin ura ei ole aina ollut yhtä menestystä, mitaleja, ihailijapostia ja suosiollisia sponsoreita. Itse asiassa päätös ammattilaiseksi lähtemisestä syntyi keskellä ensimmäistä hiihtokriisiä, kun Kuitusen jalka murtui 11 vuotta sitten.

– Olin muka ollut kovasti urheilijaa, mutta treenaaminen taisi olla melko pintapuolista suorittamista. Kun jalkani sitten murtui, valmentajani Jarmo Riski otti minut puhutteluun. Muistan elävästi hetken, kun istuin nahkapallilla Jarmoa vastapäätä ja hän kysyi, mitä oikeasti halusin. Hän tenttasi, miten pitkälle sitkeyteni ja intoni riittäisivät. Silloin tajusin olevani pitkän tien päässä. Jos minulla oli unelma, nyt oli oikea hetki tehdä siitä tavoite ja alkaa tehdä töitä sen saavuttamiseksi. Muuten unelmista ei tulisi koskaan totta.

Unelma ja tahdonvoima punnittiin uudelleen viisi vuotta myöhemmin 2001. Viiden muun suomalaishiihtäjän kanssa Virpi tuomittiin kilpailukieltoon Hemohesin käytöstä. Hän ja Milla Jauho (nyk. Saari) valittivat tuomiosta. Välimiestuomioistuimelle olisi kelvannut kolmen kuukauden kilpailukielto, mutta kielto pysyi kahdessa vuodessa. Virpi palasi kilpaladuille 2003, ja seuraavalla kaudella hän jo voitti MM-hopeaa.

Osa aikalaisista vaihtoi kokonaan alaa, joku tyri mahdollisuutensa kadottamalla elämänhallintansa, joku kärysi kielletystä aineesta myöhemmin.

Virpi on ainoa, joka palasi tuosta joukosta voittajaksi.

– Vain minä tiedän, mitkä tilanteeni ja tietomääräni silloin olivat. Olen käynyt ne asiat läpi itse sekä läheisteni kanssa. Siltä pohjalta on oikeastaan ollut ihan helppo jatkaa. Palasin, koska minulla ei ollut muuta kuin hirmuinen tahto osoittaa itselleni ja muille, mikä todellinen tasoni on, Virpi sanoo.

– Sen opin, että pitää uskoa niihin ensimmäisiin ja omiin tuntemuksiin, jotka toisesta ihmisestä heräävät. Jos tulee epäilys, voiko toiseen luottaa, sitä tunnetta on kuunneltava tarkkaan.

Virpi tuntee ylpeyttä siitä, että on osannut säilyttää herkkyytensä kovienkin kokemusten keskellä, oli sitten kyse urheilusta tai ihmissuhteista.

– Joissain tilanteissa olisin varmasti päässyt helpommalla olemalla kova ja paksunahkainen. Uskon

kuitenkin, että se kostautuu myöhemmin. Tai jos olen antanut muiden ohjailla päätöksiäni, olen aina joutunut katumaan. Viisainta on uskaltaa olla herkkä ja tehdä valintoja omasta sydämestä. Nyt tiedän, että vain omia vaistojaan kannattaa kuunnella. Vain minä voin tuntea, mikä on parhaaksi itselleni. Se pätee kaikessa, Virpi pohtii.

Lomailun kosto

Samaan aikaan kun puoli Suomea köllöttelee laiturinnokassa voikukka varpaan välissä, Virpi pakkaa kamppeitaan seuraavaa, Vuokatinleiriä varten. Sen ja edellisen, Åren-leirin, väliin on mahtunut pari välipäivää, joina on hoidettu haastatteluja, edustustehtäviä ja kaikkea sitä sälää, jota Virpi ei halua kalenteriinsa kisa- tai harjoituskauden aikana. Hiihtäjän varsinainen kesäloma osuu yleensä huhtikuulle ja kestää kaksi viikkoa.

– Ammatinvalintakysymys. Pidempää lomaa en osaa edes kaivata, sillä yhdessätoista ammattilaisvuodessa treenaamisesta on tullut luonteva tapa. Lomalla pystyn olemaan korkeintaan viikon tekemättä mitään fyysistä, mutta sen pidempi loikoilu kostautuu turvotuksena ja pahana olona.

Virpi ei keksi toista asiaa, jonka puolesta olisi valmis paiskimaan hommia seuraavat 15 vuotta.

– En pidä itseäni erityisen pitkäjännitteisenä. Hiihtouralla on ollut tärkeää asettaa sopivia välitavoitteita, joiden saavuttaminen motivoi jatkamaan eteenpäin.

Kestävyysurheilija ei liioin kutsu itseään kilpailuhenkiseksi. Hiihtäessään hän tempoo ensisijaisesti voittaakseen itsensä.

– Ala-asteen opettajani kertoi, miten koulun kilpailussa olin hiihtänyt edelläni suksineen tytön kiinni. En kuitenkaan ollut kehdannut ohittaa häntä, vaan olin kannustanut hiihtämään kovempaa. Opettaja tuumasi: mikä onni, etten enää hiihdä samalla tavalla.

Virpi innostui urheilusta isoveljensä perässä. Ensimetrit hän sivakoi kotinsa pelloilla Kangasniemellä. Myöhemmin isä ja äiti kuskasivat seuraharrastuksiin keskustaan 20 kilometrin päähän. Samassa taloudessa asuneet mummo ja pappa auttoivat kolmen lapsen, kotieläinten ja mansikkapeltojen hoidossa.

– Ei sitä lapsena tajunnut, mikä rikkaus oli asua isovanhempien kanssa. Tuntuu hullulta, miten lyhyessä ajassa sellaisesta tavasta on ajauduttu eroon. Maalaistyttöä minussa on aina, en voisi asua Helsingin tai minkään muun kaupungin keskustassa. Luonnon läheisyys on tärkeää, ja vaikka lapsena saatoin inhota marjastamista, nykyään lähimetsän mustikoiden poimiminen on suunnilleen kunnia-asia, Virpi nauraa.

Virpi on asunut vuoden päivät upeassa omakotitalossa Espoossa, tontilla ”jota äiti ei ikinä uskoisi osaksi kaupunkia”. Kotiovelta pääsee suoraan luontoon ja puolessa tunnissa lentokentälle. Se on jatkuvasti matkustavalle luksusta.

Maailman rehellisin suhde

Vaikka terävimmällä huipulla nyt onkin, Virpi on arka suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Ihannetapauksessa ura jatkuisi Vancouverin olympialaisiin 2010.

– Tulevia ei pidä liikaa miettiä: koskaan ei tiedä, mitä sattuu. Kai minunkin pitää jotain keksiä urheilu-uran jälkeen – mieluiten jotain, mistä maksetaan palkkaa, Virpi vitsailee.

Ammattivalmentajaksi hän ei usko aikovansa. Oma valmentaja Jarmo Riski on ollut liian hyvä esikuva, jonka tasoa Virpi ei uskoisi saavuttavansa samassa pestissä.

– Valmentajan homma on aikamoista, mutta hyvin Jarmo on minua kestänyt. Tällä tasolla vaadin paljon itseltäni, mutta myös valmentajalta, Virpi sanoo.

– Suhteemme on yksi rehellisimmistä ja läheisimmistä, mitä kuvitella saattaa. Kummankaan ei hyödytä huijata toista tai jättää mitään kertomatta, oli sitten kyse kunnosta, iloista tai suruista.

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)

Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg
Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jukka Haapalainen ryöstettiin maaliskuussa Lontoon-kotinsa portailla, kun hän oli tulossa vaihtamasta rahaa. Ryöstäjät veivät kännykän ja rahat sekä hakkasivat Haapalaisen.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomari Jukka Haapalainen ja tanssijapuoliso Sirpa Suutari-Jääskö eivät ole juuri viettäneet aikaa Lontoossa sijaitsevassa kodissaan maaliskuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen.

Jukka oli tuolloin vaihtamassa rahaa ulkomaan työmatkan jälkeen. Neljä miestä näki tilanteen ja seurasi tätä kotiovelle.

– He ryöstivät rahat ja kännykän. Jouduin siinä vähän hakatuksikin, Jukka kertoo.

– Miehiä oli neljä ja Jukka taisteli vielä vastaan, Sirpa kertoo päätään pudistellen.

Sirpa kuuli ulkoa miehensä huutoa ja tilasi paikalle ambulanssin. Verta vuotava Jukka paikattiin. Fyysiset vammat ovat parantuneet, mutta perusturvallisuuden tunteeseen tapahtunut vaikutti.

– Perusturvallisuuden tunne on edelleen järkkynyt, eikä se varmaan koskaan palaudu täysin ennalleen. Tämä tapahtui vielä oman kodin portailla. Asumme turvallisella alueella, Lontoon keskustassa, jota olen pitänyt aina mukavana alueena. Tämän jälkeen olen ollut varuillani.

Episodin jälkeen pari suuntasi Suomeen tekemään koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen.

– Emme ole päässeet oikein mittaamaan, miltä Lontoon-kodissa oleminen tuntuu, Sirpa sanookin.

”Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin.”

Jukka painottaa, ettei ole antanut pelolle liikaa valtaa, vaikka luottamus toisiin ihmisiin on järkkynyt.

– Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin ja yrittää löytää jotain ihmeellistä ymmärrystä näitä tekijöitä kohtaan. Onneksi on paljon töitä, joista saan positiivista virtaa, Jukka sanoo.

Pari on matkustellut ympäri maailmaa koko 20 vuotta kestäneen uransa ajan, mutta ei ole joutunut aikaisemmin vaarallisiin tilanteisiin.

– Tietysti matkustaessa olemme pyrkineet välttämään turvattomia paikkoja, Sirpa kertoi tänään Linnanmäen lehdistöpäivässä, jossa esitettiin myös UIT: kauden esiintyjät.

UIT:n ensi-illan jälkeen pari palaa kuitenkin Lontooseen, jossa heillä on esiintymis- ja luennointitehtäviä British open -tanssikilpailuissa.