Kuva Kaisu Jouppi
Kuva Kaisu Jouppi

Näyttelijä-kirjailija Ville Virtanen kirjoitti hevoskirjan aikuisille. Sehän onnistuu helposti entiseltä hevoshullulta pojalta, jonka ensirakkauskin oli punarautias tamma.

Ville Virtasen uusi romaani Hevosen taju sijoittuu huippuratsastuksen ja –hevoskaupan maailmaan. Villelle, hevoshullulle ja entiselle ratsastuksen ammattilaiselle se on tuttu, omituinen maailma. Hän halusi kirjoittaa tarinan, joka sijoittuu tallien ympäristöön ja joka saisi olla myös outo, muttei vaikeaselkoinen. Niinpä Hevosen taju on hevoskirja aikuisille. Keskiössä on viisikymppisen pariskunnan rakkaustarina, ympärillä Ypäjää muistuttavan Ylikylä – kokonaisuus on vähän elämää suurempi kertomus, jossa arjen sekaan tulee maagisia asioita.

Humiseva harju kohtaa Spidermanin, Ville virnistää.

Käänteentekevä kohtaaminen

Villen ensirakkaus oli hevonen. Poika oli kahdeksanvuotias ja viettämässä hiihtolomaa Ulla-tätinsä luona Forssassa. Täti vei Villen ja tämän siskon Ypäjälle katsomaan hevosia, ja lapset innostuivat käymään siellä joka päivä. Yhtenä päivänä Ville avasi oven talliin, johon ei ollut lupaa mennä. Siellä seisoi punarautias, tiine tamma ja katsoi rauhallisesti kohti. Ville kiipesi salaa sen selkään.

– Oli iso juttu, että hevonen näki ja hyväksyi minut. Kohtasin siinä toisen elävän, joka oli minusta oikeasti kiinnostunut.

Ei sillä, ettei Ville olisi kiinnostanut myös ihmisiä. Hänen isänsä Jukka Virtanen oli valtakunnan tv-julkkis, ja julkkiksen lapsi sai liikaakin huomiota. Useimmat vain olivat kiinnostuneita lähinnä Villen isästä, ja lapsi oppi erottamaan sen. Varsinainen ongelma tunnetusta isästä tuli, kun Ville aloitti kansakoulun.

– Opettajat olivat sodan käyneitä äijiä ja heidän vaimojaan, useimmat umpisekaisin. Heille isäni työ ei ollut työtä vaan pelleilyä. Sen myötä saatu huomio ja valta oli heille henkilökohtainen loukkaus. Jouduin heti opettajien kiusaamaksi ja eristämäksi: he tekivät luokkatovereilleni selväksi, etten ollut hyvää seuraa. Olen ymmärtänyt jälkeenpäin, että sen Ypäjän hevosen seurassa koin pitkästä aikaa suoran ja pyyteettömän yhteyden – ei se välittänyt, kenen lapsi olin. Se oli täräyttävä kokemus.

Maailma hevosen selästä

Ensimmäisen hevoskokemus oli niin käänteentekevä, että Ville aloitti ratsastusharrastuksen.

– Saattaa olla, että olen saanut hevosen tajun syntymälahjana. Minun oli helppo ymmärtää eläimen logiikkaa, ja ratsastaminen oli heti luontevaa.

Teini-iässä Ville kilpaili kenttäratsastuksessa ratsastuskoulun hevosilla. 18-vuotiaana hän voitti juniorien Suomen mestaruuden. Ratsastamisesta oli hyvää vauhtia tulossa ammatti, kun Ville muutti armeijan jälkeen Hollantiin töihin kauppatallille kouluttamaan hevosia myyntikuntoon ja kilpailemaan. Hän ratsasti päivässä kymmentä hevosta ja katseli maailmaa hevosen korvien välistä, kunnes tuli seinä vastaan.

– Tajusin, että olin etääntynyt liian kauas hevoshullusta pojasta. Hevoset olivat muuttuneet rahan teon välineiksi. Kyse alkoi olla jostain ihan muusta kuin kahden luontokappaleen välisestä kommunikaatiosta. Pohdin kirjassanikin sitä, voiko lahjaksi saatua tuotteistaa, ja jos yrittää, mitä sitten käy.

Todellisuudentaju hukassa

Teatterikorkeakoulu syrjäytti työn hevosen parista. Seuraavat kymmenen vuotta mies keskittyi näyttelemiseen ja uppoutui täysillä. Hän halusi olla paras, ainutlaatuinen näyttelijä, ja koska näytteleminen on ajatustyötä, Ville mietti roolihahmon sielunrakennetta kuukausikaupalla ja ajautui outoihin aatoksiin.

– Nuppihan siinä hajosi. Huomasin, että todellisuudentaju taitaa olla mennyt, koska en ole varma ovatko kaikki muut hulluja ja minä oikeassa vai päinvastoin. Olisi pitänyt hakea apua, mutta minä koetin halailla puita ja päästä taas vuorovaikutukseen toisten kanssa. Olisin tarvinnut suhdetta hevoseen. Nykyään olen opetellut hevosmiehen järjestelmällisyyttä näyttelijäntyössäkin.

Villellä ei ole enää vuosiin ollut omaa hevosta, mutta mieli palaisi taas tallille.

– Maneesi iltayhdeksän jälkeen, ääninä pelkät hevosen askeleet, on kuin katedraali. Siellä pystyn keskittymään. Olisin taas ehkä tarpeeksi vahva nousemaan hevosen selkään, jos löytyisi sopiva talli. Ratsastaisin vaikka kerran viikossa, ilman mitään näyttämisen halua.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.