Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.
– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.
”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”
Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta.
– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.
”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”
Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista
Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.
– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.
– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.
”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”
Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.
– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.
Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista.
Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)
