Venäjän tunnetuin suomalainen Ville Haapasalo ei suosittele näyttelijän ammattia lapsilleen.

Vaikka vain katsoo sivusta elokuvatähti Ville Haapasalon menoa, alkaa syke kohota. Mies tekee ympäripyöreitä työpäiviä, nukkuu lentokoneessa, ravaa haastattelusta toiseen ja piipahtaa välillä hymyilemässä punaisella matolla Venäjällä.
Pietarissa näyttelijäksi kouluttautunut Ville on tottunut siihen, että itänaapurissa näyttelijän työ on showbisnestä limusiiniajeluineen ja seurapiirijuhlineen. Viimeksi hänen olisi pitänyt matkustaa 62 kaupunkiin mainostamaan venäläistä romanttista komediaa Rakkautta suuressa kaupungissa.
– En jaksanut olla mukana koko matkaa, kävin vain viidessätoista kaupungissa. Saavat nuoret juosta, 38-vuotias näyttelijä huokaa.

Venäjällä Ville nauttii sen sortin kansansuosiota, että kassajonossa fanit valokuvaavat hänen ostoksiaan. Tähteydellä on myös kääntöpuolensa: viime aikoina suomalaisnäyttelijä on noussut Venäjällä kohuotsikoihin yksityiselämänsä vuoksi. Paikalliset lehdet ovat väittäneet, että naimisissa olevalla Villellä olisi Venäjällä toinen nainen ja lapsi.
Ville kuittaa juoruilun osana venäläistä showbisnestä.
– Ei se minua hirveästi hetkauta, mutta läheisten takia se on inhottavaa. Nykyään kuka tahansa voi kirjoittaa
netissä mitä tahansa. Olen jo haudannut yhden ystävän ja kollegan, joka ei sitä kestänyt, näyttelijä sanoo vakavana.

Taannoin Ville sai otollisen tilaisuuden vetäytyä seurapiireistä ja sulkea kaikki viisi kännykkäänsä, kun hän oli kuvaamassa Suomessa esitettävää tv-sarjaa Venäjän halki 30 päivässä. Sitä tehdessään mies matkusti junalla Moskovasta Vladivostokiin, haaksirikkoutui Volgalla, perehtyi paikalliseen saunakulttuuriin, tutustui shamaaniin ja mitteli painijalegenda Aleksander Karelinin kanssa. Vaiheikas matka päättyi kyyneliin Japaninmeren äärellä.
– Olimme liikkuneet spontaanisti ja kuvanneet ympäri vuorokauden. Reissun päättyessä tuli hullu tunne, että nyt tämä matka on tosiaan tehty.
Vähintään yhtä hullu on ollut Ville Haapasalon matka kansantanssia harrastaneesta hollolalaispojasta Venäjän tunnetuimmaksi suomalaiseksi. Toimittajille näyttelijä on kertonut legendaa, jonka mukaan hän päätyi Venäjälle noustuaan vahingossa väärään junaan. Ammattinäyttelijä tietää, että toisinaan tarinat ovat totuutta kiinnostavampia.
– Matka on ollut pitkä, mutta Siperia opettaa, Ville sanoo.

Kupongilla kylläiseksi

”Jo lapsena tiesin, että haluan ulkomaille opiskelemaan. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin lähdössä Lontooseen teatterikoulun pääsykokeisiin, kun eräs perhetuttu sanoi: ’Miksi sä niin kauas lähdet, lähde Leningradiin, se on paljon lähempänä.’
Venäjä – silloinen Neuvostoliitto – oli minulle täysi mysteeri. Junassa opettelin sanakirjasta kaksi sanaa: da ja njet. Aika pitkälle niillä pärjäsi.

Pääsin opiskelemaan venäläiseen teatterikouluun, jonka nimi on nykyään Pietarin teatteritaiteiden akatemia. Se oli rankka nelivuotinen koulu, opetusta oli seitsemänä päivänä viikossa 14–16 tuntia päivässä. Näyttelijän täytyy harjoittaa oman kehon hallintaa ja liikekieltä, sen vuoksi jouduin jopa treenaamaan balettia. Ex-jääkiekkoilijana olin suhteellisen isokokoinen kaveri, mutta ei auttanut muu kuin vetää trikoot päälle ja tohvelit jalkaan.
Koulussa meininki oli hyvin autoritääristä, opettajia teititeltiin ja minutkin heitettiin ulos monta kertaa. Seisoin opettajien ikkunan alla ja pyytelin anteeksi sitä, että olin niin huono ihminen ja huono näyttelijä. Koulun sisäpihalla hoilasimme kurssikavereiden kanssa lauluja omasta huonoudestamme.
Vuoden 1991 aikana Neuvostoliitto oli hajoamispisteessä ja kaikkialla vallitsi täysi sekasorto. Ruoka oli kortilla, jokaiselle kansalaiselle oli määrätty tietty kuukausiannos: kilo jauhoja, 300 grammaa voita. Sain teatterikoulusta kupongin, jonka avulla sai kaupasta ruokaa, jos sitä jostakin löytyi. Olin 19-vuotias ja tottunut hakemaan ruokani lähikaupasta. Elämäni ensimmäisen mannapuuron tein Neuvostoliitossa. Kun tuosta ajasta on selvinnyt, selviää mistä tahansa.

Kaduilla oli vaarallista, miliisi ei saanut liikkua ulkona yhdeksän jälkeen illalla. Ensimmäisenä opiskeluvuonna minut ryöstettiin ja piestiin yhdeksän kertaa. Pääkatu Nevskillä jouduin keskellä kirkasta päivää aseellisen ryöstön kohteeksi, eikä yksikään ihminen edes kääntynyt katsomaan.
Kerran heräsin Mustaltamereltä ilman papereita ja passeja, ylläni vain verkkarit ja T-paita. Kokonainen junavaunullinen ihmisiä oli tainnutettu
tyrmäystipoilla ja ryöstetty.
Hetkittäin tuli mieleen, olisiko Lontoo sittenkin ollut parempi paikka opiskella. Seisoin ainakin kymmenen kertaa asemalaiturilla tavaroitteni kanssa mutten ikinä noussut junaan. Niinhän sitä sanotaan, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.

Raivo teki kuuluisaksi

Oli kova prosessi irtautua kotoa ja kasvaa mieheksi maassa, jossa ei osannut kieltä eikä tuntenut aluksi yhtä ainoata ihmistä. Olen oppinut puhumaan venäjää käytännön tilanteissa, en osaa kirjoittaa sitä enkä vieläkään ymmärrä kieliopista mitään. Teatterikoulussa opeteltiin lausumaan venäjän kielen suhuäänteitä, se kuului näyttelijäntyön koulutukseen.
Viimeisinä päivinä ennen valmistumista riitaannuin yhden opettajan kanssa ja lähdin kävelemään koulusta. En ole vieläkään hakenut diplomiani. Eipä se ole haitannut, eihän sitä paperilla näytellä.

Veikkaan, että Venäjällä kilpailu rooleista on vielä kovempaa kuin Suomessa. Jos yhdeltä kurssilta valmistuu vuodessa 18 näyttelijää, niistä ehkä kahdesta tulee oikeita näyttelijöitä. Pelkkä koulutus ei vielä takaa työpaikkaa.
Kun venäläinen elokuva oli todellisessa kriisissä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, tein töitä jopa ilmaiseksi luodakseni uraa. Pinnalle ja otsikoihin on helppo päästä, mutta vaatii paljon duunia, jotta pääsee tekemään oikeasti mielekkäitä asioita.
En ole eläissäni pelännyt haasteita. Olen varma siitä, että jos ihminen on valmis ottamaan vastaan, silloin hän myös löytää elämäänsä kiinnostavia asioita. Opiskelujeni loppuvaiheessa sain sattumalta roolin venäläisestä komediasta Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia, jossa näyttelin suomalaista Raivoa. Yritin sanoa ohjaajalle, että Raivo ei ole suomalainen nimi, mutta hän väitti tavanneensa sennimisen suomalaisen. Jatko-osassa nimi vaihtui sentään Raimoksi.
Metsästyskomediasta tuli ehkä Venäjän katsotuin elokuva. Olin nuori, 23-vuotias, ihmiset juoksivat kadulla perässä ja repivät vaatteita. Aluksi se ahdisti suunnattomasti.
Kun lopulta tajusin, että tämä on osa minun työtäni, elämästä tuli paljon helpompaa. Jos en halua, että ihmiset ottavat kuvia, en mene ulos. En voi sanoa nimikirjoitusta pyytäville ihmisille: ’Mene pois, mä en halua nähdä sua.’ Ne ihmiset maksavat minun palkkani.

Elämää ilmassa

Valmistumisen jälkeen olin todella väsynyt taiteen tekemiseen, taidetta tuli korvistakin ulos. Pelästyin myös hysteeristä suosiota, jota metsästyskomedia toi mukanaan. Menestys voi nousta helposti päähän, mutta onneksi vanhemmat kollegani sanoivat minulle, että ’istu perseelles ja oo hiljaa’.
En koskaan ajatellut luoda uraa Venäjällä. Koulun päättymisen jälkeen lähdin näyttelemään Lahteen Teatteri Vanhaan Jukoon. Sitten lipsahdin, kun tuttu ohjaaja Venäjältä soitti ja tarjosi roolia elokuvassa Kalastuksen kansallisia erikoisuuksia. Siitä se taas lähti.
2000-luvun alussa vaihdoin tietoisesti imagoani Venäjällä. Minut oli totuttu näkemään lähinnä komedioissa ja puskafarsseissa, ja leimauduin kyseisten elokuvien näyttelijäksi. Käännekohta oli Käki-elokuva, jonka ansiosta sain Venäjän valtiontaiteilijan nimikkeen. On hienoa saada huomionosoitusta siitä, mitä tekee, mutta ei palkinnoilla ole minulle suurta merkitystä. Tärkeämpänä pidän sitä, jos joku juoksee kadulla perään ja kiittää elokuvasta.

Nykyään työskentelen freelancerina ja olen aika hyvässä tilanteessa. Voin valita agenttien lähettämistä käsikirjoituksista ne työt, jotka teen. Tähän asemaan pääseminen on vaatinut paljon uhrauksia, paljon matkustelua ja työtä.
Toisinaan joudun lentämään viikossa 30 000 lentokilometriä, neljä tai viisi lentoa päivässä. Sen jälkeen perse tietää istuneensa. Vastikään tein samaan aikaan elokuvia Portugalissa, Tšekeissä ja Siperiassa. Kolmeen ja puoleen viikkoon en nähnyt sänkyä. Vietin kaikki yöt lentokoneessa, matkustin ympäriinsä kuudella välilaskulla. Lopulta en enää tiennyt, mihin olin menossa. Lentokentällä läväytin liput tiskille ja kysyin henkilökunnalta apua.
Pari vuotta sitten minut vietiin Itävallassa ambulanssilla sairaalaan työstressin vuoksi. Takana oli liian vähän unta ja liikaa matkustelua. Se oli jonkinlainen paniikkikohtaus, verenpaine nousi niin korkealle, että elimistö ei enää kestänyt sitä. Voimat loppuivat. Se hätkähdytti, pelästyin ihan oikeasti. Pitkiin työpäiviin ei hirveästi mahdu liikuntaa eikä ehdi syömään terveellisesti. Totuus on, että ei sitä enää jaksa niin kuin ennen.

Takarivin pojasta tähdeksi

Minun mielestäni jokaisesta ihmisestä voi tulla näyttelijä, kysymys on vain tahdosta ja tekemisestä. Ehkä ulospäinsuuntautuneisuudesta on apua, vaikka tiedän myös monia sulkeutuneita ihmisiä, jotka ovat loistavia näyttelijöitä.
Olin nuorena hyvin aktiivinen, harrastin kaikkea mitä vain oli tarjolla: pelasin jääkiekkoa, uin, potkin palloa, harrastin kansantanssia ja teatteria. Kerran jonkin ulkoilmaesityksen jälkeen paikallislehden valokuvaaja tuli sanomaan minulle: ’Kai sä tiedät, että on olemassa sellainen ammatti kuin näyttelijä. Sitä voi tehdä työkseen.’ Silloin tiesin, mikä minusta tulee isona.
Kaksitoistavuotiaana haaveilin, että viettäisin kesät näyttelijänä Hollywoodissa ja pelaisin talvet jääkiekkoa NHL:ssä. Kumpikaan ei toteutunut, mutta näyttelijäksi kuitenkin ryhdyin. Takarivissä koulun penkillä kehitin itselleni nimikirjoituksen, joka on yhä käytössä.
Synnyin ja kasvoin Hollolassa ja vietin paljon kesiä maalla. Jo lapsena näin kuitenkin paljon maailmaa, kun matkustelimme perheen ja kansantanssiporukan kanssa. Vieraiden paikkojen näkeminen avartaa maailmankatsomusta. Tärkeimpiä kotona oppimiani arvoja ovat suvaitsevaisuus, erilaisuuden arvostaminen ja sosiaalisuus. Myös työn kunnioittaminen on kotoa peräisin.

Kotoa saadut perusarvot vaikuttavat siihen, millainen olen isänä, mutta toki siihen vaikuttaa myös se, että olen kasvanut maailmalla. Isäksi tuleminen on iso asia ihmisen elämässä. Lasten saamiseen loppuu se aikakausi, kun on vastuussa vain itsestään.
En suosittele näyttelijän ammattia omille lapsilleni, tehkööt jotakin muuta työtä. Tämä on rankka ammatti, itsensä läpilyöminen on vaikeaa. On paljon mukavampia ja helpompiakin teitä. Showbisnes on raakaa, olen nähnyt monen kollegan kaatuvan.
Näyttelijän ammattiin kuuluu myös julkista arvostelua. Otsikoissa ei koskaan lue: ’Matti on tänään lakaissut kadun huonosti!’ Mutta näyttelijän työssä pitää olla vahva kestääkseen sontaa, jota valuu niskaan.

Nelikymppisenä risujen kerääjäksi

Sinä päivänä kun näyttelijän työ ei ole enää mielekästä, lopetan sen välittömästi. Glamour on tästä työstä kadonnut aikoja sitten. Vaikka bileissä olisi presidentti ja 600 kuvaajaa, pidän tätä tavallisena työnä muiden joukossa. Tämä ei ole minulle mikään kutsumusammatti.
Näyttelijänä olen nähnyt paljon. Voisin jäädä nelikymppisenä eläkkeelle, sillä ei tätä hirveän paljon kauempaa jaksa. Lentokilometrit rupeavat olemaan täynnä. Jossakin vaiheessa täytyy katkaista tämä loputon meneminen ja tuleminen.
Mietin aktiivisesti, mitä muuta työtä haluaisin tehdä. Se voi olla vaikka risujen keräämistä metsästä, jos se tuntuu minusta mielekkäältä.

Haaveita on paljon: haluaisin metsuriksi ja muurariksi, haluaisin taidemaalariksi, vaikka en osaa maalata, ja kuvanveistäjäksi, vaikka en osaa veistää. Minulla on firma, joka tekee mainoksia, ja olen myös tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvia. Tuo kaikki tuntuu kuitenkin siltä kuin siirtyisi vain kameran edestä kameran taakse, ojasta allikkoon.
Venäjällä minulla on eräänlainen ’kundi maalta’ -imago. Olen tavallinen häiskä, joka ajaa fillarilla Moskovassa. Jos johonkin pitää mennä limusiinilla, hyppään mieluummin vanhaan Volgaan. Voin helposti ilmestyä ryysyissä juhliin – ihmiset sanovat, että ’tuo on se ulkomaalainen’.
Seurapiirijuhlissa kaikki juovat samppanjaa sliipatut puvut päällä, mutta minä olen alusta asti luonut erilaista julkisuuskuvaa. Kaikki haluavat olla komeita ja nättejä, minä en.”

Muusikko Jouni Hynynen on uudessa Facebook-profiilikuvassaan siilitukkainen. Parta sentään on jäljellä.

Kotiteollisuus-yhtyeen laulaja-kitaristi Jouni Hynynen on pitkään tunnettu pitkästä heviletistään. Nyt kuitenkin näyttää uhkaavasti siltä, että Jouni on luopunut kutreistaan. Hän vaihtoi julkisen Facebook-profiilikuvansa otokseen, jossa tukkaa on jäljellä vain muutaman millimetrin verran.

Kuvan kommenteissa muutosta ihmetellään ja epäillään. Osa kommentoijista ei ole meinannut tunnistaa Jounia, eikä ihme. 

”Joskus pitää aloittaa alusta,” Jouni on vastannut yhdelle kommentoineista. 

Jouni Hynynen vaihtoi Facebook-profiilikuvakseen tämän otoksen.

Vuonna 2011 Jouni kertoi televisiossa ajavansa hiuksensa pois, mikäli suomalainen kestävyysurheilu saadaan nousemaan entiseen loistoonsa. Tuolloin hän kertoi, että hänen tyttärensä oli alkanut itkemään kuullessaan isän mahdollisesta hiustenlähdöstä.

Ei tiedetä, johtuuko Jounin kuontalon lyhentyminen tällä kertaa suomalaisesta kestävyysurheilusta vai jostakin ihan muusta. Sitäkään mahdollisuutta ei voi sulkea pois, etteikö kyse olisi erittäin taidokkaasta maskeerauksesta.

Parta sentään näyttää olevan entisellään.

Napapiirin sankarit 3 -elokuvan ensi-illassa elokuussa Jouni Hynynen edusti vielä pitkätukkaisena. Vieressä Jounin vaimo, näyttelijä Mari Perankoski. Kuva: Sanoma-arkisto
Napapiirin sankarit 3 -elokuvan ensi-illassa elokuussa Jouni Hynynen edusti vielä pitkätukkaisena. Vieressä Jounin vaimo, näyttelijä Mari Perankoski. Kuva: Sanoma-arkisto

 

– Olen kokenut epäasiallisia tilanteita, Miss Universum -kisoihin valmistautuva Michaela Söderholm toteaa.

Viime viikolla sosiaalisessa mediassa levinnyt Me too -kampanja on saanut naisia tuomaan esille heihin kohdistunutta seksuaalista häirintää. 

Myös tuore Miss Suomi Michaela Söderholm, 25, pitää kampanjaa herättävänä.

– Olen kokenut elämässäni tilanteita, jotka mielestäni eivät ei ole olleet asiallisia. Miss Suomena tilanteet ovat olleet lähinnä yhteiskuvatilanteissa, jossa ihailijan käsi on saattanut mennä liian alas tai puristaa liian kovaa. Olen selvinnyt näistä huomauttamalla napakasti asiasta.

– Pitää muistaa, että myös miehet voivat kokea tällaisia tilanteita. Olen lukenut viikon aikana paljon kertomuksia asian ympäriltä. Niihin verrattuna olen päässyt elämässä aika vähällä.

Stoppi suhdehuhuille

Tämän viikon 7 päivää -lehdessä kerrotiin huhuista, joiden mukaan Tähdet, tähdet -ohjelmasta suljetulla Tomi Metsäkedolla, 47, ja Michaelalla olisi orastava suhde.

Michaela kumoaa väitteet.

– Olin viime sunnuntaina Tähdet tähdet -ohjelmassa Marko Björsin kutsumana. Ohjelman jälkeen menimme koko ryhmän kanssa ulos syömään. Samassa pöydässä istui muitakin ohjelman tähtiä, kuten Erja Lyytinen. Jostain syystä se, että istuimme samassa pöydässä isommassa porukassa, nousi uutiseksi. Minä en ole saanut Tomilta mitään viestejä.

Tällä hetkellä Michaela keskittyy Miss Universum -kilpailuihin, jonne hän lähtee jo reilun kahden viikon kuluttua. Treffailulle ei ole tällä hetkellä aikaa.

– On minulle tullut jonkun verran viestejä miehiltä, mutta keskitytään nyt Universumeihin. Katsotaan sen jälkeen, onko aikaa nähdä ihmisiä.

”Syön perusterveellistä ruokaa, en todellakaan pelkästään munavalkuaisia ja höyrytettyjä kasviksia.”

Personal trainerin avulla kisoihin

Käytännössä valmistautuminen alkoi jo maaliskuussa. Michaelan jalkapöytä murtui vuoden alussa, mutta hän halusi pitää kroppansa tanssikisoja varten muuten kunnossa. Siksi Michaela palkkasi personal trainerin.

Saman valmentajan kanssa hän on valmistautunut Universumeihin.

– Syön perusterveellistä ruokaa, en todellakaan pelkästään munavalkuaisia ja höyrytettyjä kasviksia. Treenien lisäksi käyn hypoxissa ja yritän varata aikaa unelle ja palautumiselle.

Lue myös: Tyyliä metsästämässä -bloggaaja Veera testasi, onko hypoxista hyötyä, jos ei laihduta