Johanna Elomaa kirjoitti veljensä kuolemasta omaelämäkerrallisen romaanin, joka ilmestyi syyskuun alussa.
Johanna Elomaa kirjoitti veljensä kuolemasta omaelämäkerrallisen romaanin, joka ilmestyi syyskuun alussa.

Veljen itsemurha käynnisti Johanna Elomaan elämänmuutoksen. Sen aikana hän erosi, jätti työnsä ja lähti maailmalle antaakseen itselleen anteeksi. Siellä hän huomasi, ettei onni tule ulkopuolelta.

Puhelu menee kymmenettä kertaa vastaajaan, ja Johanna Elomaa on pakahtua huolesta.

Miten veli selviää yksin Vietnamissa, kun hänen vaimonsa on hypännyt 7. kerroksen parvekkeelta ja riistänyt itseltään hengen?

Hänet olisi saatava heti kotiin. Johanna lähettää veljelleen viestin:

Itken täällä vuoksesi kyynelmerta ja lennän luoksesi, jos niin tahdot. Lähetän sinulle viestin, koska en saa yhteyttä. Soita heti kun saat tämän, rakas pieni!

Soittoa ei koskaan tule.

Samalla viikolla keväällä 2011 Vietnamin suurlähetystön virkailija kertoo Johannalle puhelimessa, että hänen veljensä Antti on tehnyt itsemurhan viisi päivää 30-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Veli on kiivennyt parvekkeen kaiteen päälle ja astunut viimeisen askeleensa. Puhelin putoaa valkoiselle karvamatolle, ja Johanna vaipuu polvilleen.

Hän soittaa äidilleen, muttei pysty muodostamaan sanoja.

Velka perheelle

Veljen kuolema käynnisti ajanjakson, jonka aikana Johanna erosi pitkästä parisuhteesta, jätti työnsä ja pakeni maailmalle etsimään itseään.

Ensimmäinen vuosi oli sumua. Johannalla oli ollut jo vuosia univaikeuksia, mutta nyt hän mietti, nukkuisiko enää koskaan. Lääkkeiden avulla uni tuli pariksi tunniksi kerrallaan. Joinain viikkoina hän nukkui joka yö tunnin tai kaksi. Yön painajaisissa veli kuoli yhä uudestaan.

Sängyssä Johanna mietti, miten absurdia ja kamalaa kaikki on. Hän syytti itseään Antin kuolemasta ja pohti, missä kaikissa kohdissa hän olisi voinut toimia toisin. Miten hänen perheensä selviäisi tästä koskaan?

”Ajattelin, että olen epäonnistunut, jos en palaa heti töihin.”

Johanna pakotti itsensä töihin vain viikko veljen poismenon jälkeen. Oli vaikea keskittyä, mutta hän sinnitteli palaverista toiseen, kunnes ystävä käski hänet kotiin, jossa hän lepäsi vielä viikon.

– Ajattelin, että olen huono ihminen ja epäonnistunut, jos en palaa heti töihin, Johanna, 38, sanoo.

Ihmisten kohtaaminen töissä oli vaikeaa. Ärsytti, jos joku kyseli veljestä. Väärältä tuntui sekin, jos joku toinen ohitti asian. Kenelläkään ei ollut oikeita sanoja.

Paha olo jatkui kotona. Suru teki olemisesta mössöä, jossa millekään muulle ei ollut tilaa.

– Kaikki oli huonosti, sillä olin niin rikki sisältä.

Muille Johanna halusi silti näyttää pärjäävänsä. Siitä roolista hän ei päässyt irti edes työterveyden kriisiterapiassa, jossa hän olisi halunnut olla heikko ja avoin. Toinen terapiasessio jäi viimeiseksi.

– Kerroin, miten asiat ovat, ja terapeutti alkoi itkeä. ”Miten voit olla noin rauhallinen, kun tässä on tapahtunut kauheita asioita?” hän kysyi minulta.

Johanna hoiti suruaan kirjoittamalla. Tietokone ei vastannut takaisin vääriä sanoja, ja tiedostot täyttyivät muistoista:

Lapsina Johanna ja veli olivat erottamaton tiimi. Kun sisko halusi esittää balettiesityksen naapureille, tuli veli tanssimaan. Ja kun lähikaupan eteen piti päästä myymään kukkia, poimi veli ne Johannalle.

– Uskoisin, että pienellä pojalla olisi voinut olla muutakin tekemistä. Hän halusi olla minulle kiltti eikä hennonnut kieltäytyä, Johanna sanoo.

– Olin meistä kahdesta päättäväisempi, jollain tapaa enemmän järki- kuin tunne­ihminen. Kun ystäväni keksivät teini-iässä lähteä metsään polttamaan marihuanaa, minä menin kotiin leipomaan mokkapaloja. Veljeni taas lähti mukaan metsään.

”Kun veli päätti kuolla, minun piti olla perheessä vahva.”

Johannasta tuntui, että hän sai ymmärrystä eniten perheeltään. Myös heille hän halusi näyttää, ettei hänestä tarvitse huolehtia. Kuoleman jälkeen hän koki olevansa sen velkaa. Veli oli tehnyt niin paljon virheitä, ettei perhe kestäisi yhtään enempää.

– Jo teininä minusta tuntui, että minun piti pitää perhe koossa ja arki pyörimässä sen jälkeen kun vanhempani erosivat. Se suorittaminen jatkui aikuisikään asti, Johanna sanoo.

– Kun veli päätti kuolla, minusta tuntui siltä, että minun piti taas olla perheessä vahva.

Unelma kaatuu

Veljen ongelmat tulivat ilmi vuonna 2002, kun hänen kotoaan löytyi kolme laatikollista amfetamiinia. Perhe meni sokkiin. Kerran huumekokeilusta kiinni jäänyt veli oli vannonut siskolleen, ettei koskisi enää aineisiin. Nyt hän vältti vankeustuomion ensikertalaisena ja antamalla tietoja poliisille – ja asetti itsensä samalla hengenvaaraan.

Veli näki perhettään syntymäpäivillä ja jouluisin, mutta vetäytyi muuten paljon omiin oloihinsa. Kalpea ja väsynyt mies ei päästänyt enää lähelleen.

– Aina löytyi syitä, miksi hän näytti huonolta tai ei pystynyt tulemaan illallisille. Hän ei saanut dj-uraansa liikkeelle, ja minä uskoin, että hänen huono olonsa johtui siitä, Johanna muistaa.

Myös veljen luonne muuttui. Herkkä poika muuttui kylmemmäksi ja kovemmaksi.

– Samaa kilttiä poikaa, jonka kanssa vietin lapsuuden, ei ollut enää olemassa.

Sinnikkäästi Johanna uskoi, että tämä oli vaihe – veli oli vain stressaantunut.

Vuonna 2010 edessä piti olla uusi alku: veli muuttaisi vaimonsa kanssa Vietnamiin. Promoottori oli luvannut toteuttaa hänen unelmansa, saattaa dj-uran nousuun ja tehdä hänestä tähden. Hän lupasi asunnon kattohuoneistosta, kuvan mainosjulisteeseen ja keikkoja klubeille.

”En ole koskaan hävennyt veljeäni tai hänen huumeongelmaansa.”

Siihen unelmaan siskokin halusi uskoa.

– Olin hetken aikaa onnellinen, kun sain iloisia kuvia hänestä ja vaimostaan. Heissä näkyi toivoa, Johanna sanoo.

Suuret lupaukset tähteydestä paljastuivat pian huijaukseksi. Keikat peruuntuivat, rahat katosivat. Vasta kuoleman jälkeen Johanna sai kuulla, miten syvällä huumemaailmassa veli ehti rämpiä.

– En ole koskaan hävennyt veljeäni tai hänen huumeongelmaansa. Olen hävennyt ainoastaan itseäni ja omaa sokeuttani, etten nähnyt veljeni vakavaa ongelmaa.

Kaikki uusiksi

”En halua olla tässä enää”, tuli Johannan suusta puolivahingossa.

Veljen kuolemasta oli kulunut pari kuukautta, kun Johanna ilmoitti miehelleen haluavansa erota. Melkein kahdeksan vuotta kestänyt parisuhde oli ohi.

Samana vuonna Johanna vaihtoi myös työpaikkaansa. Hän uskoi, että olisi parasta laittaa elämä kerralla uusiksi. Jostain ilmestyisi pelastava ritari, joka pyyhkisi pois pahan olon.

Kun ritaria ei näkynytkään, ja olo oli yhtä huono kuin aikaisemmin, iski paniikki: onko hän tehnyt elämänsä emämokan erotessaan? Johanna halusi parisuhteensa takaisin, mutta enää se ei ollut mahdollista.

Alkoivat katumusharjoitukset. Johanna makasi aamuyöllä sängyssä kaksiossaan ja mietti virheitään. Hän mietti sanoja, joita hänen olisi pitänyt sanoa veljelleen ja tekoja, joiden avulla saisi parisuhteensa takaisin. Kunpa hän voisi matkustaa aikakoneella taaksepäin.

Syksyllä 2014 Johanna täytti tyhjää oloaan kantamalla kotiinsa yhä uusia ostoksia. Hän ei enää nukkunut juuri lainkaan ja sai paniikkikohtauksen keskellä työpäivää. Tuntui kuin sydän pumppaisi itsensä ulos rinnasta. Samoihin aikoihin Johanna sai tietää, että hänen entisellä miehellään on uusi nainen.

Syntyi päätös: Johanna matkustaisi kauas, päästäisi irti menneestä ja lepäisi. Hän lopettaisi suorittamisen ja ottaisi vuorotteluvapaata. Matkalla hän löytäisi rauhan, oppisi nukkumaan, karistaisi surupuvun ja unohtaisi entisen parisuhteensa.

”Minun piti löytää se, mitä itse olen.”

Vuoden mittaisen matkansa Johanna aloitti rauhoittumalla intialaisessa meditaatiokeskuksessa. Sen jälkeen hän toteutti pitkäaikaisen unelmansa ja työskenteli orankien hoitokodissa Borneon viidakossa. Matkansa Johanna päätti Balin kauniisiin maisemiin. Johanna meditoi ja joogasi, ja samalla kun hän opetti orankeja kotiutumaan takaisin luontoon, hän kävi suruaan läpi.

– Minun piti löytää se, mitä itse olen, Johanna sanoo.

– Mitä minä olen, jos asioita, joiden varaan rakensin elämäni monen vuoden ajan, ei enää ole?

Kohti päämäärää

Johannan kaksio Helsingin Munkkiniemessä on sisustettu balilaisilla kalusteilla. Kaapinovea koristaa kilpikonna, jonka kilpi on sydämen muotoinen. Eteisessä nelikätinen norsupäinen Ganesha-patsas vastaanottaa vieraat.

– Intiassa Ganeshan ajatellaan kohottavan korkealle ja vievän omaan päämäärään, Johanna sanoo.

Omaan päämääräänsä Johanna kulki kaikkien vaikeiden vaiheiden kautta. Intiassa hän oppi, ettei menneessä vellominen johda mihinkään. Silti kesti vielä kuukausia, ennen kuin hän osasi alkaa elää sen mukaisesti.

– Sain Intiasta jonkinlaisen valaistumisen ilman, että se liittyisi mihinkään uskontoon. Tiedän nyt, että katuminen ei johda mihinkään muuhun kuin omaan katkeroitumiseen.

Tänä keväänä Johanna matkusti Balille uudestaan ja irtisanoutui vakituisesta työpaikastaan. Syyskuun alussa toteutui yksi unelma lisää: ilmestyi Johannan omaelämäkerrallinen romaani Säästä ajatuksesi eläviä varten.

Nyt Johanna uskoo, ettei hänestä tule hyvää nukkujaa koskaan, mutta hän hyväksyy sen. Entiselle miehelleen hänellä on edelleen paikka sydämessään, mutta myös tilaa muulle. Veli elää Johannan mukana, mutta surupuku ei tunnu enää niin raskaalta kantaa.

– Enää en rakenna elämääni toisten varaan. Luotan ensimmäistä kertaa kunnolla itseeni ja siihen, että voin rakentaa elämästäni sellaisen kuin haluan, Johanna sanoo.

Stressaamisesta Johanna saa itsensä kiinni edelleen – varsinkin nyt, kun esikoiskirja on ilmestynyt ja säännöllinen leipätyö menneisyyttä. Toistaiseksi hän elää säästöillään ja freelance-kirjoitustöillä, ja kulutustottumuksensa hän on laittanut kokonaan uusiksi.

– Kaikki tietävät, että Suomessa harva elää yksin kirjatuloilla. En istu koko ajan buddha-hymy kasvoilla meditoimassa, Johanna sanoo ja naurahtaa.

– Elämäni ei ole täydellistä, mutta on se paljon parempaa kuin ennen reissuani.

”Omaa taakkaa ja mieltä ei pääse pakoon.”

Vaikka elämänmuutos onnistui vasta matkan jälkeen, Johanna uskoo, ettei itsensä löytääkseen tarvitse mennä kauas.

– Omaa taakkaa ja mieltä ei pääse pakoon, vaikka menisi minne tahansa.

Ja koska veli ei tule enää takaisin, käy Johanna haudalla harvoin. Mieluummin hän menee äitinsä luokse laittamaan ruokaa.

– Alan vasta nyt ymmärtää, ettei häntä ole. Olen käsitellyt surua paloittain.

– Veli on aina läsnä. Ei hän tule minulle lähemmäksi, jos seison hänen haudallaan.

Veli kuoli matkalla, jonka piti toteuttaa hänen unelmansa. Hän elää vahvasti mukana varsinkin nyt, kun Johannan kirja on ilmestynyt. Ne ajatukset eivät enää pelkästään itketä.

– Luulen, että veli kannustaisi minua, sillä olen toteuttanut omia unelmiani. Hän varmaan hymyilee minulle tuolla jossakin.

 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Johanna Elomaa

  • Syntynyt 6.10.1977 Helsingissä.
  • Työskennellyt monissa eri mediatalossa.
  • Kirjoittaa Hidasta elämää -sivustolla PS. Tänään uskalsin -blogia.
  • Esikoiskirja Säästä ajatuksesi eläviä varten (Kosmos) ilmestyi syyskuun alussa.
  • Suunnittelee toista romaania, joka sijoittuu Intiaan.
Vierailija

Veljen itsemurha muutti Johannan koko elämän: ”Vasta nyt alan ymmärtää, ettei häntä ole”

Vierailija kirjoitti: Millä verukkeella vaan naama lehteen, vaikka sitten veljen itsemurhalla Oo sinä hiljaa siellä. Mun veli teki itsemurhan vuosi sitten, joten on mielenkiintoista lukea muiden vastaavia kokemuksia. Hyvin samanlainen oli minunkin veljeni tarina ja muuttuminen etäisemmäksi. Eikä se naaman saaminen lehteen ole kaikille mikään elämän suurin unelma, vaan voi olla jopa epämiellyttävä kokemus, johon pitkin hampain suostutaan.
Lue kommentti
Potilaittenoikeudet

Veljen itsemurha muutti Johannan koko elämän: ”Vasta nyt alan ymmärtää, ettei häntä ole”

Johannan veljen itsemurhan liittäminen marihuanaan, on vähän kaukaa haettua. Moni sairas- ja kansaneläkeläinen, tarvitsisi sitä lääkeekseen, mm. tulehdussairauksiin ja kipuoireyhtymään. Kannabiksen laillistaminen, olisi viisas siirto Suomen valtiolta, potilaittenoikeuksien lisäksi vero- ja vientituloja. Hollanti tienaa miljardeja laillisella kannabiksella, siellä on aidot potilaittenoikeudet ja maailman huippua oleva terveydenhoito, kuten Kanadassakin. Matkailukin piristyisi.
Lue kommentti

Brittihovissa on hämmentävä kihlajaissuma. Erikoisesta hääeleganssistaan parhaiten tunnettu prinsessa Eugenie avioituu Jack Brooksbankin kanssa loppuvuodesta, mutta ihaninta tässä uutisessa on kosintatapa. Se oli kuin elokuvista.

Prinssi Andrew'n ja tämän entisen kohuvaimon Sarah Fergusonin nuorempi tytär prinsessa Eugenie, 27, astelee pian kohti alttaria.

Hovi tiedotti eilen, että Eugenie ja yökerhonomistaja Jack Brooksbank, 29, ovat sinetöineen seitsemän vuoden suhteensa.

Nuoripari meni kihloihin aiemmin tässä kuussa vieraillessaan Nicaraguassa. 

BBC:n haastattelussa kaksikko paljastaa, että kosinta oli juuri prinsessalle sopiva, siis vähintäänkin täydellinen.

Herra Brooksbank oli polvistunut kosimaan rakastettuaan tulivuori (!) taustanaan. Juuri ennen kosintaa kaksikko oli katsellut järvelle ja ihastellut sen ylle lankeavaa auringonlaskua.

– Järvi oli niin kaunis. Ja se auringonlaskun kajo oli erilainen kuin mikään ennen näkemäni. Olin juuri sanonut ääneen, että tämä on uskomattoman hieno hetki. Ja sitten hän täysin yllättäen kosi! Se oli täydellistä, prinsessa Eugenie kertoi BBC:n haastattelussa. 

Täydellinen kosinta viimeisteltiin täydellisellä sormuksella, jossa komeilee punertava Padparadscha-safiiri timanttiryppään keskellä. Häät pidetään loppuvuodesta, jolloin prinssi Harryn ja Meghan Marklen keväthäistä on ehtinyt kulua jo tovi.

No, prinsessa Eugenie ansaitsee onnensa. Edellisen kerran, kun hän nousi laajemman yleisön tietoisuuteen vuonna 2011, tilanne oli vähemmän mairitteleva.

Prinssi Williamin ja Katen häissä prinssin serkkujen Beatricen ja Eugenien vitsailtiin näyttävän aivan Tuhkimon pahoilta sisarpuolilta Anastasialta ja Drusellalta. 

Onneksi näissä 2000-luvun moderneissa prinsessasaduissa myös pahat sisarpuolet löytävät onnen!

Prinsessa Beatricen ja hänen siskonsa prinsessa Eugenien kuninkaallinen häätyyli herätti hilpeyttä vuonna 2011. Kuva: MV Photos
Prinsessa Beatricen ja hänen siskonsa prinsessa Eugenien kuninkaallinen häätyyli herätti hilpeyttä vuonna 2011. Kuva: MV Photos

Toni Wirtanen kertoo tällä viikolla tv:ssä syyttävänsä vaimonsa masennuksesta musabisnestä. ”Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi.”

Apulanta-yhtyeen keulakuva Toni Wirtanen, 42, ja hänen muusikkovaimonsa Jannika B, 32, nähdään tämän viikon torstaina Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa.

Jaksossa Maria Veitola vierailee Tonin ja Jannikan kesämökillä Lahden kupeessa, Hollolassa. Pariskunta keskustelee Marian kanssa rakkaudestaan, perhe-elämästään ja kamppailuistaan mielenterveyden kanssa. Kumpikin pariskunnasta on puhunut avoimesti sairastaneensa masennusta.

Toni kertoo Marialle elämänsä vaikeimmaksi paikaksi sen, kun vuonna 2003 alkoi kärsiä paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta.

– Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha. Siinä oli elämässä vähän kaikenlaista ja sitten tuli paniikkihäiriöshow’t ja ahdistuskysymys siihen perään, Toni sanoo.

– Se veti todella synkkyyteen. Se oli pahinta.

Tonin mukaan mielenterveyden kanssa painiskelu on musiikkialalla yleistä.

”Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha.”

– Meidän alalla ei ole ketään, joka vetäisi ilman nappeja ja terapiaa, mikä on hyvin hämmentävää.

Myöhemmin Marian yökyläilyn aikana pariskunta kertoo myös Jannikan uupumuksesta ja masennuksesta, johon hän sairastui pari vuotta sitten. Jannikan mukaan hänen tilanteensa johtui monesta tekijästä. Yksi syistä oli se, että hän on painanut töitä 15-vuotiaasta saakka ilman kesälomia: kiireinen elämä ajoi siihen, ettei Jannika ehtinyt käsitellä vaikeuksiaan.

Toni toteaa, että hänen mielestään yksi syy Jannikan sairastumiseen löytyy musabisneksestä:

– Mä syytän tätä hiton musabisnestä. Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi. Jannika on tehnyt aina helvetisti töitä ja uskonut siihen, että mitä enemmän tekee, niin se myös palkitaan. Mutta musa-ala ei toimi niin.

Rakkaus otti aikansa

Jannika ja Toni tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2011, kun Jannika lähestyi Tonia saadakseen apua artistinuralleen. Jannikan mukaan heidän ensimmäinen tapaaminen ei ollut erityisen innostava.

– Täytyy sanoa, etten ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä. Toni sanoi, että älä jätä työtäsi, älä tule alalle, tämä on perseala, Jannika kertoo.

Rakkaus ei syttynyt Jannikan mukaan todellakaan ensisilmäyksellä. Pariskunta tapasi kuitenkin uudelleen ja uudelleen yhteisten tuttujen kautta, ja lopulta se oli menoa.

”En ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä kuin Toni.”

– En tiedä miten, mutta tässä sitä ollaan. Olen sanonut kaikille, ettei koskaan kannata ensimmäisen hetken perusteella tehdä päätelmää ihmisestä. Rakastan tuota miestä joka päivä enemmän, Jannika kertoo.

Haastattelimme Jannikaa viime kesänä, kun hän oli toipumisprosessinsa alussa. Lue juttu tästä: