Moni miettii, tohtiiko muuttaa puolison pitkäaikaiseen kotiin. Kirjailijapari Hannu Raittila ja Leena Lander ottivat riskin.

Kuvat Andreas Janett

Vuonna 2007 Radioteatteri tilasi Leena Landerilta, Hannu Raittilalta sekä kirjailija Juha Seppälältä 21-osaisen kuunnelman Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta.

– Olin nähnyt Hannua kirjailijatapahtumissa varmaan viidentoista vuoden ajan, mutta hän on luonteeltaan niin hiljainen, ettei tullut koskaan kunnolla juteltua. Vasta kun rupesimme tekemään töitä yhdessä, niin tuon oli pakko aukaista suunsa, Leena kertoo.

Sanahanojen auetessa keskusteluille ei sitten tahtonutkaan tulla loppua. Kaksikko jaksoi väitellä loputtomasti Suomen sotahistoriaan liittyvistä yksityiskohdista tai siteerata kirjallisuuden klassikoita. Pohjantähteä Leena ja Hannu työstivät välillä tekstiviestein, toisinaan Helsingin patikkapoluilla retkeillen.

– Leenan yleissivistys löi ällikältä. Hän hämää vetäytymällä hupakon roolin taakse mutta pystyy keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta. Ja pakko myöntää, että ihastuin minä siihen hupakkoonkin. Leenassa on lämpöä ja iloisuutta, joka tarttuu, Hannu kehaisee.

Leenakin kiinnostui Hannusta, jolla oli kyky saada hänet nauramaan terävillä ja humoristisilla analyyseillään.

Silti tunteiden sulattelu vei hiljattain eronneelta naiselta aikaa.

– Olin jo varautunut liukumaan hiljaa kohti auvoista vanhuutta, mutta elämäni muuttuikin pyörremyrskyksi. Pelkästään lasten kotoamuutto tuntui oudolta. Minä kun ryhdyin aikoinaan kirjailijaksikin sen takia, että saisin olla mahdollisimman paljon poikien kanssa.

Hannukin muistaa ruuhkavuodet. Hän erosi kolmen lapsensa äidistä vuonna 1994 ja sukkuloi kahden kodin välillä voidakseen viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa luona.

– Nuorena ajatellaan perheen perustamista ja lasten kasvattamista. Keski-iässä tätä painetta ei enää ole, mikä tuntuu vapauttavalta. Olemme Leenan kanssa melkein koko ajan yhdessä, mutta minulle ei ole tullut oman tilan tarvetta.

Leena on samaa mieltä.

– En yhtään ihmettele, että pienten lasten vanhemmat kadottavat keskinäisen intohimon. Ruuhkavuosien tohinassa vanhemmat elävät helposti vain lasten tarpeita varten. Meidän iässämme lähtökohta suhteelle on erilainen.

Leena ja Hannu eivät jääneet odottelemaan, miten käy rakkauden roihun. Taiteilijapari meni naimisiin maistraatissa vuonna 2008.

– Emme halunneet tehdä häistä mitään numeroa, vaan kutsuimme mukaan lähimmät perheenjäsenet. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton mutta silti meille koskettava ja tärkeä, pariskunta muistelee.

Jatkojohdoista palaveri

Hannulle elämä Leenan rinnalla on tarkoittanut myös taloudellista investointia. Vuosi sitten hän lunasti Leenan ex-miehen osuuden talosta, Piikkiössä sijaitsevasta 90-vuotiaasta huvilasta.

– Ei se minua häiritse, että täällä on osa Leenan entistä elämää. Enemmän mietin talon ikää ja kuntoa. Se on vähän sama juttu kuin vanhan purjelaivan ostaisi: ikinä ei tule valmista, Hannu miettii ja silmäilee ruokailuhuonetta.

Keittiön puoli on jo remontoitu, mutta seinät kaipaisivat ehostusta – samoin talon 250 pientä ikkunaruutua, joiden maalipinta halkeilee jo sisäpuolellakin.

– Ja sitten on tietenkin tekninen puoli. Tuosta jatkojohtohelvetistä pitäisi päästä eroon, Hannu suunnittelee.

– Ai, minun mielestäni johdot ovat ihan kivoja, Leena naurahtaa mutta vakavoituu puolison paloturvallisuusluennon jälkeen.

– Välillä käy kyllä sääliksi Hannua. Voin vain kuvitella, minkälaista hänen insinööriluonteellaan on muuttaa tällaiseen työleiriin, Leena sanoo.

Leena on viime aikoina itsekin pohtinut suhdettaan taloon, joka on elänyt mukana monissa käännekohdissa. Täällä on vietetty perhejuhlia, surtu lähimmäisten menetyksiä, eletty lasten uhmaiät ja murrosiän kuohut sekä toivotettu tervetulleeksi miniät ja lapsenlapset. Silti Leena katsoo taloa nyt eri silmin.

– Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta roikkua jääräpäisesti vanhassa. Tiedän, että täällä on tehtävä iso remontti, jotta koti voi jatkaa kunniallisesti elämäänsä. Olemme hankkineet uusia huonekaluja ja yrittäneet tehdä talosta kaikin tavoin meidän näköistämme.

Uudenlaista suhtautumista tilanne on vaatinut myös Leenan lapsilta.

– Olen muistuttanut poikia, että tämä on nyt Hannun ja minun koti, ei mikään lapsuusajan museo. Pojat ja heidän puolisonsa anoppeja ja appiukkoja myöten ovatkin auttaneet meitä tosi paljon paikkojen kunnostamisessa.

Yksi sisustuselementti sentään on ja pysyy: eteisestä lähtevät, olohuoneen seiniä kiertävät ja yläkertaan asti jatkuvat kirjahyllyt. Lisääkin tilaa tarvittaisiin, sillä tuhannet opukset odottavat pahvilaatikoissa yhä loppusijoitusta.

– Ei näitä mihinkään saa. Antikvariaatteja ei enää ole, eivätkä kirpparitkaan kirjoja loputtomasti huoli. Hyvä jos kaatopaikalle saa viedä. Ja ajattele, minkälaisia klassikoita noissa laatikoissa pölyttyy, Leena huokaa.

– Saati että tuolta löytäisi jotain. Helpompaa on melkein käydä kirjastosta lainaamassa kirja kuin lähteä etsimään sitä tästä kaaoksesta, lisää Hannu.

Häät jäivät surun jalkoihin

Viime kuukausina taustamateriaalille on ollut tarvetta, sillä Leena kirjoittaa 1960-luvulle sijoittuvaa romaania ja työstää siitä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä Hannun ja elokuvatuottajaksi valmistuneen poikansa Jirkan kanssa.

– Kun romaaneihini Tummien perhosten koti ja Käsky ostettiin elokuvaoikeudet, mietin, että olisi itse kiva joskus tehdä leffakäsikirjoitus ja vaikuttaa näin enemmän lopputulokseen. Nyt käsiksen toinen versio on loppusuoralla ja etsimme produktiolle ohjaajaa ja tuottajaa.

Tarinaan Leena on ammentanut aineksia lapsuudestaan, jota väritti hänen isänsä kutsumus helluntaisaarnaajana.

– Haluan näyttää hymynä kyynelten läpi, miltä voimakas uskonnollisuus tuntuu lapsen näkökulmasta ja miten se vaikuttaa koko elämän ajan. Minuun uskonto on jättänyt ikuisen syyllisyydentunteen, josta olen aikuisiällä yrittänyt ravistella itseäni irti, Leena tunnustaa.

Erityisesti hänen mieleensä ovat jääneet helluntailaisten telttakokoukset. Mahtipontisissa saarnoissa puhuttiin kyllä armosta, mutta yhtä usein helvetin tulesta ja ikuisesta kadotuksesta.

– Huomaan vieläkin ajattelevani, että jos teen syntiä, salama iskee lapsiini, tai perheenjäseniäni kuljettava lentokone putoaa. Puhumattakaan niistä lentokoneen muista matkustajista, jotka hekin kärsisivät tietysti minun takiani.

Hannua harmittaa, ettei hän koskaan ehtinyt tavata Leenan isää.

– Isän suhtautuminen kaikkeen oli hyvin jyrkkää mutta toisaalta huvittavaa. Muistan, kun kerroin isälle, että olen kihlautunut Hannun kanssa ja toivotin hänet tervetulleeksi häihimme. Isä vastasi, että hän ei niihin juhliin tule. Lähes samaan hengenvetoon hän kuitenkin kysyi mielipidettäni siitä, olisiko hänen sininen pukunsa sopiva asu tilaisuutta varten.

Toivottua vierasta ei häihin koskaan saatu, sillä Leenan isä kuoli 80-vuotiaana vain muutamaa kuukautta ennen Leenan ja Hannun vihkimistä.

– Juhlat jäivät muutenkin suruajan jalkoihin, sillä isän kuolema oli minulle hirveä järkytys, Leena sanoo.

Lapsuuden kokemukset ovat hänen mielestään olleet myös voimavara.

– Ainakin ne ovat antaneet kestävän rokotuksen kaikkia joukkoaatteita vastaan, Leena nauraa.

Hannu näki Leenan muistoissa heti elokuvan ainekset. Hänellä itselläänkin on kokemuksia lestadiolaisuudesta.

– Äiti ja isä irrottautuivat siitä tosin jo 60-luvulla, eikä minua koskaan lestadiolaisuuteen painostettu. Luterilainen armo ja anteeksianto on tuntunut luontevammalta valinnalta, Hannu sanoo.

– Minusta on ollut helpottavaa ja usein jopa hauskaa puhua Hannun kanssa omista ja sisarusteni tragikoomisista kokemuksista. Hän on ollut aina aidosti kiinnostunut niistä ja eri uskonnoista ylipäätään, Leena tuumaa.

Raamattu komeileekin keskeisellä paikalla piikkiöläiskodin olohuoneessa.

– Juu, me luemme sitä Hannun kanssa aina iltaisin sängyssä nelikätisesti, Leena vitsailee.

– No älä nyt, onhan se keskeisin länsimaisen historian myyttikokoelma, joka näkyy kaikessa. Jopa Matrix-elokuvassa, vaikkei nuorempi sukupolvi sitä tajuakaan, Hannu kommentoi.

Lorvija nauttii 

50-luvulla syntyneitä Hannua ja Leenaa yhdistää samantyylinen lapsuudenmaisema. Leena varttui Turussa, Kakolan vankilan ja sataman kupeessa. Hannu viiletti kavereidensa kanssa Helsingin Katajanokalla, jossa oli telakan lisäksi vankila ja varuskunta.

– Muistamme molemmat, minkälainen ääni lähti laivanvalmistuksessa käytetystä niittivasarasta. Tai miltä satamassa tuoksui, kun hedelmälaiva parkkeerasi laituriin, Hannu sanoo.

Murrosikäisinä molemmat perehtyivät poliittisiin aatteisiin.  Kun 15-vuotias Hannu luennoi taistolaisuudesta Valmetin työntekijöille, 16-vuotias Leena osallistui sosiaalidemokraattisen nuorisojärjestön, Nuorten Kotkien tapahtumiin. Isänsä velvoittamana tosin.

– Kaiken lisäksi olemme opiskelleet hyvin samanlaisia aineita, kuten historiaa. On aika jännä ajatella, että olemme eläneet puoli vuosisataa erillämme mutta kulkeneet aika yhteneväisiä polkuja, Leena pohtii.

Nykyään arki kahden kirjailijan kodissa soljuu verkkaisesti narisevien lattialankkujen tahtiin – välillä vanhaa maalia ulkoseinistä rapsuttaen, useimmiten sängyssä maaten ja lueskellen. Aurinkoiset kesäpäivät pariskunta hyödyntää puutarhatöissä tai pihan patiolla grillaten.

Työpäivinä mansardikaton alta kuuluu tasainen tietokoneen naputus.

– Minä tosin olen Hannuun verrattuna toivottoman hidas kirjoittaja. Hän luo täydellisiä lauseita rennosti ja nopeasti. Minä hinkkaan muutamaa sivua edestakaisin ja deletoin niistäkin osan pois seuraavana päivänä, Leena nauraa ja kutsuu itseään laiskaksi lorvijaksi.

– En varmaan tekisi töitä ollenkaan, ellei olisi rahan takia pakko. Osaan nauttia joutenolosta ja katsoa kodin sotkuja sormien läpi. En ole ikinä ollut mikään niuhottaja.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.