Jenni Banerjee, Hymypojan ja Joensuun Ellin tähti, on näyttelijänäuntuvikko, mutta ehtinyt jo tarkastella maailmaa monelta kantilta.

Näyttelijä Jenni Banerjee, 23, istuu parhaillaan gurunsa johdolla joogaamassa jossain päin auringonpaahteista Intiaa. Lähes kolme vuotta sitten alkaneesta astangajoogasta on tullut hänelle intohimo, arjen rytmittäjä ja elämäntapa.

Muotilajiksi noussut jooga ei hurmannut trendikkyytensä takia, päinvastoin. Jenni löysi lajin tutustuessaan omiin intialaisiin sukujuuriinsa. Nyt kolmen viikon lomallaan hän tapaa Intiaan
jääneitä sukulaisiaan.

Jennin intialainen isoisä ja suomalainen isoäiti rakastuivat 1930-luvun Lontoossa. Nuoripari perusti yhteisen kodin ja perheen Intian Kalkuttaan, kunnes olosuhteet saivat heidät palaamaan takaisin Englantiin. Leskeksi jäätyään isoäiti päätti muuttaa Suomeen lähemmäs omia sukulaisiaan.

Myös Jennin perheessä on matkusteltu paljon. Isän avustustyö Suomen Punaisessa Ristissä sekä vanhempien kiinnostus vieraisiin kulttuureihin on heitellyt pesuetta eri puolille maailmaa. Lapsuudessaan Jenni asui muun muassa Syyriassa ja Nahariassa.

– Matkustelu, erilaisten elämäntapojen ja olojen näkeminen ovat laajentaneet suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä näin paljon, Jenni ojentaa käsivarret levälleen.

– Jokainen kokemukseni on ollut arvokas – niin ihmisenä olemisen kuin näyttelijäntyöni kannalta.

Esille ujoutta uhmaten

Jenni varttui Tampereen kupeessa Ylöjärvellä. Järvenrantakodista oli lyhyt matka Tampereelle kouluun ja
kaupunkikuhinoihin.

Pikkutyttönä Jenni tykkäsi esiintyä ja tapasi kavereineen kehitellä näytelmiä, joissa he itse näyttelivät.

– Minä esitin usein miesrooleja, koska muut tytöt eivät niihin suostuneet. Pikkutyttönä olin reipas esiintyjä, mutta
kouluiässä muutuin ujommaksi. Kirjat ja lukeminen alkoivat kiinnostaa enemmän kuin esilläolo, Jenni kertoo.

Jennin perheessä ei ole ollut esiintyjiä, mutta taiteista on aina oltu kiinnostuneita. Jennin täti, lääkäri Nina Banerjee-Louhija tunnetaan kirjailijana.

Vielä aikuisiän kynnyksellä Jenni kuvitteli seuraavansa sisariaan akateemisiin ammatteihin. Kun muut siskot lukivat kauppa- ja lääketieteitä, Jenni suunnitteli uraa lakinaisena.

– Peruskoulussa olin lukenut pitkän ranskan, ja saatoin jatkaa sitä vain Tampereen ilmaisutaidelukiossa. Ranskanopinnot
olivat ainoa syy hakeutua taidelukioon, ilmaisuaineet tuntuivat
hauskalta lisältä. Pikkuhiljaa näyttämö alkoi kiehtoa enemmän ja enemmän. Näyttelemisessä oli jotain sellaista poltetta, mitä en tuntenut muussa tekemisessä, Jenni muistaa.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Jenni oli hilkulla päästä Teatterikorkeaan, kelpuutettiin Tampereen ylioppilasteatteriin
ja sai myöhemmin paikan ammattikorkeakoulu Stadian näyttelijälinjalta. Ujolle tytölle esiintyjäntyö on ollut ristiriitainen valinta.

– Ujoudessakin on puolensa. Opettajani sanoi viisaasti, että näyttelijän rohkeutta ei ole se, että ei pelkää näytellessä.
Näyttelijän rohkeutta on se, että näyttelee, vaikka pelkää, Jenni kertaa.

– Ehkä juuri ujouden takia minulla on työssä tarvittavaa herkkyyttä. Näytellessä pääsen hetkeksi toiseen maailmaan,
toiseen todellisuuteen. Siellä on mahdollisuus kohdata toinen ihminen avoimempana, ilman tosielämän estoja. Näytellessä on luvallista moni sellainen asia, joka tosielämässä ei olisi. Sitä paitsi, onhan näytteleminen kivaa leikkiäkin, Jenni sanoo.

Elämästä ja utareista

Jennin elokuvatyöt ovat hyvässä vauhdissa. Ensin tuli kohuttu Hymypoika, ja nyt Jenni esiintyy Anssi Mänttärin ohjauksessa elokuvassa Joensuun Elli. Hän on pohjoiskarjalaiseen juhannukseen sijoittuvan draamakomedian vähäpuheinen mutta hemaiseva Paula, jokamiehen kuolauksen kohde.

– Leffa kuvattiin Joensuun liepeillä, keskellä korpea viime kesänä. Hymypoikaa varten sain harjoitella viikkokaudet, mutta tämä pesti varmistui viime tingassa viikko ennen kuvausten alkua. Roolihahmoni selvisi vasta ajomatkalla Joensuuhun, Jenni paljastaa.

Roolia varten hän opetteli muutaman murrelauseen, souti valtavaa puuvenettä ja oppi lypsämään lehmää.

– Kävin lypsytreeneissä maatilalla. Emäntä tuumasi, että olin hommassa luonnonlahjakkuus. Katsos, utareista pitää ottaa melko rivakasti, Jenni pysähtyy kuvailemaan tekniikkaansa.

Hymypojan tähdet olivat nuoria, mutta Joensuun Elliä tehtiin kokeneiden konkarien kanssa.

Kaija Pakarinen, Reidar Palmgren, Santeri Kinnunen, Maija-Liisa Majanlahti, Pertti Sveholm – heillä oli työssään sellainen ronskius, reippaus ja varmuus, jonka minäkin ajan kanssa haluan löytää.

– Jokaisessa työssäni pohdin roolihenkilön puolia omien kokemusteni pohjalta ja etsin hänen piirteitään itsestäni. Samalla tutustun itseeni perin pohjin. Näyttelemällä opin paljon elämästä ja itsestäni.

– Ja lypsämisestä! Jenni nauraa.

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)

Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg
Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jukka Haapalainen ryöstettiin maaliskuussa Lontoon-kotinsa portailla, kun hän oli tulossa vaihtamasta rahaa. Ryöstäjät veivät kännykän ja rahat sekä hakkasivat Haapalaisen.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomari Jukka Haapalainen ja tanssijapuoliso Sirpa Suutari-Jääskö eivät ole juuri viettäneet aikaa Lontoossa sijaitsevassa kodissaan maaliskuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen.

Jukka oli tuolloin vaihtamassa rahaa ulkomaan työmatkan jälkeen. Neljä miestä näki tilanteen ja seurasi tätä kotiovelle.

– He ryöstivät rahat ja kännykän. Jouduin siinä vähän hakatuksikin, Jukka kertoo.

– Miehiä oli neljä ja Jukka taisteli vielä vastaan, Sirpa kertoo päätään pudistellen.

Sirpa kuuli ulkoa miehensä huutoa ja tilasi paikalle ambulanssin. Verta vuotava Jukka paikattiin. Fyysiset vammat ovat parantuneet, mutta perusturvallisuuden tunteeseen tapahtunut vaikutti.

– Perusturvallisuuden tunne on edelleen järkkynyt, eikä se varmaan koskaan palaudu täysin ennalleen. Tämä tapahtui vielä oman kodin portailla. Asumme turvallisella alueella, Lontoon keskustassa, jota olen pitänyt aina mukavana alueena. Tämän jälkeen olen ollut varuillani.

Episodin jälkeen pari suuntasi Suomeen tekemään koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen.

– Emme ole päässeet oikein mittaamaan, miltä Lontoon-kodissa oleminen tuntuu, Sirpa sanookin.

”Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin.”

Jukka painottaa, ettei ole antanut pelolle liikaa valtaa, vaikka luottamus toisiin ihmisiin on järkkynyt.

– Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin ja yrittää löytää jotain ihmeellistä ymmärrystä näitä tekijöitä kohtaan. Onneksi on paljon töitä, joista saan positiivista virtaa, Jukka sanoo.

Pari on matkustellut ympäri maailmaa koko 20 vuotta kestäneen uransa ajan, mutta ei ole joutunut aikaisemmin vaarallisiin tilanteisiin.

– Tietysti matkustaessa olemme pyrkineet välttämään turvattomia paikkoja, Sirpa kertoi tänään Linnanmäen lehdistöpäivässä, jossa esitettiin myös UIT: kauden esiintyjät.

UIT:n ensi-illan jälkeen pari palaa kuitenkin Lontooseen, jossa heillä on esiintymis- ja luennointitehtäviä British open -tanssikilpailuissa.