Jenni Banerjee, Hymypojan ja Joensuun Ellin tähti, on näyttelijänäuntuvikko, mutta ehtinyt jo tarkastella maailmaa monelta kantilta.

Näyttelijä Jenni Banerjee, 23, istuu parhaillaan gurunsa johdolla joogaamassa jossain päin auringonpaahteista Intiaa. Lähes kolme vuotta sitten alkaneesta astangajoogasta on tullut hänelle intohimo, arjen rytmittäjä ja elämäntapa.

Muotilajiksi noussut jooga ei hurmannut trendikkyytensä takia, päinvastoin. Jenni löysi lajin tutustuessaan omiin intialaisiin sukujuuriinsa. Nyt kolmen viikon lomallaan hän tapaa Intiaan
jääneitä sukulaisiaan.

Jennin intialainen isoisä ja suomalainen isoäiti rakastuivat 1930-luvun Lontoossa. Nuoripari perusti yhteisen kodin ja perheen Intian Kalkuttaan, kunnes olosuhteet saivat heidät palaamaan takaisin Englantiin. Leskeksi jäätyään isoäiti päätti muuttaa Suomeen lähemmäs omia sukulaisiaan.

Myös Jennin perheessä on matkusteltu paljon. Isän avustustyö Suomen Punaisessa Ristissä sekä vanhempien kiinnostus vieraisiin kulttuureihin on heitellyt pesuetta eri puolille maailmaa. Lapsuudessaan Jenni asui muun muassa Syyriassa ja Nahariassa.

– Matkustelu, erilaisten elämäntapojen ja olojen näkeminen ovat laajentaneet suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä näin paljon, Jenni ojentaa käsivarret levälleen.

– Jokainen kokemukseni on ollut arvokas – niin ihmisenä olemisen kuin näyttelijäntyöni kannalta.

Esille ujoutta uhmaten

Jenni varttui Tampereen kupeessa Ylöjärvellä. Järvenrantakodista oli lyhyt matka Tampereelle kouluun ja
kaupunkikuhinoihin.

Pikkutyttönä Jenni tykkäsi esiintyä ja tapasi kavereineen kehitellä näytelmiä, joissa he itse näyttelivät.

– Minä esitin usein miesrooleja, koska muut tytöt eivät niihin suostuneet. Pikkutyttönä olin reipas esiintyjä, mutta
kouluiässä muutuin ujommaksi. Kirjat ja lukeminen alkoivat kiinnostaa enemmän kuin esilläolo, Jenni kertoo.

Jennin perheessä ei ole ollut esiintyjiä, mutta taiteista on aina oltu kiinnostuneita. Jennin täti, lääkäri Nina Banerjee-Louhija tunnetaan kirjailijana.

Vielä aikuisiän kynnyksellä Jenni kuvitteli seuraavansa sisariaan akateemisiin ammatteihin. Kun muut siskot lukivat kauppa- ja lääketieteitä, Jenni suunnitteli uraa lakinaisena.

– Peruskoulussa olin lukenut pitkän ranskan, ja saatoin jatkaa sitä vain Tampereen ilmaisutaidelukiossa. Ranskanopinnot
olivat ainoa syy hakeutua taidelukioon, ilmaisuaineet tuntuivat
hauskalta lisältä. Pikkuhiljaa näyttämö alkoi kiehtoa enemmän ja enemmän. Näyttelemisessä oli jotain sellaista poltetta, mitä en tuntenut muussa tekemisessä, Jenni muistaa.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Jenni oli hilkulla päästä Teatterikorkeaan, kelpuutettiin Tampereen ylioppilasteatteriin
ja sai myöhemmin paikan ammattikorkeakoulu Stadian näyttelijälinjalta. Ujolle tytölle esiintyjäntyö on ollut ristiriitainen valinta.

– Ujoudessakin on puolensa. Opettajani sanoi viisaasti, että näyttelijän rohkeutta ei ole se, että ei pelkää näytellessä.
Näyttelijän rohkeutta on se, että näyttelee, vaikka pelkää, Jenni kertaa.

– Ehkä juuri ujouden takia minulla on työssä tarvittavaa herkkyyttä. Näytellessä pääsen hetkeksi toiseen maailmaan,
toiseen todellisuuteen. Siellä on mahdollisuus kohdata toinen ihminen avoimempana, ilman tosielämän estoja. Näytellessä on luvallista moni sellainen asia, joka tosielämässä ei olisi. Sitä paitsi, onhan näytteleminen kivaa leikkiäkin, Jenni sanoo.

Elämästä ja utareista

Jennin elokuvatyöt ovat hyvässä vauhdissa. Ensin tuli kohuttu Hymypoika, ja nyt Jenni esiintyy Anssi Mänttärin ohjauksessa elokuvassa Joensuun Elli. Hän on pohjoiskarjalaiseen juhannukseen sijoittuvan draamakomedian vähäpuheinen mutta hemaiseva Paula, jokamiehen kuolauksen kohde.

– Leffa kuvattiin Joensuun liepeillä, keskellä korpea viime kesänä. Hymypoikaa varten sain harjoitella viikkokaudet, mutta tämä pesti varmistui viime tingassa viikko ennen kuvausten alkua. Roolihahmoni selvisi vasta ajomatkalla Joensuuhun, Jenni paljastaa.

Roolia varten hän opetteli muutaman murrelauseen, souti valtavaa puuvenettä ja oppi lypsämään lehmää.

– Kävin lypsytreeneissä maatilalla. Emäntä tuumasi, että olin hommassa luonnonlahjakkuus. Katsos, utareista pitää ottaa melko rivakasti, Jenni pysähtyy kuvailemaan tekniikkaansa.

Hymypojan tähdet olivat nuoria, mutta Joensuun Elliä tehtiin kokeneiden konkarien kanssa.

Kaija Pakarinen, Reidar Palmgren, Santeri Kinnunen, Maija-Liisa Majanlahti, Pertti Sveholm – heillä oli työssään sellainen ronskius, reippaus ja varmuus, jonka minäkin ajan kanssa haluan löytää.

– Jokaisessa työssäni pohdin roolihenkilön puolia omien kokemusteni pohjalta ja etsin hänen piirteitään itsestäni. Samalla tutustun itseeni perin pohjin. Näyttelemällä opin paljon elämästä ja itsestäni.

– Ja lypsämisestä! Jenni nauraa.