”Lapsentekopäätöstä tehdessä pärjääminen ei pelottanut. Se oli hyvä, sillä ilman pelottomuutta tyttäreni ei olisi syntynyt”, Jani sanoo. Kuva: Milka Alanen
”Lapsentekopäätöstä tehdessä pärjääminen ei pelottanut. Se oli hyvä, sillä ilman pelottomuutta tyttäreni ei olisi syntynyt”, Jani sanoo. Kuva: Milka Alanen

Uupumus vei kansanedustaja Jani Toivolan keväällä sairauslomalle jo toisen kerran. Yksi syy uupumukseen oli yksinhuoltajan arki – ja se oli myös syy toipua nopeasti.

Kansanedustaja Jani Toivola, 38, olisi halunnut puhua istuntosalissa, muttei halunnut avata suutaan.

Mitä hän täällä oikein teki? Entä jos hän sanookin jotain väärää ja mokaa?

Se oli ensimerkki, josta Jani tajusi uupumuksensa viime keväänä. Työ, joka oli viisi vuotta aiemmin tuntunut niin tärkeältä, että näyttelijä oli lähtenyt ehdolle eduskuntaan ja päässyt läpi, aiheutti nyt epävarmuutta ja pelkoa virheistä. Sanottavaa olisi ollut, mutta paikka tuntui väärältä.

Jani itki polkiessaan töistä kotiin. Kun itku tuli, hän ei oikein edes tiennyt, mikä itketti. Yöt hän valvoi. Mieleen hiipi kuolemanpelko. Pinna lyheni, ja tyttärelleenkin hän kiukustui nopeammin.

Työpaikkalääkäri rullasi tuolinsa aivan Janin eteen, katsoi silmiin ja totesi: ”ei mitään hätää”.

– Sitten hän sanoitti 15 minuuttia, miltä minusta tuntuu ja mikä minulla on. Hän otti minut heti vakavasti ja oli aivan oikeassa. Se oli tärkeää, Jani sanoo.

Jani jäi eduskuntatyöstä kahden viikon sairauslomalle. Päätökseen kärjistyi sekä oman työn kriittinen arviointi että yli kahden vuoden yksinhuoltajuus pienen tytön isänä.

– Olin uupunut vaativasta työstä, jolle en löytänyt merkitystä ja pienen lapsen yksinhuoltajuudesta. Niiden yhdistelmä vaatii paljon.

Kun Jani vielä samalla viimeisteli kirjaansa Musta tulee isona valkoinen, jossa hän käy läpi erilaisuuden kokemustaan Suomessa, tunteet kävivät hyvinkin syvissä vesissä:

Mitä jos irtisanoutuisin?

Jo toinen uupumusloma

Uupumus ei ollut Janille uutta.

Jo ensimmäisellä kaudellaan tuore kansanedustaja oli joutunut sairauslomalle samasta syystä. Elämänmuutos näyttelijästä harmaan pukumiehen rooliin oli vaikeampi kuin Jani olisi uskonut.

”Menetin persoonani yrittäessäni olla uskottava.”

– Olin ollut talossa vuoden ja yrittänyt sopeutua mahdollisimman hyvin. Pukeuduin oikein, katsoin miten muut toimivat ja yritin toimia samoin. Menetin persoonani yrittäessäni olla uskottava.

Taakkaa alkoi kertyä, kun Jani halusi auttaa kaikkia ja suhtautui kaikkiin tunteella. Jos hän halusi kerran tehdä politiikkaa inhimillisesti, hänen oli kuunneltava jokainen tarina. Ne jättivät jäljet ja tulivat uniin.

Sitten alkoi risoa se, että kaikille maailma ei näyttäytynyt samoin. Jos oli hätää ja kipeitä kokemuksia, oli myös tonnin toppatakkeja, joissa käveltiin ohi ihan vierestä. Eriarvoisuus ei tuntunut liikauttavan kaikkia.

Janille pahinta oli, kun luotto alkoi mennä paitsi omaan työhön, myös omiin arvoihin.

– Aloin miettiä, onko sitä maailmaa, johon uskoin, olemassakaan, ja muuttuuko maailma mihinkään.

Jani oli kuin piripintaan täytetty maitolasi, josta vähänkin hölskyttämällä läikkyi yli. Hän ei kyennyt keskittymään, vaan asiat tuntuivat leviävän. Siitä levottomuuden tunteesta ei saanut otetta.

Lopulta työkaveri ehdotti Janille työnohjausta. Sinne he sitten menivät yhdessä, kansanedustajat eri puolueista, ja kertoivat, mikseivät jaksa töissä.

– Oli lohduttavaa huomata, etten ollut ainoa, sillä aikuisen ihmisen on vaikea sanoa, ettei jaksa. Pelkäsin ihan kamalasti myös sitä, että julkisuudessa huomataan, että nyt se Idols-Toivola ei selviä.

– Jo silloin aloin kuitenkin miettiä, mitä vikaa tässä työssä on. En missään nimessä valita enkä uhriudu: itsehän tänne olen hakeutunut. Mutta sen sijaan, että vain toteaisimme, että työ uuvuttaa, eikö meidän pitäisi muuttaa työmme kulttuuria? Onko uupuminen vain heikkouden merkki vai olisiko myös järjestelmässä jotain vikaa? Jani miettii.

– Mitä ylipäätään kertoo yhteiskunnastamme, että kansanedustaja pelkää?

Lapsen vuoksi tasapainoon

Jo ensimmäisellä kerralla vyyhti alkoi purkautua, kun Jani oivalsi, ettei voi itse kantaa kaikkien taakkoja voidakseen kantaa itsensä. Hän muutti aikataulujaan, meni nukkumaan aiemmin, sanoi useammin ei ja livahti ihmisten tapaamisten välissä hetkeksi yksin huoneeseensa, maadoittumaan.

Kun uupumus iski nyt uudelleen, keinot sen suitsimiseksi olivat jo olemassa. Jani joogasi, teki kävelylenkkejä, luki Dalai Lamaa ja mietti, kuka hän itse on. Tilanne ei kuitenkaan ollut enää sama: nyt Jani oli tyttärensä yksinhuoltaja.

”Kyllä lapsikin reagoi, kun en voinut hyvin.”

Toisaalta juuri se lisäsi kuormitusta ja oli uupumuksen katalyytti, toisaalta lapsen vuoksi uupumuksesta oli päästävä nopeasti.

– Lapsi on peili minulle ja se, jonka kanssa näemme toisemme parhaimmillamme ja pahimmillamme. Kyllä hänkin reagoi, kun en voinut hyvin, ja minun oli etsittävä tasapainoa. Minähän olen hänet tähän maailmaan tuonut.

Jani rajasi iltojaan vieläkin tiukemmin ja päätti, että tee töitä kuin illan viikossa. Muut on pyhitetty palapeleille, kirjoille ja kikatukselle tyttären kanssa.

Se kaikki on pois kutsutilaisuuksista ja täysistunnoista, joissa saisi istua usein pitkälle iltaan, jos haluaisi. Se kuuluu työhön, mutta onko siitä hyötyä?

Samasta syystä, tasapainon hakemisesta, Jani alun perin kieltäytyi hakemasta toiselle kaudelle eduskuntaan. Kun hän oli vanhempainvapaan aikana ”kytkenyt sähköt pois päältä” ja palannut töihin paperivuorten ja järjettömän kiireen keskelle, tuntui absurdilta, etteikö olisi ollut yhtä tärkeää työntää aamupuuroa suuhun tai ehtiä päiväkotiin.

– Sitten sisuunnuin ja ajattelin, että tämä kuvio on pystyttävä järjestämään, kun niin tekevät muutkin.

Vuoden hän taas sinnitteli. Viime kevään unettomina öinä hän pyöritteli eduskunnan jättämistä oikeasti.

– Jos olisin normitöissä, olisin jo irtisanoutunut, mutta ei eduskunnasta voi. Eron anominen on ihan toisenlainen prosessi, ja rapauttaisi eduskunnan arvovaltaa, jos sieltä tempoilisi irti jokaisen syyn takia. Ja työn sisältö kiinnostaa minua edelleen, vaikka järjestelmästä en ole vakuuttunut.

Yllättävät tunteet

Lapsen tuloon liittyi monta yllätystä. Oli yllätys tai pikemminkin ihme, että Janin haave isyydestä toteutui näin. Hän ei uskaltanut uskoa siihen itsekään, mutta haaveili kyllä.

Kirjassaan Jani kertoo ensikohtaamisestaan lapsensa äidin kanssa. Hänet Jani löysi vastatessaan tuntemattoman naisen sähköpostiin. Lasta toivova nainen etsi isää, joka eläisi lapsen kanssa. Hänestä tulisi viikonloppuäiti.

Jani ja Kirsi tapasivat eduskunnassa kahvilla ja pullalla ja tunnustelivat, miten kemiat toimivat. Lapsi syntyi puolentoista vuoden kuluttua.

”En ollut valmistautunut tuntemaan mitään negatiivista tai epämiellyttävää.”

Ja kun siinä se nyt oli, synnytyslaitoksella ja pian lähdössä Janin mukaan, tunteiden kirjo yllätti. Vaikka Jani oli toivonut lasta hartaasti, rakkauden lisäksi hän tunsi myös ahdistusta ja pelkoa.

– En ollut valmistautunut tuntemaan mitään negatiivista tai epämiellyttävää, hän sanoo.

Sillä hetkellä mieleen tuli oma isä, joka oli jättänyt Janin ja äidin, kun Jani oli vasta kaksivuotias.

– En tietenkään ymmärrä, miten oman lapsen voi hylätä, mutta sillä hetkellä ymmärsin, että hylkäämistä on varmasti edeltänyt paljon erilaisia ahdistuksen ja negaation tunteita, jotka ovat kasautuneet niin, että isä on lähtenyt. Sillä hetkellä näin, ettei mikään ole mustavalkoista.

Janilla oli paljon kokemusta lapsista ja heidän hoidostaan, mutta mikään ei lopulta valmentanut siihen vastuuseen, jota hän yksinhuoltajana tunsi. Totaalisuus iski päälle arjessa ja ihan tavallisissa asioissa. Kun kumppania ei ole, yhtenäkään aamuna ei voi sanoa, että nyt on sinun vuorosi.

– Ei arki mennyt niin kuin olin etukäteen kuvitellut. En tietenkään luullut, että lapsen kanssa käydään vähän keinumassa vaan elämään kuuluu vaikeuksiakin, mutta ennen kuin saa lapsen, ei voi tietää, miten itse mihinkin tilanteeseen reagoi. Jos on oppinut kuvittelemaan itsestään asioita, voi olla aika järkyttävää, että löytää myös paljon sellaista, mistä ei pidä.

– Kuvittelin esimerkiksi etukäteen, että osaan hoitaa monta asiaa luontevasti samaan aikaan, mutta nyt olen joutunut vakuuttelemaan itsellenikin, että kyllä tästä selvitään.

Mutta tietämättömyys oli hyväkin asia, Jani nauraa.

– Lapsentekopäätöstä tehdessä pärjääminen ei pelottanut. Se oli hyvä, sillä ilman pelottomuutta tyttäreni ei olisi koskaan syntynyt.

Yhteys äitiin löytyi

Yksinhuoltajuuden takia Jani alkoi ymmärtää äitiäänkin. Välit eivät ole olleet aina ruusuiset, vaikka rakkaat kyllä. Lapsen on usein vaikea nähdä, mitä vanhempi näkee. Sama toimii toisin päin.

Jania kiusattiin 80-luvun Helsingissä ja 90-luvun Porvoossa ihonvärin takia. Sen päälle Janin taiteellisuus puski läpi. Se lisäsi pilkkaa.

Loukkaavia sanoja paremmin Jani muistaa kuitenkin hiljaisuuden ja sen, että hänet usein sivuutettiin. Olo oli näkymätön.

Puhumattomuutta oli paitsi ulkopuolella, myös kotona. Se tuntui kaikkein pahimmalta. Ei puhuttu isästä, ei näkymättömyydestä, ei siitä, mitä Jani taisi omasta sukupuolestaan jo ala-asteella ajatella. Nuoruuden kuohuissa Jani syytti äitiään välinpitämättömyydestä ja oli vihainenkin.

”Vasta silloin tajusin, mitä oma äitini on joutunut kantamaan.”

Padot aukesivat, kun New Yorkissa opiskellessaan Jani lähetti äidille kirjeen. Äiti soitti, itki ja pyyteli anteeksi. Niin teki Janikin. Samaan aikaan Jani löysi rohkeuden alkaa elää miessuhteissa avoimesti ja lensi Suomeen kertomaan sen. Hän huusi jo äitinsä rappukäytävässä, että olen muuten homo.

– Äiti katsoi minua hetken hölmistyneenä ja käski väistämään, että saa oven kiinni. Hän oli aavistanut sen jo kauan sitten ja oli iloinen, että luotin niin, että kerroin hänelle.

Todellinen yhteys aukesi ensimmäisenä jouluna tyttären syntymän jälkeen, kun vauva oli vajaan kuukauden. Jani purskahti itkuun ja myönsi, että häntä pelottaa niin, että se lamaannuttaa eikä hän tiedä, onko hänestä kaikkeen.

Äiti nappasi Janin syliinsä, halasi ja sanoi yksinkertaisesti, että ”minä tiedän”. Se riitti.

– Vasta sillä hetkellä tajusin, mitä oma äitini on joutunut tekemään ja kantamaan. Miten epävarma, neuvoton ja pelokas hänen on täytynyt olla kasvattaessaan minua yksin? Kenelle hän on voinut puhua tai keneltä hän on saanut apua? Jos oma lapseni on minulle peili, joka näkee minut pahimmillani, minä olen ollut se sama peili omalle äidilleni.

Äiti eli elänyt myös erilaisessa ympäristössä. Jo pelkkää yksinhuoltajuutta katsottiin vielä 70–80-lukujen taitteessa vähän vinoon.

– Puhumattakaan siitä, että poika on musta. Nyt ympäristö on muuttunut. Toisaalta se on muuttunut kovemmaksi: jos äitini sai kuulla yksittäisiä kommentteja kasvotusten mustasta lapsesta, nyt lapset kuulevat vihapuhetta ihan yleisesti. Yhden tuttavani adoptiolapsi näki kyselytuntia ja alkoi miettiä oikeuttaan olla olemassa.

Kiitos avusta

Jani sanoo, että suun avaaminen on ollut ainoa keino selvitä. Siksi hän nytkin puhuu uupumuksestaan ja kokemistaan vaikeuksista. Hän ei halua toistaa menneisyyden virheitä ja hiljaisuutta.

– Olen saanut äidiltä paljon henkistä tukea sen jälkeen, kun uskalsin avata suuni. Ja nyt kun puhumattomuus on rikottu, se on kuule meillä se äiti, joka haluaisi puhua kaikesta koko ajan, Jani nauraa.

”Mitä enemmän meillä on rakkautta, sitä helpompaa meidän on olla.”

Tytär taas höpöttää kaikille vastaantuleville lapsen luottavaisuudella. Se on Janista kiusallistakin, jos hän haluaisi vain olla.

Jani itse on osannut pyytää ympäriltään kaiken avun, jota tarjolla on. Kaikkivoipaisuus on kadonnut ajat sitten.

– Tarvitsemme paljon apua, ja otan kiitollisena vastaan kaiken, mitä annetaan. Äiti, siskot ja tyttäreni kummit auttavat paljon. Olen jo ajat sitten tajunnut, että mitä enemmän meillä on rakkautta ympärillämme, sitä helpompaa meidän on olla, vaikka lähtökohtaisesti olemme kaksikko.

Myös käsitys perheestä on laajentunut. Siihen kuuluvat myös entisen isäpuolen vanhemmat, joita Jani kutsuu isovanhemmikseen. Oma biologinen suku löytyi kahdeksan vuotta sitten, kun Jani tapasi veljensä Berliinissä ja isänsä suvun Keniassa. Isä on jo kuollut, mutta isänisä hengissä.

Suku on yhteyksissä silloin tällöin.

– Juuri sain yksi päivä tekstiviestin serkultani, että miten menee. Oli ihan hullua ajatella, että hän tekstailee siellä Afrikassa. Minä kävelin samaan aikaan Helsingin keskustassa Mannerheimintiellä.

Jani Toivola

  • Syntyi Vaasassa 27.11.1977
  • Asuu Helsingin keskustassa kahdestaan tyttärensä kanssa.
  • Vihreiden kansanedustaja, näyttelijä.
  • Harrastaa joogaa ja meditaatiota.
  • Kirja Musta tulee isona valkoinen ilmestyi juuri.
Myös loppuun palellut

Uupumus vei Jani Toivolan sairauslomalle: ”Itkin polkiessani töistä kotiin ja valvoin yöt”

Aika vastuuton lapsenhankintakeino...niin oli kyllä itsellänikin, kun kuvittelin aikoinani pelastavani avioliittoni, kunhan toinen lapsi olisi syntynyt. Ei toiminut liitto, mutta yksinhuoltajana ilman elatusmaksuja sain lapseni täyspäisinä yhteiskuntakelpoisiksi. Muistan kyllä pari kertaa harkinneeni luovuttamista, kun muotibuumi irtisanomisiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä" alkoi. Nyt olen "päässyt" eläkkeelle, lapset jo keski-ikäisiä ja pärjäävät lapsineen kohtuullisesti...
Lue kommentti
Testattu

Uupumus vei Jani Toivolan sairauslomalle: ”Itkin polkiessani töistä kotiin ja valvoin yöt”

Lapset eivät ole lemmikkejä. Niitä ei voi siirtää sivuun oman elämänsä tieltä. Asiat tulisi kyetä priorisoida. Ensin lapseni, joka ei vielä pysty itsenäiseen elämään. Työ, joka mahdollistaa toimeentulon, mutta huomioi perhesuhteeni. Sen jälkeen muu, mikä elämässäni on tärkeää. Aikaa ei vuorokaudesta jää paljon omille intohimoille. Ne toteuttaa univelkana huomioiden ettei seuraavan päivän velvoitteet ole uhattuna. Tämä ei ole unelma vaan elämää, johon on sopeuduttava.
Lue kommentti

Maria Veitolaa on aina ärsyttänyt naiseuden vaatimus.

Toimittaja Maria Veitola, 44, kertoo uusimmassa Me Naiset -lehdessä työpaikalla kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta. Hän puhuu haastattelussa myös siitä, että naisen vartalossa eläminen ei ole ollut aina helppoa.

Teininä Maria pukeutui hippimekkoihin ja kaapuihin, parikymppisenä hän alkoi käyttää suuria huppareita ja jättimäisiä hiphop-farkkuja, jotka peittivät kehittyvän vartalon muodot.

”Minua on aina ärsyttänyt naisellisuuden vaatimus.”

– Sain olla rauhassa ainakin kopeloinnilta. Minua on aina ärsyttänyt naisellisuuden vaatimus. Ikään kuin olisin olemassa muiden katseita ja toiveita varten, hän kertoo ja painottaa, että on monia eri tapoja olla nainen.

Maria kertoo ajatelleensa, että jos hän ei pukeudu naisellisesti, hän ei ainakaan ole se, joka saa työpaikan seksikkyyden takia, vaan ainoastaan ammatillisten kykyjensä ansiosta. Osaa miehistä Marian olemus ärsytti ja kummastutti niin paljon, että tv-töissä häneltä saatettiin tivata, miksi hän pukeutuu niin rumasti.

– Eikä kukaan voi arvata, miten paljon raivoa miehissä on herättänyt lyhyt tukkani, Maria kertoo.

Milloin Maria on työelämässä kohdannut räikeintä sukupuolista syrjintää? Miksi johtajina on edelleen vähemmän naisia kuin miehiä? Miksi Maria on sosiaalisessa mediassa niin avoin? Miten hän huolehtii itsestään? Lue lisää Me Naisten numerosta 47/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Piritta Hagman kertoo tekevänsä töitä välillä jopa kuusi päivää viikossa.

Fysioterapeuttina työskentelevä entinen missi Piritta Hagman, 38, pääsi pitkästä aikaa juontohommiin. Hän emännöi yhdessä koomikko Sami Hedbergin kanssa World Vision: Sami Hedberg ja ystävät -hyväntekeväisyysshow’ta, joka esitetään Nelosella 8. joulukuuta.

– Aika vähän olen tehnyt juontokeikkoja viime aikoina, lähinnä hyvinvointitapahtumissa, joissa voin yhdistää kaksi osaamisaluettani, hän kuvailee.

– Nyt tosin tuntuu siltä, että voisin alkaa juontaa taas enemmän. Tein vähän aikaa sitten myös näytöksen pitkästä aikaa. Alkuun piti vähän muistella, mutta kyllä se sitten tuli selkäytimestä.

”Olen vuosi vuodelta lisännyt töitä.”

Hagmanien kolmelapsinen perhe on muuttanut vuosien varrella Niklas Hagmanin jääkiekkouran perässä ympäri Yhdysvaltoja ja Suomeakin, ja Piritta on keskittynyt pääasiassa perheen pyörittämiseen kotiäitinä. Nyt kun lapset ovat kasvaneet ja perhe asettunut Helsinkiin, on tullut Pirittan vuoro keskittyä uraan.

– Kuopukseni Eliana on nyt 5-vuotias. Olen vuosi vuodelta lisännyt töitä, ja nyt saatan tehdä töitä kuusikin päivää viikossa, hän kertoo.

Lisäksi Pirittalla on kesken myös ravintoneuvojan opinnot, jotka hän aloitti ymmärtääkseen ihmisen hyvinvointia kokonaisvaltaisemmin.

– Niitä on vielä kolmas vuosi jäljellä. Olin niin pitkään lasten kanssa kotona, että olen nyt yrittänyt ottaa kiinni kaikessa, missä pystyn, aiemmin muun muassa doulaksi ja synnytysvalmentajaksi kouluttautunut nainen nauraa.