"Aiemmin minua ovat kiehtoneet vaikeat ja haastavat tyypit", Anu Harkki kertoo. Kuvat: Jouni Harala
"Aiemmin minua ovat kiehtoneet vaikeat ja haastavat tyypit", Anu Harkki kertoo. Kuvat: Jouni Harala

Viime syksynä Anu Harkki kävi lähellä romahdusta. Sitten elämään tuli Jani.

On aivan tavallinen lokakuinen arkipäivä, mutta Anu Harkki, 40, makaa sohvalla peiton alla yhdessä espanjalaisen löytökoiransa Elsan kanssa eikä jaksa nousta.

Edellisenä päivänä Anun kouluikäiset lapset ovat lähteneet isänsä luo. Heti yksin jäätyään Anu on romahtanut mytyksi sohvan nurkkaan. Lapsista eroaminen ei ole koskaan ollut helppoa, mutta tänä syksynä se on tuntunut erityisen raastavalta.

Sohvasta oli tullut Anun tukikohta. Sinne hän raahautui öisin odottamaan aamun valkenemista.

– En saanut nukuttua tai jos sain, unet muuttuivat kauhukohtauksiksi. Heräsin aamuyöllä, ja mielessä alkoivat pyöriä hoitamattomat asiat ja maksamattomat laskut. Tunsin olevani pieni, mitätön ja aivan yksin, Anu kuvailee syksyisiä tuntemuksiaan.

Silloin Anu ei vielä ymmärtänyt olevansa lopussa, uupunut ja avun tarpeessa. Avun pyytäminen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oli aina ollut se, joka huolehti muista.

Yllätys rutiinileikkauksessa

Vain vuotta aiemmin Anu oli sairastunut syöpään. Häneltä oli poistettu kutiseva luomi rutiinitoimenpiteessä, mutta tarkemmassa tutkimuksessa luomesta löydettiin melanooma. Sen jälkeen Anulta jouduttiin poistamaan myös imusolmukkeita kainalosta.

Silti hän kokee päässeensä hoidoissa helpolla.

– Selvisin leikkauksella, sillä syöpä ei ollut ehtinyt levitä. Seuraavat viisi vuotta käyn kuitenkin kontrolleissa, Anu kertoo.

Sairastuminen oli kuitenkin henkisesti iso ja ahdistava asia ja käynnisti Anussa suuren myllerryksen, joka jatkuu yhä.

– Sairastuminen sai minut pysähtymään. Vaikka se ei tuntunut reilulta, se sai minut tajuamaan ainakin sen, etten halua kuolla, Anu kertoo.

Samalla Anu joutui tunnustamaan asian, joka olisi luultavasti ollut edessä ennemmin tai myöhemmin.

– Päätin, että jos selviän hengissä, en jää parisuhteeseen, jossa kärsin.

Viisi vuotta kestänyt ihmissuhde oli yrityksistä huolimatta tullut tiensä päähän. Ero ei käynyt kepeästi. Anu poti syyllisyyttä, koska tiesi erosta seuraavan pahaa mieltä monelle.

– Tunsin itseni itsekkääksi, koska olin se, joka halusi lähteä. Mutta joskus on pakko uskaltaa tehdä myös vaikeita päätöksiä, Anu sanoo.

Eron vuoksi Anun oli pakko luopua pariskunnan yhteisestä talosta Kurulasta, jota oli kunnostettu aikaa, rahaa ja vaivoja säästämättä.

– Ongelmani on, että kiinnyn taloihin ja paikkoihin. Olen pesänrakentaja, ja minulle tulee siitä turvallinen olo. Mutta taloudellisesti minulla ei ollut mahdollisuutta jäädä vanhaan kotiimme. Enkä olisi pystynyt yksin pyörittämään 250 neliön taloa, joka lämpiää puulla.

Seuraavat puoli vuotta Anu asui miehensä kämppiksenä yhteisen kodin eri kerroksissa, kun he odottivat, että talo saataisiin myytyä. Päivät Anu kävi töissä ja illat remontoi Sipoosta löytämäänsä uutta kotia. Yöksi hän palasi vanhaan kotiin hoitamaan eläimet ja nukkumaan.

– Se oli henkisesti ahdistavaa aikaa. Uuden talon korjauksetkin tein yksin sähkö- ja putkitöitä lukuun ottamatta.

Kun Anu kuusi vuotta aiemmin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja lastensa isästä Arttu Harkista, hänen oli ollut vaikea hyväksyä suhteen päättymistä. Nyt hän joutui käymään läpi myös edellistä eroaan.

– Edellisellä kerralla olin ollut se, joka jätettiin. Nyt minä olin jättäjä. Jälkimmäinen on oikeastaan hirveämpää. Jättäjä joutuu ottamaan vastuun kaikesta ja seisomaan päätöksensä takana, Anu kuvailee.


Ei pennin pyörylää

Nykyisessä kodissa Rönnissä asuu Anun lisäksi lapset Iines, 14, ja Nooa, 12, sekä liuta karvaisia ja höyhenpeitteisiä eläimiä: kaksi hevosta, neljä lammasta, neljä kanaa, Rauha-kukko, kolme koiraa, muutama kissa ja minipossu Bruno.

Lampsiessaan pihalla vihreässä maiharissa ilman meikkiä ja painaessaan päänsä Jatsi-hevosen kaulaa vasten, hän näyttää nuorelta, onnea hehkuvalta tytöltä. Silti hänen silmistään voi lukea kokemusten mukanaan tuomaa elämänviisautta ja rauhaa.

Eläimet ovat kulkeneet Anun mukana aina. Mutta kun muuttokuorma melkein tasan vuosi sitten keväällä pääsi perille Rönniin, Anu ei ehtinyt kauan huokaista helpotuksesta.

– Muistan ajatelleeni, että tässä minä nyt olen. Minulla on kaikki mistä olen haaveillut, talo ja eläimet ja ihanat lapset, muttei pennin pyörylää. Ihmettelin, että mitäs nyt teen, Anu kertoo.

Kaiken rytäkän keskellä Anu ei ollut ehtinyt ajatella yritystään. Sisustukseen ja kädentaitoihin keskittyvä Kotoliving-lehti kärsi samasta huonosta taloustilanteesta kuin kaikki muutkin lehdet. Yrityksen todellisuus iski kasvoille kovaa.

– Vedin ihan ylikierroksilla, kun yritin pitää lehden kannattavana. Viime kesänä viimein luovutin ja panin lehden nippuun, Anu kertoo.

Päätös ei ollut helppo, sillä lehti ja työtoverit olivat Anulle tärkeitä.

– Minulla oli täydellisesti toimiva työyhteisö, mutta tiimistä puuttui bisnesaivo. En varmaan osaa tai halua ajatella rahaa tarpeeksi, Anu sanoo.

Konkurssi ei tullut kysymykseen. Yksin lasten kanssa elävälle henkilökohtaisten luottotietojen menettäminen ei ollut mahdollinen ratkaisu.

– Kaikki säästöni olivat lopussa ja firma lähes nurin. Olin itsekin ihan loppu, mutta minun oli pakko purra hammasta, niellä kyyneleitä ja ruveta sovittelemaan kaikille, joille olin velkaa. Lopulta sain velat sovittua ja nyt sitten makselen niitä. Itselleni en pysty maksamaan palkkaa juurikaan. Se on paradoksi.

Epäonnistuminen tuntui erityisen pahalta, koska Anu koki, että firma ja hän olivat yhtä.

– Vaikka kuinka toitotetaan, että epäonnistuminen on voimavara, ei se kyllä sillä hetkellä siltä tuntunut. Paskalta ja epäoikeudenmukaiseltahan se tuntui.

– Julkisuuden taakka oli kova. Mietin koko ajan, että ei helvetti, nyt kaikki saavat tietää, että eroan ja joudun myymään taloni ja sekoan. Pelkäsin, että menetän kaikki työni ja asiakkaani.

Jopa kaupassa käynti pelotti

Syksyllä Anu oli niin lopussa, että jaksoi juuri ja juuri tsempata ne viikot, jotka lapset viettivät hänen luonaan. Hän teki ruokaa, kuskasi lapset kouluun ja harrastuksiin ja ruokki eläimet, ja valvoi yöt.

Kun ei kahteen vuoteen nuku yhtään kokonaista yötä, se alkaa näkyä kaikessa.

– Minulle alkoi tulla harhoja ja ahdistuneisuuskohtauksia. Pelkäsin, että nukahdan rattiin, koska olin niin väsynyt.

Elimistö oli jäänyt pysyvään hälytystilaan.

– Aloin hyperventiloida, sain rytmihäiriöitä ja paniikkikohtauksia. Kaikkia lihaksiani särki.

Lopulta Anu ei pystynyt enää poistumaan kotoaan, sillä pelkkä ajatus ihmisten tapaamisesta tuntui kammottavalta.

– Uuvahdin ihan täysin. Pelkäsin puhelimen pirinää, käyntiä postilaatikolla ja kaupassa. Pelkäsin, että minut tunnistetaan. En halunnut, että kukaan katsoo minua. Pääni levisi totaalisesti.

Anu lakkasi pitämästä yhteyttä ystäviinsä ja läheisiinsä, eikä vastannut soittopyyntöihin.

– Minusta tuntui, ettei minulla ole kenellekään mitään sanottavaa tai annettavaa. Että älkää soittako tänne, kun minusta ei irtoa mitään, enkä osaa mitään enkä pysty mihinkään.

Rakkaista eläimistäänkin hän oli jo valmis luopumaan, koska ei kokenut olevansa niille tarpeeksi hyvä emäntä.

– Ajattelin että ne kärsivät, kun en pysty muuta kuin antamaan perushoidon ja ruokkimaan ne. Unohdin, että lähtökohtaisesti eläimilläni on aika hyvät oltavat, Anu kertoo.

Padot murtuivat

Sitten tapahtui kaksi asiaa, jotka käynnistävät paranemisen.

Kun terveyskeskuslääkäri kysyi vuosittaisessa syöpäkontrollissa, onko kaikki hyvin, Anu puhkesi itkuun. Hän tajusi millaista huolta ja syyllisyyttä oli kantanut kaikesta.

– Olin ajatellut, että minun pitää jaksaa. Olinhan itse valinnut elämäntapani ja halunnut erota, Anu sanoo.

Empaattinen lääkäri kuunteli ja lähetti Anun kiireesti psykologin vastaanotolle.

– Tajusin, missä tilassa olin vasta, kun psykologi alkoi summata minulle tapahtuneita asioita ja sanoi, että yksikin näistä riittäisi uuvuttamaan ihmisen.

– Oli hirveän helpottavaa, kun psykologi sanoi, että ”ei sinulla selvästikään mitään mielensairautta ole, sinä olet vain todella uupunut”. Pääsin terapiaan, ja kun sain lääkitykset kohdalleen, aloin taas nukkua.

Aiemmin Anu oli pitänyt uupumista heikkoutena.

– Nyt ymmärrän, että on rohkeaa sanoa ääneen, ettei pysty eikä jaksa enää.

Isoin asia Anulle oli, että hän väsyi olemaan Anu Harkki.

– Minulle oli lyöty otsaan leima, että tuo on se aina iloinen askartelutäti, joka osaa kaiken täydellisesti. Paskat oon.

Pois poterosta

Toinen tärkeä seikka parantumisen tiellä oli mies, joka ei suostunut kuuntelemaan Anun vastusteluja. Hän ajoi Anun luo, kun tämä oli heikoimmillaan. ”Tulen sinne huomenna hoitamaan sua ja eläimiä, halusit tai et”, luki syksyisenä iltana saapuneessa viestissä.

Sama mies, Jani, on Anun luona edelleen ja muuttaa Rönniin pian ihan virallisesti.

– Kukaan ei ole ikinä huolehtinut minusta. Yhtäkkiä vierelläni on vahva ihminen, joka on nähnyt minut huonoimmillani ja sanonut, ettei jätä mua yksin, Anu kertoo.

Pari oli tapaillut jo ennen Anu uupumista, mutta hänetkin Anu oli työntänyt luotaan.

Toisen eronsa jälkeen Anu oli hylännyt ajatuksen, että eläisi vielä joskus parisuhteessa.

– Ajattelin, että olen niin hankala ihminen, ettei minulle ole olemassa kumppania. Olin jo hyväksynyt sen, että tulen elämään yksin, eikä ajatus tuntunut pelottavalta vaan ihan hyvältä.

Aiemmat kariutuneet parisuhteet ja erot olivat saaneet Anun tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi.

– Edelliset suhteeni olivat olleet jatkuvaa voimien mittelöä. Minua oli syyllistetty paljon, ja minä olin myös syyllistynyt. Minulle oli kehittynyt voimakas puolustusrefleksi. Olin heti kynnet pystyssä, kun joku uhkasi, Anu kertoo.

Uudessa suhteessaan Anu on huomannut, että elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse linnoittautua henkiseen poteroonsa. Mutta ilman sitä on myös haavoittuvampi.

– Olen joutunut opettelemaan vastaanottamaan apua ja rakkautta ja ymmärtämään, että olen sen arvoinen. Eikä se minulle vieläkään itsestäänselvää ole.

Anusta tuntuu käsittämättömältä, että nelikymppisenä voi tavata ihmisen, joka ymmärtää puolesta sanasta ja jonka kanssa pystyy puhumaan aivan kaikesta.

Pari jakaa hyvin samanlaisen elämänfilosofian. Jani on puuseppä, joka loihtii huonekaluja kierrätyspuusta.

– Tajusin heti, että tuossa ihmisessä on jotakin erityistä. Jokin rauha, hyvyys ja vilpittömyys. On tosi rauhoittavaa elää sellaisen ihmisen kanssa, Anu kuvailee.

Nuorempana Anua ei olisi kiinnostanut Janin kaltainen mies.

– Aiemmin minua ovat kiehtoneet vaikeat ja haastavat tyypit. Tuntui ihan vitsiltä, että yhtäkkiä elämääni ilmestyy kiltti ja vilpitön ihminen. Ajattelin, että apua, en voi olla tuollaisen kanssa, hänhän hajoaa kanssani. Kiltteys ei kuitenkaan tarkoita, että on jotenkin nössö. Päin vastoin se kielii vahvuudesta.


Yhtä en vaihda

Anu kokee aloittaneensa uuden elämän. Aiemmin nopea nainen on pakottanut itsensä painamaan jarrua kaikessa.

– En paahda enää moottoritietä täysillä, vaan valitsen maisemareitin, Anu kuvailee elämänmuutostaan.

Joka toinen viikko lapset asuvat Anun luona. Silloin hän kuskaa heidät aamulla kouluun Helsinkiin ja paiskii päivän töitä työhuoneellaan koulujen lähellä. Tällä hetkellä Anu tekee sisältöjä muun muassa Puustellille ja Huili-lehteen. Iltapäivällä Anun maasturi kurvaa lasten harrastusten kautta kotiin, missä koko perhe kokoontuu syömään yhdessä.

Iltaisin Anu ei enää surffaile netissä, ja iltayhdeksän ja aamukuuden välillä vain tietyt ihmiset voivat soittaa hänelle.

– Minun on edelleen vaikea antaa itseni levätä. Olen opetellut tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan. Yritän myös ajatella vähemmän, Anu huokaa.

– Koen helposti meneväni aidan matalimmasta kohdasta, jos en tee kaikkea viimeisen päälle. Minulla on aina ollut kova onnistumisen ja näyttämisen tarve.

Kaikki eivät ole pitäneet muutoksesta, siitä, että kiltti ja joustava ihminen on oppinut sanomaan ei. Paitsi itsestään Anu onkin oppinut paljon myös muista.

– Kaikki ihmissuhteet eivät ole olleet minulle hyväksi. On pitänyt uskaltaa jättää joitakin ihmisiä taakseen.

Anu on palannut nuoruutensa intohimon, taiteen pariin ja valmistuu kolmen vuoden päästä kuvataiteilijaksi.

– Eihän siinä ole mitään järkeä, enkä ehkä ikinä pysty elättämään itseäni taiteella, mutta pystyn varmasti hyödyntämään sitä kaikessa.

Yksi asia Anun elämässä kuitenkin on ja pysyy. Maalta tätä naista ei saa pois. Kunhan kevät vielä etenee, Anu ja Jani rakentavat Rönnin pihalle vanhoista eurolavoista hyötypuutarhan, josta saavat omiksi tarpeiksi vihanneksia, yrttejä ja värjäyskasveja. Vanhasta navetasta syntyy Anulle ateljee.

Anun päivät alkavat ja päättyvät tallista. Hänelle eläimet ovat ilmaista terapiaa.

– Minulle on elinehto, että ympärilläni on tilaa ja rauhaa. Mikään ei ole ihanampaa kuin katsella ikkunoista avautuvaa pelto- ja metsämaisemaa, kettuja, kauriita ja kurkia. Ja joutsenia, jotka palaavat kotiin ihan pian.

Katso video:

Anu, voiko miehen kouluttaa sellaiseksi kuin haluaa?

Lue lisää:

Kahdesti eronnut Anu Harkki Hjallikselle: "Mistä mun kaltainen ihminen voi edes löytää miehen?"

Anu Harkki sairastui syöpään: "Pelkäsin kuolevani"

Isänsä hylkäämä Anu Harkki: "Vaitonaisuus välillämme oli järjetöntä ja järkyttävää"

Anu Harkki

Toimittaja ja juontaja syntyi 30.7.1974 Helsingissä.

Asuu Sipoossa kahden lapsensa, Iineksen ja Nooan kanssa. Perheeseen kuuluu myös liuta eläimiä. Seurustelee puuseppä Janin kanssa.

On työskennellyt päätoimittajana Suuri Käsityö- ja Kotoliving -lehdessä sekä tehnyt useita neulomista ja tuunausta käsitteleviä kirjoja.

Muistetaan muun muassa televisio-ohjelmista Ratula ja Koto.

Edesmenneen kirjailija Matti Yrjänä Joensuun tytär.

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.