Transsukupuolinen Julia Suikki varttui syvästi uskonnollisessa perheessä. Ahdistavassa murrosiässä tilanne kärjistyi niin, että hän yritti riistää itseltään hengen. – Lopulta olen tullut ehjäksi, Julia sanoo.

Julia Suikilla, 40, on laitetut kiharat, huoliteltu meikki ja voimaa uhkuva katse.

Luovan alan monitoiminainen on pyrkinyt Suomen euroviisuedustajaksi, näytellyt kotimaisessa elokuvassa ja tehnyt valokuvataidetta.

Onnellisesta naisesta ei heti näe, miten rankan matkan hän on käynyt läpi.

Julia syntyi pojaksi helluntalaiseen perheeseen, jossa hänet, pikkusisko ja isoveli kasvatettiin kovalla Jumalan kurilla. He kävivät viikoittain helluntalaisten kokouksissa, osallistuivat pyhäkouluun ja uskonnollisille kesäleireille. Kasvatusohjeet olivat Raamatusta: jos pientä poikaa kiusattiin, häntä kehotettiin kääntämään toinenkin poski. Niin Jeesuskin olisi tehnyt.

Lapsena Julia näki, miten rocklevyt lensivät leivinuuniin palamaan. Ne olivat syntistä saatanan tuotosta.

Uskonnon lisäksi lapsuutta varjosti tieto siitä, että Julia eli sukupuolessa, jota ei kokenut omakseen.

Vaiettu salaisuus

Kolmivuotias poika makasi illalla sängyssään ja rutisti peittoaan. Kyyneleet valuivat valtoimenaan pitkin poskia. ”Toivon eniten maailmassa, että voisin aamulla herätä tyttönä”, hän sanoi äidilleen.

Äiti oli puheista järkyttynyt.

1980-luvulla transsukupuolisuus oli tabu, josta mieluiten vaiettiin. Nykyään transsukupuolisten elämä on jo helpompaa: Orange is the New Black -sarjasta tuttu Laverna Cox sekä entinen olympiavoittaja, Kardashian-klaanin isänä tunnettu Caitlyn Jenner ovat megajulkkiksia ja esikuvia. Vaikka asenteet ovat vapaammat, transsukupuolisten ihmisoikeudet ovat edelleen esillä: Suomessa he eivät esimerkiksi saa saada lapsia.

Julia erottui joukosta jo pienenä.

– Äiti sanoi joskus, että tuossa lapsessa on jotain todella outoa. En sopinut pojan malliin, johon minut haluttiin perinteiden ja uskonnon mukaan kasvattaa.

Pikkusiskonsa kanssa Julia leikki tyttöjen leikkejä. Heidän välinsä ovat olleet aina erityisen läheiset. Myös Julian lähin kaveripiiri koostui aina tytöistä.

Kun Julia oli 7-vuotias, hänen perheensä lähti vuoden ajaksi tekemään lähetystyötä lähetyslaivalle Etelä-Amerikkaan.

– Siellä tutustuin venezuelalaisiin tyttöihin ja meistä tuli parhaita ystäviä. Minulla on reissuilta hyviä muistoja, Julia kertoo.

Suomeen palattuaan perhe asui pienellä paikkakunnalla, jossa Julia kävi 50 oppilaan kyläkoulua. Siellä hintelää poikaa nimiteltiin neidiksi. Ystäviä ei juuri ollut.

– Olin murrosiän kynnyksellä, joten kiusaaminen lannisti minut täysin, Julia kertoo.

Seitsemännellä luokalla ahdistunut Julia kieltäytyi menemästä kouluun. Neuvottomat vanhemmat tarjosivat hänelle ammattiapua. Jonkin aikaa Julia kävi sairaalakoulua, keskusteli lastenpsykologien kanssa sukupuoleen liittyvistä tunteistaan ja opiskeli, ettei jäisi ikätovereistaan jälkeen.

Ilmapiiri ahdisti Juliaa entisestään, sillä sairaanhoitajat kehottivat häntä jopa olemaan käyttämättä liian naisellisia sanoja, kuten ihana tai kaunis.

– Pahinta oli, että minua hyssyteltiin. Koko ajan annettiin ymmärtää, että minun on vaiettava tunteistani ja kiellettävä ne, Julia sanoo.

Kahdeksannella luokalla Julia kokeili palata tavalliseen kouluun. Hän oli päättänyt yrittää sopeutua joukkoon, mutta murrosikä oli kuin edessä häämöttävä, pelottava tuomio. Julian psykologi ehdotti lääkitystä, jolla murrosikää olisi voitu siirtää. Siihen Julian vanhemmat eivät suostuneet.

Julia soitti seksuaalijärjestöille ja pyysi apua. Kotiin lähetetystä infopaketista hän sai vahvistuksen omille tuntemuksilleen: hän on transsukupuolinen. Sen postin Julia antoi vanhemmilleen luettavaksi.

– He kuittasivat asian hömpötyksenä, vaikka tein kaikkeni, jotta he ymmärtäisivät tilanteeni, Julia sanoo.

Psykologi muutti pois paikkakunnalta, ja tilalle tuli toinen, joka ei hyväksynyt ajatusta sukupuolen korjaamisesta. Neuvoton Julia tarttui jälleen itse toimeen ja varasi ajan psykologille, jonka hän tiesi hoitaneen transsukupuolisia. Sellaista ei löytynyt silloisesta kotikaupungista, vaan lähin oli Turussa. Lopulta Julialla ei kuitenkaan ollut varaa koko reissuun.

– Reissun peruuntuminen ja vanhempieni suhtautuminen olivat minulle liikaa, Julia kertoo

 


Julia kieltäisi uskonnon alle 16-vuotiailta kokonaan. ”Olen käynyt läpi oman kauhutarinani, joten tiedän, mistä puhun”, hän sanoo.

 

Hätähuuto

Marraskuisena iltana 14-vuotias Julia tuijotti itseään masentuneena peilistä ja tajusi, että hänestä oli tulossa mies.

Se oli väistämätöntä ja samalla kauheinta, mitä Julia saattoi kuvitella.

– Ajatus äijänkörilääksi kehittymisestä oli kamalinta, mitä pystyin kuvittelemaan. Vihasin itseäni niin paljon, etten halunnut elää.

Julia otti kourallisen isänsä migreeni- ja unilääkkeitä ja toivoi kuolevansa.

Aamu oli ehtinyt jo pitkälle, kun Julian äiti tuli herättelemään lastaan. Äiti näki, ettei tämä herää. Julia kiidätettiin välittömästi sairaalaan vatsahuuhteluun. Perhe selvisi säikähdyksellä, vaikka Julia oli muutaman päivän lähes tajuttomana. Itsemurhayritys oli Julian viimeinen hätähuuto tilanteessa, josta hän ei enää osannut ulos.

Julia kysyi epätoivoisena äidiltään, että mitä väliä sillä olisi, vaikka hän olisikin nainen.

– Vastaus oli, että mitä sukulaiset ja muut ihmiset meistä sitten ajattelisivat, Julia muistelee.

– Kaikkeen liittyi uskonnosta kumpuava pelko häpeästä. Siitä yli pääseminen on kestänyt minulta näihin päiviin asti.

Itsemurhayrityksen jälkeen Julian psykologikäyntejä lisättiin pariin kertaan viikossa ja hänelle määrättiin lääkitys. 16-vuotiaaksi asti hän otti aamuisin piristäviä ja iltaisin rauhoittavia lääkkeitä. Äiti vahti vieressä, että lääkkeet menivät alas.

– Pillereillä yritettiin pitää minut normaalina ja tietyssä muotissa. Niillä hoidettiin psyykettäni täysin väärällä tavalla, Julia sanoo.

Sukupuolten välissä

Kauhutarinat mielisairaalaan pakotetuista transsukupuolisista kummittelivat Julian mielessä. Psykologit olivat saaneet hänen vanhempansa vakuuttuneiksi, että vaihtoehtoja olisi kaksi: hän lähtisi joko mielisairaalaan tai opiskelemaan. Vanhemmat arvelivat, että opinnot uskonnollisessa oppilaitoksessa rauhoittaisivat Juliaa.

Julia valitsi samalla paikkakunnalla sijaitsevan sisälähetysseuran koulun. Siellä hän innostui taiteista toden teolla ja jatkoi seuraavana vuonna opintoja taidekoulussa Imatralla. Julia opiskeli valokuvaamista, kuvankäsittelyä ja piirtämistä. Hän sai uusia ystäviä, mutta useimmille hän ei rohjennut kertoa kamppailustaan sukupuolensa kanssa. Oman elämän aloittaminen oli vapauttavaa ja pelottavaa.

– Kun on käynyt monta vuotta psykologilla kuuntelemassa, miten on hullu ja tarvitsisi mielisairaalaa, niin ihmisiin on hankala luottaa, Julia sanoo.

Julia täytti 18 ja olisi ollut lain mukaan valmis hakeutumaan sukupuolenkorjaukseen. Siihen hänellä ei kuitenkaan ollut voimia.

– Minulle oli koko elämäni ajan sanottu, että se olisi pahinta, mitä voisin tehdä. Päätin kärsiä kahden sukupuolen välissä, Julia sanoo.

Imatralta Julia muutti Helsinkiin Kauneus & Terveys -lehteen harjoittelijaksi. Hän kävi kuvausmatkoilla ulkomailla, osallistui lehden taiteellisen ilmeen luomiseen ja opiskeli samalla kirjoittavaksi toimittajaksi. Pian hän saikin vakituisen työpaikan.

Aivan kuten 14-vuotiaana, reilu parikymppinen Julia yritti sulautua jälleen joukkoon. Pitkä ja anorektisen laiha Julia peitti itsensä mustilla vaatteilla ja raskaalla meikillä. Hän yritti treenata itselleen miehekkäitä muotoja.

– Jos ihminen on väärässä sukupuolessa, hän ajattelee sitä koko ajan. Se on jatkuva ongelma, Julia kuvailee.

Kohti valoa

Jos en tee vieläkään mitään, kuolen. Sen Julia tajusi ollessaan hieman alle 30-vuotias. Koko elämän jatkunut kieltäminen ja tunteiden vähättely musersi Julian. Hän ei jaksanut enää esittää muuta kuin oli. Työpaikan lääkäri näki, miten vakava tilanne oli.

– Minulta kesti kauan hakeutua avun luo, sillä olin ollut niin lytätty koko elämäni ajan, Julia kertoo.

Lääkäri ohjasi hänet viipymättä sukupuolenkorjaushoitoihin. Juliasta oli nöyryyttävää, että hän joutui tekemään älykkyystestejä saadakseen kahden psykologin puoltavan lausunnon leikkaukselleen. Samalla hän tunsi helpotusta. Kaikki oli kääntymässä parempaan.

Jono korjausleikkaukseen kesti yli vuoden. Sinä aikana tunteet vaihtelivat onnesta häpeään. Estrogeenihormonit aiheuttivat Julialle rajuja oireita.

– Minua hävetti se aika, jolloin en voinut olla oma itseni, hän kertoo.

Suomessa sukupuolenkorjausleikkaukseen kuuluvat vain välttämättömimmät kosmeettiset toimenpiteet, kuten laserilla tehty karvanpoisto kasvoihin. Julia maksoi itse lisää plastiikkakirurgisia leikkauksia, jotta hän näyttäisi siltä, miltä haluaa.

– Transsukupuolisten hoito Suomessa on alapääpainotteista, ja kasvo- ja vartalokirurgia on lapsenkengissä. Nenänikin kävin korjauttamassa ulkomailla, Julia sanoo.

– En halua kiristää itseäni barbinukeksi, mutta kyllä minä olen laittanut kauneusleikkauksiin kymmeniä tuhansia euroja.

Muutosprosessin jälkeen Julia totutteli uuteen vartaloonsa ja tajusi pian, miten ihanalta olo tuntui. Arjessa muutos näkyi siinä, ettei sukupuoli ollut enää ongelma.

– Hienointa oli, miten aloin tykätä itsestäni entistä enemmän. Tulin sinuiksi itseni kanssa. Sitä en ollut ennen kokenut.

Elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta, ja Julia jatkoi töitään lehden toimituksessa. Lähimmät ystävät tukivat Juliaa, mutta joillekin tuttaville muutos tuli isona yllätyksenä. Juliaa turhautti, että hänen selkänsä takana supistiin ja hänen taustastaan juoruiltiin.

– Tämä koko matka on opettanut minulle, että tärkeintä on se, millainen ihminen on sisimmiltään, Julia sanoo.

 


 

Anteeksianto

Hukattu nuoruus on Julialle edelleen kova paikka. Hän katuu, ettei ollut rohkeampi.

– Minulla ei ollut voimia taistella niin paljon kuin olisin halunnut. Jos olisin elänyt nuoruuteni 2000-luvulla, olisi elämäni ollut täysin erilaista, hän sanoo.

Julia on monta kertaa raivoissaan kysynyt äidiltään, miten tämä saattoi vähätellä lapsensa tunteita ja kieltäytyä vastaanottamasta tietoa.

– Ymmärrän, että äiti toimi sen tiedon varassa, jonka hän koki oikeaksi. En silti ikinä voisi tehdä niin omalle lapselleni.

Menneisyyttään Julia on pystynyt käsittelemään vasta viime aikoina. Siksi hän on vasta nyt oivaltanut, miten vaikea lapsuus hänellä on ollut. Tärkeä osa parantumista on ollut äidin anteeksipyyntö.

– Tajusin, että minun täytyy hyväksyä kaikki hyvä ja paha menneisyydessäni voidakseni selvitä. Äiti katuu uskon tuputtamista. Hän on myöntänyt, että se on ollut henkistä väkivaltaa.

Julian vanhemmat ovat sittemmin eronneet helluntaiseurakunnasta. Isäänsä Julia ei pidä yhteyttä. Äiti on myöhemmin liittynyt luterilaiseen kirkkoon. Hän ei juurikaan kommentoinut Julian leikkausta, mutta soitti sairaalaan joka päivä kysyäkseen Julian vointia.

Myös taide on auttanut käsittelemään kipeitä asioita. Näytteleminen on ollut viime aikoina Julian rakkain harrastus. Taidekouluaikaisen valokuvataiteilijaystävänsä Tero Puhan ja tanssija Jyrki Haapalan kanssa he tekevät Linda#faceinthemirror-teoksen Collisions-taidetapahtumaan, joka nähdään Helsingin Gloria-teatterissa 2–4. syyskuuta. Valokuvia, performanssia ja elokuvaa yhdistelevässä projektissa Julia esittää elokuvallisen osuuden pääroolia, pinnallista ja neuroottista Lindaa.

Taiteen tekeminen on ollut Julialle terapeuttista ja vapauttavaa. Roolihahmojen avulla Julia on saanut nauraa itselleen. Revittelevä huumorintaju kantoi häntä myös vaikeina vuosina.

– Enää en häpeä itseäni. Nykyään minä loistan, Julia sanoo.

– Koko elämäni on ollut vähän sellaista tragikoomista draamaa. Tykkään edelleenkin esittää jotain muuta kuin olen.

Julia on aloittanut sairaanhoitajan opinnot ja haaveilee omasta kauneusalan yrityksestä. Kymmenen vuoden kuluttua hän aikoo olla vielä paremmassa kunnossa kuin nyt.

Omana itsenään ja onnellisimmillaan Julia on niinä sunnuntaiaamuina, kun takana on romanttinen ilta ja hän herää kotoaan miesystävänsä vierestä.

– Nyt olen tasapainossa itseni ja muiden kanssa. Siitä nautin kaikkein eniten.

Pariskunta on tapaillut muutaman vuoden ajan. Mies sai tietää Julian taustasta heti, kun he tapasivat. Hän hyväksyi asian, mutta myönsi myöhemmin olleensa enemmän järkyttynyt kuin antoi ymmärtää. Ennen tätä suhdetta Julia ehti tavata mukavia ja ihania miehiä, joista moni muuttui huoritteleviksi raivopäiksi heti, kun kuulivat Julian menneisyydestä.

– Tiedot pitäisi saada muualta kuin pornosta tai elokuvista, joissa transsukupuoliset ovat aina huoria tai uhreja, Julia sanoo.

– Ihmiset pelkäävät itseään. Uskon, että tieto lisää onnellisuutta.

 

Julia Suikki

Syntynyt 1974 Kymissä, asuu Helsingissä.Opiskellut kuvataiteita Imatran taidekoulussa ja työskennellyt Kauneus & Terveys -lehdessä.Pyrki Euroviisuihin vuonna 2011 Drama Kaput -nimisen duon toisena jäsenenä nimellä Juliet Hornet.Näytellyt Kerron sinulle kaiken -elokuvassa vuonna 2013.Gloria-teatterin monitaiteellisen esityksen pääosassa 2–4.9.

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.