Kaksi kautta Putouksessa tuli Villelle sopivaan aikaan. ”Nyt, kun tunnen itseni paremmin kuin nuorempana, on helpompi käsitellä sitäkin, että on muka koko kansan omaisuutta.”
Kaksi kautta Putouksessa tuli Villelle sopivaan aikaan. ”Nyt, kun tunnen itseni paremmin kuin nuorempana, on helpompi käsitellä sitäkin, että on muka koko kansan omaisuutta.”

Näyttelijä Ville Tiihonen on tyttövauvan tuore isä, joka uskoo olevansa kypsä vanhemmaksi vasta nyt nelikymppisenä. Tätä ennen hän on ehtinyt toipua työuupumuksesta, vaihtaa alaa ja kävellä 650 kilometriä.

Kun näyttelijä Ville Tiihosen, 42, tekee mieli kahvia, hän vetäisee takin niskaan ja kipaisee kotoaan alakerran baariin. Hän ei nimittäin omista kahvinkeitintä.

Helsingin Hakaniemen Rytmi on vuosia ollut Villen kantakapakka, joten nytkin, istuessaan keskellä arkipäivää baarin suurten ikkunoiden takana, hän saa nostella kättään tervehdykseen tuon tuosta.

Kadulla kulkee ensin näyttelijäkollega, kirjailijatuttu ja sitten vielä oma perhe, näyttelijäpuoliso Kreeta Salminen uutuuttaan kiiltäviä vauvanvaunuja työnnellen.

– Eikö olekin hienot vaunut? Minä valitsin värin, Ville touhottaa ja näyttää pinnistelevän, ettei nousisi tuoliltaan ja juoksisi Kreetan ja vauvan perään.

”En ole aikoihin käynyt rimpsalla, koska kotona on paljon kiinnostavampaa menossa.”

Vaunuissaan päiväunia tuhiseva vauva on tärkein syy siihen, ettei Ville ole viime aikoina viettänyt kantakapakassaan pitkiä iltoja.

– En ole aikoihin käynyt rimpsalla, koska nyt kotona on paljon kiinnostavampaa menossa. Sitä tyyppiä on vain niin ihmeellistä seurata. Se on kauhean tarkkaavainen eikä malta päivisin nukkua, kun sillä on niin paljon asiaa. Jos en ole vauvan luona, tuntuu, että puolet itsestä on koko ajan muualla, Ville kertoo.

Kuukausi sitten syntynyt tyttö tuntuu sekoittaneen täysin koko suvun päät, mukaan lukien isoisä Esko Salmisen. Ville ja Kreeta eivät halunneet tietää esikoisensa sukupuolta etukäteen.

– Oli nasta jättää synnytykseen jokin yllätys – ihan kuin se ei olisi yllätys muutenkin – vaikka välillä kiinnostus meinasi viedä voiton. Minulle oli oikein, että tyttö tuli, opinpahan olemaan, Ville naljailee.

Nimeä tyttärellä ei vielä ole. Näköä hän on kuulemma perinyt molemmilta vanhemmiltaan.

– Jonakin päivänä se näyttää minulta ja jonakin äidiltään, mutta on silti omannäköisensä. Olen ollut havaitsevinani, että vähän pelottavalla tavalla vauvan nenä saattaa olla minun nenäni näköinen.

Sopivan ikäinen isäksi

”Näin äsken yhden tuttavani kadulla, ja hän veikkasi silmäpusseistani, että vauva on syntynyt.

Voi olla, että valvominen näkyy naamastani, mutta olen aina selvinnyt vähillä unilla eikä minua pelota, jos vauva vähän valvottaa. Koko homma on niin iso plusmerkki, että se voittaa väsymyksen.

”En tiedä, pitäisikö suomalaista miestä päästää tekemään mitään vastuullista ennen neljääkymppiä.” 

Olen vilpittömästi tyytyväinen, että olen tämän ikäinen tullessani isäksi. Jos olisin kymmenenkin vuotta nuorempi, olisin jo onnistunut pilaamaan tämän jotenkin. Varmasti vanhemmuuteen kasvaa, mutta tuntien takavuosien itseni se olisi ollut vaikeampaa. Koko pakka olisi ollut alttiimpi sortumaan.

En tiedä, pitäisikö suomalaista miestä ylipäätään ennen neljääkymppiä päästää tekemään mitään vastuullista. Ainakin minä olin nuorena äkkipikaisempi, asenteellisempi ja mustavalkoisempi. Enää en ole niin impulssieni päällä kuin silloin.

Kolmikymppisenä oma itseni oli aika hakusessa. Pääni oli täynnä luuloja, jotka ovat sittemmin osoittautuneet vääriksi. Se johtui tietenkin syvästä epävarmuudesta. Tuntuu, että vasta nyt olen päässyt itseni tasolle ja rauhoittunut.

Pahiksen rooleja

Viime aikoina olen näytellyt lähinnä hakkaajia ja sekakäyttäjiä, sellaisia häilyviä tyyppejä. Sekoilurooleissa tunnistan edelleen vanhan puolen itsessäni.

En tiedä, mistä roolit johtuvat. Ehkä olen vittumaisen näköinen jätkä. Ainakaan minua ei lainkaan pelota mennä tummalle alueelle tai kieroon maastoon. On kiehtovaa, kun toinen jalka on suossa ja toinen synkässä. Sellaista on nasta tehdä.

Tiina Lymin elokuvassa Äkkilähtö olen sekopää, ja kohta televisiosta tulevassa Kohtuuttomuuksia-sarjassakin liikutaan synkissä vesissä.

Olen ollut kaksi kautta mukana Putouksessa, ja ajattelen siitä vähän samalla lailla kuin isyydestä. Olen tyytyväinen, etten ollut vastaavassa mukana kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Nyt, kun tunnen itseni paremmin, kaikki Putoukseen liittyvä oheistouhu on helpompi käsitellä. Myös se, että ohjelmaan osallistuja on yhtäkkiä muka koko kansan omaisuutta.

”Teen työkseni häpeää, ja häpeän kynnyksen sysiminen kauemmaksi on improvisaatiossa läsnä.”

Työtapaani varmasti vaikuttaa se, että olen ollut monta vuotta mukana improvisaatioteatteri Stella Polariksessa. Jotkut näyttelijät suhtautuvat improvisaatioon pelkästään kauhulla, jotkut kauhunsekaisella kunnioituksella ja jotkut siltä väliltä. Minulle improvisaatio sopii, sillä epävarmuus ja mokaaminen eivät häiritse. Siinä täytyy sietää helvetisti huonoa itsessä, mikä naurattaa minua.

Ajattelenkin usein, että teen työkseni häpeää, ja häpeän kynnyksen sysiminen kauemmaksi on improvisaatiossa tosi läsnä.

 


Loppuunpalaminen vanhassa työssä sai Villen löytämään uuden uran näyttelijänä. ”Ennen sitä en ollut ikinä ajatellut näyttelemistä aktiivisesti.”
Loppuunpalaminen vanhassa työssä sai Villen löytämään uuden uran näyttelijänä. ”Ennen sitä en ollut ikinä ajatellut näyttelemistä aktiivisesti.”

 

Nuoren AD:n burn out

Alun perin minusta tuli graafikko. Lukioikäisenä piirsin sarjakuvia ja tein kuvituksia. Myöhemmin opiskelin Taideteollisessa korkeakoulussa ja tein samaan aikaan tosi paljon töitä MTV:llä tv-graafikkona. Olin Maikkarin netin AD, tein digiä, erilaista jääkiekko-ohjelmaa ja tunnaria.

”Minulla oli neljä deadlinea samaan aikaan enkä ehtinyt nukkua.”

Parikymppisen mitätöntä itsetuntoani hiveli, kun pyydettiin tekemään juttuja ja kehuttiin edellisiä töitä. Mutta se johti siihen, että minulla oli yhtäkkiä neljä deadlinea samaan aikaan enkä ehtinyt nukkua. Dollarinkuvat silmissä paiskin hommia samalla, kun kävin koulua. Olin vähän liian nuori, ja stoppi tuli.

Minulla oli lievä burn out, joka tuntui silloin raskaalta asialta. Fiilikset työhön menivät täysin, ja aloin miettiä, mistä oikein oli kyse.

Olin ihan syvällä, kun keksin ottaa tyhjän luonnoskirjan ja aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti kaiken, minkä elämästäni muistin. Siinä meni kahdeksan tuntia, joiden aikana itkin, nauroin ja ahdistuin. Se päättyi lauseeseen ’minusta taitaa tulla näyttelijä’.

En ollut ikinä ajatellut näyttelemistä aktiivisesti, vaikka äitini työskenteli lavastajana Mainostelevisiossa ja olin usein pyörinyt hänen työpaikallaan lavastamossa, tarpeistossa ja puvustamossa. Kahdeksanvuotiaana olin jopa näytellyt Veikko Huovisen Hamsterit-romaaniin perustuvassa tv-sarjassa. Silti en ollut koskaan ajatellut, että voisin pyrkiä kohti näyttelemistä. Olin vain piirtänyt ja maalannut ja ajatellut sen olevan juttuni.

Silloin tajusin, että graafikon työ oli ollut kauhean yksinäistä perseellään istumista. Minä olen aina ollut sosiaalinen elukka ja tykännyt olla ihmisten kanssa ja liikkeellä. Ei minulla sinänsä ole mitään sohvalla makaamista vastaan, mutta siitä en tykkää, jos istumisesta tulee päivän asento.

Hain Teatterikorkeakouluun, vaikkei minulla ollut mitään käsitystä, mitä siellä pitäisi tehdä. Ajattelin, että voin käydä pääsykokeissa katselemassa meininkiä. Pääsin kuitenkin niin pitkälle, että sain palautetta suorituksestani. Leppäkosken Raila oli helvetin kannustava ja suositteli minulle harrastajateatteria. Moni lähipiirissäni ihmetteli takinkääntöäni, koska heidän mielestään minulla oli jo ura.

Sinä vuonna pääsin sekä Kellariteatteriin että Ylioppilasteatteriin, joissa näyttelin parin vuoden ajan.

Kun olin saanut ensikosketuksen teatteriin, halusin ahmia siitä kaiken. Olin mukana kaikissa mahdollisissa jutuissa – oli se sitten harsoissa hiiviskelyä tai jämäkkää dialogia perinnenäytelmässä. Halusin kokeilla, mitä pystyn tekemään.

Tuntui kuin olisin löytänyt lahjan, jota en tiennyt omistavani. Tai kuin olisin löytänyt kämpästäni uuden huoneen: täällähän onkin yks kaks helvetisti mahdollisuuksia. Huone on omani eikä jonkun toisen.

Runoilijan poika

Äidilleni ammatinvaihto ei ollut yllätys. Hän muisteli, että minulla oli aina lapsena pellenenä päässäni.

Kasvoin Käpylän Olympia- ja Kisakylässä kodissa, jonka Lundia-hyllyt olivat täynnä kirjoja. Ateneumista valmistunut lavastajaäitini Solveig Tiihonen on ollut minulle merkittävä ponnin kaikessa, mitä olen tehnyt. Mutta muistan hyvin myös isäni, runoilija Ilpo Tiihosen kirjoituskoneen nakutuksen.

”Myöhemmin olen hiffannut, että isän lyriikka on ihan ensiluokkaista kamaa.”

Joskus luokan edessä jouduin lukemaan isäni runoja, mikä oli tietenkin noloa. Olisin halunnut rauhan siitä asiasta, enkä ainakaan luokan eteen, mieluummin huutelin vitsejä takanurkasta. Olin hirveä saivartelija jo silloin. Myöhemmin olen hiffannut, että hänen lyriikkansa on ihan ensiluokkaista kamaa.

Varmasti isän ammatti vaikutti. Opin lukemaan runoutta aika varhain. Vuonna 2004 sain Nuori lausuja -palkinnon ja viimeksi viime kuussa luin ääneen iskelmäsanoituksia KOM-ravintolan lausuntaillassa. Olen yrittänyt tehdä lausumisesta kuulijalähtöisempää tuomalla ajatusta kirkkaammaksi, ettei runous olisi enää niin pompöösiä ja ylevöitettyä.

Vanhempani erosivat, kun olin 12. Näin isää aika ajoin, mutta oikeastaan löysimme uuden yhteyden, kun olin jo aikuinen. Se on nastaa. Ennen minun sanottiin muistuttavan häntä, kunnes se kääntyi niin, että Ilpo kuulemma näyttääkin minulta, mikä tietenkin jurppii faijaa.

Veljeni Jussi on minua viisi vuotta nuorempi, ja skidinä hengasimme koko ajan yhdessä. Käpylässä asui sikana lapsia, ja kuljimme pitkin poikin skutsissa iltamyöhään leikkimässä Robin Hoodia ja Star Warsia. Sisälle siirryimme 80-luvun puolivälissä, kun tuli Commodore 64.

Vielä nykyäänkin pelaan aika ajoin tietokoneella, kuten Fall Out 4:ää, jossa seikkaillaan ydintuhon jälkeisessä maailmassa. Pelaaminen on minulle eskapismia: silloin ei tarvitse miettiä mitään.

Kolmen viikon kävely

En ole ikinä tajunnut joukkuelajeista enkä oikein juoksustakaan. Olen kävelijä.

Muutama vuosi sitten kävelin 650 kilometrin matkaan Lieksaan tuttavaperheen luo, koska ajatus pitkästä kävelystä kiehtoi minua. Se kävely oli pakko tehdä, sillä ilman sitä olisin jäänyt vajaaksi jotakin sisäsyntyistä.

Lähdin Helsingin Kalliosta kävelemään Itiksen suuntaan, ja voin sanoa, että kolmen viikon kävelyn aikana aivoihin tulee aika paljon lisää tilaa: asiat jäsentyvät, turha hötkyily katoaa ja jotenkin kuohkeutuu.

”Se kävely oli pakko tehdä, sillä ilman sitä olisin jäänyt vajaaksi jotakin sisäsyntyistä.”

Valmistin ruokaa retkikeittimellä ja poikkesin pikkukuppiloihin, joita Suomessa riittää. Aina, kun päässä alkoi soida jokin biisi, se oli pakko hoilata läpi, jotta sen sai pois. Se jukeboksi Britney Spearseineen ja Saku Sammakkoineen oli täysin käsittämätön.

Toki matkan aikana vitutti montakin kertaa, mutta olin ottanut sen verran rahaa mukaani, että pääsen taksilla kotiin mistä tahansa, jos en enää jaksa. Se auttoi hirveästi. Oli lupa luovuttaa. Silloin sitä ei tullut tehtyä.

Kävelyni aikana nukuin metsässä ja etsin riippumatolleni mahdollisimman nätin tai erikoisen paikan. Kerran yövyin keskellä metsää lammen rannassa, joka oli täynnä vesilintuja. 18 joutsenta ja lukematon määrä muita vesilintuja asui lammella, ja siinä minä kuuntelin niiden kaakatusta ja nukuin kuin lapsi.

Oikea ihminen

Kyllä sen tietää, kun oikea ihminen osuu kohdalle.

Tunnemme Kreetan kanssa jo koulusta. Kun töissä tapasimme uudestaan, aika oli kypsä, ihminen oikea ja olosuhteet suotuisat.

”Nyt minulla on mun gimmat, ja se on mahtavaa.”

Meitä yhdistää huumori, ja uskonkin, että jos huumorissa ei löydy yhteistä kieltä, asiat mutkistuvat.

Nyt minulla on mun gimmat, ja se on mahtavaa. Ei haittaa, jos perheen ainoana miehenä jään vähemmistöön. Eihän minulla ole enää edes kantavin ääni, vaan jään kakkoseksi tyttärelleni.

Olen joka päivä kuin puulla päähän lyöty, että olen nyt isä. En voi lakata ihmettelemästä, että miten ihmeessä minua on näin onnellisesti siunattu!

On ihmeellistä, että lapseni on tullut jostain tähän maailmaan ja on jotenkin tutun oloinen, vaikka en vielä häntä tunnekaan. Kaikki on häikäisevää. Tuntuu samanlaiselta kuin joskus, kun jää tuijottamaan nuotiota tai takkaa eikä yritäkään järkeistää sitä. Ainoastaan on siinä hetkessä.”

Ville Tiihonen

  • Näyttelijä syntyi 23.2.1974 Helsingissä.
  • Hänen isänsä on runoilija Ilpo Tiihonen ja veljensä kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen.
  • Tuttu muun muassa tv-sarjoista Kiiltokuvia, Putous ja Mustat lesket, jonka toinen kausi käynnistyy Nelosella 14.3.
  • Rooli parhaillaan leffateattereissa pyörivässä Äkkilähtö-elokuvassa.
  • Julkaissut myös sarjakuvia.
  • Asuu Helsingissä puolisonsa Kreeta Salmisen ja tammikuussa syntyneen tyttövauvan kanssa.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.