Naiset eivät ole koskaan joutuneet korjailemaan muusikko Tuure Kilpeläisen jälkiä.

Kuva Teemu Kuusimurto

Miehen tunnistaa jo kaukaa. Muusikko Tuure Kilpeläinen, 41, on pukeutunut samettiseen miestenpukuun ja kietonut kaulaansa punaisen huivin. Klassisen hatun takaa pilkottaa selässä keikkuva kitarakotelo.

Vähän uutta, vähän vanhaa ja vähän lainattua. Sitä on niin Tuure Kilpeläisen musiikissa kuin olemuksessa. Tuuren ja Kaihon Karavaani -bändin toinen levy Erämaa on juuri ilmestynyt, ja ensimmäiset kritiikit ovat olleet ylistäviä.

On helppo käsittää, miksi mies vetoaa naisiin. Tuuren olemuksessa on vanhanajan herrasmiestä eikä lainkaan nuorten rokkikukkojen itsetehostusta. Silti hänen ruskeissa silmissään ja kyömyssä nenässään on sopivasti vaarallista eksotiikkaa.

Parasta Tuuressa on kuitenkin ääni: kun hän näpäyttää ensimmäiset soinnut kitarastaan ja alkaa laulaa matalalla äänellään rakkauden nälkäisistä kerjäläisistä, kuulija ymmärtää pienen hetken ajan kaiken miehistä, naisista, rakkaudesta ja elämästä.

Lapsuuden loppu

"Elämääni on paikoin leimannut alemmuudentunne, joka varmaankin on peräisin jo lapsuuteni kokemuksista. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kouvolassa. Isäni opetti amisjätkiä korjaamaan autoja, äiti oli eläkeikään asti töissä Seppälässä. Vanhempani olivat lähtöisin aika köyhistä oloista, eikä heillä ollut varaa käydä kouluja. Varhaislapsuuteni muistan kuitenkin onnellisena aikana.

Vanhempieni ero oli pumpulisen lapsuuteni loppu, rymähdys maanpinnalle. Eroon liittyi paljon häpeää. En kehdannut tunnustaa sitä kavereillenikaan, kun he kyselivät, miksei meidän
pihassa ole enää autoa. 

Isän lähdön jälkeen jouduimme muuttamaan lähiöön, ja lapsuuteni idylli vaihtui hengailuun kerrostalojen kanaverkkokellarikopeissa. Äidilleni ero oli rankka, ja hän oli siitä pitkään palasina. Emmekä me sisareni kanssa varmaan olleet hänelle aina ihan helppoja. Kolme vuotta vanhempi siskoni paiskoi ovia, ja äitini oli helisemässä hänen kanssaan. Ajattelin, että minä en voi enää sekoilla tässä. Varmasti muutenkin olin rauhallisempi ja säyseämpi luonne. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että elämässä on myös raadollinen puoli.

Tiskaten ja haahuillen

Kärsin 24-vuotiaaksi asti paniikkihäiriöstä, jos jouduin vaikkapa lukemaan luokan edessä. Sama tunne muistuu mieleeni vieläkin. Kun lasten päiväkodin vanhempainillassa käydään pikainen esittelykierros, odotan vain hermostuneena, milloin vuoro osuu kohdalleni.

Musiikki oli minulle pitkään pelkästään henkireikä. Lukion jälkeen kävin vuoden kansanopistoa, olin toimitusharjoittelijana ja paiskin töitä Kouvolan Hotelli Vaakunassa ensin tiskarina ja myöhemmin kokkina. En yhtään tiennyt, mitä halusin tehdä.

Kouvolasta käsin Helsinki näyttäytyi valtavana New Yorkina, jonne oli pakko päästä. Sain töitä Ateljee Barin keittiöstä. Urani oli nousujohteinen, mutta työ oli raskasta. Olisi pitänyt hakea jonnekin opiskelemaan, mutta alemmuudentunnoissani ajattelin vain, että minä en ole mitään.

Oli kova itsetuntobuusti päästä Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan kuvisopettajaksi. Pääsykokeet olivat pitkät, ja
viimeisessä vaiheessa piti esiintyä valintaraadin edessä, mitä tietenkin pelkäsin. Ennen esiintymistä menin metsään ja pumppasin itseni turkkalaisin metodein hikeen. Juoksin koepaikalle ja halusin olla ensimmäisenä, jotta tilanne olisi pian ohi. Pääsin sillä hehkulla kirkkaasti sisään, ja kun olin ylittänyt lapsuudenaikaisen esiintymispelkoni, äänessä olemisesta ei ollut tulla loppua.

Naisten keskellä

Isyys on muuttanut minua oleellisesti. Vanhemmaksi tulo avasi ulottuvuuksia, joita en tiennyt olevan olemassakaankaan. Siinä
kokee sellaisen rakkauden muodon, joka ei toteudu missään muussa ihmissuhteessa. Vanhemmuuteen liittyy myös kauheasti huolta. Se on yksi rakkauden ulottuvuus, että olen koko ajan vähän huolissani esimerkiksi siitä, toteutanko isyyttä niin kuin kuuluisi.

Olemme vastikään eronneet tyttärieni äidin kanssa, ja tunnen asiasta välillä syyllisyyttä. On kamalaa tuottaa sellainen pettymys, kun ei tiedä, miten se vaikuttaa nyt 4- ja 7-vuotiaisiin tyttäriini. Toisaalta asiaa ei voi loputtomasti miettiäkään, eihän kukaan voi tarjota täydellisyyttä lapsilleen. Erossa oleminen lapsista on vaikeaa. Jos en näe heitä vaikka kuuteen päivään, alkaa tuntua siltä, että joku raaja on irti. 

Olen salaa tyytyväinen, että lapseni ovat tyttöjä, sillä nyt en joudu ottamaan paineita miehen mallina olemisesta. Koska olen enimmäkseen äitini kasvattama ja muutenkin suuntautunut hömpempiin asioihin kuten musiikkiin ja kirjoittamiseen, minusta ei olisi lätkä­kaukalon reunalle.

Aina äidin poika

Vaikka lapsuudenkodissani olikin välillä tiukkaa rahasta, äiti kompensoi rakkaudellaan muun niukkuuden. Olen aina ollut tosi voimakkaasti äidin poika, ja olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan. Edelleenkin, jos äiti tulee kylään, meidän ei tarvitse paljon puhua, tiedämme kyllä henkisellä tasolla, missä toinen menee. 

Vaatekaupassa työskennelleen äitini vaikutusta on varmasti sekin, että staili on minulle tärkeää. Tykkään vaatteistä, jotka ovat kestäviä ja ajattomia. Olen aina ihaillut Leonard Cohenin tyyliä, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että puku tekee miehen.

Olen aika siisti, se liittyy mielenrauhaan; haluan, että asiat ovat kauniisti. Naiset eivät ole koskaan joutuneet korjailemaan jälkiäni. Sen sijaan naiset ovat opettaneet minulle paljon rakkaudesta, puhumisesta, kirjoista ja kuvataiteista.

Jos jotain kadun, niin varmaan parikymppisenä minulla ei seurustelusuhteissani ollut paukkuja todelliseen läsnäoloon. Kun en jaksanut perehtyä suhteeseen, en myöskään oppinut itsestäni mitään. Siitähän toisen kanssa olemisessa on kyse: nainen lopulta kertoo miehelle, kuka hän on. Eikä se ole aina hyvää kuultavaa."


”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi. 

 

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.