Mikko Kuustonen lähtee keväällä konserttikiertueelle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kuva: Juha Salminen
Mikko Kuustonen lähtee keväällä konserttikiertueelle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kuva: Juha Salminen

Mikko Kuustonen elää tuoretta parisuhdetta uusperheessään, totuttelee rooliinsa isoisänä ja tekee jälleen musiikkia. – Uusiutuminen on elämän parhaita ja kipeitä puolia, hän sanoo.

Mikko Kuustosta, 56, pökerryttää vieläkin. On kulunut viikko siitä, kun hän esitti Vain elämää -ohjelmassa Hectorin legendaarisen Woyzeck-biisin rajuudella, joka tuntui kotisohvilla asti.

Jo samana iltana some ja viestiboksit täyttyivät sadoista kommenteista. Ei jälkeäkään pehmeästä bluesjätkästä tai viihdyttävästä tv-panelistista. Vau, mikä veto! Mistä tällainen Kuustonen oikein ilmestyi?

– En pysty vastaamaan, Mikko selittää.

– Löysin keinon ilmaista itsessäni jotain, joka on ollut kateissa pitkään. En ole ehkä koskaan ollut esiintyessäni yhtä paskana. Olen aina pyrkinyt suojelemaan itseäni ja läheisiäni. Mutta kun tulkitsee laulun, jossa puhutaan kuolemasta, hulluudesta ja sorrosta, koko oma elämä tulee toisen kirjoittamiin säkeisiin.

Moni katsoja ja Kuustos-fani tajusi tämän. Varsinkin miehet kirjoittivat häkellyttäviä kirjeitä omista ahdistuksistaan mutta myös ihmettelivät, miten kaiken kevyen keskellä jokin onkin yhtäkkiä totta ja aitoa.

– Vain elämää on kuumottavin ja kummallisin kokemus, jossa olen ollut. Tajusin, että jos oikeasti haluan, että syntyy jotain hyvää, pitää vain luottaa ja päästää irti.

Piste hiljaisuudelle

Mikko Kuustonen on pysytellyt muusikkona hiljaa kymmenkunta vuotta. Edellinen sooloalbumi Hietaniemi ilmestyi vuonna 2007. Sen jälkeen miestä on nähty enimmäkseen suosittuna viihdeohjelmien vakiopanelistina ja juontajana. Näkymättömämpi työ on vienyt häntä työyhteisöjen kouluttajana lastenkodeista pankkeihin.

– Pistin keikkailun katkolle, koska olin tehnyt sitä käytännössä 70-luvulta asti. Halusin löytää uuden riemun, mutta en ollut suunnitellut, kuinka kauan olisin poissa. Vuodet vain menivät hirmuisen nopeasti.

”Pistin keikkailun katkolle, koska olin tehnyt sitä käytännössä 70-luvulta asti.”

Lukuisien hittibiisien mies sanoo, että omat vertauskuvalliset tekstit alkoivat jossain vaiheessa tuntua maneereilta, joiden vangiksi hän jäi.

Nyt olo on kirkas ja utelias, ja tekemisen riemu tuli takaisin. Uusia biisejä syntyy, ja Mikko lähtee keväällä konserttikiertueelle.

– Olen kirjoittanut kiihkeästi tarkempia lauluja, ja se tuntuu hyvältä. Mutta en minä ikinä niistä vertauskuvista irti pääse. Älykkäät metaforat ja moniselitteisyys ovat minusta kiehtovia, Juha Vainio -tunnustuksellakin palkittu lauluntekijä sanoo.

Äänessä on muutenkin kaikin puolin onnellinen mies, joka vasta tunnustelee rooliaan isoisänä, Iina Kuustosen ja Sebastian Rejmanin syyskuussa syntyneen poikavauvan ukkina. Kohtalaisen tuore on myös rooli omassa uusperheessä, sillä Mikko ja hänen kumppaninsa, tanssitaiteilija Hanna Brotherus, 48, ovat muuttaneet yhteiseen kotiin, jossa myös Hannan neljästä lapsesta kaksi nuorinta asuvat.

– Yksi elämän parhaita ja kipeitä puolia on, että joutuu ja saa luoda nahkansa uudelleen.

Mikko erosi pitkästä liitostaan ja lastensa äidistä kolme vuotta sitten.


Hanna Brotherus ja Mikko ovat seurustelleet vuodesta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto

Äidin muisto

”Vanhempani olivat minut saadessaan reilusti yli nelikymppisiä. Olin kuusilapsisen perheen iltatähti ja vahinko ja jäin jo alle kouluikäisenä kolmisin äidin ja isän kanssa, kun minua kymmenen vuotta vanhempi veljeni lähti kotoa 15-vuotiaana. Asuimme Leppävirralla Oravikosken kaivoskylässä, jossa Outokummulla oli nikkelikaivos. Isäni oli kaivoksen sekatyömies ja äiti kotiäiti, joka piti kaivoksen käsivara-apteekkia meillä kotona.

”Olen käynyt läpi äidin menetyksen moneen kertaan.”

Äiti kuoli syöpään, kun olin 16-vuotias. Saattohoidon aikana kävin katsomassa häntä sairaalassa joka päivä koulun jälkeen. Vaihe oli helvetillinen, ja kuolema oli lopulta helpotus. Olin luvannut äidilleni, että etsin lääkkeen syöpään, mutta jouduin pian hyväksymään, että lupasin liikaa.

Olen elämäni aikana käynyt läpi äidin menetyksen moneen kertaan, myös silloin, kun tytöt Iina ja Minka olivat samassa iässä kuin minä silloin. Kun Minkakin täytti 17, tunsin voitonriemua. Tunne oli konkreettinen, koska olin oikeasti pelännyt, etten olisi läsnä.

Isän perintö

Suru sai minut hankkiutumaan uskovaisten nuorten pariin, koska 16-vuotiaasta ajatus jälleennäkemisen toivosta tuntui hienolta. En vain tiennyt, että piirit, joihin päädyin, edustivat herätyshenkistä viidesläisyyttä. Otin siis sen, mitä oli tarjolla siinä arvojen marketissa.

Luulen, että ilman tuota vaihetta olisin voinut hajota siihen paikkaan. Hengellisten piirien kautta päädyin musiikin pariin, sain levytyssopimuksen 19-vuotiaana ja liityin Pro Fide -gospelbändiin.

Taiteilijuuden olen varmaankin perinyt isältäni. Kirjahyllyssäni on tästä yksi todiste: pieni patsas, isän tekemä keraaminen naisfiguuri. Isä ei koskaan löytänyt naista äidin kuoleman jälkeen, vaikka eli pitkän elämän ja oli komea ukko. Hopeahipiksi häntä sanottiin. Hän teki savesta naisia ja etsi ja teki käsillään kauneutta. Hän vain sattui elämään sellaisen ajanjakson, ettei taiteilijaksi ryhtyminen ollut minkäänlainen optio. Siihen aikaan etsittiin vain turvallisuutta.

Varmaan isäukkoa pelotti, että poika suuntautuu noin hataralle alalle. Mutta koskaan se ei sanonut mitään, ei edes, että mee parturiin. Isälle myös lauloin ensimmäisen kirjoittamani biisin. Meillä oli läheiset välit, mehän jäimme asumaan kahdestaan ja jouduimme opettelemaan ruuanlaitonkin alusta alkaen.

Hikari maailmanparantajana

Lukeminen oli meillä kotona arvossaan. Kiertäviltä kirjakauppiailta ostettiin kirjasarjoja niin kuin maaseudulla oli tapana. Maat ja kansat, Otavan Iso Tietosanakirja, Oma Maa ja Toisen maailmansodan historia, kaikki mulle tärkeitä teoksia.

Ei siihen aikaan ollut itsestään selvää, että työläisten lapset menevät lukioon. Nykyisin sitä on vaikea tajuta. Meilläkin oli ehdoton juttu, että tytöt piti saada ylioppilaiksi. Pojilla ei ollut niin väliä, nehän selviäisivät muutenkin, mutta minä kyllä kävin lukion.

Sama tiedonhaluni pääsi esille myöhemmin, kun 80-luvun lopulla päädyin kehitysmaahommiin. Olin siinä hommassa hikari. Tiesin kehitysmaapolitiikasta paljon enemmän kuin musasta. Minua on aina ottanut suunnattomasti päähän, kun ihmiset lausuvat näkemyksiään tajuamatta asioiden suhteellisuutta. Ensin kannattaisi ottaa selville, miten asiat ovat globaalisti ja historiallisesti ja vasta sen jälkeen avata suunsa.

Kiersin kehitysmaissa kansalaisjärjestöjen mukana parikymmentä vuotta. Matkat olen lopettanut, mutta humanitaarisen työn ja ihmisoikeudet koen yhä tärkeiksi. Viimeksi eilen totesin luennoidessani, että tänä vuonna syntyvistä tyttölapsista joka toinen elää yli satavuotiaaksi. Minulle tämä murros elämänpiirissämme on tähtitieteellisen suuri saavutus. Mikä sauma elää hyvää elämää!

Ikuinen murrosikä

Olen saanut suurimman menestykseni soolouralla, mutta silti kaikki parhaat asiat ja käännekohdat ovat tapahtuneet aina muiden ihmisten kanssa. Niin kuin vaikka vuodet Q.Stone-bändissä, Hyvät ja huonot uutiset tai Vain elämää.

Kaikki työyhteisöt on minulle kuin bändejä. Jos siellä ei toimita toisia kunnioittaen ja yritetä saada toisiamme kukoistamaan, se on huonompi juttu. Hyvä työyhteisö on kuin turvavyöhyke, johon voi nojata.

”Väsähdin omaan itsekkääseen elämääni tai ristiriitaan näiden kahden maailman välillä.”

Minulta jäi murrosikä väliin, ja elin sen sitten ekonomisesti yhtä aikaa keski-iän murroksen kanssa. Oikeastaan minulla on jatkuva murrosikä, koska minusta identiteetti on kuin ameeba. Aina kun yksi tiivis projekti loppuu, kuten vaikka Hyvät ja huonot uutiset, haluan löytää identiteettini uudelleen enkä jäädä vanhaan roikkumaan.

Samasta syystä koen hieman vieraantuneeni kansalaisjärjestömaailmasta. Haluan toimia vapaasti ja itsenäisesti. Väsähdin myös omaan itsekkääseen elämääni tai ristiriitaan näiden kahden maailman välillä. Nykyisin, jos pääni ei tuppaa kestämään, se johtuu yleensä siitä, että olen jäänyt tuijottamaan omaan napaani. Filosofi Frank Martela sanoo hienossa Valonöörit-kirjassaan, että onnellisuus ei ole sitä, mitä meillä on vaan sitä, mitä me teemme. Juuri sitä näkee kehitysmaissa: ihmiset lähtevät ja toimivat katastrofin keskelläkin. Siksi siellä on toivoa silloinkin, kun näyttää, että kaikki on mennyttä.

Hauras, kirkas mieli

Minulle on ollut tärkeä tajuta, että mieli on hauras ja etteivät työkyvyn säilyttäminen ja ruumiin ja mielen hyvinvointi olekaan itsestään selviä asioita. Aktiivisesti pitää töitä tehdä, mutta aika myöhään olen moneen asiaan havahtunut.

Terapiassa olen käynyt parikymmentä vuotta. Se on ollut pitkäkestoista kognitiivista psykoterapiaa suurimmaksi osaksi samalla terapeutilla. Välillä olemme pitäneet pieniä katkoja, koska minulla on addiktiivinen mieli ja tauot ovat tehneet ajattelulle hyvää.

Jätin alkoholin lopullisesti vuonna 2004, samana päivänä, kun tuli tsunami. Monien ystävieni mielestä juomiseni oli kohtuullista, eikä se mitään humalassa kaatuilua koskaan ollutkaan. Alkoholinkäyttöni johti sisäiseen lamaantumiseen ja masennukseen, henkiseen pysähdystilaan.

”Oli helpotus tajuta, etten ollutkaan poikkeuksellinen juoppo.”

Omat mittarini menivät punaiselle, kun juomisesta tuli jokapäiväistä. Tiesin, että viinipullo toisi ehkä viiden minuutin hyvän olon ja sen jälkeen loppu olisi alamäkeä. Olin jo siinä vaiheessa käynyt terapiassa ja saanut apua vakavaan masennukseen. Seuraavaksi sain apua Kalliolan avomyllyhoidosta, ja lopulta lähdin ”umpimyllyyn”, laitoshoitoon, joka oli superhyvä juttu.

Intensiivisellä jaksolla tajusin hyvin nopeasti, että sairauteni luonne on sama kuin muillakin enkä ollutkaan poikkeuksellinen juoppo. Oli helpottavaa tajuta sekin, ettei tarvitse lähteä parantumaan hampaat irvessä vaan itseään pitää kunnioittaa ja uskoa, että voin paremmin raittiina.

Parasta oli, että energia palautui. Mitä kovempia paikkoja elämä tuo nykyisin tullessaan, sitä kirkkaampi haluan olla. Sama juttu pätee uneen, syömiseen tai lepoon. Tulee helposti virhearviointeja, jos näissä on vajetta.

Kaikki eivät ole olleet iloisia raitistumisestani. Saan sellaistakin palautetta, että rupesit sitten paremmaksi ihmiseksi. Ajatellaan, että se on jokin suoritus.

Tyttöjen isänä

Olen saanut seurata kahden erilaisen tytön kasvamista naiseksi, ja se on vaikuttanut minuun voimakkaasti. Monet parhaista kavereistanikin ovat naisia. Koko ajattelun logiikka on tuttua niin, että minun on helpompi puhua naisten kuin miesten kanssa.

Minulle jäi morkkis niistä vuosista, joina olin paljon poissa tyttärieni ja puolisoni luota. Olen rasittavuuteen asti kysellyt tätä Iinalta ja Minkalta, eikä asia ole heidän mukaansa niin. He sanovat, että oleellista on se, miten on oltu. Olen siis saanut armahduksen.

”Tehtäväni isänä on hyväksyä tyttäreni, kannustaa heitä ja uskoa heihin.”

Olen oivaltanut, että ensisijainen tehtäväni isänä on hyväksyä tyttäreni, kannustaa heitä ja uskoa heihin. En tarkoita mitään lässynlässyn ”olet maailman paras” vaan sitä, että luotan heidän valintoihinsa ja siihen, että jos he välillä lyövät päätään seinään, siitä syntyy vielä hyvää.

Hyväksyminen merkitsee ehdotonta rakkautta ja isän katsetta. Se ei ole yhtään pehmeä ajatus. Se tarkoittaa, että hyväksyy toisen ihmisen sellaisenaan ja myös, että rakkaus on molemminpuolista. Tytöilleni olen opettanut, ettei ole ihmistä, joka ei mokailisi ja että vaikka ollaan eri mieltä, niin tämä rakkaus pysyy.

Uudet roolit

Parisuhteessa toisen hyväksyminen on suorastaan radikaali ajatus. Että syntyisi tila, jossa lähtökohtaisesti rakastaa toista ja asettuu myös itse hyväksytyksi.

”Parisuhteeni Hannan kanssa on minulle kokonaan uusi elämäntilanne.”

Nykyinen parisuhteeni Hannan kanssa on minulle kokonaan uusi elämäntilanne. Meitä on samassa taloudessa neljä ihmistä, me aikuiset ja Hannan 13- ja 15-vuotiaat lapset vuoroviikoin. Meillä kaikilla on omat tarinamme ja kulttuurimme. Tärkeintä on yhteinen keskusteluyhteys. Meillä se on perustunut siihen, että on puhuttu paljon, ja sitten on opeteltu kuuntelemaan lauseet loppuun. Aika näyttää, miten selviämme siitä.

Suhteessamme on paljon preppausta ja vertaistukea. Hanna tekee koreografina ja tanssijana yhteisöllisiä projekteja, joissa on mukana ei-ammattilaisia, kuten turvapaikanhakijoita ja vanhuksia. Hän lähtee ajatuksesta, että keho on ainoa koti. Ihailen Hannan työskentelytapaa. Minä olen musiikintekijänä aina tottunut etsimään ympärilleni itseäni taitavampia virtuooseja enkä voisi ottaa bändiini ihmisiä, jotka eivät osaa soittaa.

Toinen uusi roolini isoisänä on vielä ihan tuore. En edes tiedä, miten ukkina ollaan. Näin Iinan ja Sebun poikavauvan vain muutaman tunnin ikäisenä. Kun katson sitä lasta, ajattelen, että haluaisin vain suojella häntä. Itse en ehtinyt tavata yhtään isovanhemmistani. Siksi olen etuoikeutettu, kun saan nyt elää tällaisen roolin. On hienoa olla elossa! Toivottavasti se on hyvä asia myös läheisilleni.”

EDIT: Jutun otsikkoa on muutettu 13.28.

Mikko Kuustonen

  • Syntynyt 4.3.1960 Leppävirralla, asuu Helsingin kantakaupungissa.
  • Perhe: puoliso koreografi Hanna Brotherus, aikuiset tyttäret Iina ja Minka Kuustonen sekä Hannan neljä lasta.
  • Muusikko, ihmis­oikeusaktivisti ja luennoitsija.
  • Tuli tunnetuksi Q.Stone- ja Pro Fide -yhtyeistä. Julkaissut 13 sooloalbumia.
  • Lähdössä keväällä konserttikiertueelle kymmenen vuoden tauon jälkeen.
  • Julkaissut tänä syksynä Jenni Pääskysaaren kanssa kirjan Isän tyttö, tytön isä.

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.