Tuomas Juntunen ei osannut ajatella itseään isänä vielä silloin, kun hän sai tyttärensä syliinsä ensi kertaa. Isyys löytyi päivää myöhemmin, vain hetki ennen lapsen kuolemaa.

Terve tyttölapsi!

Kätilö nostaa vauvan ilmaan Kätilöopiston synnytyssalissa.

Siinä hän nyt on, Tuomas Juntusen, 40, ja Aino Koiviston, 36, esikoinen. Tuoreen isän olo on kuitenkin sekava: hän tuntee tytärtään kohtaan pelkkää vierautta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Oletko onnellinen? Aino kysyy Tuomakselta sairaalavuoteella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuomas ei pysty vastaamaan. Häntä huolestuttaa, miten hän saa lapseen yhteyden. Ainolla tuntuu olevan se automaattisesti.

Äkkiä kätilö lähteekin ulos synnytyssalista lapsi sylissään.

– On ihan normaalia, ettei hieman ennenaikainen lapsi ymmärrä hengittää heti synnyttyään, avustava kätilö rauhoittelee.

Seuraavana päivänä Tuomas ja Aino seisovat Lastenklinikan osastolla. Tyttö, joka oli nimetty hätäkasteessa Martaksi, on ensimmäistä kertaa Tuomaksen sylissä. Vierastus on poissa, Martta on hänen lapsensa.

Ja nyt on aika luopua hänestä. Hoitaja irrottaa Martalta happiletkun ja vetäytyy syrjään. Kyyneleet valuvat pitkin Tuomaksen kasvoja, kun hän aloittaa hiljaisen laulun:

Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö. Pieni armaani mun, nuku lauleluhun. Siipi enkelin on suojas voittamaton. Senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.

Kätilö nostaa Martan Ainon syliin. Ylilääkäri saapuu muutaman minuutin kuluttua ja toteaa Martan kuolleeksi.

Takaisin arkeen

Suru tuli Tuomaksen ja Ainon elämään silloin, kun sen piti olla onnellisimmillaan. Kun Martta kuoli, kaikki asiat, joilla oli ennen merkitystä, tuntuivat menettäneen hohtonsa. Arkiset asiat tuntuivat vähäpätöisiltä.

”Tuntui, etten voi olla. En nähnyt elämässä mitään mieltä.”

Ainon olo oli ristiriitainen. Oliko hän äiti? Reilun kahdeksan kuukauden odotuksen jälkeen rinnoista tuli maitoa ja kotona odotti äitiyspakkaus, mutta lapsi oli poissa.

– Tuntui, etten voi olla. En nähnyt elämässä mitään mieltä ilman lasta.

Kuukausi Martan kuoleman jälkeen Aino väsyi itkemään kotona ja palasi töihin kielentutkijaksi.

Hän sai oman huoneen, jossa työkaverit kävivät välillä esittämässä osanottojaan. Itsenäisessä työssä sai olla rauhassa, mutta yksin oleminen tarkoitti myös sitä, että Martta oli mielessä koko ajan. Aino ajatteli, että hänen pitäisi nyt olla kotona, ja siellä pitäisi olla myös pieni ihminen.

Nyt kotona oli Tuomas, joka makasi olohuoneen sohvalla ja tuijotti, kuinka seinäkellon viisarit muodostivat outoja kuvioita. Kello 10.11,31 viisarit halkoivat kellotaulun kolmeksi samansuuruiseksi viipaleeksi.

Iltaisin, kun Aino meni nukkumaan, aloitti Tuomas työnsä.

– Halusin ikuistaa Martan lyhyen elämän ja antaa hänelle äänen.

Keittiön pöydässä surutyötä teki mies, joka oli pitänyt suostutella isäksi. Myöhään illalla, pari tuntia kerrallaan, syntyi Tuomaksen kirja Tuntematon lapsi. Kirjoittaminen tuntui helpottavalta, ja tekstiä syntyi tietokoneelle nopeasti.

– Kirjoittaminen oli minulle keino selvitä, Tuomas sanoo.

– Otin itselleni tehtävän, johon kanavoin menetetyn isyyden.

Totuus ilmi vähitellen

Tuomas ja Aino kuulivat lapsensa sairaudesta vähän kerrallaan. Kätilöopistolla heille kerrottiin vain, että Martta oli ollut viisitoista minuuttia ilman happea. Se oli molemmille sokki. Olisiko Martta saanut aivovamman?

Martta vietiin Lastenklinikalle, ja seuraavana aamuna Tuomas ja Aino saivat tiedon, ettei hän jäisi eloon.

Martalla oli vaikea sairaus: perinnöllinen munuaisten monirakkulatauti. Keuhkot eivät olleet kehittyneet, sydän oli heikko. Lääkärit kertoivat mahdollisista hoidoista, mutta mikään niistä tuskin pelastaisi Marttaa. Lääkärit suosittelivat hoidon lopettamista.

– Meillä oli päivä aikaa miettiä. Yritin pitää itseni kasassa ja tehdä päätöksiä hätäkasteesta ja muusta. Taustalla oli kauhea tunne siitä, että kaikki on nyt romahtanut, Tuomas sanoo.

Peittyvästi periytyvä munuaisten monirakkulatauti ARPKD on harvinainen sairaus. Tapauksia on Suomessa vuosittain alle viisi.

”Ajatus, että näin kävisi meille uudestaan, tuntui musertavalta.”

Peittyvä periytyvyys tarkoittaa sitä, että sekä Ainolla että Tuomaksella on eräässä geenissä mutaatio. He eivät itse ole sairaita, mutta heidän jälkeläisilleen sairaus periytyy 25 prosentin todennäköisyydellä. Joka neljäs heidän lapsistaan saisi sen.

– Ajatus siitä, että näin kävisi meille uudestaan, tuntui musertavalta, Tuomas sanoo.

Perinnöllinen sairaus tuntui epäreilulta ja käsittämättömältä, mutta toi