Tuomas Juntunen ei osannut ajatella itseään isänä vielä silloin, kun hän sai tyttärensä syliinsä ensi kertaa. Isyys löytyi päivää myöhemmin, vain hetki ennen lapsen kuolemaa.

Terve tyttölapsi!

Kätilö nostaa vauvan ilmaan Kätilöopiston synnytyssalissa.

Siinä hän nyt on, Tuomas Juntusen, 40, ja Aino Koiviston, 36, esikoinen. Tuoreen isän olo on kuitenkin sekava: hän tuntee tytärtään kohtaan pelkkää vierautta.

– Oletko onnellinen? Aino kysyy Tuomakselta sairaalavuoteella.

Tuomas ei pysty vastaamaan. Häntä huolestuttaa, miten hän saa lapseen yhteyden. Ainolla tuntuu olevan se automaattisesti.

Äkkiä kätilö lähteekin ulos synnytyssalista lapsi sylissään.

– On ihan normaalia, ettei hieman ennenaikainen lapsi ymmärrä hengittää heti synnyttyään, avustava kätilö rauhoittelee.

Seuraavana päivänä Tuomas ja Aino seisovat Lastenklinikan osastolla. Tyttö, joka oli nimetty hätäkasteessa Martaksi, on ensimmäistä kertaa Tuomaksen sylissä. Vierastus on poissa, Martta on hänen lapsensa.

Ja nyt on aika luopua hänestä. Hoitaja irrottaa Martalta happiletkun ja vetäytyy syrjään. Kyyneleet valuvat pitkin Tuomaksen kasvoja, kun hän aloittaa hiljaisen laulun:

Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö. Pieni armaani mun, nuku lauleluhun. Siipi enkelin on suojas voittamaton. Senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.

Kätilö nostaa Martan Ainon syliin. Ylilääkäri saapuu muutaman minuutin kuluttua ja toteaa Martan kuolleeksi.

Takaisin arkeen

Suru tuli Tuomaksen ja Ainon elämään silloin, kun sen piti olla onnellisimmillaan. Kun Martta kuoli, kaikki asiat, joilla oli ennen merkitystä, tuntuivat menettäneen hohtonsa. Arkiset asiat tuntuivat vähäpätöisiltä.

”Tuntui, etten voi olla. En nähnyt elämässä mitään mieltä.”

Ainon olo oli ristiriitainen. Oliko hän äiti? Reilun kahdeksan kuukauden odotuksen jälkeen rinnoista tuli maitoa ja kotona odotti äitiyspakkaus, mutta lapsi oli poissa.

– Tuntui, etten voi olla. En nähnyt elämässä mitään mieltä ilman lasta.

Kuukausi Martan kuoleman jälkeen Aino väsyi itkemään kotona ja palasi töihin kielentutkijaksi.

Hän sai oman huoneen, jossa työkaverit kävivät välillä esittämässä osanottojaan. Itsenäisessä työssä sai olla rauhassa, mutta yksin oleminen tarkoitti myös sitä, että Martta oli mielessä koko ajan. Aino ajatteli, että hänen pitäisi nyt olla kotona, ja siellä pitäisi olla myös pieni ihminen.

Nyt kotona oli Tuomas, joka makasi olohuoneen sohvalla ja tuijotti, kuinka seinäkellon viisarit muodostivat outoja kuvioita. Kello 10.11,31 viisarit halkoivat kellotaulun kolmeksi samansuuruiseksi viipaleeksi.

Iltaisin, kun Aino meni nukkumaan, aloitti Tuomas työnsä.

– Halusin ikuistaa Martan lyhyen elämän ja antaa hänelle äänen.

Keittiön pöydässä surutyötä teki mies, joka oli pitänyt suostutella isäksi. Myöhään illalla, pari tuntia kerrallaan, syntyi Tuomaksen kirja Tuntematon lapsi. Kirjoittaminen tuntui helpottavalta, ja tekstiä syntyi tietokoneelle nopeasti.

– Kirjoittaminen oli minulle keino selvitä, Tuomas sanoo.

– Otin itselleni tehtävän, johon kanavoin menetetyn isyyden.

Totuus ilmi vähitellen

Tuomas ja Aino kuulivat lapsensa sairaudesta vähän kerrallaan. Kätilöopistolla heille kerrottiin vain, että Martta oli ollut viisitoista minuuttia ilman happea. Se oli molemmille sokki. Olisiko Martta saanut aivovamman?

Martta vietiin Lastenklinikalle, ja seuraavana aamuna Tuomas ja Aino saivat tiedon, ettei hän jäisi eloon.

Martalla oli vaikea sairaus: perinnöllinen munuaisten monirakkulatauti. Keuhkot eivät olleet kehittyneet, sydän oli heikko. Lääkärit kertoivat mahdollisista hoidoista, mutta mikään niistä tuskin pelastaisi Marttaa. Lääkärit suosittelivat hoidon lopettamista.

– Meillä oli päivä aikaa miettiä. Yritin pitää itseni kasassa ja tehdä päätöksiä hätäkasteesta ja muusta. Taustalla oli kauhea tunne siitä, että kaikki on nyt romahtanut, Tuomas sanoo.

Peittyvästi periytyvä munuaisten monirakkulatauti ARPKD on harvinainen sairaus. Tapauksia on Suomessa vuosittain alle viisi.

”Ajatus, että näin kävisi meille uudestaan, tuntui musertavalta.”

Peittyvä periytyvyys tarkoittaa sitä, että sekä Ainolla että Tuomaksella on eräässä geenissä mutaatio. He eivät itse ole sairaita, mutta heidän jälkeläisilleen sairaus periytyy 25 prosentin todennäköisyydellä. Joka neljäs heidän lapsistaan saisi sen.

– Ajatus siitä, että näin kävisi meille uudestaan, tuntui musertavalta, Tuomas sanoo.

Perinnöllinen sairaus tuntui epäreilulta ja käsittämättömältä, mutta toi myös tarmoa.

– Ajattelimme, että nyt selvitämme tämän ja käännämme jokaisen kiven.

Surutyön aika

Syksy Martan kuoleman jälkeen oli vaikea. Aino puki tunteitaan sanoiksi, sillä niin kaikki tuntui edes hetken ajan helpommalta. Hän puhui asiasta Tuomaksen, ystävien, perheenjäsenten ja ammatti-ihmisten kanssa.

– En ole koskaan sanonut kenellekään, etten halua puhua asiasta. En halua esittää, että kaikki on hyvin ja selviän. Mieluummin sanon, että melkein en selviä.

”Hän tolkutti minulle, että olen äiti, vaikka minulla ei ole lasta.”

Keskustelut Käpy Lapsikuolemaperheet -yhdistyksen tukihenkilön kanssa olivat korvaamattomia.

– Hän puhui Martasta nimellä ja olemassa olleena ihmisenä. Hän tolkutti minulle, että olen silti äiti, vaikka minulla ei ole lasta. Minun oli ensin vaikea ymmärtää sitä.

Kamalalta tuntui, jos joku tuttu ohitti tapahtuneen tai käveli kadulla vastaan katse maassa. Muutama viikko Martan kuoleman jälkeen Aino matkasi siskonsa kanssa metrossa, kun heidän yhteinen tuttunsa tuli juttelemaan.

– Hän puhui vain siskolleni eikä edes katsonut minuun tai tervehtinyt. Tuli tosi vihainen olo. Etkö parempaan pysty?

Mielessään Ainolla oli musta lista ihmisistä, jotka ohittivat hänet. Tuomas ymmärsi, että joskus ihminen voi mennä lukkoon. Niin oli hänellekin käynyt.

– Olen väistänyt ihmisiä, joilla on ollut suuri suru. Jos on sosiaalisesti arka, on mokaamisen pelko niin suuri, ettei uskalla tehdä mitään.

Toisilleen Tuomas ja Aino avautuivat enemmän kuin koskaan. Myös Tuomas puhui tunteistaan avoimesti, vaikka hänellä oli ennen tapana sulkeutua. Synkimmät ajatukset hän kirjoitti kirjaansa, sillä hän halusi suojella Ainoa vaikeimmilta tunteiltaan.

– Asiaa ei laitettu sivuun ja menty vain eteenpäin. Se on ollut mukana koko ajan, Aino sanoo.

– Emme kiellä sitä emmekä häpeä, Tuomas lisää.

Vihdoinkin tunteita

Kuukausi Martan kuoleman jälkeen Tuomas meni lääkäriin voimistuvien jalkakipujen takia. Hänellä todettiin yllättäen reuma.

– Ajattelin, että jos on olemassa jokin korkeampi voima, niin pistä parastasi – minähän kestän. Reuma ei ollut mitään verrattuna Martan kuolemaan.

Oudolla tavalla sairaus tuntui hyvältä. Tuomas oli Martan kuoleman jälkeen turta, mutta nyt hänessä heräsivät tunteet.

– Reuma auttoi ajattelemaan jotain muuta kuin lapseni kuolemaa. En ollutkaan täysin turtunut.

Tuomakselle määrättiin lääkkeeksi solunsalpaajia. Aino luki lääkeselosteen ja huomasi, että lääkkeiden kanssa ei saisi yrittää lasta.

– Tuntui kuin jokin ulkopuolinen taho ei haluaisi, että saamme elävän lapsen, Aino kertoo.

Tuomaksen lääkeannos oli kuitenkin niin pieni, että lääkäri antoi luvan lapsen hankinnalle. Martan kuoleman jälkeen Tuomakselle ja Ainolle oli nimittäin selvää, että he yrittäisivät saada lapsen.

Aino halusi lapsen heti, mutta Tuomas ei ollut vielä valmis. Tuomakselle antoi sopeutumisaikaa se, että Martan diagnoosi piti varmistaa vielä HUS:in perinnöllisyysklinikalla ja brittiläisessä laboratoriossa, joihin molempiin joutui jonottamaan kuukausia.

Aika oli Ainolle liian pitkä. Jos ennen Marttaa hänen biologinen kellonsa oli tikittänyt, nyt se huusi kuin palosireeni.

– Itkin puhelimeen, kuinka kipeästi tarvitsemme ajan. Hetken päästä minulle soitettiin, ja saimme peruutusajan kuukauden päähän.

– Minulle oli tavallaan onni, ettemme saaneet yrittää lasta heti, Tuomas sanoo.

 


Jospa sittenkin...

Tuomas ja Aino katsoivat kotona Ajankohtaista kakkosta, jossa eräs pariskunta kertoi saaneensa alkiotutkimuksen avulla terveen lapsen kolmen epäonnistuneen raskauden jälkeen. Tuomas ja Aino päättivät yrittää lasta samoin keinoin ja ottivat yhteyttä samaan yksityisklinikkaan.

Alkiotutkimuksen avulla Tuomas ja Aino saisivat etukäteen tietää, mitkä alkioista kantavat Martan sairautta tai jotakin kromosomipoikkeavuutta. Vain terveet alkiot sijoitettaisiin Ainon kohtuun.

Keinohedelmöityshoidot aloitettiin keväällä 2015 yksityisellä klinikalla. Hoitoihin pääsy vei lähemmäs unelmaa lapsesta, mutta ne olivat kalliita ja raskaita.

– Oli kamalaa aina odottaa sydän syrjällään tuloksia, Aino sanoo.

Kahdella ensimmäisellä kerralla alkiot eivät kehittyneet kohdussa sikiöiksi. Aino joutui myös hengenvaaraan: hormonihoidot olivat aiheuttaneet sisäisiä verenvuotoja, ja toinen munasarja oli kuoliossa. Leikkauksesta huolimatta munasarjaa ei onnistuttu pelastamaan.

– Emme voineet enää jatkaa hedelmöityshoitoja. Hengenlähtö oli niin lähellä, ettei niitä ollut enää turvallista tehdä, Tuomas sanoo.

Kaksi viivaa

Kaikkien yllätykseksi raskaustestiin ilmestyi maaliskuussa kaksi punaista viivaa raskauden merkiksi. Aino teki varmuuden vuoksi vielä pari testiä. Uskottava se oli, merkit olivat vielä tummemmat. Viimeinen alkionsiirtoyritys oli onnistunut.

”Yhtäkkiä minulla oli asia, josta iloitsin.”

– Yhtäkkiä minulla oli asia, josta iloitsin. Sitä oli vaikea käsittää.

Lapsen laskettu aika on marraskuussa. Ultraäänitutkimuksissa on näkynyt kaikin puolin terve lapsi.

– Pitää yrittää ajatella, että kaikki menee hyvin. Mutta on se vähän vaikeaa, Aino sanoo.

Tuomas on yrittänyt ottaa uuden raskauden rauhallisesti kaiken koetun jälkeen. Hän kuvailee uuden lapsen herättämiä tunteita sanoilla onni ja hiljainen tyytyväisyys.

– Huomioni menee Ainon huolten rauhoittelemiseen. En aina edes ehdi miettiä, miltä minusta tuntuu, Tuomas sanoo.

Alkuraskauden Aino pysyi rauhallisena, mutta Martan syntymän ja kuoleman vuosipäivä heinäkuussa oli kipeä kohta.

– Oloni on usein epävarma ja pelokas. Olemme hyvin nöyrällä mielellä, emmekä ole kiirehtimässä lastenvaatekauppaan, Aino sanoo.

Kaikki ei muuttunutkaan

Martta yhdistää Ainoa ja Tuomasta tavalla, jota muut eivät voi ymmärtää. Kolmetoista vuotta kestänyt suhde on osoittautunut vahvaksi.

– Olemme kokeneet yhdessä niin paljon, etten voisi kuvitella ketään muuta viereeni. Kokemuksemme on aina läsnä yhteisenä juttuna, vaikkei siitä puhuttaisikaan, Aino sanoo.

Tuomaksestakin tuntuu, että kuolleen lapsen vanhempien olisi vaikeaa erota.

– Jos eroaisimme nyt, niin miten kuolleen lapsen huoltajuus jaetaan? Tällainen outo tunne minulla on.

Pahimmilla hetkillä Tuomas ja Aino ovat saaneet valoa mustasta huumorista. He ovat keventäneet tunnelmaa sanaleikeillä siellä täällä.

– Vanhat puhetavat ja kielellä leikittely toivat tunteen, ettei kaikki ole täysin muuttunut. Saimme toivoa, että asiat palautuisivat vielä ennalleen, Aino sanoo.

”Olin vahvempi kuin luulin, mutta niin oli Ainokin.”

Molemmista on tullut esiin uusiakin puolia. Tuomas ei koskaan pitänyt itseään psyykkisesti kovin vahvana, mutta nyt hän oli selvinnyt lapsensa kuolemasta.

– Voimaa löytyy, kun sitä tarvitsee. Olin vahvempi kuin luulin, mutta niin oli Ainokin.

– Varmaan kun on pakko, niin selviää. Halusin myös antaa läheisille kuvan, että selviämme, Aino jatkaa.

Heinäkuun lopussa Tuomas ja Aino viettivät hääpäiväänsä Kalastajatorpan rannalla ja miettivät, ovatko he nyt onnellisia.

– Vaikka kaikki menisi raskauden kanssa hyvin ja elämä hymyilisi vastedes, on onnessamme aina pienenä särönä ajatus siitä, ettei Martta saanut olla jakamassa sitä kanssamme. 

Isäksi tuleminen ja omista tunteista vaikeneminen ajoivat Pete Parkkosen etsimään itseään. – Kävin terapiassa läpi parisuhteet,
erot ja asiat, joista olin siihen asti vaiennut.

Pete Parkkosella, 27, on tilanne päällä. Artistikollega on sairastunut, ja keikkamyyjä kyselee Peteä paikkaamaan illan laivakeikkaa.

Pete näppäilee silmälasiensa takaa kännykällä mietteliään näköisenä kohteliasta kieltäytymistä. Laivan lähtöön olisi aikaa viisi tuntia, mutta talvirenkaiden vaihto on varattu alkuillalle. Lähtö keikoille on seuraavana päivänä, ja poikaakin olisi hyvä nähdä ennen sitä.

Vielä muutama vuosi sitten Pete olisi sen enempää miettimättä lupautunut. Mutta kaksi vuotta sitten hänestä tuli pienen pojan isä, ja sen jälkeen hän on oppinut itsestään paljon. Kuten sen, että kieltäytyminen on vaikeaa, mutta joskus se on vain tehtävä. Pete jättäisi mieluummin epämiellyttävät asiat sanomatta ja antaisi niiden kasvaa sisällään purkausta odottavaksi tulivuoreksi.

Kaksi vuotta sitten, kuusi kuukautta pojan syntymän jälkeen, näin lopulta tapahtui.

– Siinä oli monta asiaa yhtä aikaa käsiteltävänä. En halunnut kohdata ongelmia ja menin lopulta jumiin. Vierestä tilannetta seurannut kaverini iski käteeni terapeuttinsa numeron.

Siitä alkoi matka, jonka aikana Pete oppi tuntemaan itsensä paremmin ja tasapainottelemaan elämän eri osa-alueilla: artistina, isänä, ystävänä, kumppanina ja seksisymbolina.

Vaikenemisen kulttuuri

Yhdeksän vuotta sitten 18-vuotiaasta Petestä tuli koko kansan tuttu, kun hän sijoittui Idols-ohjelmassa kolmanneksi. Pete muutti menestyksen myötä lapsuudenkodistaan Pihtiputaalta Helsinkiin. Kun ohjelma loppui, katosi myös viikoittainen miljoonayleisö.

– Hain artistina pitkään paikkaani ja tavallaan haen varmaan vieläkin. Vuosien aikana olen saanut tehdä töitä itseni kanssa ja opetella kärsivällisyyttä, kun kaikki ei tapahdu heti.

”Olen monella tapaa kuin isäni, joka ei juuri puhu tunteistaan, jos ei kysy.”

Vuonna 2015 alkoi viimein tapahtua. Peten sooloura lähti nousuun, ja hän kiersi omien keikkojensa lisäksi feataamassa JVG:n festarikeikoilla, eli kiertue-elämää, jollaisesta oli teini-ikäisestä asti haaveillut.

Samana kesänä Peten elämä mullistui, kun hänestä tuli yllättäen isä.

– Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, millaista isyys käytännössä on. Kaikki vastasyntyneen kanssa oli uutta. Pelkäsin aluksi, toiminko oikein ja mietin, mitä tälle käärölle pitää nyt tehdä.

Pete teki parhaansa lapsen kanssa. Samaan aikaan artisti Pete Parkkosella meni lujaa ja keikkoja oli paljon.

– Olin vielä silloin ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään. Asiat kuitenkin kasaantuivat, ja parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa tuli ongelmia.

Pete ei tuolloin tiedostanut, että osasyy ongelmiin oli vaikeneminen.

– Olen monella tapaa kuin isäni, joka ei juuri puhu tunteistaan, jos ei kysy. Sen sijaan olemme molemmat kohteliaita, auttavaisia ja super­aktiivisia. Kaikkea pitää kokeilla ja tehdä. Asiat ovat meillä järjestyneet aina ilon kautta. Olin varmaan hämilläni, kun näin ei enää tapahtunutkaan.

Jumissa pään sisällä

Ensimmäisenä muutoksen Petessä huomasivat ystävät. Yleensä positiivisesta kaverista oli veto poissa.

– Olin jumissa pääni sisällä, energiatasoni laski. Samalla sivuutin ikävät asiat, koska en osannut ja jaksanut kohdata niitä, Pete kertoo.

– Tilannetta ehti kestää muutaman kuukauden, kunnes hain ystäväni vinkistä ammattiapua. En halua edes ajatella, miten olisi käynyt, jos tilanne olisi pitkittynyt. En ole koskaan totaalisesti romahtanut, mutta niin olisi ennen pitkää käynyt.

"Olin ennen ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään."
"Olin ennen ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään."

Terapiassa puhuminen tuntui alkuun vaikealta, mutta jokaisen kerran jälkeen Pete löysi lisää uskallusta avata elämäänsä enemmän.

– Kävin siellä lopulta läpi parisuhteet, erot ja asiat, joista olin siihen asti vaiennut. Löysin avaimia lukkoihin, joihin en ollut ikinä koskenut.

Hän ymmärsi myös, että isän ja artistin roolit olivat monella tapaa ristiriidassa.

– Oli uutta ja vanhaa, isoa ja pientä. Tasapainoilin isyyden ja muun yksityiselämän sekä artistiuden välillä. Onneksi lähipiirini piti tiukoissakin paikoissa pääni kasassa ja jalkani maan pinnalla.

Pete vertaa terapeutille puhumista peiliin katsomiseen.

– Ymmärsin paremmin, miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut. Opin tuntemaan itseäni paremmin. En todellakaan väitä, että olisin nyt ihmisenä mitenkään valmis, ja opettelen edelleen puhumisen kulttuuria. Mutta minun elämääni avoimuus on helpottanut. Enää ei tarvitse lukita asioita sisälle.

Isät ja pojat

Toinen tärkeä peili Peten elämässä on hänen poikansa.

Pete ei elä parisuhteessa lapsen äidin kanssa, mutta tapaa 2,5-vuotiasta poikaansa usein.

”On jännää löytää lapsesta samoja piirteitä kuin itsestään.”

– Meille kummallekin oli aina itsestään selvää, että tapaan lasta paljon. Kun miettisin omaa elämääni ilman isääni, se tuntuisi mahdottomalta. En haluaisi sellaista tilannetta omalle lapselleni. Vaikka lapsi ei asu kanssani, en ajattele, että olen tehnyt isänä mitään väärin. Olen toiminut kaikissa tilanteissa parhaaksi näkemälläni tavalla.

Pete arvelee olevansa isänä leikkisä. Hän esimerkiksi ulkoilee, leikkii ja musisoi pojan kanssa.

– On ollut siistiä, että lapsen kanssa kasvaa siinä sivussa itsekin. On myös jännää löytää lapsesta samoja piirteitä kuin itsestään.

Petellä on aina ollut läheiset välit Pihtiputaalla asuviin vanhempiinsa. Hän käy vanhassa lapsuudenkodissaan silloin tällöin, ja eläkkeellä olevat vanhemmat käyvät Helsingissä kerran kuussa katsomassa poikaa ja pojanpoikaa.

Luvatonta koskettelua

Parempi itsetuntemus auttoi Peteä suhtautumaan myös seksisymbolin roolin, joka hänelle lankesi Kohta sataa -videon myötä. Videolla alastomana kiemurtelevan Peten vartalo on sivelty öljyllä. Strategisen paikan peittona on samppanjapullo.

– Tiesin tasan tarkkaa, mihin videota tehdessämme ryhdyin. Olen aina ollut hullu heittäytyjä, ja videon tekeminen oli helppoa. Olen aina pitänyt itseäni hyvännäköisenä ja pitänyt itsestäni huolta urheilemalla. Sinällään seksisymbolin rooli tuntui luonnolliselta.

Roolissa on ollut myös varjopuolensa. Pete sanoo, että videon jälkeen hänestä tuli seksiobjekti, jota sai lähennellä luvatta.

– Varsinkin keikoilla tai niiden jälkeen, kun on alkoholia mukana kuvioissa, meininki saattaa olla tosi härskiä. Oletusarvo on myös , että keikalla paita lähtee aina pois.

"Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin."
"Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin."

Tänään kuuluisa kiharapilvi on vedetty huomaamattomasti ponnarille, joka uppoaa hupparin uumeniin. Silmälaseissaan ja hiukset kiinni Pete saa kulkea rauhassa. Keikoilla tai baareissa tilanne on toinen. Kun Me too -kampanja alkoi sosiaalisessa mediassa, Peten teki mieli kirjoittaa omista kokemuksistaan.

– Vaikka kuinka olisi seksisymboli, niin luvaton koskettelu on seksuaalista häirintää. Enhän minäkään sano kaupan kassalle, että ottaisitko paidan pois, Pete vertaa.

– Yleensä jos joku koskettelee luvattomasti, sanon tiukasti ja ystävällisesti: älä koske. Paras vaihtoehto on lähteä pois paikalta.

Pete painottaa, että ei ole tehnyt tästä isompaa numeroa, koska on pystynyt käsittelemään asiaa.

– Onneksi tämä tapahtui nyt eikä vaikka urani alussa. Tunnen itseni paremmin ja ymmärrän asioiden suhteellisuuden. Jos ahdistelu menisi vakavammaksi ja alkaisi satuttaa henkisesti, sitten minun pitäisi miettiä sitä uudestaan.

Parisuhdestatus

Tällä hetkellä Pete elää kämppiksinä parhaan ystävänsä kanssa. Järjestely on herättänyt puhetta sen jälkeen, kun Pete kertoi haastattelussa, että voi ihastua yhtä lailla miehiin kuin naisiin.

– En halua pistää itseltäni mitään ovia kiinni enkä ala määritellä 27-vuotiaana, millainen olen ja miten elän viisikymppisenä, hän sanoo.

– Sain sanomisestani todella paljon palautetta. Hyvä jos pystyin olemaan jollekin avuksi, mutta samalla mietin, onko tällainen asia todella uutinen vielä vuonna 2017.

”Kiinnitän huomiota iloisiin ja rempseisiin ihmisiin. Ihastun tyyppeihin, jotka uskovat itseensä.”

Parisuhteessa Pete kertoo eläneensä vain naisten kanssa.

– Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin. Kiinnitän huomiota iloisiin ja rempseisiin ihmisiin. Ihastun tyyppeihin, jotka uskovat itseensä. Tätä tapahtuu varsinkin silloin, kun itse etsii itseään. Toisen itsevarmuus saa ajattelemaan, että minäkin haluan elää noin ja haluan mukaan hänen menoonsa. Positiivisuus on yhdistänyt minua ja kumppaneitani, Pete kertoo.

– Myönnän, että ihastun helposti. Ihastus saattaa kestää vain viikon, kuukauden, joskus pitempäänkin. Ihastuminen ei tarkoita sitä, että ryhtyisin kohteen kanssa parisuhteeseen.

Kämppiksen kanssa asuminen sopii Petelle, sillä hän ei viihdy kovin hyvin yksin.

– En ole keksinyt terapiassakaan siihen kummempaa vastausta, minusta yksinolo vain on perseestä. Jaan ja teen mieluummin asioita yhdessä, hän sanoo.

"Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin."
"Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin."

– Nykyisen kämppiksen kanssa meillä oli törkeen kivaa, joten oli itsestään selvää, että voisimme muuttaa samaan asuntoon. Kämppikseni on yksi siisteimpiä tuntemiani tyyppejä. Vaikka olen itse vielä ihan kakara, niin välillä on kiva tehdä aikuisjuttuja. Yksi ilta juotiin viiniä, syötiin juustoja, katsottiin Frasieria ja kuunneltiin jazzia.

Pete arvostaa vanhempiensa pitkää liittoa, mutta ei usko, että sellainen on häntä varten.

– Vanhempieni suhteen kaltaisia parisuhteita, joissa ollaan 16-vuotiaasta eläkepäiville, ei varmaan synny tulevaisuudessa enää kauheasti. En ehkä näe sellaista itselläni, mutta arvostan heidän välistään luottamusta ja omistautumista perheelle, Pete pohtii.

– Isältä olen oppinut herrasmiesmäisyyden naisia kohtaan. Olen samanlainen ovien avaaja.

Pete on oppinut itsestään myös ystävyyssuhteissa. Kaveriporukka koostuu pitkälti taiteilijoista. Ystävät ovat hänelle elämän suola.

– Välitän ystävistäni usein enemmän kuin itsestäni. Huolehdin, että kaikilla on aina kaikki hyvin ja autan usein pyytämättä. Siinäkin minun on pitänyt opetella rajojen vetämistä, että jaksaisin itsekin.

Hyvästit tuppisuulle

Tällä hetkellä Pete elää monella tavalla unelmaansa, koska pystyy elättämään itsensä musiikilla. Tekstejä hän tekee parhaiten uudessa ympäristössä, ja joka vuosi hän matkustaa vähintään yhteen uuteen maahan lomailemaan ja tekemään kappaleita.

– Yksi unelmistani on se, että olisin jonain päivänä käynyt maailman jokaisessa maassa. Tällä hetkellä käytyjä maita on 37. Matkustan nykyään aina yksin, sillä reissussa joudun kohtaamaan itseni, ja se tekee hyvää.

Pete on onnellinen, että on itsensä kanssa nykyisessä pisteessä.

– Olen päässyt pois tuppisuun roolista, vaikka tunneasioissa minulla on siihen yhä taipumusta. Olen myös oppinut, että kaikesta selviää puhumalla. Rohkaisen itseäni usein sanomaan asioita, joista olisin aikaisemmin vaiennut.

Tekstittäjänä ja musiikintekijänä Pete uskoo olevansa vielä ihan alussa.

– Haen siinä roolissa itsevarmuutta ja tyyliäni. On ihan kivakin ajatella, että kaikki on vielä edessä.

– Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin.

Pete Parkkonen

27-vuotias laulaja tuli tutuksi neljännen kauden Idolsista, jossa sijoittui kolmanneksi.

Tehnyt kolme albumia, neljäs ilmestyy ensi vuonna. Uusi sinkku julkaistaan loppuvuodesta.

Voitti viime vuonna Tähdet tähdet -musiikkiohjelman ja vuonna 2014 Tanssii tähtien kanssa -ohjelman.
Asuu kämppiksen kanssa Helsingissä, 2-vuotias poika.

Antti Lindtman hehkuttaa vauvaonnea sosiaalisessa mediassa.

SDP:n kansanedustaja Antti Lindtman, 35, ja hänen puolisonsa Kaija Stormbom, 54, ovat saaneet esikoistytön. Antti kertoo asiasta sosiaalisessa mediassa. Instagramissa hän julkaisi kuvan, jossa näkyy hänen oma kätensä ja pikkuinen lapsen käsi.

– Pieni on elämän alku, suuri on vanhempien onni. Tyttö tuli, kaikki hyvin, Antti kirjoittaa.

 

Pieni on elämän alku, suuri on vanhempien onni. Tyttö tuli, kaikki hyvin❤️

A post shared by Antti Lindtman (@anttilindtman) on

Kuvan paikkasijainniksi Antti on lisännyt Helsingin Naistenklinikan.

Myös Facebookissa Antti hehkuttaa pienen vauvan synnyttämää onnea.

– Tyttö tuli, 3440g/50cm. Kaikki hyvin <3 Elämä on tässä ja nyt, Antti kirjoittaa.

Antti ja Kaija ovat kertoneet avoimesti siitä, kuinka vaikeaa lapsen saaminen on heille ollut. Kesällä Antti kirjoitti Facebookissaan, että he ovat toivoneet perheenlisäystä jo kymmenen vuotta.

– Se haave on ollut mielessä joka päivä, viimeisenä illalla ja aamulla ensimmäisenä, yli kymmenen vuoden ajan. Toivon liekki ehti kynttilässä jo välillä lepattaakin, hän kirjoitti.

Samassa päivityksessä hän ilmoitti, että pariskunta odottaa vihdoin lasta.