Tuomas Juntunen ei osannut ajatella itseään isänä vielä silloin, kun hän sai tyttärensä syliinsä ensi kertaa. Isyys löytyi päivää myöhemmin, vain hetki ennen lapsen kuolemaa.

Terve tyttölapsi!

Kätilö nostaa vauvan ilmaan Kätilöopiston synnytyssalissa.

Siinä hän nyt on, Tuomas Juntusen, 40, ja Aino Koiviston, 36, esikoinen. Tuoreen isän olo on kuitenkin sekava: hän tuntee tytärtään kohtaan pelkkää vierautta.

– Oletko onnellinen? Aino kysyy Tuomakselta sairaalavuoteella.

Tuomas ei pysty vastaamaan. Häntä huolestuttaa, miten hän saa lapseen yhteyden. Ainolla tuntuu olevan se automaattisesti.

Äkkiä kätilö lähteekin ulos synnytyssalista lapsi sylissään.

– On ihan normaalia, ettei hieman ennenaikainen lapsi ymmärrä hengittää heti synnyttyään, avustava kätilö rauhoittelee.

Seuraavana päivänä Tuomas ja Aino seisovat Lastenklinikan osastolla. Tyttö, joka oli nimetty hätäkasteessa Martaksi, on ensimmäistä kertaa Tuomaksen sylissä. Vierastus on poissa, Martta on hänen lapsensa.

Ja nyt on aika luopua hänestä. Hoitaja irrottaa Martalta happiletkun ja vetäytyy syrjään. Kyyneleet valuvat pitkin Tuomaksen kasvoja, kun hän aloittaa hiljaisen laulun:

Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö. Pieni armaani mun, nuku lauleluhun. Siipi enkelin on suojas voittamaton. Senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.

Kätilö nostaa Martan Ainon syliin. Ylilääkäri saapuu muutaman minuutin kuluttua ja toteaa Martan kuolleeksi.

Takaisin arkeen

Suru tuli Tuomaksen ja Ainon elämään silloin, kun sen piti olla onnellisimmillaan. Kun Martta kuoli, kaikki asiat, joilla oli ennen merkitystä, tuntuivat menettäneen hohtonsa. Arkiset asiat tuntuivat vähäpätöisiltä.

”Tuntui, etten voi olla. En nähnyt elämässä mitään mieltä.”

Ainon olo oli ristiriitainen. Oliko hän äiti? Reilun kahdeksan kuukauden odotuksen jälkeen rinnoista tuli maitoa ja kotona odotti äitiyspakkaus, mutta lapsi oli poissa.

– Tuntui, etten voi olla. En nähnyt elämässä mitään mieltä ilman lasta.

Kuukausi Martan kuoleman jälkeen Aino väsyi itkemään kotona ja palasi töihin kielentutkijaksi.

Hän sai oman huoneen, jossa työkaverit kävivät välillä esittämässä osanottojaan. Itsenäisessä työssä sai olla rauhassa, mutta yksin oleminen tarkoitti myös sitä, että Martta oli mielessä koko ajan. Aino ajatteli, että hänen pitäisi nyt olla kotona, ja siellä pitäisi olla myös pieni ihminen.

Nyt kotona oli Tuomas, joka makasi olohuoneen sohvalla ja tuijotti, kuinka seinäkellon viisarit muodostivat outoja kuvioita. Kello 10.11,31 viisarit halkoivat kellotaulun kolmeksi samansuuruiseksi viipaleeksi.

Iltaisin, kun Aino meni nukkumaan, aloitti Tuomas työnsä.

– Halusin ikuistaa Martan lyhyen elämän ja antaa hänelle äänen.

Keittiön pöydässä surutyötä teki mies, joka oli pitänyt suostutella isäksi. Myöhään illalla, pari tuntia kerrallaan, syntyi Tuomaksen kirja Tuntematon lapsi. Kirjoittaminen tuntui helpottavalta, ja tekstiä syntyi tietokoneelle nopeasti.

– Kirjoittaminen oli minulle keino selvitä, Tuomas sanoo.

– Otin itselleni tehtävän, johon kanavoin menetetyn isyyden.

Totuus ilmi vähitellen

Tuomas ja Aino kuulivat lapsensa sairaudesta vähän kerrallaan. Kätilöopistolla heille kerrottiin vain, että Martta oli ollut viisitoista minuuttia ilman happea. Se oli molemmille sokki. Olisiko Martta saanut aivovamman?

Martta vietiin Lastenklinikalle, ja seuraavana aamuna Tuomas ja Aino saivat tiedon, ettei hän jäisi eloon.

Martalla oli vaikea sairaus: perinnöllinen munuaisten monirakkulatauti. Keuhkot eivät olleet kehittyneet, sydän oli heikko. Lääkärit kertoivat mahdollisista hoidoista, mutta mikään niistä tuskin pelastaisi Marttaa. Lääkärit suosittelivat hoidon lopettamista.

– Meillä oli päivä aikaa miettiä. Yritin pitää itseni kasassa ja tehdä päätöksiä hätäkasteesta ja muusta. Taustalla oli kauhea tunne siitä, että kaikki on nyt romahtanut, Tuomas sanoo.

Peittyvästi periytyvä munuaisten monirakkulatauti ARPKD on harvinainen sairaus. Tapauksia on Suomessa vuosittain alle viisi.

”Ajatus, että näin kävisi meille uudestaan, tuntui musertavalta.”

Peittyvä periytyvyys tarkoittaa sitä, että sekä Ainolla että Tuomaksella on eräässä geenissä mutaatio. He eivät itse ole sairaita, mutta heidän jälkeläisilleen sairaus periytyy 25 prosentin todennäköisyydellä. Joka neljäs heidän lapsistaan saisi sen.

– Ajatus siitä, että näin kävisi meille uudestaan, tuntui musertavalta, Tuomas sanoo.

Perinnöllinen sairaus tuntui epäreilulta ja käsittämättömältä, mutta toi myös tarmoa.

– Ajattelimme, että nyt selvitämme tämän ja käännämme jokaisen kiven.

Surutyön aika

Syksy Martan kuoleman jälkeen oli vaikea. Aino puki tunteitaan sanoiksi, sillä niin kaikki tuntui edes hetken ajan helpommalta. Hän puhui asiasta Tuomaksen, ystävien, perheenjäsenten ja ammatti-ihmisten kanssa.

– En ole koskaan sanonut kenellekään, etten halua puhua asiasta. En halua esittää, että kaikki on hyvin ja selviän. Mieluummin sanon, että melkein en selviä.

”Hän tolkutti minulle, että olen äiti, vaikka minulla ei ole lasta.”

Keskustelut Käpy Lapsikuolemaperheet -yhdistyksen tukihenkilön kanssa olivat korvaamattomia.

– Hän puhui Martasta nimellä ja olemassa olleena ihmisenä. Hän tolkutti minulle, että olen silti äiti, vaikka minulla ei ole lasta. Minun oli ensin vaikea ymmärtää sitä.

Kamalalta tuntui, jos joku tuttu ohitti tapahtuneen tai käveli kadulla vastaan katse maassa. Muutama viikko Martan kuoleman jälkeen Aino matkasi siskonsa kanssa metrossa, kun heidän yhteinen tuttunsa tuli juttelemaan.

– Hän puhui vain siskolleni eikä edes katsonut minuun tai tervehtinyt. Tuli tosi vihainen olo. Etkö parempaan pysty?

Mielessään Ainolla oli musta lista ihmisistä, jotka ohittivat hänet. Tuomas ymmärsi, että joskus ihminen voi mennä lukkoon. Niin oli hänellekin käynyt.

– Olen väistänyt ihmisiä, joilla on ollut suuri suru. Jos on sosiaalisesti arka, on mokaamisen pelko niin suuri, ettei uskalla tehdä mitään.

Toisilleen Tuomas ja Aino avautuivat enemmän kuin koskaan. Myös Tuomas puhui tunteistaan avoimesti, vaikka hänellä oli ennen tapana sulkeutua. Synkimmät ajatukset hän kirjoitti kirjaansa, sillä hän halusi suojella Ainoa vaikeimmilta tunteiltaan.

– Asiaa ei laitettu sivuun ja menty vain eteenpäin. Se on ollut mukana koko ajan, Aino sanoo.

– Emme kiellä sitä emmekä häpeä, Tuomas lisää.

Vihdoinkin tunteita

Kuukausi Martan kuoleman jälkeen Tuomas meni lääkäriin voimistuvien jalkakipujen takia. Hänellä todettiin yllättäen reuma.

– Ajattelin, että jos on olemassa jokin korkeampi voima, niin pistä parastasi – minähän kestän. Reuma ei ollut mitään verrattuna Martan kuolemaan.

Oudolla tavalla sairaus tuntui hyvältä. Tuomas oli Martan kuoleman jälkeen turta, mutta nyt hänessä heräsivät tunteet.

– Reuma auttoi ajattelemaan jotain muuta kuin lapseni kuolemaa. En ollutkaan täysin turtunut.

Tuomakselle määrättiin lääkkeeksi solunsalpaajia. Aino luki lääkeselosteen ja huomasi, että lääkkeiden kanssa ei saisi yrittää lasta.

– Tuntui kuin jokin ulkopuolinen taho ei haluaisi, että saamme elävän lapsen, Aino kertoo.

Tuomaksen lääkeannos oli kuitenkin niin pieni, että lääkäri antoi luvan lapsen hankinnalle. Martan kuoleman jälkeen Tuomakselle ja Ainolle oli nimittäin selvää, että he yrittäisivät saada lapsen.

Aino halusi lapsen heti, mutta Tuomas ei ollut vielä valmis. Tuomakselle antoi sopeutumisaikaa se, että Martan diagnoosi piti varmistaa vielä HUS:in perinnöllisyysklinikalla ja brittiläisessä laboratoriossa, joihin molempiin joutui jonottamaan kuukausia.

Aika oli Ainolle liian pitkä. Jos ennen Marttaa hänen biologinen kellonsa oli tikittänyt, nyt se huusi kuin palosireeni.

– Itkin puhelimeen, kuinka kipeästi tarvitsemme ajan. Hetken päästä minulle soitettiin, ja saimme peruutusajan kuukauden päähän.

– Minulle oli tavallaan onni, ettemme saaneet yrittää lasta heti, Tuomas sanoo.

 


Jospa sittenkin...

Tuomas ja Aino katsoivat kotona Ajankohtaista kakkosta, jossa eräs pariskunta kertoi saaneensa alkiotutkimuksen avulla terveen lapsen kolmen epäonnistuneen raskauden jälkeen. Tuomas ja Aino päättivät yrittää lasta samoin keinoin ja ottivat yhteyttä samaan yksityisklinikkaan.

Alkiotutkimuksen avulla Tuomas ja Aino saisivat etukäteen tietää, mitkä alkioista kantavat Martan sairautta tai jotakin kromosomipoikkeavuutta. Vain terveet alkiot sijoitettaisiin Ainon kohtuun.

Keinohedelmöityshoidot aloitettiin keväällä 2015 yksityisellä klinikalla. Hoitoihin pääsy vei lähemmäs unelmaa lapsesta, mutta ne olivat kalliita ja raskaita.

– Oli kamalaa aina odottaa sydän syrjällään tuloksia, Aino sanoo.

Kahdella ensimmäisellä kerralla alkiot eivät kehittyneet kohdussa sikiöiksi. Aino joutui myös hengenvaaraan: hormonihoidot olivat aiheuttaneet sisäisiä verenvuotoja, ja toinen munasarja oli kuoliossa. Leikkauksesta huolimatta munasarjaa ei onnistuttu pelastamaan.

– Emme voineet enää jatkaa hedelmöityshoitoja. Hengenlähtö oli niin lähellä, ettei niitä ollut enää turvallista tehdä, Tuomas sanoo.

Kaksi viivaa

Kaikkien yllätykseksi raskaustestiin ilmestyi maaliskuussa kaksi punaista viivaa raskauden merkiksi. Aino teki varmuuden vuoksi vielä pari testiä. Uskottava se oli, merkit olivat vielä tummemmat. Viimeinen alkionsiirtoyritys oli onnistunut.

”Yhtäkkiä minulla oli asia, josta iloitsin.”

– Yhtäkkiä minulla oli asia, josta iloitsin. Sitä oli vaikea käsittää.

Lapsen laskettu aika on marraskuussa. Ultraäänitutkimuksissa on näkynyt kaikin puolin terve lapsi.

– Pitää yrittää ajatella, että kaikki menee hyvin. Mutta on se vähän vaikeaa, Aino sanoo.

Tuomas on yrittänyt ottaa uuden raskauden rauhallisesti kaiken koetun jälkeen. Hän kuvailee uuden lapsen herättämiä tunteita sanoilla onni ja hiljainen tyytyväisyys.

– Huomioni menee Ainon huolten rauhoittelemiseen. En aina edes ehdi miettiä, miltä minusta tuntuu, Tuomas sanoo.

Alkuraskauden Aino pysyi rauhallisena, mutta Martan syntymän ja kuoleman vuosipäivä heinäkuussa oli kipeä kohta.

– Oloni on usein epävarma ja pelokas. Olemme hyvin nöyrällä mielellä, emmekä ole kiirehtimässä lastenvaatekauppaan, Aino sanoo.

Kaikki ei muuttunutkaan

Martta yhdistää Ainoa ja Tuomasta tavalla, jota muut eivät voi ymmärtää. Kolmetoista vuotta kestänyt suhde on osoittautunut vahvaksi.

– Olemme kokeneet yhdessä niin paljon, etten voisi kuvitella ketään muuta viereeni. Kokemuksemme on aina läsnä yhteisenä juttuna, vaikkei siitä puhuttaisikaan, Aino sanoo.

Tuomaksestakin tuntuu, että kuolleen lapsen vanhempien olisi vaikeaa erota.

– Jos eroaisimme nyt, niin miten kuolleen lapsen huoltajuus jaetaan? Tällainen outo tunne minulla on.

Pahimmilla hetkillä Tuomas ja Aino ovat saaneet valoa mustasta huumorista. He ovat keventäneet tunnelmaa sanaleikeillä siellä täällä.

– Vanhat puhetavat ja kielellä leikittely toivat tunteen, ettei kaikki ole täysin muuttunut. Saimme toivoa, että asiat palautuisivat vielä ennalleen, Aino sanoo.

”Olin vahvempi kuin luulin, mutta niin oli Ainokin.”

Molemmista on tullut esiin uusiakin puolia. Tuomas ei koskaan pitänyt itseään psyykkisesti kovin vahvana, mutta nyt hän oli selvinnyt lapsensa kuolemasta.

– Voimaa löytyy, kun sitä tarvitsee. Olin vahvempi kuin luulin, mutta niin oli Ainokin.

– Varmaan kun on pakko, niin selviää. Halusin myös antaa läheisille kuvan, että selviämme, Aino jatkaa.

Heinäkuun lopussa Tuomas ja Aino viettivät hääpäiväänsä Kalastajatorpan rannalla ja miettivät, ovatko he nyt onnellisia.

– Vaikka kaikki menisi raskauden kanssa hyvin ja elämä hymyilisi vastedes, on onnessamme aina pienenä särönä ajatus siitä, ettei Martta saanut olla jakamassa sitä kanssamme. 

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla