"Lapsen kuolema on kuin hautaisi itsensä", Anne Puistomäki sanoo. Kuva: Milka Alanen
"Lapsen kuolema on kuin hautaisi itsensä", Anne Puistomäki sanoo. Kuva: Milka Alanen

Elämä on vetänyt maton Anne Puistomäen alta useammin kuin moni kestäisi. – Yläkerta on ollut minulle aika kelju, mutta minun on pakko uskoa, että siellä on jotakin. Muuten tulen hulluksi.

Ethän sinä sitten jätä minua, olivat Anne Puistomäen, 44, ensimmäiset sanat vastasyntyneelle tyttärelleen, kun hän sai tämän syliinsä neljä vuotta sitten.

Vauva oli Annen ja hänen miehensä Tomi Mäkisen unelmien täyttymys. Ennen kaikkea vauva oli Annelle lupaus uudesta elämästä. Siihen asti elämä oli vetänyt mattoa Annen alta useammin kuin moni kestäisi.

Anne oli tullut äidiksi aikaisemminkin. Yksi lapsista menehtyi keskosena. Kaksi muuta lastaan ja aviomiehensä hän menetti tsunamissa Thaimaan Khao Lakissa kymmenen vuotta sitten. Vähältä piti, ettei Anne kuollut itsekin samassa katastrofissa.

– Lapsen kuolema on pahin painajainen, mikä ihmiselle voi tapahtua. Se tuntuu vähän siltä kuin hautaisi itsensä, Anne sanoo.

Aalto vei kaikki

Tänään tsunami tuntuu Annesta kuin pahalta, kauan sitten nähdyltä elokuvalta. Thaimaan tapahtumat nousevat mieleen voimakkaimmin, kun uutisissa näytetään kuvia tulvista jossain päin maailmaa. Lasten haudoilla käydessään Anne tuntee yhä romahtavansa.

Silloin hän muistaa, miten perheen viikon kestänyt unelmaloma vaihtui sekunneissa painajaiseksi.

Tapaninpäivän aamuna Anne, hänen miehensä Mika ja lapset Iina, 15, ja Santeri, 10, olivat aloittelemassa uutta päivää Khao Lakin rantahotellilla, kun meri kiinnitti kaikkien rannalla olijoiden huomion.

– Meri oli tummunut ja kuin kohonnut keskeltä. Kohina kasvoi ja pyysin Iinaa laittamaan sandaalit jalkaansa. Lähdimme hakemaan Mikaa ja Santeria, jotka olivat uima-altaalla. Se oli viimeinen kerta, kun näin heidät, Anne kertoo.

On oikeastaan ihme, että Anne itsekään selvisi tsunamista hengissä. Kaikki muut samassa hotellissa asuneet menehtyivät katastrofissa.

– Aalto kuljetti meitä suihkukoneen vauhdilla, ei siinä voinut tehdä mitään. Lensin bungalowin ikkunalasista sisään ja loukkasin polveni, kun siihen osui jokin huonekalu.Vesimassa oli kuin hirveä pesukone, mutta minulla oli onnea, että päähäni ei osunut mitään, Anne kertoo.

Aalto viskasi Annen seitsemän kilometrin päähän työmaalle. Hänen koko reisilihaksensa oli haljennut vain muutaman sentin päästä reisivaltimosta, ja liejussa makaavaa naista luultiin aluksi kuolleeksi.

Pelastustoimet sujuivat takkuisesti.

– Muistan, miten kylmä oli, kun makasimme alasti luolassa eikä meille ollut edes huopia tai vettä, koska sotilaat veivät avustustarvikkeet.

Anne lennätettiin koti-Suomeen uudenvuodenyönä.

– Olin vahvasti lääkitty ja sekaisin. Muistini mukaan yritin päästä lentokoneesta väkisin ulos, koska halusin jäädä Thaimaahan etsimään lapsiani.

– Hoitohenkilökunta ei uskonut, että selviäisin hengissä kotiin asti, ja piispa Eero Huovinen kysyi viimeistä toivettani. Pelättiin, että vajoan psykoosiin, sillä kärsin mielettömästä nestehukasta ja hemoglobiinini oli alle 60.

Annen kaikki rakkaimmat löydettiin. Mies tuotiin Suomeen helmikuussa, tytär toukokuussa ja poika vasta syksyllä.

– Olen kiitollinen siitä, että sain heidät kaikki kotiin, Anne sanoo.

Thaimaahan hän ei aio matkustaa enää koskaan.

Pyhää vihaa ylös

Kuukauden sairaalajakson jälkeen Annen oli palattava tyhjään kotiin. Eteisessä vastaan tulivat miehen lätkävehkeet ja työtavarat, pojan ja tyttären vaatteet ja laukut. Olohuoneen takassa oli yhdessä paistettu makkaraa. Kaikki muistutti Annea lapsista ja miehestä, jotka oli riuhtaistu hänen luotaan yllättäen pois.

Surunsa keskellä Anne joutui yllättävien asioiden eteen.

Hän olisi halunnut tyhjentää kodin kipeitä muistoja mieleen tuovista tavaroista, mutta häntä kiellettiin tekemästä sitä:

– Lapset perivät isänsä, ja koska ruumiita ei ollut löydetty eikä kukaan ollut vielä virallisesti kuollut, en saanut koskea omaisuuteen. Olin tulla hulluksi, ja tajusin, että minun on pakko muuttaa pois.

Anne oli pitkään sekä henkisesti että fyysisesti hajalla tapahtuneesta.

– Suru on fyysistä ja henkistä kipua. Tuntuu, kuin kävelisi koko ajan paino niskassa ja lisäksi jalat ja kädet olisivat poikki. Miehenkin menetyksestä selviää helpommin kuin oman lapsen kuolemasta, Anne pohtii.

Onneksi Anne ei missään vaiheessa jäänyt kokonaan yksin. Häntä auttoivat ystävät, jotka toivat ruokaa, ja katsoivat että 50-kiloiseksi laihtunut nainen söi. Anne oli aina kerännyt ympärilleen lapsia, ja nyt moni entinen suojatti sai vuoron auttaa: leikata nurmikkoa, hoitaa askareita, mitä milloinkin.

Pahimpina hetkinä musiikki helpotti. Se auttaa vieläkin. Anne on itkenyt Jesse Kaikurannan Vielä täällä -kappaleen ja Ilpo Kaikkosen Terveiset sinne taivaaseen -laulujen soidessa täysillä kaiuttimista.

– Silloin tunnen, että lapseni ovat täällä luonani henkinä. Yläkerta on ollut minulle aika kelju, mutta minun on pakko uskoa, että siellä on jotakin. Muuten tulen hulluksi. En enää pelkää kuolemaa, vaan ajattelen, että silloin minulla on hirveät bileet tiedossa, koska toisella puolella on suuri porukka odottamassa, Anne sanoo.

Aika nopeasti onnettomuuden jälkeen Anne myös alkoi kirjoittaa kirjaa tsunamista.

– Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiaa. Kävin pyhää vihaa tuonne ylös, olen kokenut elämän vääränä, mutta ehkä kaikesta on jäänyt sellainen asenne, että jumaliste, minä en periksi anna.

Uusi rakkaus

Eniten Annea on auttanut hänen nykyinen puolisonsa Tomi, jonka Anne tapasi netissä tsunamia seuraavana keväänä. Tomin kanssa oli heti helppo olla, ja hänen huumorinsa sopi yhteen Annen elämänasenteen kanssa.

– Tomi pelasti minut. Hän tuli elämääni niin oikeaan aikaan. Uskon, ettei ole vahinkoja, vaan tapaamisemme oli tarkoitettu, Anne kertoo ja katsoo miestään.

Tomi pelasti Annen hengen myös kirjaimellisesti. Anne sai epileptisen kohtauksen yöllä pian pariskunnan tapaamisen jälkeen ja hänet jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan.

Tutkimuksissa Annen aivoista löytyi pahanlaatuinen kasvain. Ensimmäinen lääkäri tokaisi Annen kuolevan sairauteen, mutta toinen, Annen ja Tomin kiittelemä aivokirurgi Juha Hernesniemi antoi toivoa.

– Diagnoosin kanssa samoihin aikoihin pidettiin poikani hautajaiset. Kun perhepappi siunasi häntä, mietin olenko arkussa itse seuraavaksi. Tein testamentin ja kerroin Tomille, että haluan minut haudattavan lasteni viereen. Se oli kauheaa, Anne muistelee.

Tomi oli se, joka ensijärkytyksen jälkeen alkoi kyseenalaistaa synkimpiä visioita, googletti ja etsi tietoa Annen sairaudesta.

– Tajusin, ettemme oikeasti tiedä vielä mitään, ja että on myös tarinoita, joissa on selvitty, Tomi kertoo.

Annen kasvain on leikattu nyt kaksi kertaa. Alkuperäistä ei voida poistaa, koska leikkaus todennäköisesti veisi Annen puhe- ja kävelykyvyn. Vuonna 2005 tehdyn ensimmäisen leikkauksen jälkeen hänelle annettiin kuusi vuotta elinaikaa.

– Olen päättänyt voittaa sen tyypin. Ajattelen, että se on kuin epämiellyttävä aviomies, jota ei voi jättää ja joka roikkuu kuin limanuljaska kiinni. Lopun elämääni käyn neljän kuukauden välein kuvauksissa, Anne kertoo.

Välillä Annesta itsestäänkin on tuntunut, että kuolema on istunut hänen olkapäällään kuin narri. Hän kasvoi alkoholistiperheessä, ja hänen molemmat vanhempansa kuolivat tekemällä itsemurhan. Anne sanoo, että hän on saanut monta kertaa uuden elämän.

– En enää pysy laskuissa mukana, että kuinka monta elämää olen saanut. Miten voit olla noin pirteä, vaikka tulee turpaan, minulta on kysytty. Ehkä minussa on painovirhe, kun olen tällainen. Ajattelen, että tänne synnytään uudestaan niin kauan kuin kaikki synnit ja karmat on sovitettu. Minun on täytynyt edellisessä elämässäni olla Hitler tai joku vielä pahempi, kun saan nyt piiskaa kunnolla, Anne pohtii tumman humoristiseen tyyliinsä.

Tänään Anne on onnellinen siitä, että hänen sairautensa on pysynyt ennallaan. Arki on hyvää, kun ympärillä on oma perhe ja paljon rakkautta. Annelle on tärkeää myös auttaa läheisiä vapaaehtoistyössä.

– Olen myös päässyt irti liiallisesta kiltteydestä. Uskallan vaatia itselleni enkä ole niin hyväksikäytettävissä kuin aiemmin.

Prinsessa syntyy

Kaikkein suurin onni Annelle on oma tytär.

Sairastuessakin Annen sisällä eli kuolemanpelkoa voimakkaampana tunteena toive siitä, että hän saisi vielä kerran elämässään olla äiti. Vaikka Tomilla oli kaksi lasta, Anne kaipasi omaa vauvaa.

– Tulen melkein hulluksi, jollen saa olla äiti. Ajattelen, etten ole edes ihminen, jos minulla ei ole lasta, Anne sanoo.

Neljä vuotta sitten syntynyt tytär sai nimekseen Taika-Tuuli, koska lasta ehdittiin yrittää melkein vuosi ennen kuin hän ilmoitti tulostaan. Tytär on vanhempiensa silmäterä. Anne myöntää lellivänsä lasta minkä kerkiää. Paritalon pihaan on pystytetty leikkimökki ja tytär on myös saanut nukkekodin – sellaisesta Anne itse pienenä aina haaveili.

– Prinsessa on minulle lääke, terapia, usko ja toivo. Minun kaikki, Anne sanoo.

Kokemukset ovat muokanneet Annesta suojelevan äidin.

– Aluksi en voinut viedä Taikaa päiväkotiin, koska en olisi pystynyt jättämään häntä sinne, jos hän itkee, Anne kertoo.

Isot sisarukset ovat aina Annen ajatuksissa ja sydämessä. He katselevat pikkusisarensa leikkejä olohuoneen kirjahyllyn koulukuvista. Viimeisissä koulukuvissaan Iina on 15- ja Santeri 10-vuotias.

– Puhun aina lapsista monikossa ja pidän heitä edelleen lapsinani, vaikkeivat he olekaan tässä. Välillä juttelinkin heille ajatuksissani ja mietin, mitä he voisivat olla tänä päivänä. Vähän aikaa sitten tajusin, että minähän voisin olla jopa mummo, mikä olisi aika makeeta, Anne kertoo.

Musikaalisesti lahjakas Iina olisi halunnut Teatterikorkeakouluun, ja Anne uskoo, että tytär olisi sinne päässytkin.

– Santerin suurin unelma oli tulla NHL-tähdeksi. Muistan, miten hän sanoi minulle: ”Äiti, kun sä olet aina niin väsynyt, niin sitten voit maata uima-altaalla ja sulla on hierojat ja palvelijat”, Anne kertoo aavistus haikeutta äänessään.

Kipein ja puristavin suru on haalentunut, mutta ikävä on jäänyt.

– Ikävä ei katoa koskaan eikä varmaan tarvitsekaan, mutta ikävän kanssa pitää oppia elämään. Ensimmäinen vuosi menee ryömien, toinen kontaten, kolmas vähän kuin humalassa horjuen, neljäs ehkä jo kävellen. Koko ajan on vähän helpompi hengittää.

Vaikeimpia hetkiä ovat juhlapyhät, erityisesti äitienpäivä ja lasten syntymäpäivät. Silloin Anne sytyttää enkelilyhtyyn kynttilän lastensa muistolle.

– Taika kysyy silloin kummalle poltan kynttilää. Hän on taitava lukemaan mielentilojani, tulee halaamaan minua ja sanoo: eikö ole kiva, kun syntyi tällainen aika kamalan ihana Taika-Tuuli?

Lue lisää:

Mitä Anne ajatteli vuosi onnettomuuden jälkeen? Lue juttu vuodelta 2005

Ellen Jokikunnas tsunamista: Piti soittaa kotiin ja hyvästellä perhe

Vanhat lääkkeet aiheuttavat yksilöllisiä sivuvaikutuksia. Jotkin tropit saattavat olla vanhentuessaan jopa hengenvaarallisia.

Allergiakausi pahimmillaan ja lääkkeet ostamatta. Onneksi lääkekaapissa lojuu vielä silmätippoja ja antihistamiineja viime vuodelta – päiväys on tosin mennyt jo kuukausi sitten.

Mitä tapahtuisi, jos ottaisin niitä?

Töölön Yliopiston Apteekin proviisori Elina Lammi ei suosittele vanhentunutta lääkettä kenenkään käytettäväksi. Vaikka parasta ennen -päiväys olisi mennyt vain muutama päivä sitten, voivat lääkeaineet pilaantua nopeastikin. Sivuvaikutukset ovat yksilöllisiä.

– Yleisimmät haittavaikutukset on lueteltu pakkausselosteessa, mutta siinä ei kerrota, mitä tapahtuu, jos käyttää vanhentunutta lääkettä. Sitä tietoa on todella paljon vaikeampi löytää, ja vastuu on kuluttajalla itsellään, Lammi kertoo.

Käsilaukku on huono lääkekaappi

Lääkkeet saavat päiväysmerkintänsä säilyvyystestien kautta. Lääkkeen valmistaja kantaa vastuun aineen toimivuudesta tähän merkintään asti. Lammi muistuttaa, että parasta ennen -päiväystä määritettäessä on otettu huomioon, että lääkettä säilytetään oikeissa olosuhteissa. Suurin osa lääkeaineista säilyy huoneenlämmössä auringonvalolta ja kosteudelta suojassa.

Siksi lääkkeiden kuljettaminen hellepäivänä esimerkiksi käsilaukussa tai kuumassa autossa heikentää lääkeaineen säilymistä. Kostea kylpyhuone ei myöskään ole lääkkeille oikea säilytysympäristö.

Aspiriini on sellainen, jossa kipua lievittävän vaikutuksen loppumisen varmasti huomaa.

Vanhentumisesta koituu lääkkeille erilaisia haittoja. Tyypillisimmin lääkkeen teho heikkenee, mutta päiväyksen ylittäminen voi synnyttää myös haitallisia yhdisteitä. Lammin mukaan esimerkiksi tetrasykliinia sisältävät antibiootit ovat sellaisia, joista tulee haitallista hajoamistuotetta. Tällaisia antibiootteja käytetään infektioiden ja aknen hoidossa.

– Silmätipoissa puolestaan pakkausmateriaalin vuoksi voi tapahtua haihtumista eli aineen pitoisuus ei ole enää oikeanlainen. Tyypillisesti nestemäisissä lääkkeissä säilyvyys on keskimäärin lyhyempi kuin tableteissa, Lammi sanoo.

Mitä tehdä, jos syö pilaantuneen lääkkeen?

Lammi uskoo, että moni on ottanut vanhentuneita lääkkeitä tietoisesti. Tässä on kuitenkin vaaransa.

– Jos käyttäjä on syönyt vaikka vanhentunutta verenpainelääkettä, niin eihän hän tiedä, onko verenpaine pysynyt sillä tasolla, jolla se olisi ollut toimivalla lääkkeellä.  Särkylääkkeissä puolestaan esimerkiksi aspiriini on sellainen, jossa lääkeaine muuttuu ajan kuluessa etikkahapoksi, jolloin kipua lievittävän vaikutuksen loppumisen varmasti huomaa, Lammi kertoo.

Lammi ohjeistaa viemään vanhentuneet lääkkeet apteekkiin.

Hengenvaaraa voi aiheuttaa sivuvaikutusten lisäksi lääkkeen tehon heikkeneminen, jolloin toimivuus lakkaa. Tällaisia lääkkeitä ovat vanhentuessaan esimerkiksi yliherkkyysreaktioihin käytettävä adrenaliinikynä sekä nitrotabletit. Lammi ohjeistaa viemään vanhentuneet lääkkeet apteekkiin, josta ne toimitetaan turvallisesti hävitettäväksi.

Mutta mitä tulisi tehdä, jos huomaa syöneensä vanhentuneen tabletin? Lammi ei lietso turhaa paniikkia, mutta muistuttaa kuluttajan vastuusta.

– Silloin täytyy tietenkin ottaa yhteyttä lääkäriin, jos oireita ilmenee, asiantuntija neuvoo.

– Ei ole olemassa mitään aikarajaa, että tätä lääkettä voisit syödä vielä kuukauden päästäkin. Niissä on vain se yksi päiväys, hän painottaa.

Päivi Lepistö sai äidiltään hyvät eväät elämään. Kuva: Riina Peuhu
Päivi Lepistö sai äidiltään hyvät eväät elämään. Kuva: Riina Peuhu

Laulaja Päivi Lepistö tietää, mitä suru ja menetys merkitsevät. Hänen äitinsä sairastui viisi vuotta sitten Alzheimerin tautiin. – Suremme jo ihmistä, joka on fyysisesti elossa, mutta tavallaan poissa.

Huoli alkoi pienistä jutuista.

Tamperelainen laulaja Päivi Lepistö, 45, muistaa hyvin toisiaan seuranneet tapahtumat noin viiden vuoden takaa.

Sen, miten isä kertoi hänelle puhelimessa, että äiti unohti jälleen, tuleeko ruokaan suolaa vai ei.

Ja sen, kuinka hellanlevy jäi äidin jäljiltä päälle kerran, toisen ja kolmannenkin. Liikkuminen alkoi hidastua. Pian isän piti tarkkailla koko ajan, miten äiti pärjäsi arjessa.

– En tiedä, miksi tämä nyt tällä lailla menee, sanoi äiti Päiville heidän soitellessaan.

Äänessä kuului hätä.

”Nyt on minun vuoroni kantaa huolta äidistä.”

Nyt viisi vuotta myöhemmin Päivin äiti on hoitokodissa. Diagnoosi on Alzheimerin tauti. Sairaus on osoittautunut nopeasti eteneväksi.

– Jokainen tämän sairauden kanssa tekemisissä ollut tietää, että Alzheimer on vittumainen tauti. Rakas ihminen hiipuu pois, läheisen persoona katoaa. Muistisairaus mullistaa koko perheen elämän, Päivi Lepistö sanoo.

– Suremme jo ihmistä, joka on fyysisesti elossa, mutta tavallaan poissa. Vuosia äiti huolehti minusta. Nyt on minun vuoroni kantaa huolta hänestä. Yritän käydä häntä katsomassa niin usein kuin suinkin voin.

Hoitokodissa Päiviä vastassa on hauras potilas. Hänen muistoissaan elää kuitenkin toisenlainen äiti: Kätevä nainen, joka ompeli lapsilleen vaatteita ja kokkasi hyvää kotiruokaa. Joka rakasti muotia, hoivasi mielellään lapsenlapsiaan ja laittoi kodin kauniiksi juhlapyhinä.

Tyttäreni, laulaja

1960-luvun mustavalkokuvissa äidillä on leveät helmat, kapea uuma ja mehiläispesänuttura. Parkanolaistytön silmät on rajattu huolella, mascaraa on paksulti, huulipuna on levitetty huolellisesti.

Päivin äiti tykkäsi muodista niin paljon, että opiskeli ompelijaksi ja pääsi Suomen Trikoolle töihin. Nuorena solmitusta pitkästä avioliitosta syntyi kaksi tytärtä ja poika. Päivi sisaruksineen nautti kasvaessaan täysillä äidin ammatista.

– Meillä oli loputtomasti makeita, äidin ompelemia trikoopaitoja ja trumpettihousuja. Olen rakastanut vaatteita siitä asti, erityisesti second hand- ja vintage-juttuja, Päivi Lepistö kertoo.

Päivin oma nuoruus osui 1990-luvulle. Silloin hänellä oli hapsutakki ja pitkä farkkupaita, korvalappustereoissa soivat Gringos Locos, Bon Jovi ja Madonna. Lukiovuosinaan Päivi opiskeli klassista laulua ja ihastui karaokeen, joka valloitti vauhdilla Suomea. Karaokesta Päivi myös löydettiin kolmihenkisen dance-yhtye Movetronin keulakuvaksi. Tuli hitti Romeo ja Julia, keikkaa alkoi tulla ympäri maata.

”Olisin iloinen mistä tahansa sanoista äidiltä.”

– Vanhempani suhtautuivat touhuun vähän epäilevästi. Onko tuosta työksi? Käy nyt kuitenkin koulut loppuun, he kehottivat, Päivi Lepistö muistelee.

– Kukaan ei silloin arvannut, että kysyntää riittäisi vielä yli kahdenkymmenen vuoden päästäkin.

Pian isä ja äiti unohtivat epäilyksensä ja tulivat Movetronin keikoille, kun ne osuivat lähelle heidän kotikuntaansa Kihniötä.

Siellä he seisoivat tarkkaavaisina bailaavan nuorison joukossa. Kaksi suurten ikäluokkien edustajaa, totista 1940-luvun lasta, katsomassa tyttärensä sähäkkää esiintymistä. Kun äiti esitteli tärkeänä Päivin jollekulle Movetronin laulajana, Päiviä vähän nolotti.

Reilusti yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin muisto tekee haikeaksi.

– Nyt olisin iloinen mistä tahansa sanoista äidiltä. Ihan sama, miten hän minusta puhuisi, kunhan jaksaisi vielä jutella, Päivi Lepistö sanoo.

Mamma huolehtii

Päivi Lepistön esikoispoika Benjamin syntyi vuonna 2006. Päivi oli silloin 33-vuotias, hänen äitinsä 61. Äiti ei ollut enää työelämässä, ompelijan raskas työ oli kuluttanut kehoa, nivelrikko runnellut osaavat kädet.

– Äitini oli ja on maailman paras mamma. Kun lapset olivat pieniä, hän tuli isän kanssa apuun aina, kun pyysimme. Huolehtivalla isovanhemmuudella on suvussamme pitkät perinteet. Itsekin olin pienenä paljon hoidossa muorilassa eli isäni vanhemmilla.

Tarmokkaista isovanhemmista oli paljon apua nuorelle perheelle, sillä sekä Päivillä että hänen puolisollaan, kitaristi Asko ”Daffy” Terävällä, on keikkatyö.

– Asuimme siihen aikaan Tampereen keskustassa. Keittiönikkunamme oli katutasossa. Äidillä oli tapana nostaa Benjamin ikkunalaudalle minua odottamaan. Siinä he ikkunassa yhdessä katselivat, kun tulin kotiin.

”Äiti toi turvaa meille kaikille.”

Joskus äidin ylenpalttinen huolehtiminen lapsenlapsista vähän ärsytti Päiviä. Maalla äiti varmisteli herkeämättä, etteivät Benjamin tai neljä vuotta häntä myöhemmin syntynyt pikkusisko Lilian lähteneet yksin rantaan tai pyöräilleet liian lähelle ohikulkevaa tietä. Eiväthän pienet vain jää autojen alle?

– Nyt huomaan muistuttavani häntä päivä päivältä enemmän, Päivi sanoo ja naurahtaa.

Äidin ja tyttären samankaltaisuus tulee esiin monessa arkisessa asiassa. Välillä Päivi huomaa puhuvansa ja ajattelevansa juuri kuten äiti. Toisinaan, kun hän jossakin musiikkialan tilaisuudessa maistelee monimutkaisia pikku annoksia, mieleen saattaa odottamatta tulla äidin ruokapöytä. Jauhelihakastike tai makaronilaatikko mutkattomasti suolalla ja pippurilla höystettynä.

– Äiti teki hyvää ja rehtiä perusruokaa. Hän toi turvaa meille kaikille, Päivi sanoo.

Toisinaan Päivi katselee miettivästi käsiään, huomaa lievän turvotuksen nivelissä ja kädensyrjissä. Kun kädet puristaa nyrkkiin, sattuu. Nivelrikko, kuten äidilläkin.

Päivi Lepistö on huomannut muistuttavansa äitiään vuosi vuodelta enemmän. Kuva: Riina Peuhu
Päivi Lepistö on huomannut muistuttavansa äitiään vuosi vuodelta enemmän. Kuva: Riina Peuhu

Kadotetut hetket

Joskus Päivi Lepistö suree sitä, että leppoisin yhteinen vanhuus jäi hänen vanhemmiltaan kokematta. Äidin varhaisen sairastumisen takia pari ei päässyt matkustelemaan eikä viettämään parhaita eläkevuosia kodissaan.

Nyt Päivin isä käy joka päivä hoitokodissa vaimoaan katsomassa, juttelee henkilökunnan ja muiden potilaiden omaisten kanssa ja palaa lopulta yksin kotiin.

– Äitini kohtalo on saanut minut ymmärtämään, miten turhaa kaikenlainen sitkuttelu on. Kuvittelemme aina, että aikaa on loputtomasti, mutta se on harha. Suosittelen lämpimästi nytku-asennetta eli hetkessä elämistä ihan jokaiselle, Päivi sanoo.

– Moni tekee kauaskantoisia suunnitelmia ja asettaa etappeja jonnekin tulevaisuuteen. Mikäs siinä, mutta elämä harvoin menee juuri niin kuin itse suunnittelee.

Päivi tekee mielellään reippaita ratkaisuja. Hiljattain hän kysyi suoraan osa-aikatyötä lempivaateliikkeestään Tampereella. Heti tärppäsi. Myyjän työn voi kätevästi yhdistää viikonloppukeikkoihin. Myös toisen työnsä, lasten muskariohjaajan paikan, hän hankki oma-aloitteisesti.

”Vasta, kun tuollaiset hetket kadottaa, tajuaa, miten paljon niitä kaipaa.”

Päivi yrittää tietoisesti tarttua hetkiin, nähdä hyvää jokaisessa päivässä. Usein hän pysähtyy kuuntelemaan perhe-elämän ääniä kotonaan vanhassa rintamamiestalossa. Sitä, kuinka lapset nauravat, kiljuvat ja välillä kinastelevat ulkona trampoliinissa. Tai sitä, miten kiuas kolahtaa, kun puoliso ryhtyy lämmittämään saunaa.

Päivi on oppinut, miten arvokasta arki on.

– Menneiltä vuosilta kaipaan eniten pieniä, tavallisia tuokioita äidin kanssa. Sitä, että istutaan keittiössä kahvilla ja jauhetaan niitä näitä. Vasta, kun tuollaiset hetket kadottaa, tajuaa, miten paljon niitä kaipaa, Päivi sanoo.

– Alzheimer-diagnoosi tarkoittaa hidasta luopumista kaikista niistä asioista, joita on rakkaan ihmisen kanssa tehnyt.

Olisipa tänään hyvä päivä

Kun Päivi Lepistö käy äitinsä luona hoitokodissa, hän menee useimmiten yksin. Joskus lapsetkin ovat mukana, sillä Päivin mielestä on tärkeää näyttää heille myös elämän haurautta.

– Länsimaissa vanhuus ja kuolema lakaistaan liian usein maton alle. Kuitenkin ne ovat osa elämää. Jokainen meistä kohtaa nuo asiat joskus, Päivi Lepistö sanoo.

– Aina hoitokotiin mennessäni toivon, että äidillä olisi tänään hyvä päivä. Kunpa kasvoilla näkyisi edes pieni häivähdys siitä, että hän tunnistaa minut.

”Laulelen äidille vanhoja lauluja, joista tiedän hänen tykkäävän.”

Hoitajilla pitää kiirettä, mutta Päivi on huomannut, että heiltä riittää silti hoidettavilleen lämpöä – ja myös huumoria. Kerran Päivin äidille oli vierailupäivän kunniaksi puettu päälle pinkki Movetron-keikkapaita. Muisto hymyilyttää Päiviä yhä.

Kahdenkeskisinä hetkinä Päivi halaa äitiään ja silittelee hänen käsiään. Usein hän myös harjaa äidin hiukset.

– Kertoilen kuulumisia, puhelen yhtä ja toista. Usein laulelen äidille vanhoja lauluja, joista tiedän hänen tykkäävän.

Päivi ilahtuu aina, kun hitunen äidin entistä persoonaa, hänen huolehtivaa ja lempeää luonnettaan, tulee esiin.

Viime kesänä maalla äiti sai sanottua lapsenlapsilleen kaksi sanaa.

– Ranta..? Tie..?

Silloin Päivi otti häntä kädestä kiinni.

– Ei hätää. Kukaan ei mene tielle eikä yksin rantaan. Kaikki hyvin, äiti.

Syntynyt 15.5.1973 Kihniössä.

Asuu omakotitalossa Tampereella puolisonsa, kitaristi Asko ”Daffy” Terävän ja 12- ja 8-vuotiaiden lastensa kanssa.

Movetron-yhtyeen laulaja vuodesta 1994. Yhtye palasi lavoille 2007 ja on siitä lähtien keikkaillut säännöllisesti.

Työskentelee myös osa-aikamyyjänä vaateliikkeessä.