"Välillä tuntuu kuin kuolema istuisi narrina olkapäällä. Mutta olen päättänyt nujertaa sen tyypin", Anne sanoo. Kuva: Milka Alanen
"Välillä tuntuu kuin kuolema istuisi narrina olkapäällä. Mutta olen päättänyt nujertaa sen tyypin", Anne sanoo. Kuva: Milka Alanen

Vanhempien itsemurhat, tsunami ja koko perheen menettäminen siellä, aivokasvain. Anne Puistomäen elämässä on ollut vaikeuksia enemmän kuin kenenkään voisi kuvitella kestävän.

Anne Puistomäki, 44, menetti kaksi lastaan ja aviomiehensä Thaimaan tsunamissa kymmenen vuotta sitten.

Tapaninpäivän aamu muuttui hetkessä painajaiseksi, kun valtava hyökyaalto pyyhkäisi Khao Lakin rantojen yli. Anne näki miehensä Mikan ja lapsensa Iinan , 15, ja Santerin , 10, viimeistä kertaa hotellin uima-altaalla.

On oikeastaan ihme, että Anne itsekään selvisi tsunamista hengissä. Kaikki muut samassa hotellissa asuneet menehtyivät katastrofissa.

– Aalto kuljetti meitä suihkukoneen vauhdilla. Lensin bungalowin ikkunalasista sisään ja loukkasin polveni, kun siihen osui jokin huonekalu. Vesimassa oli kuin hirveä pesukone, mutta minulla oli onnea, että päähäni ei osunut mitään, Anne kertoo.

Pahin painajainen

Anne lennätettiin koti-Suomeen uudenvuodenyönä.

– Olin vahvasti lääkitty ja sekaisin. Muistini mukaan yritin päästä lentokoneesta väkisin ulos, koska halusin jäädä Thaimaahan etsimään lapsiani.

Annen kaikki rakkaimmat löydettiin. Mies tuotiin Suomeen helmikuussa, tytär toukokuussa ja poika vasta syksyllä.

– Olen kiitollinen siitä, että sain heidät kaikki kotiin, Anne sanoo.

Thaimaahan hän ei aio matkustaa enää koskaan.

– Lapsen kuolema on pahin painajainen, mikä ihmiselle voi tapahtua. Se tuntuu vähän siltä kuin hautaisi itsensä. Suru on fyysistä ja henkistä kipua. Tuntuu, kuin kävelisi koko ajan paino niskassa ja lisäksi jalat ja kädet olisivat poikki. Miehenkin menetyksestä selviää helpommin kuin oman lapsen kuolemasta, Anne pohtii.

Hyviä ja huonoja uutisia

Eniten Annea toipumisessa on auttanut hänen nykyinen puolisonsa Tomi , jonka Anne tapasi netissä tsunamia seuraavana keväänä.

– Tomi pelasti minut. Hän tuli elämääni niin oikeaan aikaan. Uskon, ettei ole vahinkoja, vaan tapaamisemme oli tarkoitettu, Anne kertoo.

Tomi pelasti Annen hengen myös kirjaimellisesti. Anne sai epileptisen kohtauksen yöllä pian pariskunnan tapaamisen jälkeen ja hänet jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan.

Tutkimuksissa Annen aivoista löytyi pahanlaatuinen kasvain.

– Diagnoosin kanssa samoihin aikoihin pidettiin poikani hautajaiset. Kun perhepappi siunasi häntä, mietin olenko arkussa itse seuraavaksi. Tein testamentin ja kerroin Tomille, että haluan minut haudattavan lasteni viereen. Se oli kauheaa, Anne muistelee.

Prinsessa syntyy

Kaikkein suurin onni Annelle on oma tytär.

Neljä vuotta sitten syntynyt lapsi on vanhempiensa silmäterä. Anne myöntää lellivänsä tytärtä minkä kerkiää.

Tänään Anne on onnellinen siitä, että hänen sairautensa on pysynyt ennallaan. Arki on hyvää, kun ympärillä on oma perhe ja paljon rakkautta.

Kipein ja puristavin suru on kymmenen vuoden aikana haalentunut, mutta ikävä on jäänyt.

– Ikävä ei katoa koskaan eikä varmaan tarvitsekaan, mutta ikävän kanssa pitää oppia elämään. Ensimmäinen vuosi menee ryömien, toinen kontaten, kolmas vähän kuin humalassa horjuen, neljäs ehkä jo kävellen. Koko ajan on vähän helpompi hengittää.

Miten Anne on selvinnyt kaikista painajaisistaan? Mikä häntä auttoi toipumisessa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50/2014.

Lue myös:

Mitä Anne ajatteli vuosi onnettomuuden jälkeen? Lue juttu vuodelta 2005 täältä.

Ellen Jokikunnas tsunamista: "Piti soittaa kotiin ja hyvästellä perhe"