Tom Malmquist menetti vaimonsa viikko lapsensa syntymän jälkeen. Menetyksestä syntyi menestyskirja. ”Minun ei ole koskaan ollut vaikeaa puhua tapahtuneesta.” Kuva: Erja Lempinen
Tom Malmquist menetti vaimonsa viikko lapsensa syntymän jälkeen. Menetyksestä syntyi menestyskirja. ”Minun ei ole koskaan ollut vaikeaa puhua tapahtuneesta.” Kuva: Erja Lempinen

Kirjailija Tom Malmquistin avovaimo Karin sairastui leukemiaan viimeisillään raskaana. Viikon päästä diagnoosista Karin oli kuollut, ja Tom palasi sairaalasta kaksin vauvan kanssa.

Kaksi päivää aiemmin kaikki oli ollut hyvin. Karin oli lakannut kynsiään ja nauranut tv-ohjelmalle.

Nyt kirjailija Tom Malmquist katseli vierestä, kuinka hänen avovaimoaan Karin Lagerlöfiä kytkettiin hengityskoneeseen Tukholman Karoliinisessa instituutissa. Ensin lääkärit puhuivat keuhkokuumeesta, mutta jo samana päivänä syyksi diagnosoitiin akuutti leukemia.

Tilanne oli käsittämätön. Karinilla oli ollut pari päivää kuumetta ja yskää, mutta sairaalasta oli kehotettu pysymään kotona infektioriskin takia. Kun Karinilla alkoi yhtäkkiä olla hengitysvaikeuksia, Tom soitti ambulanssin.

Tom yritti ymmärtää tilannetta kirjaamalla ylös kaiken näkemänsä.

– Olin aika maaninen siinä, Tom Malmquist, 38, kuvailee viiden vuoden takaisia tapahtumia Södermalmilla sijaitsevassa kodissaan.

– Halusin, että Karin saisi tietää kaiken, mitä hänelle oli tehty. Samalla yritin ottaa hallintaan tilanteen, jota en hallinnut. Yritin etäännyttää itseäni kaikesta.

Muistiinpanojen pohjalta sai alkunsa juuri suomennettu kirja Joka hetki olemme yhä elossa. Teoksesta tuli yksi Ruotsin puhutuimmista kirjoista vuonna 2015.

uuden elämän äärellä

Kun diagnoosi varmistui leukemiaksi, Karinille päätettiin tehdä heti seuraavana päivänä hätäsektio. Ennen nukutusta Karin ehti kuiskata Tomille nimen: Livia. Sen hän halusi tyttärensä nimeksi.

Livia syntyi puolitoista kuukautta etuajassa. Tom leikkasi napanuoran ennen kuin tyttö vietiin keskoskaapissa saamaan hoitoa vastasyntyneiden teho-osastolle.

Kaoottisen tilanteen keskellä Tom pystyi tuntemaan iloa tyttärensä syntymästä.

– Mutta en sellaista iloa, jota kuvittelen vanhempien yleensä tuntevan lapsensa syntymän hetkellä. Pikemminkin tunne oli epätodellinen: olin uuden elämän äärellä, ja lapsi oli minun. Se oli hyvin vahva tunne.

Sillä aikaa kun Livia makasi happiviiksissä keinovalon alla, taisteli Karin elämästään teho-osastolla. Tom juoksi vuorotellen kahden eri osaston väliä, kulki edestakaisin niitä yhdistävää maanalaista tunnelia.

– Kuljin elämän ja kuoleman väliä, Tom kuvailee.

Hän piti Livian ja Karinin lähellä rättejä, ja kuljetti niitä äidin ja tyttären välillä. Hän halusi, että Karin haistaisi Livian tuoksun ja Livia tuntisi lähellään äitinsä tuoksun.

Vastasyntyneen Livian kuvan hän teippasi Karinin sängyn ääreen, mutta sitä tämä ei koskaan nähnyt, sillä Karin ei enää herännyt nukutuksesta. Karinin veriarvoja ei saatu kohenemaan, ja hän kuoli viikko Livian syntymän jälkeen, Tom vierellään.

– Karin oli nuori, vasta 35-vuotias. Hän oli valtavan rakastettu, kaikki jotka tapasivat hänet, pitivät hänestä. Olimme eläneet kymmenen vuotta avoliitossa, hän oli viimeisillään raskaana, lapsi voi hyvin – ja yhtäkkiä hän oli kuollut, Tom kertoo.

– Tuntui kuin hän olisi kuollut auto-onnettomuudessa.


Tom ja Livia asuvat Tukholman Södermalmilla. Työhuoneen seinällä on kuva Karinista.


Pieni tuntematon

Tomin ja Livian koti on vaalea, siisti ja rauhallinen. Makuuhuoneen parisängyn vieressä on Livian sänky, ikkunalla muumien tuttu muovinen tornitalo, lattialla leluja ja nurkassa ikeapusseittain lajittelua odottavia lastenvaatteita. Pienen keittiön takana on työhuone, jonka seinällä on muistiinpanoja ja post-it-lappuja. Niiden yllä on iso valokuva hymyilevästä Karinista Gotlantin-lautalla kesällä 2011.

– Tuona kesänä aloimme odottaa Liviaa, Tom kertoo.

Sairaalassa Livia oli vahvistunut nopeasti, mutta Tomia paluu kotiin kaksin tyttärensä kanssa pelotti.

– Kotona toimin kuin robotti, yritin selvitä päivistä. Yöt nukuin unilääkkeiden avulla, ja silloin äitini ja Karinin äiti huolehtivat Liviasta.

– Oli Livian ansiota, että jaksoin elää. Livia sai minut ylös aamuisin, vastuu hänestä.

Silti tytär tuntui tuntemattomalta. Vei pitkään ennen kuin Tom alkoi tuntea itsensä isäksi.

– En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, se syntyy vasta kun tutustuu toiseen. Kun Liviasta alkoi tulla persoona, jolla on oma tahto, alkoi minun rakkauteni häntä kohtaan kasvaa. Silloin tunsin iloa ja jotain erityistä.

Vähitellen Tom alkoi käydä läpi Karinin tavaroita. Hän pani talteen Karinin hiusharjan sekä tämän joka aamu käyttämän Herbamare-suolapurkin ja mietti, säästäisikö tämän piilolinssitkin. Seinät hän liimasi täyteen Karinin kuvia mutta irrotti ne, kun ei kestänyt katsella niitä. Kun Karinin hautajaiset lähestyivät, Tom päätti kirjoittaa hautajaispuheen itse. Häntä masensi ajatella, että joku tuntematon pappi kertoisi, kuinka hieno ja kaunis Karin oli ollut.

– Kyllä minä sen tiesin. Vaikka Karin oli kuollut, ­minusta tuntui, että hän oli yhä olemassa. Hautajaiset olisivat viimeinen kerta, kun voisin puhua hänelle.

Tom kirjoitti puheen, jossa hän kertoi yksityiskohtaisesti kaiken, mitä sairaalassa oli tapahtunut aina Karinin kuolemaan saakka.

– Puhe oli epätavallinen, mutta minua kiitettiin, että kerroin kaikille, mitä oikein oli tapahtunut.

Sisäinen jännitemittari

Hautajaispuheen kirjoittaminen synnytti ajatuksen kirjasta. Aikaisemmin kaksi runokirjaa julkaissut Tom oli viimeistellyt ensimmäistä romaaniaan saadakseen sen valmiiksi ennen lapsen syntymää, mutta se sai nyt jäädä.

– Huomasin, että kirjoittaessani Karinista ja tapahtuneesta, aloin voida paremmin. Löysin elämän kipinän kaiken sen kurjuuden ja tragedian keskellä.

Hautajaispuheesta löytyi kirjan alun sävy: tunteista riisuttu ja suora.

– Jätin pois kaikki itkukohtaukset. Ei minun tarvitse kirjoittaa, että itkin, kaikki tajuavat, että tietenkin itkin.

Kolmen vuoden ajan Tom kirjoitti aina, kun Livia nukkui. Tom kirjoitti Karinin kuolemasta mutta myös heidän rakkaustarinastaan.

– Oli kauheaa käydä läpi tapahtunut uudestaan ja uudestaan. Oli monia vaikeita päiviä, jolloin romahdin.

Kirjoittamisesta tuli Tomin sisäinen jännitemittari.

– Kirjoittaessani tiesin, kuinka vahvoilla olin aina ­kulloinkin. Kirja muotoutui suruni mukana: kun suruni muutti muotoaan, muutti kirjakin, Tom kertoo.

Edessä oli kuitenkin vielä toinen menetys: neljä kuukautta Karinin kuoleman jälkeen menehtyi Tomin isä.

Lapsuus henkivartijoiden ympäröimänä

Tom asettaa uuden nuuskapussin ylähuulen alle. Tapa on peruja nuoruuden jääkiekkoajoilta. Lajin pariin hänet yllytti isä, urheilutoimittaja Thomas ”Malmen” Malmquist, jolle jääkiekko oli koko elämä.

Thomas Malmquistista tuli koko Ruotsin tuntema julkkis, kun hän kirjoitti Expresseniin 1990-luvun alussa paljastusjuttuja niin sanotusta sopupeliskandaalista, jossa hän väitti mafian sopineen ennakkoon jääkiekko-otteluiden tuloksia.

Tomin isä joutui hengenvaaraan, ja perhe sai suojakseen henkivartijat.

– Silloin ajattelin, että se oli makeeta ja rajua, mutta myöhemmin ymmärsin, että herranjumala, miten se vaikuttaa lapseen. Elää nyt kuolemanvaarassa henkivartijoiden ympäröimänä! Vain he, jotka ovat olleet sodassa, voivat ymmärtää sen, Tom sanoo.

Skandaali koetteli Tomin isää, ja hän alkoi juoda.

– Isäni oli monella tavalla fantastinen, mutta hän oli perinteinen mies, joka joi liikaa ja oli paljon työreissuilla. Äiti sai hoitaa lapset.

Isä kuoli mahasyöpään, jonka kanssa hän oli sinnitellyt jo kymmenen vuotta.

– On sokki tulla isäksi. Kun sitten samalla menettää lapsen äidin ja pian vielä oman isän, elämä alkaa muistuttaa kreikkalaista tragediaa, Tom sanoo.

Pintaan nousi lapsuusmuistoja, jotka Tom päätti ottaa mukaan kirjaansa.

– Olin ajatellut kirjoittavani vain Karinista, mutta en voinut jättää isääni pois. Kirjoittaminen auttoi minua käsittelemään tunteitani.

Surun käsittelyä lapsen kanssa

Kirjoittaessaan Tom luki paljon surun psykologiasta. Se auttoi myös käsittelemään asiaa Livian kanssa.

– Sain välineet puhua siitä lapselle, joka joutuu kasvamaan ­ilman toista vanhempaansa. Tärkeintä on olla suora. Aina välillä Livia saattoi kysyä: ’Missä äiti on?’ Vastasin, että hän on kuollut, johon Livia: ’Ai jaa’.

Tomin mielestä annetaan liian usein ymmärtää, ­että menetyksestä ei voi puhua, että se haavoittaa ja repii muistoja pintaan.

– Puhumattomuus olisi pahinta, mille voisin lapseni altistaa, se olisi sama kuin varastaisin häneltä äidin.

Hän haluaa Livian kohtaavan tunteensa sellaisina kuin ne tulevat.

– Haluan, että Karin on hänelle jotain hienoa ja että hän voi lähestyä aihetta kuinka haluaa. Kerran Livia tanssi ja lauloi ’Karin-äiti on kuollut, Karin-äiti on kuollut’. Tanssimalla ja laulamalla hän epädramatisoi asian.

– Olen mielestäni onnistunut tosi hyvin Livian ­kanssa. Mutta ehkä hän vielä joskus kirjoittaa kirjan, kuinka kunnoton isä olin, Tom hymähtää.

Rakkaudenjulistus

Ruotsissa vuonna 2015 ilmestynyt kirja on menestynyt hyvin myös muissa Pohjoismaissa, ja sen oikeudet on myyty Saksaan, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Kirjan menestys on synnyttänyt ristiriitaisiakin tunteita.

– Tietenkin olen ylpeä, että olen selvinnyt ja että olen kirjoittanut kirjan surustani, joka on intiimi ja yksityinen mutta puhuttelee muitakin ihmisiä.

Kirjassa on kuitenkin mukana monia ihmisiä, jotka eivät olleet julkisuuteen varautuneet: Karinin vanhemmat, Tomin äiti, Livia. Etenkin Karinin vanhemmille kirja ei ole ollut helppo pala.

– Mutta he ovat myös ylpeitä tästä. Tämä on rakkaudenjulistus Karinille.

Tomista on tärkeää, että Livia voi myöhemmin ­lukea tapahtuneesta.

– Tämä kirja on vain yksi palanen, Livialla on iso palapeli ratkaistavanaan. Tämä on vain minun versioni.

Karinia Tom kaipaa eniten arkipäiväisissä hetkissä: sitä, kun jutellaan tv-sarjojen ääressä tai käydään ulkona yhdessä kavereiden kanssa. Hän kadehtii ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet syvää surua.

– Heissä on vielä jäljellä ihana naiivius. En minäkään ollut ennen näin pelokas ja herkkä. En voi nauttia elämästä niin kuin haluaisin, olen koko ajan ihan hirveän huolissani tytöstäni.

– Elämä sellaisena kuin nyt, tällä hetkellä, voi olla toisin huomenna.

Tom Malmquist

Kirjailija on syntynyt 23.3.1978.

Asuu Tukholmassa 5-vuotiaan tyttärensä Livian kanssa.

Debytoi 2007 runoteoksella Sudden death, joka käsitteli jääkiekon mieskuvaa.

Kirja Joka hetki olemme yhä elossa ilmestyi Ruotsissa 2015, ja se julkaistiin juuri suomeksi (S&S, 2017).

Liikunta on yhä tärkeä osa Virpi Sarasvuon arkea, vaikka hän ei enää ehdikään liikkua entiseen malliin.

Entistä huippuhiihtäjä Virpi Sarasvuota nähdään harvoin parrasvaloissa. Eilen hän saapui Urheilugaalaan ilman puolisoaan Jari Sarasvuota.

– Työskentelen yrittäjänä. Sain juuri viime viikolla postissa valmentajan ammattitutkinnon paperit. Kasailen siihen liittyvää materiaalia valmiiksi, Virpi kertoi kuulumisiaan.

Virpi kertoi, että liikunta on yhä tärkeä osa hänen arkeaan.

– Liikun aktiivisesti, vaikka riippuu tietysti mihin vertaa. Urheilu-ura oli täysin eri elämä ja eri vaihe. Olisi tietysti kauhean kätevää, jos olisin nykyisessä arjessa yhtä hyvässä kunnossa kuin ammattiaikoina.

Virpillä ja Jarilla on kaksi yhteistä tytärtä, joiden elämää nainen ei halunnut tarkemmin kommentoida.

Gaalailtaan hän suhtautui odottavin mielin.

– Täällä on paljon ihmisiä, joita ei muuten tapaa. Elämä on aika lailla työtä ja arkea muuten.

Arttu Wiskarin mukaan pienet arjen muutokset ovat tärkeimpiä. 

Laulaja Arttu Wiskari on tehnyt vuoden ajan muutoksia hyvinvointiinsa.

– Aloitin pienten muutosten tekemisen viime vuoden alussa. Aloin liikkua ja katsoa ruokavaliossa pieniä juttuja. Kesän söin ja join miten halusin ja olin ihan puhki.

Syksyn alussa laulaja aloitti tipattoman ja aloitti treenaamaan personal trainerin kanssa.

– Neljän kuukauden tipaton oli iso muutos, ja sen aikana tein lisää pieniä muutoksia. Kun ne olivat hallussa, päätin tipattoman häämatkamme ajaksi, viime kesänä lastensa äidin kanssa avioitunut Arttu kertoo.

”Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikea säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on.”

Arkisin Arttu tekee musiikkia ja hoitaa 2- ja 4-vuotiata lapsia kotona. Viikonloput hän keikkailee.

– En ole oikein ikinä lomalla. Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikeaa säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on. Joskus pitää mennä salille aamulla, joskus illalla. Saatan usein mennä salille vasta yhdeksältä. Se, että jaksaa raahautua sinne, on pääjuttu. En aseta itselleni mitään älyttömiä tavoitteita, jotka saavutettuani repsahdan.

Arttu ei seuraa tarkasti kilojen tippumista, vaan yrittää vaalia pieniä muutoksia arjessaan.

– Eilen tehtiin kotona taas terveellistä safkaa. Paistoimme kasviksia, pinaattia ja lihaa.

Keikkalavojen lisäksi Wiskari nähdään Supermarsu-elokuvassa, joka saa ensi-iltansa ensi viikolla. Laulaja pitää päähenkilö Emilian isäpuolen Pertin roolia lähes luonneroolina.

– Pertissä on noin puolet Arttu Wiskaria. Vähän hömelömpi versio meikäläisestä se on.