Maria Rönnin elämä murentui, kun äiti teki itsemurhan ja veli murhattiin. – Elämä ja maailma näyttäytyivät täysin mielivaltaisena.

Vuosi 1987. Äiti ja isä ovat olleet asumuserossa vuoden verran. 8-vuotias Maria ja hänen 13-vuotias veljensä asuvat äitinsä luona. Tänään äiti on kuitenkin vienyt lapset päivähoitoon mummolaan. Illansuussa, kun päivän leikit on leikitty, Maria palaa veljensä kanssa kotiin. Ovi on takalukossa. Isoveli aavistaa jotain.

– Onko se tehnyt sen, veli sanoo Marialle.

Maria ei ymmärrä, mitä veli tarkoittaa. Pian selviää, että äiti on kuollut, tehnyt itsemurhan.

Maria Rönni, 39, muistaa yhä elävästi tuon tilanteen, vaikka sen jälkeen muistikuvat tapahtumasta ja lapsuudesta ovat hatarat.

– Olin varmaankin järkyttynyt ja sokissa, Maria muistelee nyt.

Sen Maria muistaa, että isä teki pitkää päivää ja piti perheestä huolta. Tapahtuman jälkeen lapset muuttivat isän luo, ja sosiaalityöntekijät tulivat arvioimaan tilannetta. Terapiaa perhe ei saanut.

– 80-luvulla hoitojärjestelmä oli erilainen. Lapsia ei huomioitu eikä apua saanut, vaikka lapsen äiti olisi tehnyt itsemurhan. Perheessä asiasta ei kauheasti puhuttu. Isällä ja muilla sukulaisilla riitti tekemistä muutenkin, jotta tilanteesta ylipäänsä selviydyttiin. Heilläkin oli omat tunteensa, Maria kertoo.

”80-luvulla hoitojärjestelmä oli erilainen. Lapsia ei huomioitu eikä apua saanut.”

– Onneksi isä on aina ollut turvallinen ja hyvä isä. Hän piti meistä aina hyvää huolta.

Maria oli kiltti ja ujo tyttö, joka pärjäsi koulussa hyvin. Sisälle padotut tunteet alkoivat pulpahdella nuoruudessa ulos masennuksena ja ahdistuksena. Erityisesti juhlapyhät ja varsinkin äitienpäivä olivat vaikeita aikoja. Lapsena Marian mielessä pyöri yksi kysymys: Miksi? Miksi oma äiti tekee itsemurhan? Ja miksi juuri minulle kävi näin?

– Olin aika synkissä vesissä ja epätoivoinen. Tuntui, että minulla ei ole mitään tulevaisuutta. Koin syvää alemmuudentunnetta siitä, että olisin erilainen ja huonompi kuin muut. Koin, että olin arvoton ihminen. Ajattelin, että kaikilla muilla on äidit ja minulla ei.

Nyt aikuisena Maria pohtii, miksi hän koki äidin itsemurhasta häpeää ja syyllisyyttä. 

– Enhän minä pienenä tyttönä ole voinut vaikuttaa mitenkään äidin itsemurhaan. Lapsi imee itseensä asioita ja kokee syyllisyyttä asioista, joista ei tarvitsisi.

Surullisia uutisia Namibiasta

Maria koki toisen suuren menetyksen aikuisena. Elokuussa 2015 puhelin soi, kun Maria oli lähdössä viemään poikaansa tämän kaverin 5-vuotissyntymäpäiville. Soittaja oli Marian täti. Hän kertoi, että Marian isoveli oli kuollut Namibiassa, jossa oli asunut perheensä kanssa 15 vuotta.

– Veljeni oli ajanut toisen auton perään. Sen kuski raivostui niin paljon, että hän nousi autosta, otti pyssyn ja alkoi ampua. Kaksi laukausta osui veljeeni. Hän kuoli välittömästi tapahtumapaikalla. Mitään ei ollut tehtävissä, Maria kertoo.

– Sitä ei voinut uskoa todeksi. Elämä romahti siinä hetkessä.

”Se oli jotain, mitä kukaan ei osaa ajatella tapahtuvan.”

Maria itki ja suri viikkoja.

– Tapahtumasarja oli täysin järjetön sattuma. Se oli jotain, mitä kukaan ei osaa ajatella tapahtuvan. Mies oli täysin päihtynyt, ilmeisesti kokaiinipöllyissä ja sekavassa mielentilassa. Veljeni oli väärässä paikassa väärään aikaan, Maria sanoo.

– Jo läheisen kuolema on rankka, mutta tämä oli jotain sellaista, mitä ei pahimmissa kauhufilmeissäkään tapahdu.

Maria oli hyvin läheinen veljensä ja tämän perheen kanssa.

– En käynyt koskaan etelän reissuilla, mutta aina kun oli mahdollista ja rahaa, kävin veljeni luona Namibiassa, Maria kertoo.  

– Minulle on edelleen todella tärkeää pitää tiiviisti yhteyttä veljeni vaimoon ja lapsiin. Toisiltamme saamamme tuki on auttanut jaksamaan. Vaalimme yhdessä veljeni muistoa.

Mielivaltainen maailma

Veljen kuolema sai Marian tuntemaan epäoikeudenmukaisuutta ja vihaa. Luottamus ja usko ihmisiin kokivat kovan kolauksen.

– Elämä ja maailma näyttäytyivät täysin mielivaltaisena. Seuraavasta hetkestä ei ole mitään varmuutta. Kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua ihan mitä vain.

Surutyötä hidasti pitkä poliisitutkinta- ja oikeudenkäyntiprosessi. 

”Tekijä sai tuomion vasta kaksi vuotta teon jälkeen. Vasta sen jälkeen minulla oli kunnolla mahdollisuus toipua.” 

– Tuomion odottaminen oli painajaismaista. Tekijä sai tuomion, 24 vuotta ehdotonta vankeutta murhasta, vasta kaksi vuotta teon jälkeen. Vasta sen jälkeen minulla oli kunnolla mahdollisuus toipua ja päästä eteenpäin.

Myös pitkä välimatka Suomesta Namibiaan hidasti Marian surutyötä.

– Välimatkan ja nopean aikataulun takia emme päässeet Suomesta hautajaisiin, joten seurasimme hautajaisia Skypen välityksellä. Kävin haudalla vasta kuukausi veljeni kuoleman jälkeen.

Tukea terapiasta

Parikymppisenä Maria opiskeli sairaanhoitajaksi ja haki töihin psykiatriseen sairaalaan. Hän pääsi heti kiinni työelämään. Samoihin aikoihin Kela lupasi, että Maria pääsisi tuettuun terapiaan. Maria ajatteli, että nyt hän vihdoin saa apua äitinsä itsemurhan synnyttämiin tunteisiin.

– Koin ahdistusta, masennusta ja toivottomuutta. Pystyin kuitenkin opiskelemaan ja aloittelemaan työuraa, eikä minulla ollut sairaslomia tai lääkityksiä. Sen takia oireiluni katsottiin lieväksi, enkä saanutkaan tuettua terapiaa.

Lopulta Maria meni muutamaksi vuodeksi omakustanteisesti terapiaan. Maria sanoo nyt, että terapia muutti koko elämän suunnan. Hänestä tuntui, että hän oli saanut elämänsä takaisin. Hän tunsi itsensä kokonaisemmaksi ja eheämmäksi.

”Koin ahdistusta, masennusta ja toivottomuutta. Oireiluni katsottiin lieväksi, enkä saanutkaan tuettua terapiaa.”

– Terapiasuhteesta syntyi toivo. Joku uskoi ja näki, että selviydyn tästä ja saan elää hyvää elämää. Kun sain lapsuuden asiat käsiteltyä, olen elänyt ja voinut hyvin. 

Elämässä alkoi pilkahdella toiveikkuus ja ilo. Maria rakastui ja sai pojan 31-vuotiaana. Maria ajatteli, että koko loppuelämä menisi hyvin.  

– Pojan syntymä oli merkittävä käännekohta elämässä. Tuntuu hyvältä, että olen pystynyt olemaan hyvä äiti ja pystynyt katkaisemaan sukupolvien välisen ketjun pahoinvointiin liittyen. En halunnut siirtää traumoja ja pahaa oloa seuraavalle sukupolvelle.

Veljen kuoleman jälkeen Maria kuitenkin masentui ja oli sairaslomalla. Hän pääsi myös Kelan tuettuun terapiaan, missä hän tälläkin hetkellä käy. Terapeutti on sama, jonka kanssa Maria käsitteli äitinsä itsemurhaa. 

– Tapahtuma peilautuu koko elämääni. Minulla oli uniongelmia. Elämä ja luottamus kaikkeen oli palasina, enkä uskonut, että elämässä voi olla vielä jotain hyvää, Maria sanoo.

Apua uhrien läheisille

Nykyään Maria tekee puolikasta työaikaa. Muutoin elämän perusasiat olivat kunnossa, vaikka Maria erosi miehestään kaksi vuotta ennen veljen kuolemaa. 

– Poikakin on joutunut koville, koska voimavarani ovat olleet vähissä. Onneksi olemme edelleen hyviä ystäviä pojan isän kanssa. Hän on hyvä isä pojallemme.

Terapian lisäksi Maria sai apua Suomen mielenterveysseuran henkirikoksen uhrien läheisille järjestämältä intensiivikurssilta.

– Meillä oli ryhmäterapiaistuntoja, jossa kaikilla oli todella rankkoja tarinoita siitä, miten läheinen on murhattu tai tapettu. Oli käsittämätöntä, miten hyvin kaikki ymmärsivät toisiaan. Sain sieltä ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. 

Kaikesta voi selviytyä

Marian katselee kotinsa ikkunasta, kun hänen 7-vuotias poikansa potkii pihalla jalkapalloa. Mariaa alkaa hymyilyttää.

– Poika on ollut päivänselvä syy, miksi elämä jatkuu. Nykyään hyväksyn kaiken osaksi elämäntarinaani. Vaikeudet ovat kääntyneet voimavaraksi, Maria sanoo.

– Tänä keväänä voin ensimmäisen kerran sanoa, että minulla on ollut valoisampia hetkiä. Elämässä alkaa olla muutakin kuin selviytymistä päivästä toiseen. Mitä tahansa elämässä tuleekin, kaikesta voi selviytyä.

Marialle tärkeitä ovat myös sukulaiset ja ystävät, vaikka hän onkin halunnut olla veljen kuoleman jälkeen paljon yksin. Metsäretket ja merenrantakävelyt yksin ja pojan kanssa tuovat voimaa.

”Elämässä alkaa olla muutakin kuin selviytymistä päivästä toiseen”

– Kun poika lähtee kouluun, käyn joka päivä tunnin kävelylenkillä metsässä. Se on päivän paras hetki ja saan siitä paljon. Kun olen yksin metsässä, minun on helpompi tuntea niitä tunteita, vihaa ja epäoikeudenmukaisuutta, Maria sanoo.

– En halua jäädä tähän tilaan, mutta minun on pakko antaa tunteiden tulla ja kokea ne. Otan itselleni aikaa ja olen yksin, kun siltä tuntuu. Mutta en halua jäädä katkeruuteen. Elämässä on niin paljon hyviä asioita ja hyviä ihmisiä.

Maria työskentelee sairaanhoitajana psykiatrisen sairaalan akuutilla avo-osastolla.

– Potilailla on esimerkiksi masennusta ja ahdistusta. Meille tulee myös psykoosipotilaita ja päihdepotilaita. Työni on merkityksellistä ja tärkeää. Ihmisten oireilu ei ole minulle rankkaa. Päinvastoin on palkitsevaa nähdä, kun ihmiset saavat apua ja alkavat voida paremmin. 

Elämänarvot uusiksi

Ennen Maria stressasi asioista ja mietti, mitä muut hänestä ajattelevat. Nykyään Maria osaa priorisoida asioita.

– Turhat ja pintapuoliset asiat ovat jääneet vähemmälle. Metsässä lenkkeily ja pojan kanssa oleminen on minulle tärkeämpää kuin imurointi. Voi mennä monta viikkoa, etten ole imuroinut ja olen syönyt vain valmisruokia. Elämä on tässä ja nyt, eikä huomisesta päivästä tiedä. Haluan viettää päiväni tärkeiden ihmisten kanssa, Maria sanoo.

Maria haluaisi myös tulevaisuudessa tehdä työtä auttamisen parissa, mutta hieman juurevammin.

– Haluaisin tehdä työtä, jossa pystyisin olemaan ihmisten kanssa oikeasti läsnä ilman kiirettä. Haluaisin auttaa läsnäolon ja luonnon kautta. Työni osastolla on lääkekeskeistä ja hektistä, Maria miettii.

Marian mielestä on hienoa, että maailma on nykyään avoimempi ja että esimerkiksi tunnetut ihmiset puhuvat avoimemmin mielenterveysongelmistaan. Maria on kokenut tärkeäksi kertoa avoimesti elämäntilanteestaan myös työkavereille. Heiltä on tullut paljon tukea.

Maria kertoo, että yleisesti lääkärien ja hoitohenkilökunnan mielenterveysongelmat ovat edelleen pienimuotoinen tabu.

– Oli sitten hoitaja tai lääkäri, voi löytää itsensä tilanteesta, jossa tarvitsee itse apua. Se ei katso taustoja. Kukaan ei voi tietää, miten oma mieli reagoi vaikeisiin tilanteisiin. Joku voi sairastua psykoosiin, toinen voi masentua, Maria pohtii.

Tärkeintä on rohkaistua hakemaan apua. 

”Kukaan ei voi tietää, miten oma mieli reagoi vaikeisiin tilanteisiin.”

– Olen ylpeä itsestäni, että hain apua. Olen todella kiitollinen siitä, että olen saanut terapeutin kanssa käsitellä elämäni asioita. Terapia auttaa erottelemaan omat asiat potilaiden asioista, jotta en veisi omia asioitani töihin.

Terapiaan pääsystä helpompaa

Marian mielestä kunnolliseen terapiaan pääsy tulisi tehdä huomattavasti helpommaksi ja yksinkertaisemmaksi.

– Kelan systeemi laittaa ihmisiä rankasti eriarvoiseen asemaan. Kela tukee niitä, jotka ovat työelämässä tai opiskelemassa, vaikka terapian saanti ei saisi olla riippuvainen siitä, oletko juuri nyt tuottelias yhteiskunnan jäsen, Maria sanoo.

– Ne, joilla on lievää oireilua ilman sairaslomaa tai lääkitystä, hyötyisivät erityisesti terapiasta. Mitä aiemmin terapiaan menee, sitä enemmän siitä hyötyy.

Maria kokee olevansa etuoikeutettu, koska hän pystyi käymään töissä ja maksamaan ensimmäiset terapiavuotensa itse. Elämän suunta on nyt ylöspäin.

– Mietin aina, mitä veljeni ajattelisi tilanteestani. Olen vakuuttunut, että hän haluaisi nähdä, että voin hyvin ja jatkan elämääni, enkä jumittuisi katkeruuteen.