Tellervo Koivisto opettelee nyt elämään arkea yksin. Kuvat: Heli Blåfield
Tellervo Koivisto opettelee nyt elämään arkea yksin. Kuvat: Heli Blåfield

Tellervo Koiviston elämä muuttui hiljattain, kun puoliso, presidentti Mauno Koivisto muutti hoitokotiin. – Olemme palanneet yhteisen taipalaamme alkuun: kaipaamaan toisiamme.

Oppi viime viikoilta: Asun nyt yksin

”Tammikuussa Mauno kaatui yöllä kotona. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, missä hän oli kaksi viikkoa. Olkapään luu murtui, ja käsi on nyt kantositeessä. Nyt hän on muuttanut hoitokotiin.

Olimme suunnitelleet, että asuisimme yhdessä kotona Katajanokalla niin pitkään kuin olemme elossa. Mutta ei täällä kuljeta yhdellä kädellä rollaattorilla. Kun käsi on sidottuna, hän tarvitsee ammatti-ihmistä avukseen kaikessa aina pukeutumisesta lähtien. Hän on hoitokodissa toistaiseksi, mutta koska hänellä on myös muistisairaus, kotiinpaluu voi jäädä haaveeksi.”

Oppi rakkaudesta: se pysyy

”Vietän Maunon luona päivisin kolme neljä tuntia. Iltaisin soittelemme. Olemme ikään kuin palanneet yhteisen taipaleemme alkuun: silloin olimme kirjeenvaihdossa ja kaipasimme toisiamme.

Minulle vaikein on se iltasoitto. Illat ovat Maunolle vaikeita, ja hän saattaa puhelimessa sanoa, että tule hakemaan minut. Sitten rauhoittuu kyllä taas.

Edelleen Mauno kovin mielellään puhuu, ja hän kaipaisi hoitokodissakin keskusteluseuraa. Siellä vain on hyvin vähäpuheista väkeä. Eikä meilläkään mitään uusia juttuja ole. Kyllä ne on ne samat, mitä nuoruuden rakkauskirjeissäkin oli.

Jos olen ollut yli tunnin, Mauno saattaa sanoa, että mene nyt välillä pois ja tule sitten takaisin, kun se tuleminen on aina niin mukavaa. Se vain on niin, että vaikka meilläkin yhteiset keskustelunaiheet ovat jo hyvin rajalliset, niin kyllä se rakkaus pysyy. Puolin ja toisin.”

Oppi Alzheimerista: On vain tämä hetki

”Maunon muisti on jo kauan ollut sellainen, että mikään uusi ei tartu. Hän kuitenkin tunnistaa yhä tutut ja ottaa heidät iloisesti vastaan. Yleensä hän aina muistaa, mistä kukin on ja löytää jonkin yhteisen keskustelunaiheen. Hoitokodissa on käynyt ystäviä, entisiä työtovereita, turvamiehiä.

Saattaa vain käydä niin, että jos minä vähän myöhemmin sanon, että sinulla kävi vieraita, hän ei enää muista. Ei henkilöä eikä keskustelua. Että se on vain se hetki. Alzheimer-potilaalle pitääkin rakentaa hyviä hetkiä.

Oppi itsestäni: Tarvitsen lukemista

”Työhuone on minun valtakuntani. Nyt kun olen yksin, unohdan muut huoneet. On lukemista, telkkari ja puhelin.

En tiedä, mikä paperi tulisi, jos menisin lääkärintarkastukseen, mutta tunnen olevani terve. Minulta murtui lonkkaluu, eikä siitä tullut entisenlaista. Käveleminen on vähän ontumista, ulkona varsinkin. Särkylääkkeitä en viitsi pieneen vaivaan ottaa.

Hoitaessani Maunoa vältin sanaa omaishoitaja. Hän oli kuitenkin siinä kunnossa, että pystyi huolehtimaan itsestään. Vielä viime syksynä hän lähti omin päin ratikkaretkelle. Kerran Mauno viipyi retkellään kaksi tuntia ja olin vähän huolissani, kun oli jo ilta. Soitin sitten hänen kännykkäänsä ja kävi ilmi, että hän oli vaihtanut ratikkaa välillä eikä tiennyt, missä oli. ’En mä näe kadun nimeä missä mä olen, mutta kyllä mä täältä tulen’, hän sanoi. Ja niin hän lopulta tuli.”

Oppi vanhemmilta: Oikeudenmukaisuus

”Lapsuudenkodissani elämänohjeita ei puettu sanoihin, opit tulivat tekojen kautta. Vanhempieni elämään historiaan liittyi voimakas oikeudenmukaisuuden vaatimus. Kapinan ja sisällissodan ajasta oli suhteellisen vähän aikaa, ja talvisota sisältyi myös minun lapsuuteeni. Pienviljelijävanhempieni puheesta kuulsi ajatus, että tietynlainen yhteiskunta on epäoikeudenmukainen.

Oppikoulussa arvot olivat hyvin oikeistolaisia. Uskonnonopettajani ja muutkin olivat oikein tällaisia hurraa-isänmaallisia. Kotini sosialidemokraattiset arvot olivat lähempänä kristillistä ajattelua, vaikka meillä oltiin vain tapakristittyjä.

”Vielä kun valmistuin ekonomiksi, oli asenne , että ei pidä hakea paikkoja, joihin voitaisiin valita mies.”

Olin ainoa kylältämme, joka lähetettiin oppikouluun. Olin niin innokas lukija, että en tahtonut löytää paikkakunnalta enää mitään luettavaa. Oppikouluun lähettäminen oli äitini päätös. Hän perusteli, että koulutettuna pääsee vähemmällä raatamisella.

Tavallisempaa olisi ollut, että olisin mennyt piikomaan ja sitten jonkun kanssa naimisiin. Pienviljelijän vaimon elämä oli silloin raskasta.

Nykyisin on jo Aapisia, joissa äiti tekee muutakin kuin laittaa ruokaa ja lypsää lehmiä, mutta kyllä naisella aika kauan oli lähinnä kodin tehtäviä. Vielä kun valmistuin ekonomiksi, oli asenne , että ei pidä hakea paikkoja, joihin voitaisiin valita mies. Että pikkurouva menee kotiin vain.”

Oppi liitosta: toinen puhuu, toinen kuuntelee

”Koko elämäni on ollut sattumia. Ensin se, että lähetettiin oppikouluun. Oppikoulun jälkeen meitä oli kolme tyttöä, joista yksi ilmoitti, että jatkaa lukioon. Me kaksi muuta päätimme pelkästä kateudesta, että mekin sitten. Seuraavaksi päädyin Turkuun opiskelemaan ja tapasin Maunon.

Oli itsenäisyyspäivän aatto, ja tarkoituksenani oli mennä ylioppilaskunnan tansseihin, mutta se oli suljettu yksityistilaisuuden vuoksi. Jäin epäröimään, kun ovelle tuli pitkä kaveri toteamaan saman. Hän lähti pois, mutta tuli pian takaisin ja kysyi minulta, lähdetäänkö yhdessä hakemaan tansseja. Siihen aikaan illasta Turun Kaskenkatu oli tyhjä. Oli sekin sattuma: tavata nyt tyhjällä Kaskenkadulla, ja siitä alkoi yhteinen elämä.

”Olemme olleet naimisissa 64 vuotta. Kyllä se ihme on ollut, olemme kuitenkin aika erilaiset ihmiset.”

Viime aikoina Mauno on kertonut uskoneensa siihen aikaan maailmanloppuun, koska oli joutunut isänsä kanssa kulkemaan hartausseuroissa. Sitten tuli sota, ja senkin jälkeen jatkuivat levottomuudet; Mauno näki, miten kommunismi levisi. Hän on sanonut uskoneensa maailmanloppuun, kunnes tapasi Tellervon. Minä ilmeisesti syystä tai toisesta olin hänen suuri rakkautensa heti alusta.

Minulla taas ei ollut semmoista, että heti olisi tuntunut. Aloin vain ihailla hänen tapaansa puhua. Rakkaus tuli vähän myöhemmin, viiveellä. Olemme olleet naimisissa 64 vuotta. Kyllä se ihme on ollut, olemme kuitenkin aika erilaiset ihmiset. Ehkä salaisuus on se, että hän on ajattelija, puhuja ja toimija, minä kuuntelija. Huumori on laukaissut monta kiperää hetkeä.”

Oppi politiikasta: pitää tietää, keitä edustaa

”Tulin valituksi kansanedustajaksi 1972. En ollut valmistautunut ja eduskunnasssa mietin, keitä täällä edustan. Tunnettuna olin sivuuttanut suurella äänimäärälläni semmoisia, jotka olivat tehneet paljon työtä. Minusta tuntui, että he olisivat varmasti hoitaneet homman paremmin.

Minulla oli jo status ja toimeentulo mieheni kautta, eikä minun niiden takia olisi tarvinnut jatkaa. Suurella äänimäärälläni olisin voittanut seuraavatkin vaalit, mutta en lähtenyt uudelleen ehdolle.”


Nuori Tellervo oli niin innokas lukija, että kirjat loppuivat kotipaikkakunnalta kesken. Lukeminen on yhä tärkeää.

 

Oppi edustamisesta: mokat muistaa

”Presidentin puolisona mielenkiintoisimpia olivat ulkomaanmatkat. Hautajaiset ja muut merkkipäivät olivat mukavia, kun niissä tapasi valtionpäämiehiä eri puolilta. Valtiovierailuthan ovat aika kaavamaisia, mutta minulle jäivät mieleen ne, jossa itse tein jonkin mokan. Kerran istuin illallispöydässä kaikki korut päällä, kun huomasin, että kunniamerkki oli niin painava, että venemallinen kaula-aukko oli muuttunut sen painosta v-aukoksi. Miten sen sitten irrotat, kun on veitsi ja haarukka käsissä? Onneksi oltiin vain Islannissa.

Kerran presidenttiaikaan olin tuttavan mökillä Lapissa. Meitä oli vain kolme naista, mutta sielläkin piti olla turvamies ja virallinen ohjelma. Paperissa oli kellonajat: lepoa ja virkistystä, lepoa ja virkistystä. Turvamiehellekin tuli töitä; meillä oli viinipullo, mutta majapaikasta ei löytynyt korkkiruuvia. Piti soittaa hänelle, että tulisitko avaamaan.

Oppi vanhemmuudesta: On mukavaa, jos toinen on nopeampi

”Tyttäremme Assin syntymä oli suuren toiveen täyttymys. Olimme pitkään odotelleet, eikä ollut mitään selitystä. Kun lapsi sitten tuli, se oli meille suuri ilo. Isähän sen otti omakseen, kun hänellä on suuremmat kädet. Eivät hänen ikäkautensa miehet vielä yleensä vauvoja hoitaneet. Minulle se oli mukavaa. Kun vauva yöllä huusi, niin ei aina tarvinnut itse lähteä. Tiesi, että joku toinen on nopeampi.”

Oppi masennuksesta: Kirjoittaminen parantaa

”Kirjoitin masennuksestani vuonna 1999. Kirjoittaminen oli terapiaa. Minulla oli sisäinen pakko huutaa se asia julkisuuteen. Kun kirja ilmestyi, aloin jo olla toipunut. Masennuksen vuosina Mauno kärsi mukanani: hänellä oli paidan rinnus märkänä itkustani. Oli vaiheita, joissa lohdutusta tarvitsi kaiken aikaa.

Oli palkitsevaa huomata, että esimerkkini antoi monille mahdollisuuden puhua omasta tilanteestaan. Toisaalta välillä ajattelen, että tuliko aiheutettua epidemia, kun kaikki julkisuudenhenkilöt kertovat nykyisin masennuksestaan!”

Tellervo Koivisto

Ekonomi ja entinen kansanedustaja on syntynyt 2.1.1929 Punkalaitumella. Omaa sukua Kankaanranta.

Asuu Helsingin Katajanokalla. Perheeseen kuuluvat presidentti Mauno Koivisto ja tytär Assi.

Julkaissut teokset Elämää siivellä: Päiväkirjan lehtiä (1970) ja Päiväkirjan uudet sivut (1999). Anne Mattsonin Tellervo Koivisto – elämäkerta ilmestyi tammikuussa (Siltala, 2017).

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.

Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen

Suomalaisilla on kivun vuoksi eniten sairauspoissaoloja koko Euroopassa. Nelikymppisen Sari Salomaan työkyvyn vei 20 vuotta kestänyt jalkakipu.

Nyt kävi pahasti, Sari Salomaa tajusi liukastuessaan jäisellä tiellä. Kaatuessa jalasta kuului pamahdus, ja kun Sari koetti nousta ylös, hän huomasi, että jalkaterä sojotti väärään suuntaan.

Oli maaliskuu vuonna 1998. Sari oli 22-vuotias yo-merkonomiopiskelija, kihloissa...