Haluan ainakin kolme lasta, sanoo Tanja Vienonen, kolmikuukautisen Tiia Emilian äiti.Kiinan orpokotien lasten kohtalo pysäytti äitiyden herkistämän Tanjan vakavasti harkitsemaan, voisiko yksi lapsista olla adoptiolapsi. Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 1996.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 1996. ( Linkki tiedostoon )
Tanja Vienonen sanoo olevansa elämänsä kunnossa, levännyt ja pirteä, onhan hän viime aikoina ensimmäisiä kertoja Tiia Emilian syntymän jälkeen nukkunut ruhtinaallisia neljän tunnin unia.
Sitä ennen häntä johdateltiin äitiyden aakkosiin viikkojen ”valvo ja pysy silti järjissäsi” -koulutusjaksolla, jonka aikana testattiin kaikki vauvan rauhoittamiseen tarkoitetut hullut ja vielä hullummat ideat.

Vauvan vatsankipristelyistä hätääntyneet vanhemmat tuntevat nykyään perusteellisesti muun muassa pölynimurin uudet käyttömahdollisuudet – sen äänen piti toimia rauhoittavana tuutulauluna.
Ei toiminut.

Yön ja aamun pimeinä tunteina Tanja Vienosen ja Totti Karpelan perheessä on tehty muutakin kummaa.

– Olemme lorotelleet vettä litratolkulla, kantaneet Tiiaa olkapäällä puutumiseen asti, ajaneet tuntikausia autolla pitkin mukulakivikatuja, työntäneet häntä kärryissä pitkin nukkuvaa lähiötä, soittaneet musiikkia klassisesta teknoon, asetelleet otsalle märkää rättiä. Lopulta ostimme äidin kohdunääniä jäljittelevän kasetin ja telkkarissa mainostetun terveystyynyn, jolle Tiia aseteltiin vatsalleen nukkumaan, Tanja kertoo nyt jo naureskellen.

Hyvistä neuvoista ja vanhempien yritteliäisyydestä huolimatta Tiia valvoi ja huusi edelleen.

– Eräänä aamuna kello viisi sekä minulle että Totille tuli yhtä aikaa sama tunne: nyt tätä ei voi enää kestää. On pakko saada nukutuksi edes muutama tunti.

Tanjalle tuli kirjaimellisesti äitiä ikävä, ja niinpä äiti matkusti Turusta Helsinkiin, otti siipiensä suojiin sekä tyttärensä että tyttärensä tyttären ja vei heidät hyvään hoitoonsa.

– Totti tuli työvuoronsa jälkeen perässä Turkuun, menimme peittojen alle ja nukuimme lähes kaksi vuorokautta yhtä kyytiä, Tanja kertoo.

Lopulta löytyi myös tepsivä lääke Tiian vatsanpuruille.

– Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jostain syystä Bona -äidinmaidon vastike on sopinut Tiialle paremmin kuin oikea rintamaito, Tuttelista puhumattakaan, Tanja kertoo.

Masu täynnä, ilman vatsavaivoja Tiia Emilia on nyt nukkunut kohtuullisia yöunia ja kasvaa nopeata vauhtia.

– Nyt kolmikuukautisena hän on yli seitsenkiloinen jötikkä, omapäinen, määrätietoinen ja tietenkin minusta maailman suloisin lapsi, Tanja sanoo.

Myös isänsä, poliisina työskentelevän Totti Karpelan, tytär on alun vaivoista huolimatta kietonut sormensa ympärille.

– Luulenpa että Tiian kanssa Totin sanavarastosta häipyy ei-sana kokonaan, Tanja naurahtaa.

Alkuajat olivat kuitenkin niin raskaat, että Tanja sanoo nostavansa hattua vanhemmille, joille jatkuva valvominen on arkea paljon pidempään.

– Ihme kyllä, minun ja Totin keskinäisiin väleihin tuo rasittava aika ei vaikuttanut ainakaan tunteita kiristävästi. Päinvastoin, meille tuli oikea urheiluhenki – kyllä tämä kestetään.

Sirkuksen keskellä Tanjan piti huolehtia vielä koiriensa Zinon ja Louisan tunne-elämästä. Nekin olivat selvästi väsyneitä vauvan huutoon ja masentuneita ja flegmaattisia uuden perheenjäsenen vallatessa heille aiemmin kuulunutta elinpiiriä.

– Nyt meidän on oikein tietoisesti pitänyt löytää aikaa koirille. Vietämme kumpikin Totin kanssa vuorollamme kahdenkeskisiä hetkiä vain niiden kanssa, Tanja sanoo.

TOIVEISSA SUURPERHE

Kaikkein yllättävintä Tanjasta on ollut äidinvaiston voimakkuus.

– En ole luonteeltani erityisemmin lapsirakas eikä minulla ollut ennestään mitään kokemusta pienten lasten hoidosta. – En olisi ikinä voinut kuvitella, että voisin kuolla jonkun ihmisen puolesta. Mutta Tiiaa suojelen viimeiseen saakka kaikelta pahalta. Se tunne on melkein epäinhimillisen voimakas, hän kuvailee.

Jo sairaalan vauvalassa Tanja erotti kymmenien vauvojen huudosta Tiian ja ryntäsi sielu raastettuna pelastamaan omansa nälänhädältä.

– Aluksi olin hysteerinen, kun en tiennyt mitä itkut tarkoittavat. Hätäännyin jos Tiia itki, mutta hätäännyin silloinkin, kun hän oli hiljaa. Jos hän sattuikin nukkumaan, piti kurkistaa monta kertaa peiton alle, että hän varmasti on vielä elossa, Tanja sanoo.

Nyt hän puhuu jo kolmen kuukauden äitiyden tuomalla rintaäänellä ja toteaa luottavansa omiin äidin taitoihinsa. Jo nyt hän haaveilee isosta perheestä, ainakin kolme lasta on suunnitelmissa. Herkistyneessä tilassaan hän on jo pohtinut sitäkin, voisiko hän kenties jakaa rakkautta siitä osattomaksi jääneelle vieraalle lapselle.

– Näin televisiosta Kiinan orpolasten ja Viron heitteille jätettyjen lasten kohtaloita käsittelevät dokumentit. Aloin tosissani miettiä adoptiota omalla kohdallani. Asiasta on puhuttu jo aviomiehen kanssa, ja kumpikin kuvittelee tässä vaiheessa olevansa valmis myös adoptioon.

– Mietin, mitä minä tässä kauhistelen lasten onnettomia kohtaloita. Miksi en tee jotakin asialle tarjoamalla paremman tulevaisuuden vaikka vain yhdelle heistä.

Tanja on tutustunut adoptioasiaan lähinnä lehtijuttujen ja perusteella, mutta ei olevielä kartoittanut asiaa käytännöllisesti.

– Tiedän että prosessi on pitkä ja vaatii paperisotaa. Sinänsä minulle ei ole väliä, mistä päin maailmaa lapsi olisi – hän voi olla yhtä hyvin kiinalainen, virolainen kuin suomalainenkin. Ihonvärillä ei ole väliä, eikä silläkään, minkä ikäinen hän olisi. Vauvan olisi kylläkin helpompi sopeutua uuteen kotimaahansa. Tiedän, että rakastaisin adoptiolasta aivan yhtä paljon kuin biologisiakin lapsiani.

Tanja on kuitenkin päättänyt, että toinen lapsi on hänen ja Totin yhteinen. Adoptio tulisi kysymykseen ehkä kolmannen kohdalla. Toinen lapsi saisi syntyä niin, että Tiialla ja hänellä olisi kahden vuoden ikäero.

 TÖIHIN VAUHDILLA

Jo seitsemän viikon kuluttua synnytyksestä, vaiheessa jossa äidit yleensä vasta etsivät kadonnutta vyötäröään, Tanja esiintyi muotimessuilla alusvaatenäytöksessä.

– Kilojen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia, päinvastoin. Lihoin raskausaikana kahdeksan kiloa ja nyt olen kaksitoista kiloa kevyempi. Ei ihme, kun kerran valvoin ja kävelin Tiian kanssa viisi viikkoa yötä päivää enkä ehtinyt edes syödä.

Nyt Tanja on jo aloittanut säännöllisesti työnsä kuntosalilla, jossa vetää viikoittain aerobic- tunteja.

– Lihakseni ovat jo nyt jumppaamisen ansiosta yhtä hyvässä kunnossa kuin aikaisemminkin. Olen myös ollut jo juontamassa erilaisissa tapahtumissa. Aloitin myös yhdessä Marianne Kiukkosen kanssa aerobicshown, jonka kanssa kierrämme ravintoloissa, ostoskeskuksissa ja missä tahansa, missä kaivataan tuon tyyppistä ohjelmanumeroa, Tanja kertoo.

– Tykkään tehdä vaihtelevaa työtä ja muutenkin kaipaan neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille. Jos olisin pelkästään Tiian kanssa kotona, luultavasti pitkästyisin. On pakko tunnustaa, että olen luonteeltani työnarkomaani ja ilman työtäni elämä kävisi tylsäksi.

Tanja ja Totti ovat jakaneet hoitovuoroja sen mukaan, kumpi pystyy töidensä vuoksi paremmin joustamaan.

– Jos olen joutunut matkustamaan kauemmaksi, Tiia on ollut isänsä hoidossa – se onnistuu, koska Tiialle kelpaa pullomaito.

Tähän asti Tiia on kulkenut myös melko kätevästi mukana Tanjan työtilaisuuksissa. Hän tietää että tulossa on paljon hankalampi vaihe, jolloin lapsi ei tyydykään köllöttelemään kulissien takana vaunuissaan.

– Pienen vauvan kanssa voi kokea pehmeän laskun siinä mielessä, että hän varhaisaikoinaan enimmäkseen nukkuu – jos nukkuu. Nykyään meillä Totin kanssakin on ihan hyvin aikaa myös toisillemme. Ehdimme jutella ja touhuta kaikessa rauhassa, Tanja sanoo.

Tanja aikoo piakkoin jatkaa myös opintojaan ammattikorkeakoulussa, taloushallintolinjalla, josta ennen Tiian syntymää sai kasaan 45 opintoviikkoa.

– Tarvitaan vielä sata lisää, Tanja huokaa ja yrittää ehkä keväällä tenttiä joitakin tenttejä. – Sinänsä olen hiukan pettynyt laitoksen koulumaisuuteen. Alun perin kuvittelin, että itsenäisesti opiskelemalla voisi saada enemmänkin töitä tehtyä. Nyt tuntuu siltä, että pulpetissa istumista vaaditaan aika lailla.

Työsuunnitelmistaan huolimatta Tanja sanoo, että ensi sijalla kaikessa on kuitenkin Tiia ja hänen hyvinvointinsa.

– Hän on ykkönen kaikessa, ja se onkin yksi äitiyden tuoma muutos elämään. Vauvan myötä kypsyy. Ei voi olla yhtä itsekäs kuin ennen ja täytyy osata ottaa vastuu muista ihmistä entistä paremmin.

Vaikka Tanjalla ennen avioitumistaan ja ennen vauvaansa oli tarjolla jos minkälaisia maailman houkutuksia, hän tuntee tehneensä oikean valinnan.

– Päivääkään en antaisi kokemuksistani pois, mutta nyt olen löytänyt elämääni juuri minulle tarkoitetun paikan.

Hiihtäjä Krista Pärmäkoski löysi puolisonsa yhteisten ystävien kautta. – Minulla on hyvä tilanne, koska Tommi kannustaa ja ymmärtää, mitä työni vaatii.

Olympiamitalisti Krista Pärmäkoski, 27, on valinnut kahden kodin taktiikan puolisonsa, valmentaja Tommi Pärmäkosken, 34, kanssa. Omakotitalo pohjalaismaisemissa Kuortaneella on avioparin ykköskoti, ja asunto Lahdessa toimii kaupunkikämppänä. Novascotiannoutaja Carla kulkee sujuvasti mukana molemmissa.

Krista matkustaa 250 päivää vuodessa, mutta Tommin työt keskittyvät nykyään enimmäkseen Suomeen hänen jätettyään pestinsä F1-kuljettaja Sebastian Vettelin kuntovalmentajana.

– Minulla ei ollut osuutta siihen päätökseen, Krista heittää.

Pariskunta tapasi aikoinaan yhteisten tuttujen kautta.

– Kaverimme taisivat tunnistaa, että olisimme sopiva mätsi. Asiat etenivät nopeasti tutustumisemme jälkeen.

Nyt Tommi vastaa Kristan voimavalmennuksesta ja yrittää välillä ehtiä mukaan harjoitusmatkoille. Silti pitkiin erojaksoihin on ollut pakko tottua.

– Nooh, siinä pysyy suhde tuoreena, Krista vitsailee ensin, mutta vakavoituu sitten.

– Kyllä ikävä ja yksinäisyys ovat iso haaste. Minulla on hyvä tilanne, koska Tommi kannustaa ja ymmärtää, mitä työni vaatii. Puolisoni ei ole koskaan painostanut, että tule jo kotiin sieltä.

Mitä Krista kertoo perhesuunnitelmistaan? Miksi hän oli vähällä lopettaa uransa? Lue Kristan koko haastattelu uusimmasta Me Naisista 16/2018. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)