Ilman näitä naisia olisi moni tieteen mysteeri yhä ratkaisematta. He ovat edistäneet syöpähoitoja ja selvittäneet, miten aivojen paikannusjärjestelmä toimii.

Kun yhdysvaltalainen avaruushiukkasfyysikko ja kosmologi Katherine Freese, 58, yli kolmekymmentä vuotta sitten aloitti fysiikan opiskelun, hän oli luentojen ainoa nainen. Hän yritti soluttautua miesten joukkoon pukeutumalla arkisesti ja kulkemalla ympäriinsä ilman meikkiä.

Se ei kuitenkaan auttanut, vaan hänen astumisensa luentosaliin herätti aina huomiota. ”Kaikki nekin, jotka yleensä nukkuivat, heräsivät, kun minä tulin sisään. Sitten he yrittivät keksiä kysymyksiä, joihin en osaisi vastata. Uskon, että minua haastettiin erityisen paljon naiseuteni takia”, Freese kuvaili maaliskuussa Gloria-lehdelle.

Hän tsemppasi jokaiselle luennolle kuin väitöstilaisuuteen, koska ei halunnut mokata mieskollegoidensa edessä.

Vaikka korkeakoulutettuja naisia on nykyään maailmanlaajuisesti enemmän kuin miehiä, tutkijoina työskentelevistä yhä vain parikymmentä prosenttia on naisia. Erityisen vähän heitä on tekniikan ja matematiikan saralla.

Katherine Freese kertoo päässeensä alemmuudentunteestaan vasta nelikymppisenä. Siihen vaadittiin tuhansia esiintymisiä ja kansainvälistä tunnustusta.

Nykyisin Freese on Michiganin yli opiston professori, ja viime vuoden syyskuussa hän nousi Norditan eli Teoreettisen fysiikan pohjoismaisen laitoksen johtajaksi. Lisäksi hän istuu pimeään aineeseen ja energiaan erikoistuneen Oscar Klein Centren kansainvälisessä tiedeneuvostossa. Vuonna 2012 hänet nimettiin myös Tukholman yliopiston kunniatohtoriksi.

Erityisesti Freese on tunnettu työstään avaruushiukkasfysiikan saralla. Akateemisten saavutustensa lisäksi hän on kirjoittanut kaksi kosmologiaa ja hiukkasfysiikkaa popularisoivaa teosta, jotka yleistajuistavat pimeän aineen ja energian tutkimusta.

 

 


Fabiola Gianotti kannustaa naisia tiedeuralle. ”Nuorille naistutkijoille pitää taata samanlaiset mahdollisuudet kuin heidän miespuolisille kollegoilleen.”

Suurten kysymysten äärellä

 

Yksi tämän hetken vaikutusvaltaisimmista tiedenaisista on italialainen hiukkasfysiikan tohtori Fabiola Gianotti, 52. Ensi vuoden alussa milanolaistaustainen moniosaaja aloittaa Euroopan hiukkastutkimuskeskuksen Cernin pääjohtajana.

Cernissä sijaitsee maailman suurin hiukkaskiihdytin. Vuonna 2012 siellä selvitettiin yksi pitkäaikaisimmista tieteellisistä mysteereistä, kun sikäläinen tutkijatiimi löysi Higgsin hiukkasen. Tiimin johtaja oli Gianotti.

Koulussa Gianotti opiskeli antiikin kieliä, musiikkia ja tanssia. Lisäksi hän kouluttautui konserttipianistiksi. Ennen omistautumista fysiikalle Gianotti harkitsi myös filosofian opiskelua, koska hän halusi kysyä suuria kysymyksiä.

Gianotti kuitenkin halusi tuottaa myös vastauksia. ”Ei ole mitään jännittävämpää kuin omistaa elämänsä tieteelle ja sille, että voi laajentaa tietoisuutta ja ymmärrystä”, hän kuvaili Financial Timesille Higgsin hiukkasen löytymisen jälkeen.

Tieteen lisäksi Gianotilla on kaksi muuta intohimoa, musiikki ja kokkaus, ja hän löytää niistä kaikista paljon yhteistä. ”Kaikki kolme noudattavat tarkkoja sääntöjä. Musiikin harmonia perustuu fysiikan lakeihin, kun taas ruuanlaitossa ainesosat on mitattava tarkasti. Samaan aikaan on kyettävä kekseliäisyyteen. Jos noudattaa aina samaa reseptiä, ei voi koskaan luoda mitään uutta”, Gianotti maalaili The Guardian -lehden haastattelussa viime vuoden syyskuussa.

Omistautuminen tieteelle ja sitä ennen taiteelle on kuitenkin vaatinut uhrauksia. Eniten Gianotti katuu sitä, ettei ole hankkinut lapsia. ”Mutta toisaalta, katuminen ei johda mihinkään”, hän summaa.

Erakosta nobelistiksi

”Tieteessä minut vangitsi sen visuaalisuus. Tutustuin siihen nuorille kirjoitettujen tiedekirjojen kautta. Tieteen tekemisessä on myös jotain ritarillista ja jaloa”, Nobel-palkittu biokemisti Elizabeth Blackburn kuvaili vuonna 2009 julkaistussa elämäkerrassaan.

Australialaissyntyinen Blackburn, 66, kiinnostui biologiasta jo varhain. Nelivuotiaaksi asti Blackburn eli pienessä merenrantakaupungissa, jossa hän käytti päivänsä keräillen ja tutkien meduusoja, muurahaisia ja nuijapäitä.

Vetäytyminen omiin oloihin oli perua lapsuudenkodista, jossa isä joi. Vanhempien eron jälkeen äiti sairastui niin vakavaan masennukseen, että tämä joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Ylpeä Blackburn ei halunnut kavereidensa sääliä, vaan uppoutui koulukirjoihinsa.

Blackburnin lukiossa ei ollut mahdollista opiskella fysiikkaa, joten hän ilmoittautui lukemaan sitä yksityislukion iltakursseille. Päästyään yliopistoon Blackburn vietti iltansa laboratoriossa. The New York Times on kuvaillutkin häntä jutussaan ”labrarotaksi”. Aviomiehensäkin Blackburn löysi yliopiston käytäviltä. Omistautuminen tieteelle poiki tutkijanuran kansainvälisesti merkittävissä yliopistoissa, Cambridgessa, Yalessa, Harvardissa ja Berkeleyssä.

Työskennellessään 1970–1980-lukujen taitteessa apulaisprofessorina Berkeleyssä Blackburn tutustui jatko-opintojaan vasta aloittelevaan Carol Greideriin. Greider oli innoissaan Blackburnin pyrkimyksestä päästä kromosomitutkimuksen avulla kiinni ihmisen ikääntymisen salaisuuteen ja pyysi päästä mukaan tutkimusryhmään. Vain minuutin keskustelun jälkeen asia oli selvä.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin tiimi löysi entsyymin, jolla uskotaan olevan paljon annettavaa syöpien ja ikääntymiseen liittyvien sairauksien hoidossa. Vuonna 2009 Blackburn ja Greider sekä heidän kollegansa Jack Szostak saivat löydöstään lääketieteen Nobelin.

Ulkoluvulla huipulle

Carol Greiderin, 54, tie nobelistiksi ei ollut vailla vaikeuksia. Siinä missä Blackburn oli lapsena loistava oppilas, lukihäiriöinen Greider kärsi jatkuvasti oppimisvaikeuksista. Etenkin sanojen tavaaminen ja lukeminen ääneen oli Greiderille alakoulussa hankalaa, ja hän joutui sen vuoksi käymään tukiopetuksessa. Pitkään Greider piti itseään tyhmänä, koska ei pystynyt samaan kuin muut.

Lukiossa Greider huomasi, että vaikka lukeminen tuotti hänelle vaikeuksia, hän pystyi oppimaan asioita pänttäämällä ne ulkoa. Pian Greider huomasi, että esimerkiksi biologian opiskelussa tästä oppimistavasta oli hyötyä.

Lukion viimeisinä vuosina todistus täyttyi kympeistä. ”Lukihäiriöni opetti minulle, että halutessani jotain laitan vain laput silmille, jatkan eteenpäin ja saavutan haluamani”, Greider kertoi haastattelussa pian Nobel-palkinnon julkistuksen jälkeen.

Kun puhelu Nobel-palkinnosta tuli kello viiden aikaan aamulla, Greider oli viikkaamassa nelihenkisen perheensä pyykkejä. Puhelun päätyttyä hän istahti tietokoneensa ääreen. ”Minun piti lähettää sähköposti ja kirjoittaa siihen lause, jota kukaan mies ei ole kirjoittanut: En pääse spinning-tunnille. Voitin juuri Nobel-palkinnon”, Greider on kuvaillut Washington Postille.

Nuori matikkanero

Kahdeksanvuotiaana iranilainen Maryam Mirzakhani kertoi itselleen iltaisin sängyssä tarinoita poikkeuksellisesta tytöstä. Joka ilta sankarittaren oli täytettävä maailman hänelle antama kohtalo. Joskus se vei tytön presidentiksi, toisinaan matkalle maailman ympäri.

Mirzakhani halusi lukea kaikki tehranilaisesta lähikirjakaupasta löytyvät kirjat ja haaveili kirjailijanurasta. Televisiodokumentit ensimmäisestä Nobel-palkitusta naisesta Marie Curiesta ja kuurosokeasta politiikanvaikuttajasta Helen Kelleristä inspiroivat häntä.

Teini-iässä Mirzakhani kiinnostui kuitenkin matematiikasta. 17-vuotiaana hän pääsi ensimmäisenä iranilaisena tyttönä kansainvälisiin matematiikkaolympialaisiin, ja hänen joukkueensa voitti. ”Matematiikan kauneuden näkemisen eteen on ponnisteltava ja käytettävä jonkin verran energiaa”, Mirzakhani kuvaili hidasta lämpenemistään numeroille Quanta Magazinelle viime vuoden elokuussa.

Suoritettuaan maisterintutkinnon Iranissa Mirzakhani muutti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Harvardin ja Princetonin yliopistojen kautta hänen tiensä johti professoriksi Stanfordin yliopistoon.

Nyt 37-vuotiaan Mirzakhanin mielessä seikkailevat tarinoiden sijaan hyperboliset pinnat ja dynaamiset järjestelmät. Niiden tutkimuksesta Mirzakhani voitti viime vuonna matematiikan Nobelina pidetyn Fieldsin mitalin ensimmäisenä naisena maailmassa. Saavutusta on pidetty samanlaisena naistieteilijöiden läpimurtona kuin Marie Curien itsekseen saamaa Nobel-palkintoa vuonna 1911.

Palkintoraadin perusteluissa Mirzakhanin tutkimusta kaarevien pintojen symmetriasta kehuttiin poikkeuksellisen luovaksi ja omaperäiseksi. Mirzakhani ei kuitenkaan tunnustaudu poikkeusyksilöksi. Hän päinvastoin kuvailee itseään hitaaksi ja sanoo ymmärtävänsä ihmisiä, joiden mielestä matematiikka näyttää puuduttavalta puuhalta. ”Suurimman osan ajasta matematiikka on minulle kuin pitkä vaellus ilman polkua ja näkyvää loppua”, Mirzakhani kuvaili The Guardianille viime vuoden elokuussa.

Rakkautta laboratoriossa

 


May-Britt ja Edvard Moser ovat nimenneet jokaisen laboratorionsa rotan. ”Rakastan eläimiä, ja tällä tavalla saamme parempia tuloksia”, May-Britt on sanonut.

 

 

Lääketieteen norjalaisella nobelistipariskunnalla, neurotieteilijä May-Britt Moserilla, 52, ja hänen aviomiehellään Edvard Moserilla, 53, on tieteen tekemisessä tarkka työnjako. Vaimo vastaa kokeiden suunnittelusta ja tekemisestä, kun taas mies analysoi kokeiden tulokset. Pari työskentelee yhteisessä laboratoriossa Norjan teknis-luonnontieteellisessä yliopistossa Trondheimissa.

Köyhistä oloista lähtöisin oleva May-Britt tapasi tulevan aviomiehensä 80-luvulla, kun he molemmat opiskelivat Oslon yliopistossa. He olivat käyneet samaa lukiota, mutta vasta yliopistossa he löysivät toisensa. Naimisiin pari meni jo opiskeluaikana, ja he saivat kaksi tytärtä.

Tohtoreiksi valmistumisen jälkeen pariskunta omistautui työlleen. He matkustivat perheineen töiden perässä Isoon-Britanniaan. Siellä he tapasivat professori John O’Keefen, joka on tullut tunnetuksi aivojen paikkatiedoista vastaavan alueen löytämisestä hippokampuksesta, aivojen ohimolohkosta.

”Emme välittäneet palkoista tai siitä, että pitäisi omistaa hieno auto. Me välitimme ainoastaan tieteestä ja olimme todella kunnianhimoisia”, May-Britt kuvaili tuota aikaa Nobel-palkintohaastattelussaan viime vuonna.

Palattuaan Norjaan pariskunta rakensi yhteisen laboratorion Trondheimin yliopiston kellariin, jossa he aloittivat tutkimuksensa kartoittamalla rottien hippokampuksen yhteyksiä.

Elinikäinen yhteistyö tuotti historiallista tulosta vuonna 2005, kun pariskunta löysi rottien aivokuorelta soluja, jotka auttavat niitä suunnistamaan. Toisin sanoen pariskunta auttoi selvittämään, miten ihmisaivojen ”sisäinen GPS” toimii. Tiedeaikakauslehti Sciencen mukaan kyseessä on merkittävin neurobiologinen löytö kahteenkymmeneen vuoteen.

Löytö poiki pariskunnalle lääketieteen Nobelin viime vuonna.

Kun heiltä on kysytty, miten parisuhteen ja perhe-elämän voi sovittaa tieteen tekemiseen, vastaus on ollut yksinkertainen. ”Meillä on yhteinen projekti ja tavoite, ja me molemmat suhtaudumme siihen palavasti, pari kommentoi The New York Timesille viime vuoden huhtikuussa. ”Menestyksemme riippuu toisistamme. Monet pariskunnat tekevät yhteistyötä lastenkasvatuksessa – meidän aivoprojektimme on meille kolmas lapsi. Eli ei oikeastaan mitään kovin erikoista.”

Lue lisää:

Näin maailman rikkaimmat naiset ovat luoneet omaisuutensa