Putouksen sketsihahmo on ollut Antilla mietittynä jo viime kevään koekuvauksista lähtien. ”Olen jo ihan rakastunut siihen.”
Putouksen sketsihahmo on ollut Antilla mietittynä jo viime kevään koekuvauksista lähtien. ”Olen jo ihan rakastunut siihen.”

Uusi Putous-tähti, näyttelijä Antti Holma on teatterin ja kirjallisuuden­ monilahjakkuus, joka nauttii ­erakon ­elämästään. – En usko pysyvään onneen. Minua uuvuttaa ajatus, että pitäisi olla jonkun kanssa aina.

Teatterin nuori lupaus. ­Tämän hetken kiinnostavin miesnäyttelijä. Vuoden näyttelijätulokas 2010. Poikkeuksellinen karisma.

Näyttelijä-käsikirjoittaja Antti Holma, 31, on viime vuosina saanut osakseen ylistystä, mutta on siitä huolimatta ollut tunnettu lähinnä pienen pääkaupunkilaisen teatteriyleisön keskuudessa. Tänä syksynä kaikki taitaa muuttua.

Pari viikkoa sitten Antti julkaisi hienon esikoisromaaninsa Järjestäjä, ja ­koko Suomen kansalle hän tulee tutuksi viimeistään nyt, kun sketsisarja Putous alkaa.

Antti puhkuu intoa puhuessaan uudesta aluevaltauksestaan. Mukana on myös kaksi läheistä ystävää, Kari Ketonen ja Ville Tiihonen.

– Uskon tähän jengiin, siksi lähdin mukaan.

Putouksen aikaisempia kausia Antti on seurannut vaihtelevasti, sillä hän ei omista toimivaa telkkaria.

– Sketsihahmothan kuuluvat yleissivistykseen. Leena Hefnerin tyttönimi Herppeenluoma on peräisin päästäni, sillä ­nimi syntyi, kun lomailimme Armi Toivasen kanssa Italiassa, Antti paljastaa.  

Suosikkisarjaan mukaan lähtö ei hirvitä Anttia.

– Olen tehnyt puolet elämästäni näyttämöllä töitä. Olen tolkuttoman kyllästynyt teatteriin niin katsojana kuin tekijänä. Televisio on minulle uusi ja kiinnostava aluevaltaus. Sitä paitsi haluan tehdä töitä, jotka yllättävät minut itsenikin.

Teatteri, joka imaisi

Antin esikoisromaani Järjestäjä on räävitön, piikittelevä ja älykäs kuvaus teatterin maailmasta. Se ei anna ammattikunnasta siloteltua kuvaa: näyttelijät juoruilevat toistensa selän takana, juovat tolkuttomia määriä viinaa ja suoltavat tauotta ­rivouksia suustaan. Eikä tarinassa päästetä helpolla kriitikoita ja toimittajiakaan.

Tarinan suurta laitosteatteria, Suomalaista Teatteria, johtaa tiukoin ottein nainen. Näyttelijät ja muut työntekijät on kuvattu niin tarkasti, että romaania ­alkaa väistämättä lukea avainromaanina Kansallisteatterista, jossa Antti työskenteli uransa alussa neljä vuotta.

Anttia romaanin vastaanotto ei kuitenkaan jännitä.

–  Kirjan kaikki henkilöt ovat yhdistelmä itseäni ja monia muita. Ketään yksittäistä ihmistä en ole henkilöksi kirjoittanut, vaikka moni varmasti löytääkin itseään niistä. Minulla ei ole mitään kostomentaliteettia Kansallisteatteria kohtaa. Päinvastoin, se tulee aina olemaan kotiteatterini, ja olen silloiselle johtajalle Maria-Liisa Nevalalle paljosta kiitollinen, Antti kertoo.

Antti muistaa hyvin, millaista oli aloittaa Kansiksessa vuonna 2006. Oli outoa, että kaikki tervehtivät toisiaan käytävillä. Ja teatterin valtava koneisto oli teatterikorkeakoululaiselle järkytys.

– Ensimmäisissä lukuharjoituksissa suurelle näyttämölle oli rakennettu valtava rinki, jonka yli oli huudettava, jotta vastapäinen kuuli repliikit.

Anttiin talon arvokas ja ammattimainen henki teki kuitenkin vaikutuksen. ­Hänen mielestään laitosteattereita parjataan suotta.

– Taidetta tapahtuu, vaikka ollaan ajoissa ja kohteliaita, hän sanoo.

Nuori mies myös koki, että Kansallisteatteri oli hänen mahdollisuutensa ­uuteen alkuun.

– Olin koulussa ihan mulkku. Suojelin epävarmaa itseäni ilkeydellä ja kriittisyydellä. Kun sitten Kansallisteatterissa vanhemmat näyttelijät ottivat minut halaten hoiviinsa, tajusin olevani nuori ja urpo, ihan alussa, Antti kertoo.

Antti sanoo halunneensa kuvata teatterimaailman banaliteetteja ja nauraa niille, ei moralisoida.

– Taiteessa ollaan ylevien asioiden kimpussa. Sen kääntöpuoli on arkisuus. Ensin istutaan harjoituksissa puhumassa kohtaamattomuudesta ja sitten mennään kapakkaan silittelemään näyttelijäopiskelijoita. Samalla omat rouvat työntävät lastenvaunuja Prismassa.

Eikä Antti väitä olleensa yhtään muita puhtoisempi.

– Työyhteisö imi nopeasti mukaansa. Kuuluin röökipaikan pahimpaan kähinäosastoon, joka mietti, että mitähän se Maria-Liisa tästä ajattelee ja kukahan ­valitaan mukaan seuraavaan näytelmään, Antti nauraa.

Eroon krapulapäivistä

Paiskittuaan neljä vuotta töitä Kansallisteatterissa vastavalmistunut näyttelijä oli uupumuksen partaalla. Ison talon ohjelmistossa näyttelijä voi olla mukana kolmessakin esityksessä samaan aikaan, eikä rytmi sopinut Antille.

Myös taiteilijaelämä vaati veronsa. Antti sairasteli paljon ja tunsi itsensä jatkuvasti väsyneeksi, vihaiseksi ja huonovointiseksi.

– Lopulta peruin kaksi työtä ja tyhjensin pukuhuoneeni Kansallisteatterissa. Päätin, että teen töitä vasta, kun pystyn siihen.

Kuin vahingossa Antin elämässä alkoi elämänmuutos. Tupakanpolton mies oli jo lopettanut, ja nyt hän pakotti itsensä liikkeelle ja kuntosalille. Viimeiseksi ­paheeksi jäänyt tissuttelu loppui, kun Antti oli jo palanut töihin, tällä kertaa Teatteri Takomon lavalle. 

– Vielä keskiviikkona harjoituksissa kärsin darraa viikonlopun jäljiltä ja hikoilin kuin pieni possu. Lopulta tajusin, ettei näin voi jatkua: minun on valittava, haluan­ko tehdä tätä työtä vai kadota ­oopiumluolaan, Antti kertoo.

– Oli mahtava huomata, ettei minun tarvitse käydä bileissä ja juoda ja olla ­tekemisissä ihmisten kanssa saadakseni työkeikkoja. Mutta jos joku olisi viisi vuotta sitten sanonut, että eläisin joskus tällaista elämää, olisin nauranut hänelle päin naamaa ja sytyttänyt uuden tupakan. Tosin ystäväni, näyttelijä Ville Myllyrinne, on sanonut haluavansa olla paikalla silloin, kun kaikki tämä romahtaa, Antti nauraa.

Samoihin aikoihin Antti alkoi myös pohtia suhdettaan kirkkoon. Kaksi vuotta kestänyt etsikkoaika päättyi siihen, että Antti erosi kirkosta puoli vuotta sitten. Körttiläisyyden parissa kasvaneelle papin ja uskonnonopettajan pojalle se ei ollut helppo päätös.

– Istuin joka sunnuntai Agricolan kirkossa kuuntelemassa vanhan kaavan messua. Lopulta tein päätökseni, vaikka se tuntui surulliselta. Olen sitä mieltä, että tällä hetkellä kirkko mahdollistaa enemmän vihaa kuin rakkautta. En voi kuulua kirkkoon, jossa perustellaan kristillisillä ­arvoilla esimerkiksi abortin vastaisuutta ja parisuhteiden eriarvoisuutta.

Elämän kesä Lontoossa

Antti asui elämänsä ensimmäiset vuotensa Helsingissä Ratakadun Körttikodissa, jossa hänen isänsä toimi isäntänä. Kun esikoispoika oli viiden vanha, perhe muutti Sonkajärvelle Pohjois-Savoon. Lapsuus pikkupaikkakunnalla oli onnellinen ja sopivasti tylsä.

– Sonkajärvellä oli niin ankeaa, että meidän oli pakko keksiä tekemistä itse. Olin oikea taidehirviö: joka tiistai vedin koulussa aamunavauksen ja kuuluin kahteen omaan teatterikerhooni. Se oli sellaista höyryämistä ilman minkäänlaista filtteriä, Antti muistelee.

Isän ammatti pappina ei näkynyt perheen arjessa erityisesti. Lapsetkin ehdittiin viedä kirkkoon hädin tuskin kaksi kertaa vuodessa, koska aina kirkonmenojen aikaan isä oli töissä. 

15-vuotiaana Antti muutti pois kotoa. Hän aloitti Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä, mutta välit vanhempiin ja neljään pikkusiskoon säilyivät lämpiminä.

– Kaiken hyvän elämässäni olen saanut vanhemmiltani. He ovat aina tukeneet minua, mutta eivät ole tyrkyttäneet uraohjeita tai olleet liian kiinnostuneita alastani.

Antti pääsi Teatterikorkeakouluun ­ensiyrittämällä. Vaikka hän oli aina ollut taitava kirjoittamaan, dramaturgilinja ei ollut vaihtoehto.

– Näytteleminen oli paljon seksikkäämpää.

Samaan aikaan tapahtui toinen iso asia. Antti päätti, että hänen on aika olla itselleen rehellinen seksuaalisesta suuntautumisestaan. 

– Vielä lukiossa uskottelin itselleni olevani aseksuaali. Luultavasti rankaisin sillä tavoin itseäni homoudestani.

Kaapista ulostulo oli Antille iso juttu, muttei yllättänyt ketään hänen läheisistään.

– Äitini sanoi, että hän on tiennyt asian siitä lähtien, kun olin kolmevuotias. Ja olinhan minä Sonkajärvellä ollut aina outo teatterinuori. Pukeuduin hassuihin vaatteisiin, Marimekon liskokuosi oli suosikkini, Antti naurahtaa.

Ulostulosta alkoi myöhäinen teini-ikä. 20-vuotias opiskelija lähti ­kesäksi Lontooseen ja oli jäädä sille ­tielle.

– Se oli elämäni kesä. Toivuin rakkaudesta, löysin uuden, rakastin, menin ­aamulla klubilta suoraan töihin Starbucksiin. Tein kaiken, mikä oli aikaisemmin jäänyt tekemättä. Muistan, miten kamalaa oli jättää Lontoo. Palattuani Suomeen menin katsomaan Ylioppilasteatterin esitystä, join vodkapullon ja itkin.

Anttia ei kiinnosta toimia homojen äänitorvena, muttei hän myöskään ­halua salailla seksuaalista suuntautumistaan.

– En halua antaa yhtään sellaista viestiä, että homoutta pitäisi peitellä tai ­hävetä. Ajattelen, että minun täytyy olla rohkea, sillä minulla on sosiaalinen velvoite maaseudun jätkiä kohtaan. Lan­della homous on edelleen yhtä kuin heikkous, kyvyttömyys ja huonous. Minulla menee hyvin, ja haluan näyttää esimerkkiä asiaa arpoville: ei ole mitään, mitä homo ei voisi tehdä siinä kuin heterokin.

Lupa elää yksin

Antti elää Helsingin keskustassa yksin. Päivät rytmittyvät vaihtuvien kirjoitushommien mukaan, ja neljä kerta viikossa mies käy nostelemassa painoja kunto­salilla.

Säästyäkseen päivittäiseltä ruoan miettimiseltä Antti kokkaa joka ilta ­itselleen saman aterian: puoli kiloa ­kanaa ja Oriental-pata-ainespussi.

– Olen nykyään ihan erakko. Rakastan työtäni tosi paljon ja koen sen kautta ­yhteyttä maailmaan.

Tällä hetkellä Antti kokee olevansa enemmän kirjoittaja kuin näyttelijä. ­Vakiokiinnitykselle teatteriin hän ei enää lähtisi, vaikka vieraileekin mielellään kiinnostavissa projekteissa.

– Kun kirjoitin romaanin teatterista, taisin samalla kirjoittaa itseni ulos teatterista, Antti sanoo.

Parisuhdetta elämään ei mahdu.

– En ole ikinä seurustellut, muttei ­minulla ole mitään romansseja vastaan. Pidän siitä, miten ne leimahtavat ja sitten sammuvat. En kuitenkaan ole yhden illan juttujen ystävä. En usko pysyvään onneen: onni käy aina kylässä, ja sitten se katoaa. Ihmiset ovat kauhean pitkästyttäviä, ja ­minua uuvuttaa ajatus, että pitäisi olla jonkun kanssa aina, Antti sanoo.

Anttia ärsyttää, että yksin asuvia ­ihmisiä pidetään usein outoina.

– Olen antanut itselleni luvan elää yksin. Yksinäisiin kohdistetaan usein sääliä, varsinkin vanhempiin naisiin, mutta yksin eläminen voi myös olla oma valinta.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 38/2014

Lue myös:

Näyttävätkö uudet Putous-näyttelijät etäisesti tutuilta? Näistä muistat heidät

Putous-näyttelijä Antti Holman esikoisromaani naurattaa, paljastaa ja hirvittää

Antti Holma

■ Syntyi Helsingissä 6.12.1982 ja kasvoi Sonkajärvellä. Asuu yksin Helsingissä.
■ Valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2008.
■ Rooleja näytelmissä Lasinen eläintarha, Perheenjäsen, Rakastaja ja Johtaja.
■ Esikoisromaani Järjestäjä on juuri ilmestynyt.
■ Mukana Putous-tv-sarjassa MTV:llä.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.