Putouksen sketsihahmo on ollut Antilla mietittynä jo viime kevään koekuvauksista lähtien. ”Olen jo ihan rakastunut siihen.”
Putouksen sketsihahmo on ollut Antilla mietittynä jo viime kevään koekuvauksista lähtien. ”Olen jo ihan rakastunut siihen.”

Uusi Putous-tähti, näyttelijä Antti Holma on teatterin ja kirjallisuuden­ monilahjakkuus, joka nauttii ­erakon ­elämästään. – En usko pysyvään onneen. Minua uuvuttaa ajatus, että pitäisi olla jonkun kanssa aina.

Teatterin nuori lupaus. ­Tämän hetken kiinnostavin miesnäyttelijä. Vuoden näyttelijätulokas 2010. Poikkeuksellinen karisma.

Näyttelijä-käsikirjoittaja Antti Holma, 31, on viime vuosina saanut osakseen ylistystä, mutta on siitä huolimatta ollut tunnettu lähinnä pienen pääkaupunkilaisen teatteriyleisön keskuudessa. Tänä syksynä kaikki taitaa muuttua.

Pari viikkoa sitten Antti julkaisi hienon esikoisromaaninsa Järjestäjä, ja ­koko Suomen kansalle hän tulee tutuksi viimeistään nyt, kun sketsisarja Putous alkaa.

Antti puhkuu intoa puhuessaan uudesta aluevaltauksestaan. Mukana on myös kaksi läheistä ystävää, Kari Ketonen ja Ville Tiihonen.

– Uskon tähän jengiin, siksi lähdin mukaan.

Putouksen aikaisempia kausia Antti on seurannut vaihtelevasti, sillä hän ei omista toimivaa telkkaria.

– Sketsihahmothan kuuluvat yleissivistykseen. Leena Hefnerin tyttönimi Herppeenluoma on peräisin päästäni, sillä ­nimi syntyi, kun lomailimme Armi Toivasen kanssa Italiassa, Antti paljastaa.  

Suosikkisarjaan mukaan lähtö ei hirvitä Anttia.

– Olen tehnyt puolet elämästäni näyttämöllä töitä. Olen tolkuttoman kyllästynyt teatteriin niin katsojana kuin tekijänä. Televisio on minulle uusi ja kiinnostava aluevaltaus. Sitä paitsi haluan tehdä töitä, jotka yllättävät minut itsenikin.

Teatteri, joka imaisi

Antin esikoisromaani Järjestäjä on räävitön, piikittelevä ja älykäs kuvaus teatterin maailmasta. Se ei anna ammattikunnasta siloteltua kuvaa: näyttelijät juoruilevat toistensa selän takana, juovat tolkuttomia määriä viinaa ja suoltavat tauotta ­rivouksia suustaan. Eikä tarinassa päästetä helpolla kriitikoita ja toimittajiakaan.

Tarinan suurta laitosteatteria, Suomalaista Teatteria, johtaa tiukoin ottein nainen. Näyttelijät ja muut työntekijät on kuvattu niin tarkasti, että romaania ­alkaa väistämättä lukea avainromaanina Kansallisteatterista, jossa Antti työskenteli uransa alussa neljä vuotta.

Anttia romaanin vastaanotto ei kuitenkaan jännitä.

–  Kirjan kaikki henkilöt ovat yhdistelmä itseäni ja monia muita. Ketään yksittäistä ihmistä en ole henkilöksi kirjoittanut, vaikka moni varmasti löytääkin itseään niistä. Minulla ei ole mitään kostomentaliteettia Kansallisteatteria kohtaa. Päinvastoin, se tulee aina olemaan kotiteatterini, ja olen silloiselle johtajalle Maria-Liisa Nevalalle paljosta kiitollinen, Antti kertoo.

Antti muistaa hyvin, millaista oli aloittaa Kansiksessa vuonna 2006. Oli outoa, että kaikki tervehtivät toisiaan käytävillä. Ja teatterin valtava koneisto oli teatterikorkeakoululaiselle järkytys.

– Ensimmäisissä lukuharjoituksissa suurelle näyttämölle oli rakennettu valtava rinki, jonka yli oli huudettava, jotta vastapäinen kuuli repliikit.

Anttiin talon arvokas ja ammattimainen henki teki kuitenkin vaikutuksen. ­Hänen mielestään laitosteattereita parjataan suotta.

– Taidetta tapahtuu, vaikka ollaan ajoissa ja kohteliaita, hän sanoo.

Nuori mies myös koki, että Kansallisteatteri oli hänen mahdollisuutensa ­uuteen alkuun.

– Olin koulussa ihan mulkku. Suojelin epävarmaa itseäni ilkeydellä ja kriittisyydellä. Kun sitten Kansallisteatterissa vanhemmat näyttelijät ottivat minut halaten hoiviinsa, tajusin olevani nuori ja urpo, ihan alussa, Antti kertoo.

Antti sanoo halunneensa kuvata teatterimaailman banaliteetteja ja nauraa niille, ei moralisoida.

– Taiteessa ollaan ylevien asioiden kimpussa. Sen kääntöpuoli on arkisuus. Ensin istutaan harjoituksissa puhumassa kohtaamattomuudesta ja sitten mennään kapakkaan silittelemään näyttelijäopiskelijoita. Samalla omat rouvat työntävät lastenvaunuja Prismassa.

Eikä Antti väitä olleensa yhtään muita puhtoisempi.

– Työyhteisö imi nopeasti mukaansa. Kuuluin röökipaikan pahimpaan kähinäosastoon, joka mietti, että mitähän se Maria-Liisa tästä ajattelee ja kukahan ­valitaan mukaan seuraavaan näytelmään, Antti nauraa.

Eroon krapulapäivistä

Paiskittuaan neljä vuotta töitä Kansallisteatterissa vastavalmistunut näyttelijä oli uupumuksen partaalla. Ison talon ohjelmistossa näyttelijä voi olla mukana kolmessakin esityksessä samaan aikaan, eikä rytmi sopinut Antille.

Myös taiteilijaelämä vaati veronsa. Antti sairasteli paljon ja tunsi itsensä jatkuvasti väsyneeksi, vihaiseksi ja huonovointiseksi.

– Lopulta peruin kaksi työtä ja tyhjensin pukuhuoneeni Kansallisteatterissa. Päätin, että teen töitä vasta, kun pystyn siihen.

Kuin vahingossa Antin elämässä alkoi elämänmuutos. Tupakanpolton mies oli jo lopettanut, ja nyt hän pakotti itsensä liikkeelle ja kuntosalille. Viimeiseksi ­paheeksi jäänyt tissuttelu loppui, kun Antti oli jo palanut töihin, tällä kertaa Teatteri Takomon lavalle. 

– Vielä keskiviikkona harjoituksissa kärsin darraa viikonlopun jäljiltä ja hikoilin kuin pieni possu. Lopulta tajusin, ettei näin voi jatkua: minun on valittava, haluan­ko tehdä tätä työtä vai kadota ­oopiumluolaan, Antti kertoo.

– Oli mahtava huomata, ettei minun tarvitse käydä bileissä ja juoda ja olla ­tekemisissä ihmisten kanssa saadakseni työkeikkoja. Mutta jos joku olisi viisi vuotta sitten sanonut, että eläisin joskus tällaista elämää, olisin nauranut hänelle päin naamaa ja sytyttänyt uuden tupakan. Tosin ystäväni, näyttelijä Ville Myllyrinne, on sanonut haluavansa olla paikalla silloin, kun kaikki tämä romahtaa, Antti nauraa.

Samoihin aikoihin Antti alkoi myös pohtia suhdettaan kirkkoon. Kaksi vuotta kestänyt etsikkoaika päättyi siihen, että Antti erosi kirkosta puoli vuotta sitten. Körttiläisyyden parissa kasvaneelle papin ja uskonnonopettajan pojalle se ei ollut helppo päätös.

– Istuin joka sunnuntai Agricolan kirkossa kuuntelemassa vanhan kaavan messua. Lopulta tein päätökseni, vaikka se tuntui surulliselta. Olen sitä mieltä, että tällä hetkellä kirkko mahdollistaa enemmän vihaa kuin rakkautta. En voi kuulua kirkkoon, jossa perustellaan kristillisillä ­arvoilla esimerkiksi abortin vastaisuutta ja parisuhteiden eriarvoisuutta.

Elämän kesä Lontoossa

Antti asui elämänsä ensimmäiset vuotensa Helsingissä Ratakadun Körttikodissa, jossa hänen isänsä toimi isäntänä. Kun esikoispoika oli viiden vanha, perhe muutti Sonkajärvelle Pohjois-Savoon. Lapsuus pikkupaikkakunnalla oli onnellinen ja sopivasti tylsä.

– Sonkajärvellä oli niin ankeaa, että meidän oli pakko keksiä tekemistä itse. Olin oikea taidehirviö: joka tiistai vedin koulussa aamunavauksen ja kuuluin kahteen omaan teatterikerhooni. Se oli sellaista höyryämistä ilman minkäänlaista filtteriä, Antti muistelee.

Isän ammatti pappina ei näkynyt perheen arjessa erityisesti. Lapsetkin ehdittiin viedä kirkkoon hädin tuskin kaksi kertaa vuodessa, koska aina kirkonmenojen aikaan isä oli töissä. 

15-vuotiaana Antti muutti pois kotoa. Hän aloitti Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä, mutta välit vanhempiin ja neljään pikkusiskoon säilyivät lämpiminä.

– Kaiken hyvän elämässäni olen saanut vanhemmiltani. He ovat aina tukeneet minua, mutta eivät ole tyrkyttäneet uraohjeita tai olleet liian kiinnostuneita alastani.

Antti pääsi Teatterikorkeakouluun ­ensiyrittämällä. Vaikka hän oli aina ollut taitava kirjoittamaan, dramaturgilinja ei ollut vaihtoehto.

– Näytteleminen oli paljon seksikkäämpää.

Samaan aikaan tapahtui toinen iso asia. Antti päätti, että hänen on aika olla itselleen rehellinen seksuaalisesta suuntautumisestaan. 

– Vielä lukiossa uskottelin itselleni olevani aseksuaali. Luultavasti rankaisin sillä tavoin itseäni homoudestani.

Kaapista ulostulo oli Antille iso juttu, muttei yllättänyt ketään hänen läheisistään.

– Äitini sanoi, että hän on tiennyt asian siitä lähtien, kun olin kolmevuotias. Ja olinhan minä Sonkajärvellä ollut aina outo teatterinuori. Pukeuduin hassuihin vaatteisiin, Marimekon liskokuosi oli suosikkini, Antti naurahtaa.

Ulostulosta alkoi myöhäinen teini-ikä. 20-vuotias opiskelija lähti ­kesäksi Lontooseen ja oli jäädä sille ­tielle.

– Se oli elämäni kesä. Toivuin rakkaudesta, löysin uuden, rakastin, menin ­aamulla klubilta suoraan töihin Starbucksiin. Tein kaiken, mikä oli aikaisemmin jäänyt tekemättä. Muistan, miten kamalaa oli jättää Lontoo. Palattuani Suomeen menin katsomaan Ylioppilasteatterin esitystä, join vodkapullon ja itkin.

Anttia ei kiinnosta toimia homojen äänitorvena, muttei hän myöskään ­halua salailla seksuaalista suuntautumistaan.

– En halua antaa yhtään sellaista viestiä, että homoutta pitäisi peitellä tai ­hävetä. Ajattelen, että minun täytyy olla rohkea, sillä minulla on sosiaalinen velvoite maaseudun jätkiä kohtaan. Lan­della homous on edelleen yhtä kuin heikkous, kyvyttömyys ja huonous. Minulla menee hyvin, ja haluan näyttää esimerkkiä asiaa arpoville: ei ole mitään, mitä homo ei voisi tehdä siinä kuin heterokin.

Lupa elää yksin

Antti elää Helsingin keskustassa yksin. Päivät rytmittyvät vaihtuvien kirjoitushommien mukaan, ja neljä kerta viikossa mies käy nostelemassa painoja kunto­salilla.

Säästyäkseen päivittäiseltä ruoan miettimiseltä Antti kokkaa joka ilta ­itselleen saman aterian: puoli kiloa ­kanaa ja Oriental-pata-ainespussi.

– Olen nykyään ihan erakko. Rakastan työtäni tosi paljon ja koen sen kautta ­yhteyttä maailmaan.

Tällä hetkellä Antti kokee olevansa enemmän kirjoittaja kuin näyttelijä. ­Vakiokiinnitykselle teatteriin hän ei enää lähtisi, vaikka vieraileekin mielellään kiinnostavissa projekteissa.

– Kun kirjoitin romaanin teatterista, taisin samalla kirjoittaa itseni ulos teatterista, Antti sanoo.

Parisuhdetta elämään ei mahdu.

– En ole ikinä seurustellut, muttei ­minulla ole mitään romansseja vastaan. Pidän siitä, miten ne leimahtavat ja sitten sammuvat. En kuitenkaan ole yhden illan juttujen ystävä. En usko pysyvään onneen: onni käy aina kylässä, ja sitten se katoaa. Ihmiset ovat kauhean pitkästyttäviä, ja ­minua uuvuttaa ajatus, että pitäisi olla jonkun kanssa aina, Antti sanoo.

Anttia ärsyttää, että yksin asuvia ­ihmisiä pidetään usein outoina.

– Olen antanut itselleni luvan elää yksin. Yksinäisiin kohdistetaan usein sääliä, varsinkin vanhempiin naisiin, mutta yksin eläminen voi myös olla oma valinta.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 38/2014

Lue myös:

Näyttävätkö uudet Putous-näyttelijät etäisesti tutuilta? Näistä muistat heidät

Putous-näyttelijä Antti Holman esikoisromaani naurattaa, paljastaa ja hirvittää

Antti Holma

■ Syntyi Helsingissä 6.12.1982 ja kasvoi Sonkajärvellä. Asuu yksin Helsingissä.
■ Valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2008.
■ Rooleja näytelmissä Lasinen eläintarha, Perheenjäsen, Rakastaja ja Johtaja.
■ Esikoisromaani Järjestäjä on juuri ilmestynyt.
■ Mukana Putous-tv-sarjassa MTV:llä.