"Elän ihan tavallista elämää. Elokuvissa kaikki näyttää hienolta, mutta niiden todellisuus on luotu", näyttelijä Laura Birn sanoo. Kuva: Liisa Valonen
"Elän ihan tavallista elämää. Elokuvissa kaikki näyttää hienolta, mutta niiden todellisuus on luotu", näyttelijä Laura Birn sanoo. Kuva: Liisa Valonen

Näyttelijä Laura Birn on samaan aikaan ujo ja työnsä puolesta esillä. Hänestä juuri ristiriidat ovat kiinnostavia. – Ujouteni ei ole estänyt minua tekemästä mitään, mitä haluan.

Näyttelijä Laura Birn, 35, bongaa muotisuunnittelija Mert Otsamon helsinkiläisessä merenrantakahvilassa ja menee halaamaan. Kaksikko vaihtaa keskenään pikakuulumiset. Laura juttelee Mertille ystävällisesti, hieman ujosti.

Iloinen mutta varovainen kuvaa Lauran olemusta muutenkin. Hänellä olisi kyllä varaa paukutella henkseleitään: Laura on yksi Suomen menestyneimmistä näyttelijöistä ja tehnyt päärooleja niin elokuvissa, näyttämöllä kuin televisiossakin. Mertin Laura tuntee, koska mies suunnitteli hänelle mekon Berliinin elokuvajuhlille, jossa Laura pokkasi arvostetun Shooting Stars -palkinnon vuonna 2013. Nimityksen saa vuosittain kymmenkunta lupaavaa eurooppalaista näyttelijää. Palkinnon Lauralle ojensivat Hollywood-tähdet Ethan Hawke ja Julie Delpy.

– Lavalla en tunne ujoutta. Rakastan olla punaisella matolla ja nautin ensi-illoista ihan hirveästi. Kukapa ei haluaisi juhlia omaa ja muiden menestystä?

Lauran pidättyväinen olemus ja ammatti, jossa hän on jatkuvasti katseiden kohteena, ovat keskenään kiinnostavassa ristiriidassa. Ujous ja esilläolo eivät Lauran mielestä sulje toisiaan pois.

”Ujous ei tarkoita, että haluan piiloutua elämältä.”

– Ujouteni ei ole estänyt minua tekemästä mitään, mitä haluan. Se ei ole esimerkiksi ollut este uralleni. En pidä sitä asiana, josta pitäisi päästä eroon, Laura sanoo.

– Ujous ei tarkoita, että haluan piiloutua elämältä. Eihän kukaan ole täysivaltaisesti vain yhtä asiaa. Välillä olen ujo, välillä rohkea. Ujous voi tarkoittaa sitä, että olen tarkkailija ja hyvä kuuntelija. Ehdin huomata asioita, jotka menisivät ohi, jos keskittyisin vain esillä olemiseen.

Ristiriitaista on sekin, että Laura samaan aikaan rakastaa ja pelkää parrasvaloja. Erityisen peloissaan hän on juuri ennen uuden projektin alkua. Silloin Laura miettii, miksi ihmeessä hän edes tekee työtään.

– Joka kerta, kun aloitan uuden näytelmän tai kuvaukset, pelko ja kauhu kouraisevat minua syvältä. Mietin, miten saan roolistani otteen ja pelkään, että epäonnistun. Mutta pelon läpi pitää vain mennä. Siitä pääsee, kun hyväksyy ja sietää pelon olemassaolon.

Kiehtova Syysprinssi

Juuri ristiriidat tekevät Lauran mielestä ihmisestä kiinnostavan. Tätä piirrettä hän haluaa tuoda myös roolihahmoihinsa, kuten uusimpaan elokuvaansa Syysprinssiin.

Leffa perustuu Anja Snellmanin saman­nimiseen menestysromaaniin ja kertoo Lauran esittämän Inkan ja Lauri Tilkasen näyttelemän Juhanan välisestä kiihkeästä suhteesta. Kirja on fiktio, mutta sen tiedetään perustuvan Anjan ja edesmenneen kirjailijan Harri Sirolan väliseen rakkaustarinaan.

Elokuvassa Juhana on menestynyt esikoiskirjailija ja Inka 1980-luvun korkeakulttuuriin räväkästi kantaa ottava kirjallisuudenopiskelija. He rakastuvat tulisesti, kunnes Juhana sairastuu vakavaan masennukseen.

– Tarinassa on koskettavaa ja hurjaakin se, että Juhana lipuu Inkalta pikku hiljaa pois sairautensa vuoksi. Samaan aikaan on mahtavaa, ettei Inka uhraa omaa tietään rakkauden edessä, vaan uskaltaa lentää, Laura kiittelee.

”Tiedän olevani onnekas. Minulla on ollut mieletön tuuri ja paljon hyvää matkassa”, Laura pohtii.
”Tiedän olevani onnekas. Minulla on ollut mieletön tuuri ja paljon hyvää matkassa”, Laura pohtii.

Syysprinssi-kirjan kirjoittanut Anja Snellman kävi kurkkimassa kuvauksia silloin tällöin. Laura ei ottanut siitä paineita.

– Anja jätti minulle vapaat kädet tehdä oman roolityöni. Oli kunnia tehdä tämä rooli, näyttelijä kertoo.

– Anjan kirjat ovat olleet minulle tärkeitä. Ensimmäinen lukemani Anjan kirja oli Sonja O. kävi täällä. Se oli minulle lukioiässä räjäyttävä kokemus, sillä tarina auttoi minua löytämään oman taiteilijuuteni. Kirjan röyhkeys teki minuun vaikutuksen. Muistan ajatelleeni, ettei kirjailija tai kirjan päähenkilö tuntunut piittaavan siitä, mitä muut heistä ajattelivat. Se tuntui vapauttavalta.

Syysprinssistä on haluttu tehdä elokuva aiemminkin, mutta Anja ei ole ollut siihen valmis. Lopulta hän antoi kirjan kuvausoikeudet ohjaaja Alli Haapasalolle, koska Alli suhtautui projektiin niin intohimoisesti ja koska Anja päätti luottaa intuitioonsa. Syysprinssi on Allin ensimmäinen pitkä elokuva.

– Mistä edes aloittaisin kehumisen Allin kohdalla? Hänellä oli koko ajan sydän mukana tekemisessä. Hän osasi samaan aikaan kuunnella meitä, mutta myös johtaa joukkoa, Laura kiittelee.

– Laurin kanssa taas oli superkivaa näytellä. Lauri on niin karismaattinen, ettei häntä voi kuin jäädä tuijottamaan, kun hän astuu huoneeseen.

Naiset normiksi

Laurasta tuli äiti neljä kuukautta ennen Syysprinssin kuvauksia. Nyt vapaa-aika kuluu vuoden ja viiden kuukauden ikäisen pojan kanssa.

– Kaikki eletty elämä voi tehdä näyttelijästä paremman, hän sanoo.

Jos Laura voisi valita, Inkan kaltaisia moniulotteisia naisrooleja näkyisi elokuvissa nykyistä enemmän. Naisnäyttelijöiden asema elokuva-alalla on hänen mielestään edelleen vinoutunut.

”Tarvitsemme elokuvia, joiden sanoma on, että naiset voivat olla ihan mitä vain.”

Aiheen nosti esille Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori, näyttelijä Elina Knihtilä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa. Laura haluaa osaltaan jatkaa tuota keskustelua. Hänestä on ongelmallista, että mies on lähes aina tarinan sankari ja nainen esitetään vain suhteessa mieheen.

– Elokuvilla on iso merkitys sen suhteen, minkä ajattelemme olevan normaalia. Se, millaista ihmiskuvaa elokuvateollisuus tarjoaa, näyttäytyy yhteiskunnassamme normina. Ei ole oikein, että vain miesten tarinat pääsevät tuotantoon, ja naisten rooli on olla miesten peili. Tarvitsemme myös elokuvia, joiden sanoma on, että naiset voivat olla ihan mitä vain.

Jotta asiat voivat muuttua, alalle tarvitaan Lauran mielestä lisää naistekijöitä ja heidän projekteihinsa lisää rahaa.

– Elokuva-alan rahoittajat ja heidän päätöksensä ovat olennaisessa asemassa. Kun elokuvissa näkyy enemmän monipuolista naiskuvaa, siitä tulee uusi normi. Olen varma, että naiskatsojien lisäksi myös miehiä kiinnostaa monipuolisempi naiskuva.

Eroon ikäsyrjinnästä

Laura on ärsyyntynyt myös elokuvateollisuuden naisiin kohdistuvasta ikäsyrjinnästä. Miesnäyttelijät ovat valkokankaalla oikealta iältään helposti parikymmentä vuotta vanhempia kuin naiset, jotka esittävät heidän vaimojaan.

– Naisille on tarjolla vähemmän rooleja, ja niidenkin roolien tarjoama kuvasto on yksinkertaisempaa kuin miesten. Tällä hetkellä tuntuu, ettei elokuvissa ole edes olemassa vanhaa naista. Se on todella huolestuttavaa.

Laura itse on 35-vuotias, eikä ole vielä törmännyt ikäsyrjintään. Häntä vanhemmat, neli-viisikymppiset naiskollegat ovat kuitenkin varoittaneet, että vanhempana rooleja ei vain ole.

– Minusta se tuntuu käsittämättömältä. Ihminenhän muuttuu iän ja elämänkokemuksen myötä koko ajan kiinnostavammaksi.

Laura iloitseekin, että Elina Knihtilä uskalsi nostaa aiheen esille.

– Todella moni naisnäyttelijä huokaisi helpotuksesta, kun Elina sanoi asiat suoraan. Ihailen Elinaa, sillä hän on paitsi rohkea, intohimoinen ja hauska, myös tunneälykäs.

”Uskon, että meillä naisilla on valta vaikuttaa asioihin ja edistää muutosta.”

Toinen Lauran ihailema näyttelijä on Anna Paavilainen, joka tuli tunnetuksi teatterin valtarakenteita kyseenalaistavasta Play Rape -monologistaan.

– Uskon, että meillä naisilla on valta vaikuttaa asioihin ja edistää muutosta. Sitä tapahtuu koko ajan enemmän, eikä feminististä puhetta voi enää hiljentää.

Siksi Laura ei olekaan huolissaan omasta työllisyystilanteestaan ja tulevaisuudestaan alalla.

– Uskon, että kun olen yli nelikymppinen, vinouma naisroolien kohdalla on ehtinyt jo korjaantua.

Jenkkien hehkuttama

Stereotyyppisiltä naisrooleilta ei Laurakaan ole säästynyt. Tällainen oli esimerkiksi murhatrillerin uhrin rooli Hollywood-elokuvassa Tanssi haudoilla. Elokuvan pääroolissa näytteli Liam Neeson. Kuvaukset kestivät Lauran osalta viikon.

Laura huomauttaa, ettei kaikkia töitä kuitenkaan pysty tai edes tarvitse valita ideologia edellä.

– Tanssi haudoilla -roolini ei todellakaan ollut feministinen. Minulla oli kuitenkin muita hyviä syitä tehdä tämä elokuva. Valitsin sen, koska se kuvattiin New Yorkissa ja se avasi minulle uusia ovia.

Laura sai elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2013. ”Oli hienoa, että se myönnettiin näyttelijälle.”
Laura sai elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2013. ”Oli hienoa, että se myönnettiin näyttelijälle.”

Lauran suurin kansainvälinen rooli on ollut brittielokuvassa The Ones Below – Alakertalaiset, jossa hän näyttelee yhtä neljästä pääroolista. Psykologisessa trillerissä kaksi pariskuntaa odottaa vauvaa, mutta Lauran hahmo menettää omansa ja muuttuu psykoottiseksi toisen parin lasta kohtaan. Leffa pyöri hiljattain myös suomalaisissa elokuvateattereissa.

The Ones Below kuvattiin Lontoossa pääosin yhdessä talossa. Lauralle onkin jäänyt kuvauksista mieleen pieni huone, jossa näyttelijät istuskelivat ja odottelivat vuoroaan. Lauran rooli oli alun perin saksalainen, mutta hahmo muutettiin suomalaiseksi.

– Roolihahmoni oli todella kaukana minusta itsestäni, sillä hän oli pakkomielteinen ja pukeutuikin paljon näyttävämmin. Juuri siksi häntä oli mahtava näytellä. On kiinnostavaa päästä tutkimaan ihmismielen eri puolia.

Elokuvien teko ulkomailla ja Suomessa on ollut Lauran kokemuksen mukaan samanlaista. Ovet kansainvälisiin piireihin ovat avautuneet sekä Puhdistus-elokuvan että Lauran kansainvälisen agentin Laura Munsterhjelmin kautta.

The Ones Below esitettiin myös Yhdysvalloissa, ja Lauran näyttelijäntyötä hehkutettiin muun muassa amerikkalaisissa Los Angeles Timesissa ja The Wall Street Journalissa. Laura on kiitollinen julkisista kehuista, muttei tee työtään niiden takia.

– Parasta näyttelemisessä on se, kun saa elää ja kokea asioita, joita omassa elämässä ei muuten tulisi tehtyä. Se, että olen päässyt työskentelemään ulkomailla, on ihanaa. Teen ulkomaisia rooleja mielelläni jatkossakin. Elämäni tosin on asettunut Suomeen.

Alitajuinen haave

Lauran intohimo näyttelemistä kohtaan syttyi ensimmäistä kertaa Kallion ilmaisutaidon lukiossa. Hän oli vuoden ajan vaihto-oppilaana Brasiliassa, päätyi siellä mukaan teatteriporukoihin ja ihastui alan yhteisöllisyyteen. Lukion jälkeen hän pääsi Teatterikorkeakouluun heti.

– En ollut uskaltanut ajatella näyttelemistä urana, sillä minulta puuttui varma tieto siitä, että tämä on minun juttuni. Teatterikorkeakoulun pääsykokeiden jälkeen valmistauduin torjutuksi tulemiseen ja ajattelin lähteväni matkustelemaan. Kun sitten pääsinkin kouluun, uskalsin antaa rakkauden näyttelemistä kohtaan leimahtaa.

Laura valmistui vuonna 2008 ja on siitä asti työskennellyt freelancerina. Aluksi hän tunsi tarvetta vastata kaikkiin tarjottuihin töihin kyllä. Se alkoi kuitenkin vaivata.

– Jotkut työt tökkivät, enkä ymmärtänyt, miksi ne tuntuivat niin hankalilta. Jälkeenpäin tajusin, etteivät roolit alun alkaenkaan tuntuneet omilta ja että niille olisi pitänyt sanoa ei. Kaikista eniten olenkin oppinut hirveimmistä epäonnistumisistani.

Laura on oppinut, että roolia kohtaan pitää tuntea intohimoa alusta asti.

– Alkuun pelkäsin kieltäytyä tarjotuista töistä, sillä olisin voinut saada hankalan maineen. Ensimmäinen kerta, kun sanoin roolille ei, oli kuitenkin voimauttava. Vahvistuin, koska minulla oli oma tahto ja uskalsin pitää puoleni. Sen myötä menin hetkeksi ihan toiseen äärilaitaan ja olin jopa liian ehdoton. Sittemmin tilanne on tasoittunut.

”On ihanaa käydä hitaalla ja unohtaa olevansa järkevä.”

Nykyään Laura voikin pitkälti valita roolinsa. Yhteen niistä hän paneutuu ensi vuoden alussa, kun uuden kotimaisen elokuvan kuvaukset alkavat. Freelancerin arkea on usein mahdoton ennustaa, sillä välillä Laura viipyy kuvauksissa ympäri vuorokauden monta viikkoa putkeen tai on kiinnitettynä näytelmään, välillä kalenteri taas näyttää tyhjää.

– Arjen epäsäännöllisyys on samaan aikaan antoisaa ja raskasta, Laura sanoo.

– Mieluummin olen kuitenkin vähän pidempään työttömänä ja odottelen mielenkiintoista roolia kuin täytän kalenteria äärimmilleen. En ylipäätään ole kahdeksasta neljään -ihminen. Tiukempien työputkien vastapainoksi on ihanaa käydä hitaalla ja unohtaa olevansa järkevä.

Jos Laura saisi valita yhden Hollywood-näyttelijän, jonka kanssa hän tekisi elokuvan, se olisi Meryl Streep.

– Hän on jumalainen. Siinä on näyttelijä, joka on oivaltanut jotain olennaista ihmisyydestä. Hän osaa näyttää pienillä teoilla ihan kaiken. Unelmani olisi päästä joskus seuraamaan, miten hän sen tekee.

Laura Eveliina Birn

  • Näyttelijä ­syntyi 25.4.1981 ­Helsingissä. ­1-vuotiaan pojan äiti.
  • Voitti Jussi-­patsaan roolistaan Puhdistus-elokuvassa 2013. Sai samana vuonna­­ elokuvataiteen ­valtionpalkinnon.
  • Shooting star -palkinto vuonna 2013. Näytellyt Holly­wood-elokuvassa Tanssi haudoilla ja brittileffassa The Ones Below – Alakertalaiset.
  • Kotimaisia elokuvia mm. Lupaus, 8 päivää ensi-iltaan ja Vuosaari. Tv-sarjoja mm. Karjalan kunnailla ja Virta.
  • Syysprinssi nyt elokuvateattereissa.

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.