Kolme asiaa yhdistää näyttelijä Pertti Sveholmia ja Pihla Penttistä: rakkaus teatteriin, inho tekniikkaan ja mieltymys nautiskeluun. – Muut perhesuhteet eivät ole tulleet meidän väliimme, isä ja tytär kertovat.

Kohta olut ehtii lämmetä näyttelijöiden Pihla Penttisen, 37, ja Pertti Sveholmin, 61, tuopeissa.

Tytär kertoo lomahaaveestaan sellaisella pieteetillä ja isä kuuntelee niin herkeämättä, että kummankin lasi näyttää unohtuneen vain kädentäytteeksi.

Edellisen kerran kaksikko ehti istahtaa näin syyskuussa, Pihlan synttäreiden alla. Silloin isä vei esikoisensa drinkeille. Nautiskelijoille hyvä ateria tai makuhetki on osuvampi lahja kuin mikään tavara.

Tuon tapaamisen jälkeen Pihlan vapaat hetket ovat olleet harvinaista herkkua: Nelosen viihdesatsaus Tripla on pitänyt naisen töissä melkein kellon ympäri. Ohjelmassa Pihla näyttelee Quattro Sketsioni -tiimissä.

– Olemme tottuneet siihen, että tavataan, kun ehditään. Kun emme ehdi nähdä, soittoa lähtee herkästi, Pihla sanoo.

Pertti nyökyttelee vieressä ja virnistää.

– Meillä on välittömät ja läheiset välit. Mutta en minä roiku Pihlassa, mitä nyt napanuora vielä kuristaakin kaulaani.

Unohtui parkkipaikalle

Jahka Tripla ja Ryhmäteatterissa pyörivä Eduskunta III on saatu päätökseen, Pihla suunnittelee kevääksi reissua Eurooppaan. Sen hän tekisi junilla ja busseillen.

– Kun matkan tekee konkreettisesti, se antaa erilaista vapauden tunnetta, Pihla aloittaa.

– Ja ehkä kauhealla lentopelollani on myös vaikutusta asiaan.

Pihla on tehnyt autoreissuja ennenkin, muutaman kerran muun muassa isänsä kanssa Ranskaan. Pertillä on matkustustavalle sopiva nimi.

– Se on manuaalista matkustamista. Tien päällä sattuu kaikkea kivaa. Niin kuin muutama vuosi sitten, kun unohdimme sinut parkkipaikalle, muistatko?

Pihla muistaa kyllä. Harvoin on aikuinen ihminen tuntenut oloaan yhtä hämmentyneeksi kuin silloin Italiassa. Ravintolan parkkipaikalla Pihla oli noussut autosta, ja kun kyyti oli nytkähtänyt liikkeelle, hän kuvitteli perheen vain siirtävän kiesin parempaan paikkaan.

– Sen sijaan jäin tuijottamaan auton perävaloja, kun se kaasutti tiehensä. Kaikki tavarani puhelinta myöten olivat kyydissä, Pihla kertaa.

Kuten tavallista, autossa oli niin kova pulina, ettei Pihlan puuttumista takapenkiltä huomattu yli 20 minuuttiin.

– Kun joku viimein sanoi Pihlan puuttuvan kyydistä, en meinannut uskoa. Tokaisin vain, että pakkohan sen on siellä jossain olla, Pertti hörähtää nauruun.

Nyt tapaus jo naurattaa, mutta se Pihlaa sapettaa, että tulevan junaloman suunnittelu netissä on niin vaikeaa.

– Tai sitten olen vain niin mummo kaikessa teknologiassa. Mikä onni olisi matkatoimisto, jossa voisi asioida kasvotusten!

Pertti samastuu tunteeseen täysin.

– Minua on vanhemmiten alkanut vituttaa huono palvelu. Joskus pankkitiskillä tulee korotettua ääntä ihan tarkoituksella niin, että kaikki kuulevat.

Toinen ero oli rankka

Toista se oli Pihlan syntymän aikaan vuonna 1978. Pankeissa oli virkailijat, Alkossa palvelutiski ja 25-vuotias Pertti kävi toista vuottaan Teatterikoulussa. Sveholmin vuosikurssi oli viimeinen ennen oppilaitoksen muuttumista korkeakouluksi.

– Pihla syntyi keskelle melko intensiivistä elämäntilannetta. Olin paljon poissa: ensin opiskeluissani ja sitten Ryhmäteatterissa, jossa elettiin kiihkeää vaihetta. Enemmän vietin aikaa siellä kuin kotona. Kyllä Pihla siitä varmasti joutui kärsimään, Pertti katsoo tytärtään.

– Anteeksi vain.

Pertti ja Pihlan äiti erosivat kahdesti, lopullisesti kun tytär oli yhdeksänvuotias. Sen eron Pihla koki rankempana kuin ensimmäisen, johon oli suhtautunut pikkulapsen mutkattomuudella.

– Olin isompi ja ymmärsin tilanteen lopullisuuden. Koin kuitenkin hyväksi, että asuin viikot vuoroin isän ja vuoroin äidin luona. Isä teki paljon töitä, ja uskon, että asuinkuvio piti meidät läheisinä.

"Meillä on aina ollut hyvä yhteys. Muut perhesuhteet eivät ole tulleet väliimme."

Arki kahden kodin välillä poikkesi joskus paljonkin toisistaan. Äidin luona Pihla asui kaksin, mutta isän luokse syntyi lopulta uusi perhe.

– Joskus tilanteet olivat hämmentäviä. Kodeissa oli niin erilaiset säännöt, ja sopeutuminen vaati kyllä totuttelemista, Pihla sanoo.

– Olisi silti voinut olla traagisempi vaihtoehto, jos vanhempani olisivat yrittäneet sinnitellä yhdessä.

Pertti on pitänyt tärkeänä, etteivät uudet perhekuviot tai perheenjäsenet ole vaikuttaneet isän ja tyttären suhteeseen.

– Meillä on aina ollut hyvä yhteys, eikä sitä ole eletty mutkan kautta. Muut perhesuhteet eivät ole tulleet väliimme, Pertti kuvailee.

– Mutta myös uusien kumppaneiden on ollut helppo tulla meidän joukkoomme. Ei puolisoista tarvitse aina tulla parhaita kavereita, mutta heidät on otettu vastaan lämpimin mielin, Pihla sanoo.

– No, poikaystäviä pitää vähän alussa mulkoilla, Pertti kuittaa.

 


 

Yhtä taiteilijaelämää

Pertin tapaan Pihla kävi Teatterikorkean toista vuottaan 25-vuotiaana. Hänkin oli päässyt kouluun toisella yrittämällä.

– Toisella vuosikurssilla minulle kristallisoitui, millaisessa elämänvaiheessa isäni oli ollut. Ymmärsin, miten haastavaa olisi ollut, jos olisin silloin saanut lapsen. Se oli hassu tunne, sillä vanhempansa mieltää aina aikuisiksi, Pihla sanoo.

– Vaikka vanhempi ei olisi lähelläkään sitä, Pertti jatkaa.

– Minä ainakin olin raakile ja epäkypsä monellakin tavalla.

Pertille arki oli yhtä taiteilijaelämää, ei valintaa perheen ja työn välillä. Ryhmiksen teatterikesät Suomenlinnassa kiteyttivät elämäntyylin.

– Ne olivat kuin yhdistetty työleiri, päiväkoti ja kesälomapaikka. Me kaikki muutimme sinne kesäteatterin ajaksi ja elimme kuin kummallisessa hippikommuunissa. Tekijöillä oli suunnilleen samanikäisiä lapsia, ja huonoa omaatuntoa helpotti, kun muutkin olivat samassa tilanteessa, Pertti kuvailee.

– Sehän oli mitä fiksuin tapa yhdistää perhe ja jatkuva työ, Pihla sanoo.

– Sain noilta ajoilta elinikäisiä sydänystäviä ja rakkauteni teatteriin.

Kun Ryhmäteatteri pyöritti Suomenlinnassa kuuden tunnin esitystä Sormusten herrasta, näyttelijöiden lapsilla oli roolinsa hobitteina ja keijukaisina. Lasten kohtausten välillä oli kolmenkin tunnin tauko, jonka aikana pikkuesiintyjät saivat huvitella rannalla.

– Keräilimme merestä huuhtoutuneita lasinsiruja, jotka olivat aarteitamme. Eräällä kerralla masinoin kaikki lapset jäämään rantaan. Aikuiset pärjäävät, hehän ovat aikuisia! Pihla muistaa.

Muserrusta ja hehkun hetkiä

Pertin lapsuudessa teatterilla ei ollut erityistä sijaa, mitä nyt joskus käytiin perheen kanssa katsomassa esityksiä.

– Minulla oli klassisen pikkuporvarillinen lapsuus sairaanhoitajaäidin ja opettajaisän perheessä. Teatteriala oli täysin oma löytöni. Isäni olisi varmasti tukenut siinä, mutta kannustanut myös hankkimaan oikean työn.

Se keskustelu jäi Sveholmin miehiltä käymättä, sillä Pertin isä menehtyi ennen kuin tämä aloitti näyttelijäopintonsa.

Pihla vuorollaan yritti kyllä keksiä muuta tekemistä, mutta teatteri veti puoleensa. Myös Pihlan sisarpuolet opiskelevat teatterialaa: Asta, 21, Teatterikorkeassa ja Akseli kansanopistossa.

– Pahimmillaan työ on stressaavaa ja musertavaa, mutta hehkuvat hetket ovat sitten todella makeita, Pertti sanoo.

Hänellä on kokemusta molemmista.

– Minulla oli kriisiaika, jolloin säännönmukaisesti epäonnistuin ensi-illoissa ja sain niistä mitätöiviä arvioita. Saattoi tuntua, että työni olisi tehty. Ajan kanssa opin, että tämän illan arvostelut päätyvät huomenna kalan kääreeksi. Pääsin myös eroon ensi-iltajännityksestä, Pertti kertoo.

– Tässä ammatissa on se etu, että jos jokin homma mättää, sitä pääsee karkuun siirtymällä seuraavaan produktioon.

Isän kokemusvalikoimasta on ollut tukea Pihlalle, kun tytär on tasapainoillut omien epävarmuuksiensa kanssa.

– Isä tunnistaa hyvin erilaiset työhömme liittyvät vaiheet ja osaa rauhoitella, että tuo kuuluu asiaan, Pihla aloittaa.

– Annan kuitenkin palautetta vain, jos Pihla pyytää, Pertti jatkaa.

Tiukka murrosikä

Samaa strategiaa Pertti noudatti jo silloin, kun Pihla kävi läpi murrosikäänsä. Se iski päälle tavallista myöhemmin, vasta lukioikäisenä.

– Lapsena leikin barbeilla vielä sen ikäisenä, etten enää kehdannut kertoa siitä kavereilleni. Murrosiän kuohut alkoivat vasta, kun niistä olisi jo pitänyt olla laskeutumassa.

Murrosikä tarkoitti stoppia kaikelle, mikä oli ollut tärkeää Pihlan elämässä.

– Keskeytin lukion, lakkasin käymästä pianotunneilla, lopetin tanssiharrastuksen, josta olin joskus kuvitellut ammattiakin. Ilmoitin reteästi, että nyt on mun aika opetella elämään, Pihla muistelee.

Pahin vaihe kesti pari vuotta.

– Pyörin erinäisissä työpaikoissa, mutta enimmäkseen istuin kahviloissa, poltin röökiä ja filosofoin, Pihla kertoo.

– Olisit voinut valita paljon huonomminkin. Jossain vaiheessa yritin hallita tilannetta, mutta kun en pystynyt, lakkasin yrittämästä. Sovimme silloin, etten anna neuvoja tai käskyjä, ellei Pihla pyydä niitä itse. Ei mennyt kauan, kun tilanne muuttui.

Pihla uumoilee panneensa vanhemmat koville käytöksellään.

– Mutta sekin kuuluu vanhemmuuteen, Pertti sanoo sopuisasti.

– Olen jossain vaiheessa kantanut suurta huolta jokaisesta lapsestani ja miettinyt, mitenköhän tässä käy. Sitä murehtii, kunnes huomaa, että toinen on saanut jutun päästä kiinni ja alkaa toimia itsenäisesti. Sitten voi hengähtää.

Kolmen lapsen isällä ei ole ihmeempää kasvatusfilosofiaa. Lapsille on yritetty välittää kelvot perusarvot.

– Että olisivat hyviä ihmisiä ja tulisivat toimeen muiden kanssa. Ja tekisivät mieluummin hyviä kuin pahoja asioita ja eläisivät mieluummin totuudessa kuin valheessa, Pertti miettii.

– En minä tiedä, miten se kuuluu heille opettaa. Olen pannut silmät kiinni ja hosunut vain. Olen aika hiljainen mies, mutta lapsilleni yritän aina olla läsnä.

Pihlalta sataa kiitosta siitä, että on saanut itse löytää oman tapansa elää.

– Isä ei yritä ylianalysoida kaikkea puhki. Hän on ollut hyvä esimerkki siinä, että saa olla omanlaisensa, Pihla sanoo.

Isän piirteet tunnistaa

Pihlaa ja Perttiä yhdistävät geenit, ammatti ja mieltymys nautiskeluun sekä yksinolon tarve pieninä annoksina. Silloin pitää päästä kävelylle tai kahville.

Myös kaksikon näyttelemisessä on nähty samanlaisuutta.

– Se on hämmentävää. Minulle on joskus sanottu, että tavastani näytellä saattaa tunnistaa isän, vaikka olemme niin eri-ikäisiä ja eri sukupuoltakin, Pihla kertoo.

– Minkäs ihminen geeneilleen mahtaa. Anteeksi vain – taas, Pertti naurahtaa ja saa lämpimän halauksen tyttäreltään.

Ja on sukuvikoja muitakin, kuten roisi huumorintaju. Ylämaalla, Sveholmin suvun kesäpaikassa, on perinne: Kun väki saapuu paikalle, seurataan kelloista, montako minuuttia ehtii kulua ensimmäiseen pieruvitsiin.

– Yleensä ei mene montaa. Ensimmäisen alapäävitsin merkiksi soitetaan kelloa.

Lapsina serkukset vastasivat mökkijuhannusten ohjelmasta. Oli teatteriesityksiä, sketsejä ja Samantha Foxin hittibiisien videot näyteltiin uusiksi sukat bikinien täytteinä.

Ja kun perheeseen saatiin videokamera, sillä tehtiin elokuvia hartaudella.

– Esityksiä oli paljon, ja aikuiset joutuivat istumaan yleisönä pitkään. Aina, kun joku yritti tehdä lähtöä, olimme että hei, meillä on vielä yksi!

"Pihlasta on tullut lämmin aikuinen nainen."

Tänään Pertti katsoo Pihlaa onnellisena isänä.

– Pihlasta on tullut lämmin aikuinen nainen. Minusta hän katsoo elämää terveesti ja tasapainoisena. Toivon hänelle vain kaikkia kivoja asioita.

Pihla taas näkee isänsä jossain auktoriteetin ja kaveruuden välimaastossa.

– Isä on aina tuki, jota vasten voi nojata ja jonka seurassa saa olla heikkokin, mutta ajan ja iän myötä sekaan on tullut uuttakin ajattelua. Nykyään näen meidät jossakin tasa-arvon pintakellunnassa, Pihla muotoilee.

– Ai, että seuraavaksi on sinun aikasi pitää minusta huolta? Katsoa, etten kävele päin punaisia, Pertti ennakoi.

Pihlasta isän kuuluisi saada elämäänsä ihania nautintoja.

– Olet ansainnut oikein kunnon kissanpäivät. Että vain hymyssä suin maistelisit elämää.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.