Näyttelijä Anja Pohjola teki töitä kymmenen raskasta vuotta, että pystyi hyväksymään miehensä kuoleman. Avioliiton alkuvuodet opettivat Pohjolalle eniten. – Menin naimisiin kolmen ihmisen kanssa: yhden miehen ja kahden teini-ikäisen.

Oppi 1: Kuutamoöinä aina tapahtuu jotakin

”Lapsuuteni oli hyvin onnellinen, vaikka olikin niukkaa. Oli vielä 1930-luvun pula-aika. Menetimme pankille kodin, jonka olimme rakentaneet itse. Mutta niukkuus ei meihin lapsiin heijastunut. Äiti ja isä yrittivät parhaansa.

Sota alkoi, kun olin kahdeksanvuotias. Muistan, miten äiti sanoi yhtäkkiä, että miksi toi piisi – siis puuhella – huutaa. Se olikin hälytys. Siitä me lähdettiin maakellariin suojaan. Kuoppaan, sellaiseen, jossa perunoita pidettiin.

Jouduimme muuttamaan sodan aikana monta kertaa turvaan, muun muassa Jyväskylään ja Alastarolle. Jyväskylässä oli enempikin pommituksia öisin. Nukuimme lakanat korvissa ja sukkanauhat ja kaikki muut päällä valmiina, että pääsemme nopeasti lähtemään sängystä, jos tulee tarvis.

Minulla on vieläkin sellainen kammo, että kuutamoyönä aina tapahtuu jotain.

Alastarolla evakossa asuessamme äiti synnytti. Olin yhdeksänvuotias. Jouduin lähtemään talon vanhimman tyttären kanssa kävellen hakemaan kätilöä. Radiossa oli juuri sanottu, että sinne seudulle oli pudotettu desantteja. Kuljimme kylkimyyryä, toinen katsoi toiselle tienpuolelle ja toinen toiselle. Ikään kuin se olisi jotain auttanut.”

Oppi 2: Pitää auttaa

”Olin koko sodan ajan pikkulottana. Autoimme aikuisia lottia, kannoimme laukkuja ja veimme evakkoja majoituspaikkoihin. Kyllä meistä oli apua.

Kerran, ihan sodan loppupäivinä, kun evakoita oli taas tuotu ja ruokittu, puhuimme kaverini kanssa, että me lähdetään seuraavaksi sotaan. Olimme 14- tai 15-vuotiaita tyttöjä ja valmiita. Niin uhoa täynnä.

"Kotona opetettiin, että pitää auttaa niin paljon kuin pystyy."

Ajattelen usein niitä aikoja ja evakkoja nyt, kun katson näitä tämän päivän ihmisiä, jotka tulevat tänne. Jo silloin lapsena pahoitin mieleni, kun kuulin aikuisten sanovan, että mitä ne tänne tulee. Minun mielestäni se oli aika kovaa. Ajattelin, että en ikinä voi sanoa toiselle ihmiselle niin.

Kotona opetettiin, että ihmiset ovat ihmisiä, ja pitää auttaa niin paljon kuin pystyy. Kaikkea ei pysty, mutta sen, minkä voi.”

Oppi 3: Pitää saada lähteä

”Äiti sairasteli aika paljon ja kuoli 42-vuotiaana, nuorena ihmisenä. Jouduin jonkin verran ottamaan sitten vastuuta, sillä olin viidestä sisaruksesta vanhin.

Eivät he minua äitinä hyväksyneet, enkä minä sitä roolia yrittänytkään ottaa. Kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen lähdin kotoa. Vähän jäi painamaan, että jätin pienemmät sisarukset sillä tavalla, mutta se oli puhuttu isän kanssa. Isä ymmärsi, että minun piti saada lähteä.

Olin päiväkirjaan kirjoittanut unelma-ammattini: näyttelijä tai slummisisar. Minulla oli semmoinen halu tehdä hyvää. Kun sain tarjouksen, että saisin vakituisen näyttelijän paikan Joensuusta – vielä ilman teatterikoulua – se piti ottaa.”

Oppi 4: Runojen opettelu kannattaa

”Meillä oli äidin kanssa tapana lukea runoja yhdessä. Kantelettaren runoja äiti opetti minulle, ja muistan vieläkin ulkoa sellaisen pitkän ripirimssun.

Opista oli hyötyä, kun olin eräillä suurilla syntymäpäivillä Nizzassa. Kesken juhlien tajusin, että ne varmaan odottavatminun esittävän täällä jotain, kun olen näyttelijä – mutta enhän minä osaa mitään runoa ulkoa. Sitten muistin tämän äidin opettaman. Se oli ihan menestys.

Minulla ei ole sillä tavalla lauluääntä. Musiikkia olisin elämässä halunnut oppia. Kävin pianokouluakin vähän matkaa. Mutta ei, se ei jää päähän.”

Oppi 5: Varo leuhkailua

”Nuorena sitä on niin hölmö ja rohkea, ei häpeä mitään. Minäkin näyttelin 19-kesäisenä reippaasti yhdeksänkymppistä, mitä vain rooleja. Myöhemmin sitä vasta häpeää.

Muutamien työvuosien jälkeen Tampereen teatterin silloinen johtaja lupasi, että se ottaa minut kiinnitykselle. Minua oli pyydetty muuallekin, mutta sanoin kauhean leuhkasti, että jään Tampereelle isompaan teatteriin.

Sitten tarjous peruuntuikin. Kuulin, että siellä oli eräs diiva ilmoittanut, että jos minä tulen, hän lähtee. Piti ottaa lusikka käteen ja nöyrästi soittaa pienempään teatteriin Hämeenlinnaan, että pääsisinkö teille sittenkin. Siellä oli ihana talousjohtaja, joka sanoi, että eihän me voida sua jättää ilman työtä.”

Oppi 6: Pitää olla vain

”1963 pääsin Helsinkiin televisioteatteriin. Meitä tuli 28 näyttelijää yhtä aikaa. Joukossa oli myös Pehr-Olof Sirén, josta tuli mieheni.

Olimme nähneet jo aikaisemmin, ja olin häntä ihaillut kovasti, hän oli oikein sellainen Strindberg-näyttelijä. Teimme yhden filminkin yhdessä. Pehr-Olof oli siinä pappi, minä lotta. Jälkeenpäin kuulin, että hänkin oli katsonut jo aikaisemmin minun perääni. Kun sitten aloitimme televisioteatterissa yhdessä, hän rupesi heti piirittämään.

Pehr-Olof oli silloin ollut kaksi vuotta leski, hänellä oli kaksi lasta.

Menin siis naimisiin kolmen ihmisen kanssa: yhden miehen ja kahden teini-ikäisen lapsen. Se kyllä opetti minua. Olin niin kauan ehtinyt olla itsekseni, että jokin itsekkyys oli ehtinyt tulla.

Onneksi Pehr-Olof oli viisas mies. Koskaan hän ei sanonut pahasti, vaikka olisi voinut ojentaa minua monessakin asiassa. Hän ei ikinä kertonut entisestä vaimostaan tai sanonut, että hän teki asiat niin tai näin. Hän oli aina minun puolellani.

Aluksi yritin olla lapsille äidin korvike, mutta sitten huomasin, että eihän se toimi. Pitää olla vain. Ymmärsin, että minä olen kodin vanhin nainen. Se on minun roolini.

Lapset olivat naisen alkuja kuitenkin. Kyllä siinä kaikki yrittivät vähän ottaa tilaa. Oli Pehr-Olofin viisautta, että hän osasi pistää meidät yhteen.”

Oppi 7: En ole muija

”Kun lähdin Helsinkiin televisioteatteriin, Hämeenlinnassa yrittivät saada minua jäämään lupaamalla, että saisin siellä tehdä kaikki Shakespearen naiset, jotka haluan. Se jäi kokematta sitten. Eivät ole tulleet eteen missään muualla.

Sen sijaan sain tehdä paljon näkyviä töitä: Niskavuoren nuoren ja vanhan emännän, Pohjantähden Elinan ja Alman. Ne ovat suomalaisille tärkeitä. Ihmiset sanovat Almasta, että se on semmoinen akka, oikein muija. Minä en akkaa koskaan löytänyt siitä. Sellaisia Alman kaltaisia äitejä on paljon Suomessa, eivät he ole akkoja kaikki.

En koskaan ole tykännyt, kun haukutaan muijaksi. Oma mieheni sanoi aina muiju. Hän kun oli ruotsinkielinen, niin hän rakasti kaikkea u-kirjaimeen päättyvää. Aina kyseli, että miksi sä et ole Anju?

Lapset ja lapsenlapsetkin oppivat sanomaan niin. Kerran, kun Pinja oli kolmivuotias ja istui vaarinsa kanssa nuotiolla, minä touhotin siinä vieressä. Pinja sanoi, että siinä se muma mennä touhottaa, muma on muuten vaarin muija. Vaari korjasi, että muiju.”

Oppi 8: Pitää uskaltaa haavoittua

”Pehr-Olof kuoli 65-vuotiaana. Turhan aikaisin meni. Hän sanoi aina itse, että kuolee nuorena, isänsä iässä.

"Kolme vuotta oli tuskallisia ja kymmenen kauheita."

Kolme ensimmäistä vuotta olivat ihan kauheita. Valvoin ja poltin tupakkaa, soittelin ystävättärelleni öisin, kun en saanut rauhaa. Tein vain niin paljon töitä kun pystyin. Päivisin kuvattiin Hyviä herroja televisioon ja iltaisin esiinnyin teatterilla. Taksi odotti näytöksen jälkeen, menin työstä työhön.

Kolme vuotta oli tuskallisia ja kymmenen kauheita. Laihduin. Vaatteet rupesivat putoamaan päältä.

Sitten lopulta tuli toppi, kun tajusin, että sydämeni ei kestä sitä työntekoa. Ystävättäreni, se sama jolle olin öisin soitellut, rupesi huolestumaan ja puhui minulle järkeä. Otin ensimmäisen kesäloman.

Ainakin sen siitä opin, että vähän armollisempi pitää olla itseään kohtaan. Pitää uskaltaa haavoittua.”

Oppi 9: Tähtien kerrokseen kutsutaan

”En ole missään vaiheessa lopettanut työntekoa, jäänyt eläkkeelle. Näyttelijällä siinä on sellainen itsekkyys, että mitä jos tuleekin jokin ihana rooli vielä. Ei pelkästään niin, että ihanaa, että saan ihmisille antaa vielä tämän. Vaan sitä ajattelee, että mitä vielä itse saisin tehdä.

Eeva-Kaarina Volasta minä ihailin kovasti aikoinaan, ja Kansallisteatterin suurta diivaa Pia Hattaraa. Sain kunnian olla hänen pukuhuonekaverinsa, kun paikka vapautui Ansa Ikoselta.

Nämä Kansallisteatterin diivat olivat pitäneet kokouksen ja yhdessä päättäneet, että paikka annetaan Anjalle. Niin minut kutsuttiin tähtien kerrokseen.

Pialta opin semmoisen, että virheen voi sanoa ihan suoraan. Pelkäsin hirveästi, että teatterissa tulee muistivirheitä. Jos Pia unohti repliikin, hän meni suoraan kuiskaajan luo ja kysyi kovaan ääneen, että mitäs mun piti sanoa. Yleisö antoi siitä aplodit!”

Oppi 10: Ei se ole koko maailma

”Yritän elämässä olla hyvä, tehdä jotain hyvää. En minä siihen aina pysty, huomaan senkin. Aina luulen tehneeni hyvää, mutta ei se sitten ollutkaan.

Vahva minä olen kuitenkin, loppujen lopuksi, kun tarvitaan.

Lapsenlapset voisivat sanoa kaikenlaisia luonteenpiirteitä. He ovat tuntevinaan minua kovastikin. Mutta eivät he ihan kaikkea tiedä.

Energiani pistän työhön. Olen aina pistänyt. Se on minulle ollut niin voimakas vietti. Haluan ikään kuin säästää näyttämölle energiani, vapauttaa sen siellä enkä muualla.

Toisaalta pitäisi muistaa, että teatteri on vain teatteria. Sen opin myös Pia Hattaralta. Että ei se niin kauheeta ole, eikä koko maailma. Ei näyttämöllä koskaan voida todellista maailmaa tehdä. Se on tuolla kadulla.”

Anja Pohjola-Sirén

  • Syntynyt 14. Maaliskuuta 1931 Loimaalla.
  • Asuu Helsingissä.
  • Puoliso näyttelijä Pehr-Olof Siren (1923–1986).
  • Näytteli Televisioteatterissa 1963–1990 ja MTV:n Hyvissä herroissa 1990–1996.
  • Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa, Hämeenlinnan kaupunginteatterissa ja Tampereen teatterissa.
  • Jussi-palkinto 1974 roolista elokuvassa Rautatie.

Minttu Murphy-Kaulanen kirjoittaa Kauppiaanrouva-blogissaan, ettei Rianna-tyttären neuvolakäynti sujunut toivotusti.

Michele ”Minttu” Murphy-Kaulanen, 37, kirjoittaa Kauppiaanrouva-blogissaan siitä, miten suuri huoli voi lapsesta olla. Minttu huolestui, kun kävi tällä viikolla neuvolassa hänen ja tv:stä tutun kauppias Sampo Kaulasen, 38, Rianna-tyttären kanssa.

– Mun 4-vuotiaalla kuului sydämestä sivuääni. Ilmeisesti tavanomaista leikki-ikäisillä, mutta tutkia täytyy. Se mahan pohjasta kouriva tunne joka kerta, kun ajattelen asiaa saa mut voimaan fyysisesti niin pahoin. Tiedän järjellä, että olisi meillä kaiketi muitakin oireita, jos vakavasta sydänoireesta olisi kyse, mutta ei se minun tunnetta paranna,  Minttu kirjoittaa blogissaan.

”Rakastan lapsiani enemmän kuin elämää.”

Minttu kertoo kirjoituksessaan pohtineensa myös rokotuksia. Lisäksi hän miettii, että huoli lapsista helpottaa tuskin koskaan. Mintulla on kolme tytärtä ja yksi bonuslapsi, joka on Sampon edellisestä avioliitosta.

– Mä rakastan lapsiani enemmän kuin elämää. On kyse flunssaisesta 12-vuotiaasta tai vauvarokon kourissa olevasta pienestä tai 17-vuotiaasta, jolta poistetaan nielurisat, tämä mun huoli ja tunne lapsista on yhtälainen. 

Kokemusta kahdesta keskenmenosta

Tänä syksynä Minttu ja Sampo kertoivat Me Naisten haastattelussa, ettei yhteisen lapsen saaminen ollut itsestäänselvää. Ennen yhteisen Rianna-tyttären syntymää Minttu koki kaksi keskenmenoa. Molemmat olivat niin sanottuja tuulimunaraskauksia.

”Pohdin, haluanko tätä todella.”

– Pettymys ja suru oli suuri. Erityisesti siksi, että tiesin Sampon toivovan lasta kiihkeästi. Halusin suoda sen hänelle. Aloin väkisinkin miettiä, olenko jo liian vanha koko touhuun. Pohdin, haluanko tätä todella, Minttu kertoi haastattelussa tänä syksynä.

 

Raskaus oli yllätys lapsettomuudesta kärsineille Satu Taiveaholle ja Antti Kaikkoselle.

Suvanto ry:n toiminnanjohtaja Satu Taiveaho, 41, kertoo Ilta-Sanomissa, että tuli syksyllä yllättäen raskaaksi. Satu oli ihmetellyt erikoisia oireitaan ja mietti ensin, ovatko vaihdevuodet alkamassa. Raskaus oli yllätys, sillä Satu ja hänen kansanedustajapuolisonsa Antti Kaikkonen, 43, ovat kärsineet lapsettomuudesta vuosia. Syksyllä raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon jo aikaisessa vaiheessa. 

”Se oli erittäin hämmentävä ja yllättävä asia.”

– Se oli erittäin hämmentävä ja yllättävä asia. Ja totta kai myös surullinen. Olen kuitenkin yrittänyt kääntää asian mielessäni iloiseksi ja ajatellut, että olen ainakin kerran elämässäni ollut vähän aikaa raskaana, Satu kertoo IS:ssa.

Satu ja Antti ovat puhuneet lapsettomuudesta avoimesti julkisuudessa ja kertoneet, ettei hedelmöityshoidoistakaan ole ollut apua. Syytä lapsettomuuteen ei ole löytynyt. Myös adoptioprosessi kariutui aivan viime metreillä syksyllä 2011 Antin vaalirahakohun takia.

”Ehkä on pientä toiveekkuuttakin.”

– Meidän kohdalla asia (keskenmeno) ei varmasti ollut kauhean iso suru sen takia, että emme ole osanneet tai edes uskaltaneet ajatella asiaa. Sen jälkeen asia on kuitenkin pyörähdellyt mielessä. Ehkä on pientä toiveekkuuttakin, Satu kertoo IS:ssa.

Tällä hetkellä Satu ja Antti ovat kahden pienen lapsen sijaisvanhempia. Syksyllä 2014 heistä tuli pienen pojan sijaisvanhempia ja vuonna 2015 perheeseen saapui kolmevuotias tyttö.

Sadun ja Antin tie vanhemmiksi on ollut pitkä ja raskas. Lue parin yhteishaastattelu parin vuoden takaa: