Seela Sella. Kuva: Heli Blåfield
Seela Sella. Kuva: Heli Blåfield

Näyttelijä Seela Sellalle, 78, teatteri antoi elämäntehtävän ja aviomiehen mutta vei aikaa lapsilta. – Työ on mennyt aina ohi, hän sanoo.

Oppi 1: Pitää olla unelmia

”Lapsuuteni Tampereen Pispalassa oli värikäs. Kasvoin äidin ja mummun kanssa, isä oli rintamalla. Sitten oli erittäin hyvä isäpuoli, joka ei leikkinyt isää, mutta oli hyvä kaveri.

Lapsuuteni sodan jälkeen oli ihanaa aikaa, kun kaikki tiesivät, että parempaan ollaan menossa. Aikuisetkin ruokkivat sitä, että voitte toivoa mitä vaan. Taloudellisesti oli heikompaa, mutta henkisesti se oli voimaa antavaa.

Minuun rakennettiin pitkäjänteisyys jo silloin. Opin ajattelemaan, että jos nyt aloitan tästä, voin kymmenen vuoden päästä olla siinä mihin pyrin. En kadehdi nykynuoria. Harva nykyisin pystyy konkreettisesti ajattelemaan kymmenen vuoden päähän.

Haaveilin näyttelijän ammatista. Tai en ajatellut sanaa näyttelijä – haaveilin vain, että pääsisin teatteriin. Keskikoulun jälkeen kysyin, että saisinko pyrkiä teatterikouluun. Äiti, mummu ja isäpuoli ymmärsivät haaveen, mutta sovimme, että luen ylioppilaaksi ensin. Sitten saisin itse päättää. Sellainen pitkäjänteisyys motivoi: oli jotain, mitä tavoitella.”

Oppi 2: Ulkonäkö unohtuu

”Minulla oli isän iso, komea kyömynenä. Mitään kompleksia siitä ei koskaan ollut, osasin jotenkin luovia sen kanssa. Tiesin, että olen ruma ja minulla on iso nenä, mutta ei se ollut mitenkään kauheaa.

Teatterikoulussa sitten kuulin, että pääsykokeissa raadissa oli puhuttu moneen kertaan, että voidaanko ottaa tämän näköistä tyttöä. Että ei se voi vetää nuoria, kauniita rooleja. Täytyisi olla viisikymppinen, että voisi tehdä akkarooleja. Vararehtori Matti Aro oli raadissa ainoana pitänyt puheen, että katsokaa, mitä tyttö tekee älkääkä, minkä näköinen se on.

Kurssikaverini kuuli tästä ja meni juttelemaan lääkäri-isänsä kanssa. Isä oli sanonut, että ”ai tämmöinen ongelma on Seelalla, että voihan noita leikata”. Ei 50-luvulla oltu kuultukaan semmoisesta, että ulkonäköään voisi muutella.

Pelkäsin kauheasti, että plastiikkakirurgi pitää minua turhamaisena, mutta hän olikin ihana vanha mies. Sanoi, että onpas likalla nokkaa, otetaan puolet pois. Äidin kaikki säästöt menivät siihen.

Nenä leikattiin teatterikoulun ensimmäisellä kesälomalla. Ajattelin, että nyt kaikki muuttuu. Kissanpaskat! Kurssikaverit eivät huomanneet mitään. Lähipiiri ei huomannut mitään. Ihmiset, jotka tuntevat sinut, jotenkin unohtavat, minkä näköinen olet.”

Oppi 3: On oman edun mukaista auttaa muita

”Äitini oli hyvin empaattinen ihminen. Aina auttoi muita. Itse olen huomattavasti itsekkäämpi kuin äitini oli.

Sen olen oppinut, että jos auttaa muita ihmisiä, kuuntelee muita, antaa jotain itsestään, sen löytää aina edestään. Se tulee takaisin. Ihan varmana tulee, ja yllättävissä tilanteissa. On siis omankin edun mukaista auttaa muita.”

Oppi 4: Leuhkan näköinen mies voi olla mukava

”Siihen aikaan teatterilaisilla oli huonot palkat ja mainekin vähän semmoista ja tämmöistä. Ensimmäisen kiinnitykseni sain Hämeenlinnan, toisen Turun kaupunginteatteriin. Turussa tapasin aviomieheni Eliksen.

Olen tyttönimeltäni Virtanen. Kollegani Kirsti Karhi keksi, että kun Turkuun oli kiinnitetty operettisankariksi tällainen Elis Sella, niin ”ajattele millaisen taiteilijanimen saisit: Seela Sella!” Ilmoitin, että nimen vuoksi en varmana rupea mitään.

Ensimmäisen kerran näin Eliksen aidan raosta. Ajattelin, että onpa leuhkan näköinen. Että ikinä en huoli tuommoista. Syksyllä sitten teatterilla tutustuttiin ja ymmärsin, että se oli vähän tiukan näköinen, mutta ihan mukava tyyppi. Se oli siinä sitten! En ole katunut, en tähän päiväänkään. Vaikka olihan siinä muitakin tyrkyllä.

Elis oli persoonallinen, erilainen mies. Piti minua prinsessana, jotenkin ihmeellisenä. Aluksi se oli semmoista ihastumista. Elis oli aika komean näköinen. Sitä kehtasi kuljettaa. Rakastaminen tuli vasta vuosien mittaan: minä todella opin rakastamaan. Minulla oli niin hyvä mies, että kaveritkin sanoivat, että sinä et ymmärrä. Luulin, että kaikilla oli semmoinen.”

Oppi 5: Itselleen voi valehdella

”Olin sillä tavalla yksinkertainen, että ajattelin, että taiteilijalla täytyy olla syrjähyppyjä. Että muuten ei ole taiteilija. Elis oli niin viisas, että sanoi, että mennään psykiatrille. Ensimmäisen kerran jälkeen psykiatri sanoi, että herra voi mennä kotiin mutta jos rouva jatkaisi. Hän oli hyvin pätevä.

Suutuin kerran siellä. Se oli kallista lystiä, ja suutuin psykiatrille, että mitä minä täällä vaan höpötän, kun te ette sano mitään. Minähän voin valehdella mitä vain! Hän vastasi, että sehän on teidän asianne, että valehteletteko vai ette.

Viikon kuluttua menin nöyränä takaisin. Ymmärsin, että eihän hän tee minulle mitään, minun itseni pitää tehdä itselleni. Psykiatri sanoi, että sovin hyvin kaavaan. Siinä vaiheessa terapiaa, kun alkaa tapahtua jotain, ihminen usein suuttuu. Se on itsestä kiinni. Voihan elämän rakentaa jonkun valheen varaan, tai sitten voi puhua totta itselleen.”

Oppi 6: Temppua ei voi toistaa

”En edes tiedä, olenko taiteilija. Ei sitä sanaa oikein uskalla sanoa, kun tekee vain tätä työtä. Joskus mietin, että ymmärtävätköhän muut, miten luova työ kulkee mukana vuorokauden ympäri?

Minua on koskettanut tarina miehestä, joka veisti puusta karhun, hirveän hyvän, ja hänelle sitten sanottiin, että sinun täytyy ruveta tekemään ja myymään näitä. Mies vastasi, että minähän tein sen jo.

Minua viehättää ainutkertaisuus. Jos joku kiittää esityksestä, se on tietysti kiva, mutta yritän unohtaa sen äkkiä. Tai jos ohjaaja kehuu, sanon, että ei ei älä sano. Muuten rupean toistamaan kehuttua temppua – tai yritän toistaa. Sillä eihän se onnistu. Se mies oli tehnyt sen karhun jo. Ja seuraavan esityksen on oltava hyvä omalla ainutkertaisella tavallaan.”

 


 

Oppi 7: Älä aina ole niin varma

”Eliksen suku on juutalainen. Käännyin juutalaiseksi seitsemän avioliittovuoden jälkeen. Aluksi minulla ei ollut mitään käsitystä juutalaisuudesta. Elis aina kertoikin kiinnostuksensa alkaneen siitä, kun minulla ei ollut asenteita uskontoa kohtaan.

Kun menin hänen kotiinsa ensimmäistä kertaa, katselin kaikkia niitä juutalaisia esineitä kysymättä mitään. Elis seurasi reaktiotani ja sanoi sitten, että niin, minä olen juutalainen. Minä sanoin, että aha. Eliksen suku vastusti liittoamme. Ennen tapaamistani Eliskin oli kiertänyt keräämässä nimiä seka-avioliittoja vastaan. Mutta sitten tuli tämmöinen blondi, Virtanen, ja hups. Mitäs sitten sanot? Älä aina ole niin varma.

Kyllä ne sitten ovat hyväksyneet minut, ottaneet osaksi sukua paremmin kuin olisin ansainnut.

Kun kiinnostuin juutalaisuudesta, opiskelin sitä neljä vuotta. Vaikutuin siitä, että juutalaisuus kieltää lähetystyön. En ole koskaan ymmärtänyt, kuinka jotain uskontoa pidetään toista parempana. Juutalaisuudessa on monta puolta. Suhteeni Israeliinkin on tunneperäinen ja ristiriitainen. Poikani on asunut siellä 30 vuotta, ja olin juuri hänen poikansa bar mitsva -juhlassa.”

Oppi 8: Rakkaus on kamala tunne

”Minulla on poika ja tytär. Olen ollut hyvin itsekäs äiti. Siitä on huono omatunto: olen liian vähän pystynyt olemaan lapsilleni äiti. Työ on mennyt aina ohi. Minun on tarvinnut aina uhrata sen eteen, että olen jaksanut harjoitella, opiskella, lukea. Koskaan ei ole tuntunut, että olisin työssä niin hyvä, että olisin voinut päästää itseni helpommalla.

Lapset ovat opettaneet rakkautta. Mitä rakkaus on – sehän on kaamea tunne. Paskamaisen kaamea tunne! Mahassa semmoinen jännitys niiden puolesta, että voi kun ne onnistuisivat. Voi kun niille ei tulisi paha mieli. Sama se on miehenkin kanssa. Rakkaus on fyysisesti kamala tunne.

Tyttären ja äidin välillä on aina määrättyä kitkaa, vaikka he olisivat läheisiä. Äiti haluaa aina jollain tavalla määrätä tyttärensä elämästä. Pojan suhteen olen erilainen. Hänen kotonaan en koskaan menisi jääkaapille samalla tavalla.

Miniä joskus sanoo, että soittaisit nyt välillä pojallesi. Ja minä taas ajattelen, että siellä asiat hoituvat. Tyttäreni voi olla vihainen, että sotkeennun liikaa hänen lapsensa kasvatukseen, pojan lastenkasvatukseen en sotkeudu millään tavalla. Se on ihan eri.”

Oppi 9: Periksi en anna

”Hyvä vastanäyttelijä tekee työt puolestani. Mutta kyllä minunkin täytyy hänelle antaa, sählätä jotain. Se on molemmista kiinni. Hyvä harjoitusprosessi on ihana.

Hyvässä porukassa ikäerot katoavat: esimerkiksi Kansallisteatterin Vanja-enossa oli ihan sama, vaikka olin kaksi kertaa vanhempi jotakuta. Nuoremmat kollegat suhtautuvat joskus kauhean kunnioittavasti. Minun on täytynyt sanoa niille, että sano suoraan vaan. Vaikka on kuinka kokenut, voi jonkun asian silti tehdä kerta kaikkiaan pieleen ja huonosti.

Nyt harjoittelemme Kristian Smedsin ohjauksessa Timo K. Mukan Tabua. Smeds on luova tyyppi jos mikä. Joskus tehdään piri pintaan joku ihana kohtaus, ja seuraavana päivänä se heitetään pois. Smedsin ohjauksessa on vaativaa, mutta siksi ihanaa. Tämän ikäiselle on haaste, että pysynkö mukana tuollaisessa leikissä. Mutta periksi en anna! Olen todennut elämässä, että jos täysillä heittäytyy johonkin, se tuottaa – eikä edes väsytä.”

Oppi 10: Älä kitise

”Kun joskus ennen iltaharjoituksia kiipeän portaita pukuhuoneeseeni Kansallisteatterin kolmanteen kerrokseen ja olen fyysisesti väsynyt, muistutan itseäni: ”Nyt kuule, olet tässä samassa talossa teatterikoululaisena unelmoinut, että joskus olisit Kansallisteatterissa suuressa roolissa. Nyt olet siinä. Älä kitise!”

Näin olen aivopessyt itseni. Muistan, että se haave toteutui, ja nyt saan täyttää sitä haavetta jollakin sisällöllä. Turha kitistä.”

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla