Kevät, samppanjaa ja tulevia tosi-tv-tähtiä Valeria Hirvosen (oik.) kuistilla. Vieraat vasemmalta Regina Slepak, Sofia Kazakov, Elena Lukkarinen ja Alisa Ranta-Aho.
Kevät, samppanjaa ja tulevia tosi-tv-tähtiä Valeria Hirvosen (oik.) kuistilla. Vieraat vasemmalta Regina Slepak, Sofia Kazakov, Elena Lukkarinen ja Alisa Ranta-Aho.

Kristallilasien kilinää, timanttien säihkettä ja korkeita korkoja, sellaistahan on varakkaiden venäläisnaisten elämä Suomessakin. Mutta onko heidän arkensa oikeasti sellaista kuin luulemme?

Juhlissa on vaaleanpunainen teema, ja vieraat tuntuvat viihtyvän pinkin eri sävyissä. Valeria Hirvosen luona Kotkan Sutelassa on tänään kylässä neljä naista: Sofia, Elena, Alisa ja Regina. He ovat juuri kilistelleet samppanjalla ja maistaneet kaviaaria – juuri oikeanlaista settiä! Nämä juhlat on nimittäin järjestetty myös tv-kameroita varten, ja blingiä kaivataan. Tekeillä on reality Suomen täydelliset venäläisnaiset, joka tulee telkkarista syksyllä.

Meillä suomalaisilla taitaa olla aika vahvat ennakkokäsitykset siitä, minkälaisia venäläisnaiset ovat. Tykkäävät kalliista merkeistä. Näyttävät aina huolitelluilta. Ajavat isoimmilla autoilla. Kieltämättä: tämän illan vieraat ovat kaikki kauniita, eikä kukaan ottanut eteisessä korkkareita pois jalasta!

Mutta osuvatkohan meidän muut luulomme lähellekään totuutta? Otetaan selvää, millaista kahden tulevan tv-julkkiksen, Sofian ja Valerian, elämä on oikeasti.

Taksilla töihin

Sofia Kazakov on pinnalta juuri sen näköinen kuin stereotypioissa: hyvin naisellinen, huolella meikattu, ja hänet voi nähdä arkiaamuna odottamassa taksia viidentoista sentin koroissa. Taksi vie kotoa muutaman korttelin päähän töihin. Aika ökyä?

– Ei se ole minulle luksusta, se on käytäntöä. Helsingin kaduilla ei pysty näillä kävelemään, ja minun pitää jaksaa seistä koko päivä. Enkä minä voi tehdä töitä terveyssandaaleissa.

Sofia on oppinut pienestä pitäen pukeutumaan naisellisesti. Lisäksi saattaa olla totta, että hän ei olisi ammatillisesti uskottava terveyskengissä: hän omistaa Helsingin keskustassa kauneusklinikan, joka on erikoistunut esteettisiin hoitoihin ja plastiikkakirurgiaan. Sofia antaa itse laser- ja pistoshoitoja, ja hän on käynyt monia koulutuksia ulkomailla sekä voittanut Tukholmassa alan kansainvälisen kilpailun. Hän osaa myös sanoa suoraan, jos asiakkaalla on mielessään tyhmyyksiä. Suomalaisilla kuulemma usein on.

– Heitä pitää toppuutella, he haluavat aina ankkahuulet ja isoimmat tissit. En suostu tekemään mitään liian överiä. Asiakkaan pitäisi olla psyykkisesti perusterve. Jotkut loukkaantuvat, mutta minä nukun yöni hyvin, kun teen oikein.

Ennen klinikalle tuloa tiistaiaamu on alkanut samoin kuin Sofian aamut yleensä: 13-vuotias Nicole-tytär on lähtenyt kouluun, ja sitten alkaa Sofian oma puolitoistatuntinen. Hän juo samaan aikaan teetä ja kahvia kauniista, venäläisistä posliinikupeista, katsoo ehkä telkkaria.

– Nautin. Tapaan työssä niin paljon ihmisiä, että hetken on hyvä olla yksin.

Elämä on taistelua

Sofian firma on keskellä Helsinkiä, Aleksanterinkadulla. Pienethän ympyrät ovat, jos vertaa Sofian syntymäkaupunkiin Pietariin, mutta isohkot, jos vertaa Lappeenrantaan. Sinne Sofian perhe muutti, kun Sofia oli koululainen. Muutto oli sokki.

– Päädyin suurkaupungista yhtäkkiä junttilaan. Sori nyt, mutta Lappeenranta!

Siihen aikaan venäläinen oli lappeenrantalaisessa koulussa outo lintu, ja Sofiaakin kiusattiin.

– Eihän lapsille tarvitse olla kuin silmälasit tai ylipainoa – venäläisyydessä oli kiusaamiseen syytä tarpeeksi. Tajusin ensimmäistä kertaa, että kansalaisuudella on väliä. Aikaisemmin olin ajatellut, että venäläiset ovat, jos eivät paras, niin hyvä kansa. Olin sosiaalinen ja mukana tapahtumissa. Äkkiä en ollut mitään.

Oli Lappeenrannassa hyviäkin puolia. Sofia opiskeli koulun jälkeen terveydenhoitajaksi, sitten sairaanhoitajaksi ja sai mielestään upeat koulutukset. Kiusaamiskokemuksistakin oli ehkä hyötyä: Sofiasta tuntuu, että hänestä tuli vahva.

Kahden tutkinnon jälkeen Sofia tuli Helsinkiin töihin, ensin hoitoalalle. Sitten kauneusala veti puoleensa. Oman yrityksen pyörittäminen vie nykyään paljon aikaa eikä ole kovin leppoisaakaan.

– Mun elämä on taistelua! Suomessa on paljon ennakkoluuloja. Kun sanon sukunimeni, kaikki vaikeutuu. Sen takia tulin tv-ohjelmaankin mukaan: että tyttärellä olisi helpompaa.

Hemmotellut miehet?

No antaas tulla nyt, kyllä mekin kestämme! Jos meistä venäläiset näyttävät joskus liiankin laitetuilta, niin miltä me näytämme venäläisten silmin? Persjalkaisilta tohveli-ihmisiltä?

– Ei suomalaisilla ole tyylitajua, valitettavasti. Minä huomaan aina Venäjällä puolustelevani suomalaisia ja Suomessa venäläisiä. Venäläisten miesten mielestä suomalaisnaiset ovat miehekkäitä ja epäsosiaalisia.

Sofiastakin on outoa nähdä naisia ison oluttuopin kanssa baarissa kännissä, mutta epäsosiaalisuudessa on hänen mielestään myös toinen puoli. Suomalaiset ovat rehellisiä, ja kun lähelle pääsee, ystävyys on palkitsevaa. Tekisi silti hyvää, jos ihmiset olisivat vähän sosiaalisempia…

– Venäjällä jutellaan ystävien kanssa jatkuvasti puhelimessa, ollaan paljon yhdessä ja jaetaan asioita. Siellä ei ole masennusta kuten täällä.

Entäs suomalaiset miehet sitten?

– Miehet ovat täällä hemmoteltuja ja itsevarmoja. Suomalaisen naisen suurin ongelma on, että mies kiusaa häntä! Ei tue eikä arvosta. Seuraava firma, jonka perustan, on jo päätetty, sen nimi on ukko vaihtoon.fi...

Sofia ei anna pisteitä venäläismiestenkään tyylistä. Välillä hän silti kaipaa heidän asennettaan. Venäläismiehelle on näet tärkeintä, että hänen rinnallaan on hyvin pukeutunut, hoidettu nainen. Siihen hän satsaa, ja sitten hän käyttäytyy huomaavaisesti ja palvoo sopivasti.

– Eikä se ole sitä, että miehen pitäisi olla varakas – vaan se, että nainen tulee hänelle ykkösenä. Niin kuin Alla Pugatsova lauloi: viimeisillä rahoilla miljoona, miljoona, miljoona ruusua.

Sofian nykyinen kihlattu on muuten suomalainen, eikä ukko ainakaan vielä ole menossa vaihtoon.

Pintabisneksestä

Sofia on tottunut kuulemaan, että hänen työnsä on pinnallista.

– Mutta en minä pelkästään pistoksia anna, hoidan samalla itsetuntoa. Sitä tarvitaan työelämässä.

Sofia on juuri perustanut oman koulutuskeskuksen. Tästä keväästä alkaen Sofian valitsema ryhmä opiskelee Sofian johdolla injektiohoitoja. ”Hullu, koulutat itsellesi kilpailijoita”, sanovat jotkut. ­Sofian mielestä kannattaa jakaa tietojaan eikä pantata niitä. Yksin ei kukaan pärjää. Ala on lisäksi huonosti säännelty, ja se rassaa Sofiaa. Bisneksessä olisi paljon tilaa tekijöille, jotka osaavat hommansa eivätkä vain hamua naisten rahoja.

– Haluan kehittää tätä alaa. Olen pistänyt itse niin kauan, että siinä ei ole enää uutta opittavaa. Kouluttaminen on uutta ja innostavaa.

Kun on monta rautaa tulessa, Sofian vapaa-aika on vähissä. Hän ei juuri ehdi shoppailla tai liehua kaupungilla. Vaatteet hän ostaa mieluiten ulkomailta. Kolme kertaa viikossa Sofia nähdään kuntosalilla, personal trainerin kanssa.

– En ole ihan kuin suomalaiset siinä mielessä, että nauttisin salikulttuurista ja lihasten kasvattamisesta. Mutta haluan pysyä kunnossa.

Amur-joelta Etelärantaan

Jos hyaluronihappopistos ylähuuleen on pinnallista, mitä sitten on kaviaari ja samppanja? Juhlavaa ja luksusta, toisille. Toiselle taas arkinen bisnes, kuten Valeria Hirvoselle, 48, Lappeen Savu-Karin omistajalle ja toimitusjohtajalle. Valeria omistaa yhdessä poikansa Kirillin kanssa Helsingin Etelärannassa sijaitsevan, skandinaavisesti sisustetun kaviaaribaarin.

Valeria ei ole pölähtänyt baariinsa pystymetsästä, vaan hänet tunnetaan Kaakkois-Suomessa pitkän linjan kalayrittäjänä. Homma alkoi savustuspöntöstä Lappeenrannan torilta 1996, mutta Valerian tarina alkaa tosi paljon kauempaa.

– Olen kotoisin 11 000 kilometrin päästä, Japaninmeren rajalta Habarovskista. Isäni oli kova kalastamaan, ja Amurissa eli silloin vielä sampia, joten sieltä sai kaviaaria.

Valerian synnyinseuduilla elelee myös tiikereitä. Pionit kasvavat villeinä metsässä. Itse kaupungissa ei ollut Valerian lapsuudessa paljon muuta kuin koulu ja lentokenttä, mutta luonto oli ihana.

Opiskelu toi Valerian Pietariin, ja 23-vuotiaana hänellä oli jo lapsi ja kariutunut avioliitto. Sitten hän tapasi Viipurissa suomalaisen Karin ja rakastui.

– Tulimme Suomeen juuri ennen juhannusta. Kävimme Imatran Prismassa ja otin kuvia: näin paljon juustoa!

Oli Karin idea perustaa kalansavustuskioski Lappeenrantaan kesäksi. Syksyllä päätettiin jatkaa Mikkelintien varressa. Savustuspönttö oli perävaunussa, vedet piti itse kantaa, palelsi – mutta kala myi.

Vuonna 2001 Karilla todettiin haimasyöpä, ja hän kuoli muutaman kuukauden päästä Valerian syliin. Niitä aikoja on vaikea muistella vieläkin, mutta silloin oli pakko vain painaa eteenpäin: kävi ilmi, että firmalla oli iso verovelka. Valeria jatkoi yrityksessä yksin, 8-vuotias Kirill auttoi savustamisessa.

– Kaikki miespuoliset kaverit sanoivat, että älä jatka, ei ole sinun juttusi. Mutta töitä oli tehtävä. En tehnyt silloin mitään muuta kuin töitä – ja yhtäkkiä huomasin, että vero on maksettu. Palkkasin työn­tekijän ja toisen, ostin pakettiauton.

Valeria avasi liikkeen Lappeenrannassa, toisen Imatralla ja vielä yhden Haminassa. Hänet valittiin vuonna 2012 Vuoden yrittäjänaiseksi.

Niin kauan meni hyvin, kunnes ruplan kurssi romahti.



Pienempää mutta rennompaa

– Miulla oli 35 työntekijää ja 7 miljoonan liikevaihto, eipä ole enää! Valeriaa hymyilyttää silti.

Nyt hänellä on se kaviaaribaari, ja käynnistymässä on kaviaarin ja savukalan nettikauppa kaikkialle Eurooppaan. Entisestä bisneksestä on Lappeenrannan-
liike vielä jäljellä. Imatra ja Hamina oli pakko sulkea, mutta toisaalta, elämä on nyt helpompaa.

Valeriallakin on ollut vaikeutensa. Imatran-liike paloi mystisesti viikko ennen avajaisia. Syyksi todettiin viallinen hämäräkytkin, mutta Valeria hiukan epäilee. Jos Lappeenrannan-liikekin ei olisi palanut, olisi helpompi uskoa vahinkoihin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet.

Nykyään Valeria asuu Kymijoen varrella 1940-luvun puutalossa. Omakotiunelmalta tämä näyttää, mutta ei yhtään pramealta; sellaiselta, mistä venäläiset venäläiskliseissä tykkäävät. Pikemminkin näyttää hyvin suomalaiselta: pihalla on grillikatos ja joen rannassa rantasauna, joka lämpiää melkein joka ilta. No on tuossa sentään ulkoporeallas. Toisaalta, Valerian työmatka Kotkasta Helsinkiin taittuu euron Onnibussilla.

– On minulla autokin pihassa, mutta bussi on kätevä! Palaan myöhään kotiin, ja joka toinen päivä hoidan sieltä paperitöitä. Yhtenä päivänä viikossa en tee mitään. Rikas en ole, mutta tykkään tästä työstä ja elämästä.

Kaakkois-Suomen tilanne häntä surettaa.

– Se on paha. Kyllä venäläiset turistit vielä tulevat, mutta eivät enää siinä määrässä kuin ennen. Viro houkuttelee.

Valeria on ollut huomaavinaan, että suomalaisten ennakkoluulot ovat vähentyneet. Kirilliä kiusattiin aluksi koulussa, ja kun silmä alkoi olla musta harva se päivä, täytyi vaihtaa koulua. Suomalais-venäläisessä Itä-Suomen koulussa kiusaaminen loppui, ja asenteet ovat muuttuneet kaikkialla.

– Mitä kovemmin puhuu nykyään venäjää, sen parempi. Mutta voi olla, että se johtuu siitä, mitä itse olen nykyään – minut tunnetaan, ja on arvostustakin. Jos kysyy vaikka työttömiltä, heidän mielestään ennakkoluulot ovat ennallaan.

Entä Vladimir?

Valerian juhlat ovat edenneet alkupalan jälkeen huippukokin tekemään kuhaan ja parsarisottoon. On kuultu jo monta elämäntarinaa, ja tv-kamerat käyvät.

Ennen jälkiruokaa on luvassa vielä Tarot-korttien tulkintaa, ja niiden perusteella naisten tulevaisuus näyttää oikein hyvältä.

– Rakkautta riittää ikuisesti ja rahaa myös, Valeria huikkaa miesystävälleen, joka pysyttelee kaukana kameroista.

Sofialle taas sanottiin varoituksen sanakin: kauneusyrittäjän pitäisi yrittää levätä enemmän.

Pari juttua kyllä olisi, joita olisi kiva kysyä vaikka Tarot-korteilta. Ensinnäkin tämä Putin. Mitä hän meinaa? Valeria ja Sofia katsovat uutisia sekä Suomen että Venäjän kanavalta. Kokonaiskuvasta tulee hyvin sekava.

– Tätä miulta kaikki kysyvät, ja on niin vaikea sanoa mitään. Kyllä Putin teki väärin, kun otti Krimin, mutta Nato taas, ei sekään toiminut oikein… Valeria miettii.

Sofian isovanhemmat ovat kotoisin Ukrainan Donetskista, ja hän ymmärtää sekä venäläisiä että ukrainalaisia. Tilanne on hänestä huolestuttava, mutta Pietarissa asuvia ystäviä politiikka ei juuri kiinnosta.

– He käyvät oopperassa, baletissa, elokuvissa, tapaavat kavereitaan. Ei kukaan siellä halua sotaa! Eivät he seuraa, mitä politiikassa tapahtuu.

Sitten on toinenkin asia, joka kiinnostaa. Suomessahan kuuluisi nyt säästää, sopeuttaa ja ankeilla, mutta täällä nämä vain pyörittävät bisneksiä ja laajentavat pelottomasti. Mitäs se sellainen on?

Valeria toteaa, että perinteinen venäläisnainen ei yrittäisikään vaan omistautuisi kodille ja lastenkasvatukselle. Se rooli ei ole häntä varten.

– En mie haluaisi olla riippuvainen kenestäkään.

Sofia taas on vähän sitä mieltä, että yrittäminen on oikeasti miesten hommaa.

– Jos minä asuisin Venäjällä, en olisi lähtenyt yrittäjyyteen vaan olisin miehen tukena ja olisin onnellinen. Mutta täällä Suomessa on tämä tasa-arvo, hän sanoo ja puistelee päätään.

ex-pietarilainen

Suomen täydelliset venäläisnaiset - tällaista heidän elämänsä on

Sofia elää nykyisin Suomen sosiaaliavustuksien turvin Helsingin Kannelmäessä. Tässäkö venäläinen luksusunelmanainen Suomessa, joka menee taksilla töihin veronmaksajien kustannuksella¿ Melkoinen venäläinen irvikuva öykkärielämästä, jossa luulee olevansa maailman keskipiste eikä välitä vähävaraisista kansalaisista ennenkuin joutuu itse kohtaamaan arkitodellisuuden eli raha ei kasva puussa eikä ulkonäkö korvaa älyä. Säälittävää! Mikä pahinta, että hänestä on tullut melkoinen taakka veronmaksajille...
Lue kommentti

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla