Nena Kafka menetti natsi-Saksan joukkotuhoissa lähes koko sukunsa. Kuva: Anna Huovinen
Nena Kafka menetti natsi-Saksan joukkotuhoissa lähes koko sukunsa. Kuva: Anna Huovinen

Suomessa elää yhä kaksi natsi-Saksan keskitysleireiltä selvinnyttä ihmistä. Nena Kafka on heistä toinen. Suomeen hän päätyi, kun hänen perheensä ja lähes koko sukunsa oli surmattu.

Elokuun 30. päivä vuonna 1945 Tukholmasta lipui Wellamo-laiva Helsinkiin. Sen mukana saapui tumma, pitkä ja huomattavan laiha tyttö, 17-vuotias ja hädin tuskin 40-kiloinen Nena Szlezynger.

Matkaseurana Nenalla oli hänen enonsa Bernhard Blaugrund, jonka kotiin Etu-Töölöön he olivat matkalla. Siitä oli tulossa Nenan uusi koti, sillä hänen koko puolalainen perheensä oli tapettu keskitysleireillä.

Nyt 89-vuotias Nena, nykyään Kafka, istuu olohuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Asunto on kuin kenen tahansa kypsään isoäiti-ikään ehtineen koti ruskeine plyysisohvaryhmineen ja maisematauluineen.

– Olen tällainen ulospäin suuntautunut, puhelias ja positiivinen. Olen esimerkiksi kaksi oikein hyvää tuttavaani tavannut ratikkapysäkillä, Nena sanoo ja nauraa päälle.

Kuka tahansa isoäiti ei ole kuitenkaan joutunut viettämään nuoruuttaan natsi-Saksan keskitysleireillä ja menettänyt niissä käytännössä koko sukunsa. Nenan ison Blaugrundin suvun kohtalosta toisessa maailmansodassa on juuri ilmestynyt Simo Muirin kirja Ei enää kirjeitä Puolasta.

Kun toinen maailmansota alkoi Saksan hyökkäyksellä Puolaan 77 vuotta sitten, maassa eli 3,5 miljoonaa juutalaista. Pääkaupungissa Varsovassa oli Euroopan suurin juutalaisväestö. Maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 juutalaisia oli Puolassa hengissä noin 300 000. Tuhoamisleireillä tapettiin yli kolme miljoonaa puolanjuutalaista.

Nena selvisi.

Hiljaisuutta lähes 70 vuotta

– Tuntuu se kaikki vieläkin pahalta, muttei enää ihan niin pahalta, Nena sanoo.

Kesti melkein 70 vuotta, ennen kuin Nena pystyi puhumaan kokemuksistaan mitään. Niistä ei kuullut sen enempää aviomies Faivel Kafka kuin Nenan tyttäret Bella ja Rajakaan.

– Mutta sitten olenkin puhunut vaikka kuinka, Nena nauraa.

– Aikaa kai vain kului tarpeeksi.

Nena puhuu kokemuksistaan nyt tunteilematta ja konkreettisesti. Rajutkin adjektiivit saattavat olla liian köykäisiä kuvailemaan 13–17-vuotiaan tytön tuntemuksia, kun ympäriltä vähä vähältä katosivat kaikki läheiset ja päivät toisensa jälkeen täyttyivät pakkotyöstä ja nälästä.

Toisen maailmansodan alkaessa Nena asui pienessä Koziegłowyn maalaiskaupungissa lähellä Saksan rajaa. Kotona oli Nenan lisäksi hänen isänsä ja kaksi vanhempaa veljeä. Kotitalossa oli myös perheen kangaskauppa. Nenan vanhin sisko oli jo naimisissa, ja äiti oli kuollut tuberkuloosiin 1930, kun Nena oli kolmen.


Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi
Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Nena ja hänen serkkunsa Hanka, joka selvisi myös keskitysleireiltä ja tuli Suomeen. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Nenalla oli äidin puolelta kolme tätiä ja viisi enoa. Bernhard-eno oli päätynyt Helsinkiin ensimmäisen maailmansodan aikana, kun hän oli taistellut Venäjän armeijassa, haavoittunut Karpaateilla ja tuotu sotilassairaalaan Suomeen. Siellä hän tapasi helsinkiläisen Veran. Se koitui Bernhardin sukuhaaran onneksi.

Sen sijaan Puolassa ilmapiiri oli levoton kesällä 1939. 12-vuotias Nena teki koulussa sideharsosta ja pumpulista suojamaskeja, koska kaupungissa pelättiin saksalaisten kaasuhyökkäystä. Hitler oli melskannut naapurimaan johdossa jo kuusi vuotta.

– Antisemitismi oli jatkunut Puolassa jo kauan. Kadulla huudeltiin, että älkää ostako juutalaisten liikkeistä, Nena kertoo.

Perhe oli siihen jo tottunut, eikä se nuorta Nenaa kummemmin pelottanut, vaikka ikävältä tuntuikin. Koulussa Nena ei huomannut minkäänlaista itseensä kohdistuvaa syrjintää.

Nena joutuu gettoon

Samaan aikaan saksalaiset rakensivat kuumeisesti gettoja: ahtaita, suljettuja asuinalueita, jonne juutalaiset pakotettiin asumaan. Puolan getot Varsovassa ja Łódźissa olivat suurimpia ja surullisen kuuluisia. Sieltä ihmisiä siirrettiin leireille, mutta jo getoissa monet kuolivat nälkään, surkeissa oloissa leviäviin tauteihin ja kylmyyteen.

Nena sai vielä asua kotikaupungissaan isänsä kanssa. Pian sodan alkamisen jälkeen veljet haettiin kotoa ja vietiin jonnekin, ilmeisesti työleirille. Samoin kävi isosiskon miehelle.

”Aavistelin ehkä jo silloin, etten näe heitä enää.”

Näitä kolmea Nena ei nähnyt enää, vaikkei 12-vuotiaana osannut sellaista vielä ajatella. Sellaista tapahtui, ja tavallaan siihenkin tottui. Pelko oli kuitenkin joka päivä ympärillä.

Isä ei uskaltanut juutalaisen ulkonäkönsä takia juuri liikkua ulkona.

– Minä, pieni tyttö, juoksin kaupungilla hoitamassa kaikki perheen asiat.

Kesäkuussa 1942 saksalaiset sitten saapuivat toden teolla Nenan kotikaupunkiin ja keräsivät kokoon loputkin kaupungin juutalaiset.

Heidät kuljetettiin Zawiercien gettoon. Siellä Nena koki ensimmäisen selektionsa, yhden monista. Selektiossa nuoret ja työkykyiset asetettiin yhteen jonoon oikealle, ja vanhukset, lapset ja äidit pienten lasten kanssa pantiin vasemmalle.

Nena pääsi oikeanpuoleiseen jonoon, mutta hänen isänsä, isosiskonsa ja pieni siskontyttönsä joutuivat vasemmalle. Nena näki heidät viimeisen kerran, sillä vasemmanpuoleisen jonon ihmiset kuljetettiin 60 kilometrin päähän Auschwitziin.

– Aavistelin ehkä jo silloin, etten näe heitä enää.

Auschwitzissa tuhottavaksi määrätyt ihmiset käskettiin riisuutumaan alasti mukamas peseytymistä varten. Heidät ohjattiin ilmatiiviiseen huoneeseen, jonne laskettiin syanidipohjaista zyklon-b-myrkkyä. Auschwitz oli suurin natsi-Saksan tuhoamisleireistä, ja siellä menetti henkensä yli miljoona ihmistä.


Nenan isosisko Chana ja hänen tyttärensä Lucia joutuivat ilmeisesti Auschwitziin. Kuvan taakse isosisko on kirjoittanut vain muutama päivä aiemmin: ”Rakkailleni! Muistoksi.” Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi


Getosta työleirille

Nena oli nyt 14-vuotias. Hän oli yksin getossa, mutta pääsi asumaan kaukaisen sukulaisperheen luo. Lähisukulaisia oli getoissa Sosnowiecissä ja Łódźissa, ja he kaikki koettivat pitää yhteyttä toisiinsa kirjeillä ja korteilla. Niitä lähetettiin ahkerasti myös Suomeen Bernhard Blaugrundin perheelle, joka auttoi Puolan-sukulaisiaan minkä kykeni.

Jos arki olikin karmeaa, yksittäiset hyvät hetket ovat jääneet Nenan muistiin sitäkin kirkkaampana. Sellainen oli Bernhardin lähettämä ihana, sininen talvitakki, jossa oli turkiskaulus.

– Kun menin sodan jälkeen töihin heidän kangaskauppaansa, tunnistin siellä saman, sinisen takkikankaan, Nena sanoo.

Ikävä kyllä meidän ei onnistunut auttaa sisarentytärtänne. Kaikki ponnisteluni olivat turhia.”

Alkutalvesta 1942 Helsinkiin saapui kuitenkin huonoja uutisia. Sukulaisperheen lähettämässä kortissa kerrottiin, ettei Nenalle kannata enää lähettää paketteja, sillä hänet on siirretty getosta työleirille Neusalz an der Oderiin.

Herra B. Blaugrundille, Keskuskatu 1, Helsinki

Viitaten 8.12. päivättyyn postikorttiinne suvaitsen ilmoittaa teille, että teidän sisarentyttärenne Nena on tällä hetkellä naistenleirillä Neusalzissa Sleesiassa. Ilmoitettua pakettia, jossa on vanhoja vaatteita, en ole tähän mennessä vastaanottanut. Aion kuitenkin lähettää vaatteet joko sisarentyttärellenne leirille tai toimittaa ne rouva Ungerin säilytykseen Sosnowitziin heti, kun se saapuu tänne. Voitte olla huoletta, teen kaikkeni, jotta sisarentyttärenne saa ne haltuunsa. Ikävä kyllä meidän ei onnistunut auttaa sisarentytärtänne. Kaikki ponnisteluni olivat turhia. Tervehdin teitä ja perhettänne mitä sydämellisimmin,

I. Isrol Grandapel

Warthenau, 14. joulukuuta 1942


Juutalaisia vietiin varsovalaisesta getosta kuolemaan. Kuva: Lehtikuva


Salainen apuri

Tulevaisuus oli niin outoa ja arvaamatonta, ettei sitä kannattanut paljon ajatella. Työleirillä Nenan päivä alkoi appellilla, nimenhuudolla. Sieltä vangit kuljetettiin kaupungin keskustaan lankatehtaaseen. Nenan tehtävänä oli käyttää konetta, joka valmisti haavanompelulankaa.

Kone oli suuri ja vaarallinen. Se ei saanut pysähtyä, ja lanka piti katkaista koneen pyöriessä. Kerran kone kiepautti Nenan tukkaa sisuksiinsa.

– Huusin tosi kovaa, ja kone pysäytettiin.

Työpäivät olivat pitkiä ja ruoka surkeaa.

– Se oli vetistä lientä, jossa oli sattumia, niin kuin suomeksi sanotaan, Nena muistelee.

Sattumat eivät tosin olleet lihaa, vaan yleensä lantunpalasia. Nykypäivän pizzalautasten äärellä on vaikea ymmärtää, miten niin heikolla ravinnolla tuli vuosikausia toimeen.

Yksikään enon lähettämistä korteista ei päätynyt perille Nenalle.

– Olin lapsena ollut huono syömään, joten ehkä se osaltaan auttoi, etten tuntenut niin kovaa nälkää kuin jotkut muut, Nena arvelee.

Bernhard sai Suomeen tiedon Nenan olinpaikasta, mutta yksikään hänen lähettämistään korteista ei päätynyt perille Nenalle. Juutalaiset naiset eivät saaneet vastaanottaa leirille mitään paketteja.

Onnekseen Nena tutustui tehtaassa ranskalaiseen sotavankiin, jolle pakettien vastaanottaminen oli sallittua. Joskus hän sujautti Nenalle palan suklaata tai pari tupakkaa, jotka pystyi vaihtamaan leipään. Ranskalaisella oli piilossa radio, jonka välittämiä uutisia hän kirjoitti paperinpalalle ja piilotti Nenan lankakoneeseen.

Kun Nena oli ollut työleirillä vuoden verran, ranskalainen sotavanki katosi.


Nena Kafka oli ensimmäinen Suomeen saapunut, keskitysleiriltä selvinnyt sotapakolainen. Heille ei ollut olemassa minkäänlaista hoitoa. ”Taisin saada yhden rauhoittavan tabletin”, Nena muistelee. Kuva: Anna Huovinen


Puola vaikenee

– Ei me nuoret sitä niin ajateltu, että elämä tähän loppuu. Ajateltiin kai, että tämä on vain työtä, ja kunhan sitä on tarpeeksi tehty, päästään elävänä pois, Nena sanoo nyt.

Sodan tässä vaiheessa Bernhard Helsingissä ei kuullut enää puolalaisista sukulaisistaan mitään. Bernhardin perheelle oli jo selvää, mitä sukulaisille tehtiin. Heistä oli jatkuva huoli, mutta heidän auttamisekseen oli hyvin vähän tehtävissä.

Vuonna 1944 Nenankin oli ruvettava ajattelemaan, ettei tulevaisuus ainakaan kovin valoisa ole. Leirin vangit olivat yhä sairaampia ja huonompikuntoisia, mutta vaivoista ei kannattanut valittaa, sillä sairaalaan joutuneista vangeista ei yksikään palannut.

”Dresdenin lähellä sain palan leipää, se oli kuin kultaa.”

Nena oli jo alkanut arvella, mikä tällaisen toiminnan päämäärä oli, vaikka vangit pidettiin pimennossa kaikenlaisesta tiedonvälityksestä, jopa päivämääristä. Hän aavisti, ettei kadonneita perheen­jäseniä enää ole olemassa sen enempää kuin vanhaa kotiakaan.

Tammikuussa 1945 Nenan leirin noin tuhat vankia käskettiin pois leiristä. Vankeja lähdettiin kuljettamaan kohti länttä kävellen, menetelmällä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kuolemanmarssina. Keskellä talvea huonosti pukeutuneet vangit yöpyivät ladoissa ja paikoissa, joita eteen sattui tulemaan. Jos olisi ollut voimia, olisi voinut yrittää paeta, mutta mihin?

Nenalla oli vielä Bernhardin lähettämä talvitakki, mutta yhtenä päivänä yksi vangeista lainasi takkia kerjätäkseen lähitalosta ruokaa ja katosi se päällään.

Viimeinenkin mieltä kohentanut asia katosi Nenan elämästä.

– Koko sinä aikana ei peseydytty kertaakaan. Ruuan kanssa oli sama juttu. Silloin minullakin oli nälkä. Ruokaa saatiin kerjäämällä maataloista, ja sitä säästeltiin. Dresdenin lähellä sain palan leipää, se oli kuin kultaa.

Kun vangit olivat marssineet seitsemän viikkoa ja useita satoja kilometrejä, he saapuivat Flossenbürgin keskitysleirille. Tuhannesta vangista oli jäljellä kaksisataa, muut olivat kuolleet.


Nena ja tuhat muuta juutalaista marssitettiin Flossenbürgin keskitysleirille. Kuva: Lehtikuva

Vangit merkittiin suurilla otsaan piirretyillä numeroilla. Ryhmä tungettiin ikkunattomaan junan karjavaunuun, jossa oli niin ahdasta, ettei siellä mahtunut istumaan. Yhdessä nurkassa vessan virkaa toimitti yksi ämpäri. Sen enempää ruokaa kuin juomistakaan ei tarjoiltu.

”Siellä Bergen-Belsenin leirissä ei eletty enää ihmisinä.”

Junamatka kesti kolme päivää, ja se päättyi Hannoverin lähellä sijaitsevalle Bergen-Belsenin leirille. Siellä kuoli muun muassa 15-vuotias Anne Frank, jonka päiväkirjat koko maailma tuntee.

– Junamatka oli aivan kamala, ja Bergen-Belsen oli leireistä pahin. Meidät laitettiin tyhjennettyyn ruumishuoneeseen, josta sadat ruumiit oli kasattu heti seinän toiselle puolelle telttaan.

Oli niin ahdasta, että yöt vietettiin istuallaan. Joka yö vieressä oli joku kuollut.

– Siellä ei eletty enää ihmisinä, Nena sanoo tunteilematta ja suoraan.

Ajatukset ja tunteet olivat jo kadonneet.

Työtä ei tehty, mutta aamu avattiin nimenhuudolla. Erittäin huonokuntoisia ihmisiä saatettiin seisottaa parikin tuntia. Yleinen nöyryytyskeino oli laittaa vanki polvilleen ja pitämään tiiltä päänsä päällä. Kaikilla oli lavantauti, myös Nenalla.

– Silloin tunsin, että tilanne on huono.

Vapaus ja kaksi jäätelöä

Huhtikuun puolivälissä 1945 vangit olivat jälleen aamulla nimenhuudossa kentällä. He seisoivat pitkään, kunnes tajusivat, että kaikki vartijat ovat kadonneet.

Leiri oli vapaa, mutta vangit olivat niin huonokuntoisia, että vapautuksen riemujuhla oli vain irvokas. Leiriin saapui brittisotilaita, jotka jakoivat vangeille ruokapakkauksiaan, säilykelihaa ja -maitoa. Moni pitkään ilman ruokaa ollut vanki ahmi lihaa, jota heikko elimistö ei kestänyt, ja odotetusta ateriasta seurasi kuolema.

Lavantautinen Nena pystyi vain juomaan vähän säilykemaitoa.


Bergen-Belsenin keskitysleiri huhti kuussa 1945, kun britit vapauttivat leirin. Kuva: Lehtikuva

Bergen-Belsenistä Nena kuljetettiin Punaisen Ristin sairaalaan. Siellä Nena pyysi päästä Ruotsiin, jonne pakolaisia kuljetettiin. Ruotsi olisi lähellä Suomea, jossa olisi Bernhard-eno, jonka osoitteenkin Nena muisti ulkoa: Keskuskatu 1.

Katse oli jo pois sieltä, missä koti oli ennen sotaa ollut. Sen muisto oli pilalla.

– Tiesin sisimmässäni, ettei kotona Puolassa olisi ketään.

Bernhardin vaimo Vera matkusti Ruotsiin ja yritti selvittää nimilistoista, olisiko heidän sukulaisiaan elossa. Vera ei nähnyt tuttuja nimiä, mutta Nena onnistui kirjoittamaan heille kirjeen Ramlösan pakolaiskeskuksesta.


Kun Nena (vas.) sai enonsa Bernhardin (toinen oik.) ensimmäistä kertaa puhelimeen sodan jälkeen, kumpikaan ei saanut sanotuksi sanaakaan, he vain itkivät. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Elokuussa Bernhard tuli hakemaan Nenaa Suomeen. Odotellessaan Tukholmassa Nenalle viisumia he menivät syömään hienoon Bernsiin. Nena sai elämänsä ehkä ikimuistoisimman jälkiruuan.

– Sain tilata jälkiruokaa ja tilasin jäätelöannoksen. Se oli niin hyvää, että uskaltauduin kysymään, saisinko toisenkin. Sain luvan, ja olisin voinut syödä vielä kolmannenkin.

Elämän alkuun Helsingissä

Helsingissä Nena vietiin lääkäriin, ja Bernhardin ja Veran perhe alkoi syöttää häntä.

– Olin 17-vuotias, mutta painoin kuin lapsi.

Nena oli silti innoissaan ja toiveikas. Hänen nuoruusvuotensa saattoivat vihdoinkin alkaa.

Pian selvisi, että Nenan eno Perec sekä yksi serkuista Hanka olivat selvinneet elossa. Berhard haki Hankan Suomeen tammikuussa 1946, ja kuukautta myöhemmin perässä seurasi Perec. Vuotta nuoremmasta Hankasta tuli Nenalle kuin sisko.


Blaugrundit vieraineen Espoossa rapujuhlissa 1947. Mukana ovat myös Nena sekä kaksi muuta sodasta selvinnyttä sukulaista, Nenan eno Perec ja serkku Hanka. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Heti sodan jälkeen tärkeintä oli päästä kiinni normaaliin elämään, eikä 1940-luvulla tunnettu kriisiterapioita. Jokainen selvisi karmeuksista tavallaan. Nena siirsi ajatukset muualle ja päätti keskittyä nykyhetkeen. Eikä Suomessa kovin monta keskitysleirejä kokenutta vertaistukihenkilöä olisi ollutkaan, kaiken kaikkiaan heitä on ollut kuusi.

Nena ryhtyi opiskelemaan ruotsia, harrasti kuoroa, kirjoitteli kirjeitä Ruotsissa tapaamilleen uusille ystäville ja kävi Helsingissä asuvien puolalaisten järjestämissä juhlissa. Hän myös meni töihin Vera-tädin kangasliikkeeseen Esplanadille. Sellaista tavallista elämää hänen Helsingin-serkkunsa olivat saaneet elää niiden vuosien ajan, kun Nena oli natsien vankina.

Muutaman vuoden kuluttua Nena tapasi Faivel Kafkan, hyvien perhetuttujen pojan.

– Hän ihastui minuun kovasti eikä päästänyt irti, Nena nauraa.

Nena sai oman perheen, miehen ja kaksi tytärtä, sekä kaksikymmenvuotisen työuran Stockmannin kangasosastolla.

Nena pääsi leiriltä pois 71 vuotta sitten, mutta sellaiset tapahtumat eivät unohdu, tuskin edes haalistuvat muistissa. Kun televisiosta tuli holokaustia käsittelevä ohjelma, Nena meni toiseen huoneeseen.

Puolassa hän on vieraillut montakin kertaa, mutta takaisin sinne asumaan hän ei ole haikaillut koskaan. Kerran hän on vieraillut kotikaupungissaan Koziegłowyssä, mutta ei halunnut mennä sinne uudestaan.

– Siellä ei ole mitään, Nena toistaa.

Simo Muirin kirjassa Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016) kerrotaan Blaugrundin suvun koko tarina.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Mira

Suomalainen Nena Kafka selvisi keskitysleireistä ja vaikeni niistä 70 vuotta

Kiitos Nenan kertomuksesta. Minusta Suomessa kerrotaan näistä asioista liian vähän. Asun Tukholmassa ja tunnen henkilökohtaisesti useita ihmisiä, jotka itse selvisivät juutalaisvainoista ja selvinneiden jälkeläisiä. Pari nyt jo vanhaa ihmistä ovat parhaimpien ystävieni joukossa. Mieheni juutalainen ukki surmattiin Valko-Venäjällä. Ruotsiin tuli -68 paljon Puolan juutalaisia sen aikaisten vainojen vuoksi niiden juutalaisten lisäksi, jotka tulivat tänne sodan jälkeen.Siksi Ruotsissa varmaan...
Lue kommentti

Kaija Koota on tituleerattu esimerkiksi voimaeläimeksi, kansallisaarteeksi ja naiseuden puolestapuhujaksi. Kukapa meistä ei haluaisi olla ainakin himpun verran kuin hän!

 

Paula Vesala kertoi Enbuske, Veitola, Salminen -ohjelmassa oppineensa Yhdysvalloissa, että kohtauksiin voi pyytää turvahenkilön paikalle.

Paula Vesala kertoi torstai-iltana Enbuske, Veitola, Salminen -show'ssa, että on kokenut seksuaalista häirintää urallaan. Hän ei eritellyt, onko ahdistelua tapahtunut liittyen hänen muusikon, näyttelijän vai näytelmäkirjailijan uraansa.

– Ehkä mä voin puhua koko taiteen kentästä, jolla olen operoinut. Olen kokenut kyllä monenlaista ahdistelua. Se on tosi laaja ilmiö, Vesala kertoi ohjelmassa.

”Voi pyytää turvahenkilön paikalle.”

Juontaja Maria Veitola kysyi Vesalalta, miten sellaisista tilanteista voi selvitä.

– Mä olen oppinut Amerikassa koulussa, että on hyvä etukäteen sanoa, että pyytää turvahenkilön paikalle, kun on lähestymässä tällainen kohtaus, jossa kaipaa turvallista ilmapiiriä. Usein kuvausryhmässä on vaikka vanhempi naishenkilö, joka pysyy huoneessa ja varmistaa, ettei mennä asiattomuuksiin.

Lue myös: Ohjaja Heidi Linden kertoo seksuaalisesta ahdistelusta Suomen elokuvapiireissä: ”Moni on niin traumatisoitunut, että on jättänyt alan”

Tällä hetkellä Vesala nähdään valkokankaalla Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntematon sotilas -elokuvassa. Elokuvassa on yksi kohtaus, jossa Vesala on saunassa Rokkaa näyttelevän Eero Ahon kanssa. Vesala otti aikaisemmin Twitterissä kantaa kohtaukseen liittyvään uutisointiin. Esimerkiksi Ilta-Sanomat uutisoi kohtauksesta otsikolla Paula Vesala rohkeassa saunakohtauksessa uudessa Tuntemattomassa sotilaassa.

– Sanokaas mulle, kuka suomalainen saunoo vaatteet päällä puolison kanssa? Ja jos ollaankin saunassa alasti, onko se ”yllättävää ja rohkeaa”? Vesala ihmetteli viime viikolla Twitterissä.

”Olen saanut sellaisia viestejä, että olen ansainnut tämän ahdistelun.”

Nyt Vesala kertoi EVS-ohjelmassa saamastaan palautteesta.

– Mä olen saanut sellaisia viestejä, että olen ansainnut tämän ahdistelun, koska olen esiintynyt elokuvassa ilman vaatteita. Toivoisin, ettei siihen liittyisi häpeän tunnetta, mitä siihen liittyy.